keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Riidan jälkeen

Sinulle.

Minä muistan päivät, joina heräsin sinun viereltäsi ja ajattelin, että tämän päivän me napostelemme yhdessä palasiksi, kuljemme sammaleissa, hiivimme sumun alle ja uppoamme juuriin. Että kivetymme toisiksi. Että jätämme jokeen kengänjälkiä, jokeen, joka liikkui silloin vielä hitaammin kuin avattu, suljettu katse. Että uimme siihen, missä on avaruuden ja maailman raja, missä linnut eivät enää jaksa lentää.

Muistanhan minä, muistatko, kuinka katsoit minua sivusilmällä ja nauroit puoliunisena, jalkasi sojottivat kattoa kohti, kädet lattiaan, ja sinun hiuksesi punotut kahdelle letille ja sinä nauroit kuin olisit huomannut vasta nyt, että et tiedä, mitä tekisit ilmankaan, ilman minua esimerkiksi, ilman seiniä, joista laudat saattoivat rämähtää irti pelkästään nojaamalla niihin. Minä ja sinä ja ohuet seinämme. Ja tuuli, se joka kirveli selkänahassa, hapuili otsaan, putosi varpaisiin. Sinä ja tuuli, järven tyyni pinta selkienne takana ja ajatus siitä, että te hajoatte, kun muistan nämä päivät, minä hajoan, muistan, minä hajoan.

Sinä olet hauras pala puuta, luusi soivat, soivat kuin olisit soitin. Minä muistan aamun, jona ensimmäisen kerran kohtasimme, se tapahtui ilmansuuntien solmukohdassa, sinä tulit kaakosta minä lännestä, ja sinä olit se joka pyysi, että kävelisin kanssasi kotiin asti. Oli niin pimeäkin jo. Sinä näytit valkohampaiselta haamulta, sinun silmistäsi löytyi punaista, ruskeaa, merenpohjaa, tuhkaa, sinun silmistäsi muiden jättämät ilot, surut, kaikki ne jäljet. Huulillasi sanat: en koskaan, en ikinä.

Ja nämä päivät, jotka minä muistan, kun kävelen kädet taskuissa ilman sinua tuulessa, pimeässä päivässä, minä läpäisen sumun enkä pääse enää pakoon. En kuten kerran, sinun viereltäsi hitaana liikkeenä, sumun alle, sumussa.

Katoat, sinä minusta, tämä muisto on lasia. Nyrkkini silpomassa sinua. Miten voikaan rakastaa niin, että toinen hajoaa siihen. Minä pelkään, että unohdan, miltä näytit ensimmäisen kerran allani tai miltä minä sinun päälläsi. Minä pelkään, että sinä muutut surumieliseksi lauluksi, jota laulan silloin kun pitää mennä töihin ja tulla takaisin. Minä pelkään, että erään kerran sinulle riittävät nämä riidat, nämä mustat, raavitut aamut, aamupäivät, joissa tunnit kuluvat liian hitaasti ja minun käteni, minun kullan juovuttamat käteni ja sinun kylmä hengityksesi, sinun luusi, sinä soitin. Sinua, ilman sinua paljaat, jäässä, koskemassa jäätä. Enkä minä unohda vaikka muistan, minä muistan, en unohda unohdan, että minä olen. Sinulle.

Ja sinä, olethan sinä vielä minulle.

8 kommenttia:

  1. Onko tämä nyt sitä miehenmakuisena olemista? Sitä uutta kirjaasi? Aika vaikuttavaa! /AP

    VastaaPoista
  2. Kaunista ja puhuttelevaa tekstiä<3

    Oikein hyvää pyhäinpäivää sinulle Hemi-Maaria<3

    VastaaPoista
  3. Tämä on. On. Ja omia fiiliksiäkin mukana, täytyy myöntää, mutta eilinen on eilinen ja tänään on tänään :)

    Kiitos, Aili!

    VastaaPoista
  4. Huikauhistus! Miten viiltävää. Olin aivan otteessa ja jännitin.

    VastaaPoista
  5. Tuli vallan kylmät väreet. Huikean kauniin haikeaa.

    VastaaPoista
  6. Hei Paula ja Villasukka, en tahtonut viiltää teitä tahallani, mutta hyvä jos teki vaikutuksen, kun tunteet hyppysissäni tämän kirjoitin :)

    VastaaPoista
  7. Ihanaa tekstiä. Haluan kirjasi, tai sen edellisen!

    VastaaPoista
  8. Toivottavasti saat kirjani käsiini :) Kirjastoista löytänee, ja jos ei, sitä saa toivoa kirjastoon. Tai sen voi ostaa www.kirjantamo.netistä. Lukemisen iloa!

    VastaaPoista