keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Suurilla silmillä näkee enemmän

Nielaisin eilen etanalle sukua olevan olennon. Se rouskui salaatin seassa, vaikka kyllä minä salaattini pesen suorastaan ympäriinsä. Olisin kovasti tahtonut oksentaa, mutta en pystynyt, en edes kakistelemaan, joten maistoin tuon limaisen, osittain krumeluurin, pikkuisen rouhean olennon suussani iltaan saakka. Samalla myin leipää. Pääsin puhumaan ruotsia ja venäjää, mutta valitettavasti kesken keskustelun jouduin vaihtamaan saksaan, sillä unohdin kaiken. Yhtäkkiä. 

 Ja hän on hymyilevä patsas, joka kerran hymyili.
Sain yhteensä 37 senttiä tippiä. Sain ehdotuksen rakastua R:n sijasta pari-kolmekymmentä vuotta vanhempaan herrasmieheen, sillä minulla on kuulemma niin suuret (?!) silmät. Tänään sain tippiä peräti 2 senttiä. Kaksi senttiä. Kulutin ne pähkinäkierteeseen, jonka juuri söin. Rakastan myös saksanpähkinäleipää, pähkinöitä ylipäänsä. Pähkinä on huvittava sana, muutenkin.

Näin aamulla myymälämme ikkunan läpi kamalan tragedian. Äidiksi otaksumani nainen kirkui, autot pysähtyivät, käännyin katsomaan. Pieni lapsi makasi maassa auton edessä, sivussa tömisevän auton kuljettaja itki hysteerisenä taka-alalla, oli vielä hämärää, miksi kukaan juoksee lapsineen keskellä vilkasta risteystä. Äidiksi otaksumani nainen kirkui, rojahti polvilleen maahan, ja maassa makaava henkilö käärittiin ties kuinka monen mytyn sisään, kunnes tulivat ambulanssit ja poliisit, ja minua itketti. Kun kaikki oli raivattu, näin lisää äitejä juoksemassa risteyksen läpi lapset käsissään, rattaissa tai tykönä, enkä voi ymmärtää. Heillä oli kiire bussiin. Miksi sinne bussiin ei voisi kävellä mieluummin etuajassa kuin vaarantaa kaikki. Sitä paitsi miltä tuntuu nyt. Miltä lapsesta, miltä äidistä, miltä naisesta, joka ajoi heidän päälleen autolla. Paikassa, jossa ei todellakaan pitäisi olla jalankulkijoita. Paikassa, joka on monen solmun murtuma.

Loppupäivän myin leipää koomassa. Väsyttää. Heräsin puoli viideltä. Huomenna myös, ylihuomenna myös, yliylihuomenna myös. Olen hieman pettynyt: en tahdo tehdä näin paljoa töitä enkä etenkään lauantaisin. Valitin asiasta tänään lähimmälle pomolleni, joka sanoi vain, että katsotaan, voiko asialle mitään tehdä. Päätin, että lopetan heti alkuunsa, jos ei, sillä minä tarvitsen aikaa kirjoittamiseen; en elä, jos en saa kirjoittaa. Toisaalta en tahdo lopettaa. Näen niin hirveän paljon. Näen ikkunan läpi vaeltavat ajatukset, näen aamuvalot tai illan, joka laskee. Ja minulle puhutaan ystävällisesti ja minun kanssani jäädään juttelemaan.

Kotimatkalla näin tomusokerin tai kuun värisen kaupungin. Joenvarsi oli täynnä hopeaa. Deutsches Museum pisti esiin kuin sirpale ruskeaa, pujottelin koiria ulkoiluttavien ihmisten lomassa alas kohti virtaa. 

Menen nyt päiväunille ja kirjoitan illan, urheilenkin, otaksun, että lävitseni juoksee kyltymätön, suuri, hulppea harmonia.

6 kommenttia:

  1. Hyvänen aika, mikä päivä! Kuin suoraan jostain romaanista.

    VastaaPoista
  2. Järkyttävä kokemus varmasti tuollainen myös sinulle nähdä noin vain yhtäkkiä ja sitten samalla jatkaa töitä. Lepoa varmasti tarvitsetkin. Jaksuja!

    VastaaPoista
  3. Helmi-Maaria, olen aina ihmetellyt, miksi silmiäni on siellä päin ihmetelty (ne nuoruuden poikaystävät;-) ja itse olen jaksanut ihmetellä tyttäreni suuria, upeita silmiä, mutta siihen on ihan tieteellinen selitys. Joku päivä sitten luin jostain lehdestä, että pohjoismaalaisilla on suurimmat silmät pimeyden takia. Evoluutio on toiminut niin, että koska on pimeää niin paljon ja niin kauan, silmämme kehittyivät suuremmiksi. Voimme me silti olla iloisia silmistämme!

    ***

    Sain juuri luettua Karjalaisesta haastattelusi. Aili oli niin ihana, että lähetti sen minulle. Hieno juttu ja olet sinä aika nainen. Sait minut katumaan kaikkea minkä olen jättänyt kokematta, vaikka ei täälläkään ole paikallaan ja ilman muutoksia oltu, mutta silti...

    ***

    Minä inhoan syödä etanoita. Olen kerran joutunut eräässä pakkorakosessa syömään. Mieheni rakastaa niitä. Ihmettelen kovasti, kun hänelle eivät kelpaa puutarhani etanat, jotka voisin aivan hyvin marinoida vaikka millä ja sitten pyörittelisin valkosipulissa ja paistaisin pannulla...

    VastaaPoista
  4. PS. Kiinnostavaa, että mainitset haastattelussasi Marguerite Durasin. Olen törmännyt häneen vain omassa blogissani. Pidän hänen karheankauniista tyylistään.

    VastaaPoista
  5. Taas saat uusia kokemuksia ja romaanin aiheita. Tuo mitä postauksesasi sanoit, oli hienosti kerrottu.

    Jaksamista vaatii tuo aamuisin anivarhain ylösnousu, mutta ehkä sitä nuorena jaksaa paremmin.;)

    Oikein ihanaa viikon jatkoa sinulle, Helmi-Maaria!<3

    VastaaPoista
  6. Kyllä Anna, oli romaanista repäisty päivä :) Tosin kovin oli myös kamala.

    Marja Leena, niinpä. Jotenkin liian koskettavaa katsoa läheltä, ikkunan takaa, viidenkymmenen metrin päästä, miten toisiin sattuu, kun kyseessä ei ollut mikään elokuva, vaan totinen tosi.

    Leena: Ihanko totta? Että meillä pohjoisilla on suuret silmät syystäkin. Aika uskottava teoria :)Olihan se Karjalaisen juttu kyllä hieno. Jäi hyvä mieli. Minulla on kyllä sellainen vaikutelma, että sinäkin olet "aika nainen" ;) Ja kyllä, Duras on yksi erityisistä suosikeistani. Mukavaa, jos jaamme saman!

    Aili: Oi, olen jo aivan poikki, vaikka vasta on toinen aamu putkeen herätä anivarhain. Samalla olen myös tuhottoman kiukkuisella tuulella juuri väsymyksen takia. Ei hyvä!

    VastaaPoista