torstai 17. marraskuuta 2011

Tiskin takaa kasvot syödään

No siis juttuhan on se, että minä olen tänään nähnyt niin paljon ihmisiä, että iloitsen. Näin juuri hyvää materiaalia tekstitaivasta ajatellen. Ette usko, kuinka paljon tuntemattomista ihmisistä saa irti, kun heitä tarkkailee tiskin takaa. En päässyt sinne vaatekauppaan töihin. Sen sijaan minut löytää nykyään vähän liian usein (olisin toivonut vähemmän tunteja kuin 30/vko, mutta eipä ollut vaihtoehtoja) Hofpfisterei-nimisen leipomojätin myymälästä. Tai pikemminkin myymälöistä. Jotka sijaitsevat aamuvuoroja ajatellen vähän liian kaukana, sillä aamuvuorot alkavat jo viiden, puolikuuden välillä. 

Päivävuorot ovat hyviä kirjoitustyötä ajatellen, sillä ehdin kirjoittaa puoleen päivään asti ja sitten vielä illallakin töiden varsin hyvin. Aamuvuorot ovat siitä karmivia, että esimerkiksi jo tulevana lauantaina joudun heräämään puoli viideltä ja pääsen kotiin vasta puoli kahdelta. Olen varmasti pihalla kuin saksalainen tonttu loppupäivän enkä saane sanaa syvyyksistäni. Ja tietenkin juuri huomenna olisi pitänyt olla aivan todella houkutteleva tyttöjenilta sellaisten ihmisten kanssa, joita en vielä tunne mutta joista olisi varmasti tullut uusia kavereita. Ja nyt joudun perumaan kaiken. Melkein pääsi jopa itku, kun viime aikoina on ollut niin kova ikävä ystäviä ja jopa vähän yksinäinen olo.

No, syitä iloon on enemmän kuin muita. Työtoverini olivat yllättävän ihania. Siis todella mukavia ja ystävällisiä. Tosin en tiedä, että menetänkö jo huomenna työpaikkani ja oliko se jotenkin testi, että eräs heistä tunki käsiini kaksikiloisen leivän ja sanoi, että minä saan sen ja että shhhh, ei tästä kukaan saa tietää. Minä tietysti kysyin, että mitä, häh, miksi, enhän minä nyt herranjestas kaksikiloista leipää voi noin vain kotiini viedä, mutta hän nauroi ja sanoi, että tietenkin meillä on tällaisia työsuhde-etuja ja hän näytti omaa kassiaan, jossa oli, tsäddärää, kaksikiloinen leipä kahdeksi puolikkaaksi leikattuna. 

No, en kehdannut olla epäystävällinen, joten otin leivän vastaan, mutta ajattelin unohtaa sen työpaikalle. Lähdön hetkellä eräs toinen työkaveri muistutti, että otapa leipäsi mukaan, että hänelläkin on tässä kassissa yksi. En kerta kaikkiaan tiennyt, mistä on kyse, joten otin leivän - jota parhaillani sivullisesti mutustan, ja täytyy sanoa, että aivan tajuttoman hyväähän tämä on - ja päätin, että jos joudun ongelmiin, en menetä mitään, sillä olen tässä solkenaan saanut kutsuja työhaastatteluihin. Ja siis päätin myös, että en ollut epärehellinen, koska sanoin voivani maksaa mokomasta jötikästä ja sanoin myös, että mitä mitä häh.

Anyways minä näin paljon ihmisiä, jotka päätyvät vielä teksteihin. Eräässä oli potentiaalia tämänhetkiseen käsikseeni. Hahaa. Niin ja ilonaiheista vielä: en tienaa maltaita, mutta alan tienata sen verran, että ei tarvitse enää itkeä omaa mitättömyyttä. Voin jopa maksaa hieman enemmän vuokraa kuin mitä olen tähän mennessä R:lle maksanut. Ja mikä toinen ilonaihe: yksinäisyys poistuu. Kirjoitustyö on niin kalvavan yksinäistä, että minusta on ihanaa nähdä kasvoja ja puhua niitä kohti. Saada vastauksiakin. 

Ja mitä muuta: saan halvalla aivan ihania luomutuotteita leipomostamme. Se on luomuleipomo. Kaikki on lisäaineetonta. Ja maultaan, nyt kun testaan, aivan tajuttoman hyvää. Ja sitä paitsi opin kieltä. Tänään pelkäsin jo, että en tule pärjäämään sitten kun pitää olla aivan yksin liikkeessä, sillä jotkut asiakkaat kysyvät aivan omituisia asioita leipien koostumuksista, enkä minä tiedä niistä mitään edes suomeksi. Tiedän itse asiassa tämän päivän jälkeen enemmän saksaksi kuin suomeksi. Eli en tiedä, tiedänkö yhtään mitään. Voiko mitään tietää, jos tietää sen vieraalla kielellä mutta ei omalla?

Minä menen nyt sohvaan ja syön suklaata. Sen olen ansainnut, himputti, sillä heräsin aamulla kirjoittamaan ja kirjoitin neljä tuntia kunnes menin kuudeksi tunniksi jännittämään uuteen työhön, ja kaiken lisäksi huominen tyttöjenilta peruuntuu osaltani, joten minä olen, himputinhimputti, suklaani ansainnut. Ja tuossa on kuva eilisestä haastattelusta. Ei sitä kuvasta voi lukea. Mutta tuossa kuva nyt kuitenkin on.

3 kommenttia:

  1. Onnittelut työpaikasta! Käväisin lehtilukusalissa katsomassa Karjalaisen jutun. Oikein hyvä ja asiallinen kirjoitus. :)

    VastaaPoista
  2. Näytät hyvältä etenkin 13 vuotta myöhemmin: Se on laatuviinin merkki.

    Minusta jo tänään sait matskua, sillä tuosta leipäjutusta voi sada irti ihan mitä vain, kun sitä jatkaa ja siihen uittaa erikoisia tyyppejä.

    Minusta saksalainen leipä on todella hyvää! Suomessa syön pääasiassa vain hapankorppuja ja hyvää ruisöeipää, mutta se saksalainen 'puolihullu' on herkullista.

    Luen nyt todella hauskaa kirjaa, joka varmaan kiinnostaisi sinuakin.

    Aamuvuoroaikasi ovat uskomattomat, mutta jonain vuonna jossakin naurat niillekin.

    Elämyksellistä viiikonloppua ja muista, että joskus elämässä on aikoja, jolloin pitää takoa silloinkin, kun ei jaksaisi. Se tulee sinulle aikanaan kaikki takaisin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Meresmaa. Työ pitää kyllä aika kiireisenä, mutta on tähän rakoon hyvä juttu. Ja kyllä, juttu oli asiallinen :)

    Ja erityiskiitos Leena, minä rupesin miettimään tuota leipäjuttua kommenttisi jälkeen ja nyt päässä rullaa novelli-idea! Niin ja toivottavasti tosiaan kaikki tulee aikanaan takaisin :) Leipä on tosiaan täällä hyvää, mutta kyllä minä tuoreita Ruispaloja kaipaan!

    VastaaPoista