maanantai 14. marraskuuta 2011

Väkivalloin runnellut ruumiit

Olimme lauantaina Prahassa, minä ja R, aikataulusta myöhässä, sillä lomalla saa nukkua pitkään. Kävelimme hotellilta hiljakseen kohti laitureita, joilta läksivät junat eri suuntiin. Minä ja R olimme ostaneet (halvat, herranjestas miten halvat!) liput Kutna Horaan, minne iltapäivästä pääsimme kaltevan auringon aikaan. Junassa tungimme hyttiin, mistä kuului suomen kieltä, ja minä sanoin: "Saammeko me istua tänne, en ole aikoihin puhunut suomea." Ja meille sanottiin, että tietenkin, ja sitten minulta kysyttiin, olenko jotenkin sukujuuriltani suomalainen. 
Matkalla Prahaan.

Häh, kävi mielessä, häh miten niin sukujuuriltani, tietenkinhän olen, perisuomalainen suorastaan, en minä mikään saksalainen ole, R on, ja se riittää. "Aa, minä kun ajattelin, että kun puhut suomea vähän murtaen, että et sinä suomalainenkaan voi olla", minulle sanottiin, minkä jälkeen juttu luisti sujuvammin kuin jää, mutta minun mieltäni painoi ja painaa vieläkin: onko jotakin tapahtunut? Miten tämä voi olla? Ei 5 kuukaudessa hyvänen aika äidinkieli katoa, ei siihen tule sävyjä toisista. Menee vuosia, kymmeniä vuosia, ennen kuin kielestä kuuluu muu. 

Mutta sitten ymmärsin: Jos puhun R:n kanssa suomea, mitä olemme nyt ahkerasti tehneet sillä hän osaa jouluna kysyä kinkun sijaintia, puhun aika lailla hitaasti ja suoranaisen epäsuomesti, jotta hän ymmärtäisi. Puhun sanojen perusmuodoilla, jotta hän ymmärtäisi. Ja jos vaihdan epäsuomesta supisuomeen lennossa, kuulostan vähintäänkin morfeemipaholaiselta. Joten kaikki hyvin, hyvää päivää.


Kutna Hora oli peloittava, kaikista kauhukirjoista tuttu paikka. Siellä oli kylmä ja lisäksi luinen kirkko ja autiota joka puolella. 40 000 ihmisen luut eri asentoihin sijoitettuna alttareiksi esimerkiksi. Otin kuvia kuin morsian ja hautojakin kuvasin. Sen jälkeen kävelimme kaupungin keskustaan muutaman kilometrin verran emmekä löytäneet mitään. Tyhjät kadut, tyhjä tuuli. Raunioita. Rappeutuneita seiniä, hylätty juna ja riutuneet raiteet. Muutama mies ylittämässä niitä muovikassit kädessä kiireellä.

Mutta sitten kun kiipesi ylös, näki hotelleja, näki yksittäisiä pariskuntia, täyden kuun. Rapistuneet maalit talojen seinillä näyttivätkin tietyssä valossa taiteelta, ja erään talon katolla hymyili peura. Löytyi myös lämmin ravintola, perinteinen luola, josta sai vatsan täyteen, vaikka minä vihaan kuminaa. Tsekkiläinen ruoka on hyvin kuminapitoista, liian suorastaan, olisi minun pitänyt se muistaa mutta en ikinä muista ja joudun nielemään miltei purematta.

Illaksi suuntasimme takaisin Prahaan ja menimme Cross Club -nimiseen baariin, jota suomalaiset junapojat olivat suositelleet, ja siellä minä palelin. Join Mojiton yläkerran viihtyisällä puolella ja sanoin: "Mennäänkö jo hotelliin?" Eikä minun suustani yleensä kuule tuollaista. Mutta niin vain kuului, ja me läksimme ravintolan alakertaan ja löysimme baarista pimeän puolen, aivan henkeäsalpaavan kylläkin. Ihan uskomaton klubi, huumeita täynnä ja kansaa, joka niitä polttaa tai tunkee, joten kuljimme melkoisen nopeasti läpi sokkeloiden, eikä se ollut se huimaava juttu, vaan se, että näimme vanhojen koneiden vatsat.

Koko ristiklubi oli koneiden vatsoista tehty,  seinät ja katot kuin taideteos, ja ne liikkuivat niin hiljaa rahisten, että olimme siellä osia. Minä olin mutteri, R alasin ja vasemmalta oikealle heiluva kansa oli pitkä liukuhihna. Ja minä istuin alas ja R istui myös, ja me joimme yhdet oluet ihan vain siksi, että ei sieltä voinut poistua kun oli niin uskomatonta. Suut auki katselimme pyöriviä koneiden osia, vanhoja ompelukoneita, putkien pyöreitä paloja. Läksimme kiertokävelyn ja -istunnan jälkeen pois varhaiskeskiyöstä ja minua pelottivat pimeät kadut, mies, joka horjui takana. Mutta R piti kiinni, eikä R:n seurassa käy mitään. Pitää luottaa toiseen, eikä edes tarvitse, sillä tietää, ettei mitään käy kun R on siinä.


Ja minä olin onnellinen eilen. Lauantaina kävin kaikissa mahdollisissa kauhuromanttisissa paikoissa mutta sunnuntaina kämmenillä hellyi Praha. Ikuinen, usvainen Praha. Ja me kiipesimme taas torniin ja minä pelkäsin, sillä alhaalla oli asfalttia ja ylhäällä polttava ilmakehä, sumun peittämät lakeudet. 

Ja me kävelimme tavanomaisen reittimme, kävimme sillalla valokuvaamassa ja torilla, kävelimme kantaravintolamme ohi, mistä saa halvalla tsekkiläistä ruokaa, vaikka se sijaitsee kalliita turistipaikkoja vastapäätä. Päädyimme syömään ennen kotiin lähtöä melko kiireellä, mutta mitä minä tein. Lähdön hetkellä, juuri kun piti päästä nopeasti juna-asemalle viimeiseen Münchenin junaan, mitä minä tein. Menin vessaan. Jäin jumiin. 

Ovi loksahti kiinni, kuten ovet yleensä loksahtavat, mutta sitten se ei enää auennut ja minä olin puolimetriä kertaa puolimetriä kokoisessa kopissa vailla puhelinta. Onneksi siellä tuoksui hyvältä. Minä rynkytin ovea ensin leikillä, ajattelin, että tyhmä minä, tämähän on vain lukko ja se aukeaa näin, mutta kun tarpeeksi kauan väänsin vipua, oli se jäädä kokonaan käteeni, ja minä aloin rynkyttää kovemmin ja huusinkin jo, huusin apua värisevällä äänellä. Kuulin tummanpuhuvan naisen, joka pyysi minua vääntämään lukkoa yhä, mutta lopulta hänen turvallinen kaikunsa katosi ja toi vähän ajan kuluttua mukanaan toisen, ja siinä vaiheessa minä olin jo ulkona. Vapisin vähän, pesin käteni väärin päin, kiitin avusta, kiitin siitä, että joku kuuli hätäni, vaikka en apua lopulta tarvinnutkaan vaan hieman rauhoittumista pelkästään. Ja tänään minä sain työpaikan ja nyt on aika hiljentää sanat. Minun kirjaimeni loppuvat jo.




PS. Nyt vihdoin uskallan mainostaa, että lukekaapa Karjalainen keskiviikkona, äiti etenkin ja sisko ;)

4 kommenttia:

  1. Voi hyvänen aika että on sattunut ja tapahtunut! Milloin minä opin, että täällä sinun luona hengästyy aina :)

    Nyt minä olen pihalla, kauhukirjoista ja muista, kun ei ainakaan heti kuulostanut tutulta tuollainen luukirkko. Tulisiko mieleen joku kirja jossa se mainitaan? Saisin sivistää itseäni...

    Huu, vessaan lukkojen taakse jääminen ei ole mukavaa! Tuttua on. Samoin kuin pään jumittuminen erinäisten puisten juttujen väliin. Nykyään pääni pysyy kaukana tuollaisista, lapsena oli toisin ;)

    Onnea työpaikasta, onko se nyt se vaatekauppa?

    Kiitos vinkistä, keskiviikkona tuijotan minäkin Karjalaista, netissä.

    VastaaPoista
  2. Olipa taas huimaavaa tarinaa vieläpä tosi sellaista. Sinun seurassa ei aika käy pitkäksi:) Luetaan Karjalainen;)AP

    VastaaPoista
  3. Villasukka: Kyllä, aina sattuu ja tapahtuu. Toivottavasti en hengästytä liikaa :D Ei tule mieleen mitään kirjan nimeä juuri nyt (kun on hieman hässäkkäinen päiväkin), mutta siis ihan kuin kauhukirjasta oli Kutna Hora kirkkoineen. Tai kauhuleffasta.

    Ja AP, vannon, että on päiviä, jolloin seurassani aika suorastaan matelee!

    VastaaPoista
  4. Prahassa olen käynyt (entiseen aikaan), mutta en käynyt tuossa luuvarastossa. Pariisin katakombeissa olen käynyt ja huh, oli kyllä ahdistavaa.

    Heh, olen jäänyt usein vessan lukkojen taakse ja etenkin ulkomailla...

    VastaaPoista