lauantai 31. joulukuuta 2011

Kohisin jälleen

Luulin vakaasti viime vuonna, että se oli paras ikinä. Löysin nimittäin elämäni miehen, puraisin omenaa Barcelonassa, Itävallassa, Saksassa ja alkuvuodesta Paraguayssa saakka (= janoan matkustamista yli kaikkeuden!) sekä Tsekeissäkin ja Belgiassa, ja mikä poikkeuksellisinta: muutuin esikoiskirjailijaksi.

Tai ei, kyllä R:n kohtaaminen oli kaikista poikkeuksellisinta. Ainakin tärkeintä. Ikuisinta.

Mutta sitten tuli vuosi 2011 ja minulta katkesivat siivet. En mennyt vuoden aikana Eurooppaa kauemmas. Aloitin kuitenkin tämän blogin pitämisen ja löysin uudenlaista maailmaa. Kirjoitin toisen romaanin yhtäkkiä. Lähdin Suomesta pois, ja vaikka välillä mietinkin, että olikohan se vikatikki tai jonkin vaikea loppu, minusta tuntuu, että siivet ovat alkaneet kasvaa uudestaan.

Nimittäin muutin R:n kanssa yhteen. Välillä on kieltämättä tuntunut, ettei tästä tule mitään, kun ei saa ihan täysin ilmaistua itseään sosiaalisissa tilanteessa kuten pitäisi, etenkin kun olin kadottanut itseni johonkin, mutta kyllä vain tämä kestää. Ja minä laajenen. Ja minä kestän ja meidän yhteinenkin elämämme kestää. Olen sitä paitsi löytänyt uusia ihmisiä täältä toisesta maasta, ja toivon, että heistä kasvanee vielä öljynkestäviä ystäviä. Enkä ole menettänyt ketään. Sanani tulevat vuolaammin kuin koskaan ja tuntuu, että olen kehittynyt kirjoittajana.

 Ja nyt lupaan: lopetan sen pirun juhlatupakoinnin. Lopetin sen jo joululomalla Suomessa. Juoksen Berliinin maratonin, jos vain ehdin vielä ensi kuussa sinne ilmoittautua. Jos en Berliinissä, niin juoksen sitten vaikka missä, mutta juoksen. Saan myös käsikseni valmiiksi. En kuitenkaan usko, että sitä vielä v. 2012 puolella julkaistaan. Mutta sen lupaan, että se julkaistaan.

Ja sitä paitsi täytyy kiittää teitä kaikkia. Tämän blogin piti alun perin olla blogi vain tutuille, ja ilahduin valtavasti, kun löysinkin valtavasti hienoja, ihastuttavia muita blogeja, joiden kautta tännekin on tupsahtanut lukijoita, joita en tunne, mutta joille haluan jostain syystä avautua ja nostaa hattua ohikulkiessa.

Kiitos, kiitos. Kaikkien seuraamieni blogien (joita toivottavasti tulee listalle vielä paljon lisää!) kautta pysyn kiinni Suomessa. Pysyn kiinni kirjoittamisen ja lukemisen seurallisessa puolessa.

Erinomaista vuotta 2012 kaikille.

PS. Ensi vuoden puolella kirjoitan sitten kirja-arvostelujakin. Ehkä vähän. En kyllä usko, että ihan yhtä syvissähyvissä mitoissa kuin mitä täältä kirjablogeista pääsee lukemaan. Kunhan jakelen vain tuntojani. Teen arvosteluille oman osionsa tähän blogiin, sillä pääpainon haluan pitää siinä, missä se tähänkin asti on ollut, eli kirjoittamisessa ja elämässä sekä pienissä taiteilijan kuolemissa.



keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Ristiriita, minä, sellainen kävelevä

Aamiainen ei aivan Tiffanylla mutta kuitenkin. R:n vanhemmat tarjosivat hipauksen ylellisyyttä. Sen jälkeen kylpylää kaksi tuntia, luoja miten paljon huokeampaa täällä maassa on jopa uiminen; uimista järjetön Playgirl-uimapuku päällä (mukana kun eivät olleet yhdetkään uimiseen kelpaavat asusteet, piti käydä halpahallista ostamassa jotakin nopeaa), joka tipahti hierovan vesiputouksen kyytiin. Sitten uutiset televisiosta, Katja Ketun Kätilöä kolmisen tuntia. Vielä vähän on jäljellä.

 Kerrankin tai oikeastaan pitkästä aikaa kirja, jota voin lukea ilman, että ajattelen miten se on kirjoitettu tai miten sen olisi voinut kirjoittaa paremmin tai huonommin. Kerrankin kertoja, johon luottaa niin, ettei tee muuta kuin lukee lisää ja lisää eikä lainkaan ajattele, etten jaksa kohta enempää, vaikka lukisi tuntikaudet putkeen. Mutta harmillisesti nyt on laskettava kirja lauteille, sudittava meikkiä poskipäille ja mentävä pelaamaan saksalaista keilauspeliä.

Eilen voitin, öhöm ja by the way, Alphabets-pelissä neljä saksalaista ihmistä, vaikka kielitaitoni ei vielä ole kuin vasta melkein valmis. Lisäksi olen päättänyt, että minun on haettava "parempaa" työtä. Nimittäin ahdistaa suunnattomasti ajatus mennä ylihuomenna myymään leipää aivan todella minipalkalla. Jos vain saisin siitä enemmän rahaa, jaksaisin, mutta olen juuri ymmärtänyt, että teen kokopäivätyötä eikä siitä jää käteen kuin nälkä. Tuntuu huijatulta. Miksi en työsopimuksenkirjoittamishetkellä tajunnut, että ei näin pientä palkkaa makseta aikuisille. Tuskin tänä päivänä edes epäaikuisillekaan.

Ei raha ole tärkeää sinänsä, mutta siinä vaiheessa se tuntuu tärkeältä kun sitä ei ole, kun melkein kolmikymppisenä sitä pitää anella läheisiltään. Minusta on outoa olla tässä tilanteessa. Epätoivoista melkein. Mutta vahvuutta löytyy, aion löytää parempituloista työtä, sellaista, että maksan itse sitten omat ruokani. Olen toisen armoilla. Sen takia on hyvä lukea vahvaa, suurenmoisen taidokasta Kätilö-kirjaa. Alkaa uskoa itseen toisen kautta eikä vaivu aivan epätoivoon kun tietää, että asiat voisivat olla miljoona kertaa huonommin.

Ja onhan minulla R, ihana lämmin R, jota ilman en voisi enää kirjoittaa. Joka kustantaa tällä hetkellä suuhuni suklaata, jotta jaksamme yhdessä molemmat, ja minä vannon että maksan kaiken takaisin mansikoina vielä aivan pian, uudenvuoden takaa , ja minusta tuntuu että kolmas romaanini tai pitäisikö sanoa aivan ensimmäiseni lähtee pian, ehkä sittenkin jo parin kuukauden päästä, matkalleen :)

Tai oikeastaan en tiedä. Voi olla, että uuvun taas kun palaamme huomenna kotiin, etelämpään, kun alkaa arki. Kun minä herään puoli viideltä raatamaan olemattomalla palkalla, kun tulen väsyneenä töistä enkä jaksa kuin nukkua, kun tuntuu, etten riitä. Vaikka kaikkihan meistä riittävät. Huomaatte varmaan, että olen ristiriitaisissa ajatuksissa. Pelottaa se, mitä ei tunne. Eli huominen. Ja samalla se houkuttaa. Näyttää valoaan, ja minä haluan astua siihen valoon, vaikka en tiedä mitä se paljastaa, mutta uskon, että olen pian taas omavarainen ja siihen asti yritän olla velkaantumatta liikaa. Vaikka ehkä jossain vaiheessa elämää taiteilijan on hyvä kokea turruttavaa taloudellista ahdinkoa? Kuten kärsi mm. Kivi. Ehkä siitä saa voimaa ja erityisesti sanavoimaa.

PS. Lisäys vielä: nytpä sain ainakin toivonsirpaleita. Kohteliaisuuden, suuren kuin kuu tai sen takainen taivas! Paula voisi ottaa minun kirjoittamani kirjan autiolle saarelle mukaansa. Ja vielä uudestaan ja uudestaan. Voiko suurempaa sanavoimaa enää saada :) 

maanantai 26. joulukuuta 2011

Hyvästi taas hetkeksi

Sinne tulivat lumet lopulta, mutta me ajoimme eilen pois. Ajoimme kuusi tuntia, vähän vajaa, kohti Helsinkiä, näimme lumirajan, märän kaupungin, jätimme auton siskoni pihaan, tilasimme taksin, kuljimme lentokentälle, ostimme viimeiset tuliaissuklaat jotka eivät millään olisi mahtuneet matkalaukkuihimme, lensimme taivasta halki, näin kaukana laskeneen auringon, söin kummipoikani lahjoittamaa joulusuklaata luin Sunset Parkin miltei loppuun, laskeuduimme Düsseldorfiin, astuimme R:n isoveljen autoon, ajoimme puolitoista tuntia Thüleen, saimme lisää yllättäviä joululahjoja, nukahdin kello yksitoista heräsin kello yksitoista tänäaamupäivänä. Ja siellä on kuulemma myrsky eikä sähköä kaikkialla.

Vaikka heräsin kolmisen tuntia sitten, käyn pian päivälevolle. Sunset Park on loppunut. Pidin siitä, pidin erityisesti lopusta, pidin Austerin tavasta käyttää kertojanäkökulmaa. Lukeminen venähti pitkähköksi, sillä luin kirjan englanniksi. Hyvä, että niin, sillä vilkaisin Sunset Parkin suomennettua versiota kirjakaupassa ja jouduin toteamaan, että kieli oli tönkömpää siinä. Luen muutenkin mieluummin alkuperäiskielellä, jotta ei tarvitse miettiä esimerkiksi käännösratkaisuja, sillä kieli-ihmisenä tartun joskus epäolennaisuuksiin.

Minulla oli eilen haikeahko olo, tänään vain väsyttää. Miten ihminen voi olla näin väsynyt niin monena päivänä peräkkäin. Tekisi mieli nielaista happipilleri ja olettaa, etten tarvitse enää unta. Muistan vielä ajat, jolloin tarvitsin vain kuusi tuntia yötä silmät kiinni. Jotakin on muuttunut. Keksin aloituslauseen seuraavaan käsikseeni, en voinut kirjoittaa sitä eilen ylös, mutta muistan sen yhä.

Joulu oli mukava, vaikka eihän se taida vielä ohikaan olla. Mutta Suomi oli täynnä touhua, lumisotaa, ruokaa. Lukemista, minä rakastan sinua, eloa, teimme lumiukonkin. Sain R:ltä saippuaa, ja hän kertoi, mitä unohti kotiin (hän siis unohti joululahjani Müncheniin): onnellisuuspakkauksen. Odotan sen näkemistä, sillä olen ollut pitkin syksyä hyvin onneton, välillä, ja nyt menee paremmin, mutta jostakin syystä tätä Saksaa lähestyttäessä muutuin taas huolista täydeksi. Ahdistuneeksi, jopa, vähän. 

Palatakseni jouluaattoon pääsin nauramaan kippurassa. Kummipoikani herra Lauri Veikko Viljami (jonka äiti, eli sisareni, unohti hetkeksi poikansa nimen ja väitti sen olevan Lauri Veikko Vilhelmi) avasi oven joulupukille ja huudahti, että tämähän on vitsi, että ei tuo ole oikea pukki. Hän yritti sitten koko pukin läsnäoloajan vetää pukkiparkaa parrasta, kurkkia parran alle, tiedottaa kuuluvalla äänellä, että kyseessä on kylläkin ukki eikä pukki. 

Ja veljentyttäreni Omelia pinkaisi sohvan alle piiloon, lauloi sieltä joululauluja, ei suostunut hevin esiin. Jotenkin huvittavaa seurata sivusta. Asiat on kuitenkin korjattu: Lauri uskoo yhä pukkiin, mutta luulee olevansa vanhempiensa lisäksi ainoa, joka tietää, että tällä kertaa oikea pukki ei päässyt paikalle kiireidensä takia. Minä haluaisin vielä uskoa johonkin noin tyynesti. 

Alan olla aika varma erinäisistä asioista. 
Mutta en vielä tiedä, miten ne tehdään julki.

Toivotan vielä hienoa toista joulupäivää. Täällä on liian lämmin, kelmeää, harmaampaa kuin siellä. Olen peiton alla puolittain ja kuulen kuinka R on oppinut kuorsaamaan. Niin ne vanhatkin koirat muuttuvat.

torstai 22. joulukuuta 2011

Joulujen tähdet; te kaikki ja itse


Olemme sinisessä ja mustassa, ja keskipäivällä, joka on minulle täällä aamu, näkyy kaistale oranssia, noin viisi senttimetriä horisonttia. Järvessä on hilekuori. Metsässä pikkuisen valkoista huntua.

Blogeissa toivotellaan hyvää joulua, rauhaa ja muuta, kaipa minäkin sanani sanon, vaikka voisin niin huomennakin tehdä, mutta huomenna menemme Joensuussa käymään ja huomenna on muutenkin talo hengitystä tulvillaan:

Ihanaa, rentouttavaa, rauhallisen prameaa, lukurikasta, armeliasta, säntillistä, herkullista, helmeää, vaikuttavaa, sopuisaa, kullekin sopivaa joulua!


Alan eläytyä nyt tontun rooliin, sillä se väistämättä kohtaa osaani. Autolliset lapsia kaartavat kohta pihaan tänne keskelle saimaalaisia maisemia. Minä ja R olemme tehneet puutöitä ja pullia. Nukuin viime yönä kaksitoista tuntia. Tänään luen. Luen kaiken, mitä lukija luettavakseen vaatii. On ihanaa olla lukija. Ja joulua syön sisääni, pitää saada lihaa luiden ympärille, sillä pimeys on vähän sitä vienyt tai päätökseni kääntyä pois lihasta, jälleen, ja nythän on mainio tilaisuus ahtaa.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Jos vain käännän, kylkeä, ja jatkan.

Unitautiko tämä on. En tiennytkään, että pystyisin. Eilen nukuin noin neljä tuntia päivällä, eli melkein koko matkan Kotkasta mökille - tosin matkalla teimme pysähdyksen pikkuveljeni luo, missä kolme lasta hyppi niskaani ja päihitti minua lautapelissä parin tunnin ajan. Sitten illalla en jaksanut lukea Paul Austerin Sunset Parkia loppuun, vaikka niin oli luja tarkoitus, vaan nukahdin jo puolilta öin, ja mihin asti nukuinkaan; nukuin puoli yhteentoista. 

Kävimme heti heräämisen jälkeen, jota R harjoitti kahta tuntia minua aiemmin, kävelyllä metsässä, minkä jälkeen väsytti niin, että jo kahdelta kömmin päiväunille (= lukemaan kirjaa, mutta nukahdin) ja heräsin juuri, kaksitoista minuuttia sitten. Pakotin ruhoni ylös. Ei tehnyt mieli. Täällä on vielä pimeämpää kuin kaupungissa, ennenaikainen yö on niellyt meidät. En uskalla mennä ulos. Siellä on kettuja ja hirviä, karhukin kuulemma nähty. Miten paljon jaksan vielä nukkua, miten paljon ajatella, että tuo pimeä on vain vatsa ja että olen vain kappale sen sisässä, että kohta sulan ja tulen uutena ulos?

 Huomenna alkaa hyörinä. Nyt täällä metsän keskellä olemme vain minä, R ja isäni. Huomenna tulevat sisareni perheineen ja isoveljeni lapsineen sekä äitini. Sen jälkeen minä ja R joudumme luopumaan kuningaspaikaltamme yläkerran isosta huoneesta ja nukumme kaksi yötä kenties kodassa tai olohuoneessa, mutta nukkua ei enää sitten saa pitkään, kun perheet heräävät niin aikaisin. 

Olen ennen R:n kohtaamista ollut tiukasti sitä mieltä, että en halua lapsia, kun eihän silloin edes voi nukkua tai lähteä yhtäkkiä mihinkään, mutta nyt kun on R, olen ehkä vähän muuttanut mielipidettäni, mutta silti aina tällaisten perhetäyteisten päiväkausien jälkeen ajattelen, että onneksi meitä on vain R ja minä. Että ovat ne ihania, sisarusteni kakarat, minähän herranjestas rakastan heitä jopa, rakkaus on iso sana, mutta että onneksi heidän kanssaan voi vain leikkiä ja riehua ja sitten sanoa, että voi pieni sinä, sinun täytyy nyt mennä vanhempiesi luo, sillä minä olen pelkkä täti.

No, ei kai tässä ikuisuuksia voi ajatella, että onneksi nuo ovat toisten eivätkä minun. Jotkut ystävistäni ovat jo lisääntyneet. Monet varmaankin hiljaisesti harjoittavat lisääntymistaitojaan ja ilmoittavat jonain päivänä, että nyt meitä on kylläkin kolme tai ehkä jopa neljä. Monet naivat toisiaan sormusten ja muiden tahtiin. Monet etsivät vielä kumppaniaan, mutta ehkä hekin yhtäkkiä kaatuvat keskelle katua ja huomaavat, että nyt on jalat viety alta ja taitaa tulla perhe-elämä. 

Mutta mitä teen minä. Kirjoitan. Etsin yhä itseäni, etsin entistä enemmän sen jälkeen, kun olen luopunut elämästäni Suomessa. Rakastan R:ää ehdoitta mutta tahdon kanssa. Enkä suunnittele mitään. En edes ole miettinyt, menisimmekö joskus naimisiin. Kai me menisimme, jos kävisimme miettimään, mutta jostain syystä minä haluan ensin löytää itseni ja kirjoittaa vielä tämän kolmannen loppuun, neljännen ja viidennenkin, ja R sai uuden työpaikan, hän tulee olemaan poissa viikot, hänen täytyy luoda uraansa nyt, kun mikään ei estä. 

Sitä paitsi luulen, että tämä kaikki on unitautisen kirjoittajan ajatuksenjuoksua. Minun piti pöyhennellä kaikilla niillä kirjoilla, joita aion jäljellä olevien viiden lomapäivän aikana lukea, mutta mitenkäs kävikään. Ja yhä olen väsynyt. Menen kai ja sytytän saunan lämpimäksi, täällä on ihana puusauna ja järvi raikuu heti juuressa, ei siellä voi kylläkään uida. Nyt on kylmä aika vuodesta, please. 

Joulunaika on jännittävää, joten pidän itseni ja teidät jännityksessä, mutta voin raottaa sen verran, että luulen keksineeni erinomaisen ratkaisun, minkä lyön käsikseeni ja sen jälkeen alamme huutaa kustantajaa kohti. Sitä paitsi miksi Saksassa on nyt lunta. Täällä vain nimeksi jos siksikään.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Miksi enää valittaisin?

Tarkoitus oli lukea viime yönä joku uusista herkuistani, joita olen selaillut silmät kiiluen. Mutta sitten löysin äitini kirjahyllystä kirjan nimeltä Orja: Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen. Mitä siinä sitten enää saattoi muuta kuin avata se. Aloittaa. Tuntea sääliä, tuntea vihaa, tuntea myötätuntoa, inhoa.

Pidän tositarinoista. Mutta tästä tositarinasta ei voi pitää, ei voi, tekee mieli lentää ja sylkeä päin hirviöihmisten kasvoja, leikata heistä elämä pois, pistää heidät kärsimään.

Suosittelen tämän kirjan lukemista. En ole aivan vielä lopussa, uuvuin yöllä puoli kolmelta, näin unta pienestä Mende-parasta. Lopetan kirjan aivan heti. En tiedä, pystynkö sen jälkeen taas hetkeen mihinkään. On hyvä järkyttyä vähän väliä, jotta muistaa, että omat asiat ovat kuitenkin hyvin. Omaa elämää ei ole leikattu vielä, oma elämä on yhä oma, että pitäisi auttaa heitä, joiden elämästä on otettu henki. Että on paljon heitä, jotka ovat eläviä kuolleita. Pelkkiä tyhjiä katseita raiskatussa ruumiissa.

Tekisi taas mieli tehdä kaikkea hyvää. Luin vuosia sitten paljon kuvauksia ja katselin useita dokumentteja ihmiskaupasta. Kirjoitin elämäni ensimmäisen käsikirjoituksen 20-vuotiaana siitä kaikesta. Olin vielä liian nuori, en yhäkään tiedä kaikkea mitä pitäisi, mutta haluaisin avata silmiä.

Sivuhuomautuksena voisin vielä sanoa, että luin joskus sen Valkoisen Masain. Se ei ole missään nimessä yhtä kuin Orja eikä niitä voi verrata ehkä millään tasolla, etenkin kun muistan Valkoisen Masain olleen kielellisesti erittäin kömpelö tuotos, mutta mitä vain tekisinkin, että oppisin maailmasta enemmän kuin oman peilikuvani.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Good morning, Finland!

Olen keskellä pimeää. Miten se yllättääkin, vaikka on aina pimeässä talvensa viettänyt; tumma aamu ilman valoa. Torstaina, ensimmäisenä Suomen aamunani, kelloni soi kahdeksan korvilla, mutta en uskonut, että se oli jo kahdeksan, kun ulkoa iski kasvoihin yön sitkeä nyrkki; mustaverinen virtaus.

En ihmettele, että ystäväni ovat väsyneitä, sisareni talviunen tarpeessa. En ihmettele, että Muumit nukkuvat koko talven, minäkin nukkuisin, miksi en ennen ole ajatellut asiaa, asuinhan minä täällä, miksi en muista väsymystä. Tapasin usein keskellä talvea lähteä käymään muualla, jossakin, missä aamulla on valoisaa. Ja nyt minä tulen tänne, missä ei nukuta vaikka pitäisi, enkä usko että oma väsymykseni haihtuu pois, en minä parane näin pimeässä, tekisi mieli vain vaipua.

Miten ihanaa onkaan nähdä ystäviä, en kaikkia edes ehdi, miten ihanaa, kun kummipoika juoksee lentoasemalla vastaan ja räiskyy. Ja kuinka ruisleipä sulaa suuhun. Kuinka sinihomejuusto on niin hyvää, että sitä voi syödä paketillisen poskeen katsomatta välillä taakseen. Kuinka minä olenkaan tänne kaivannut.

Kuinka meillä on erittäin yllättävä käänne edessä. En saa kertoa muuta, vaikka voisinkin, mutta mikään ei ole umpeen taottua. Minä olen iloinen käänteestä. Tekisi mieli pihistä se jo ulos. En voi, mutta voinko, no voin minä sen verran sanoa, että elämässä tapahtuu joskus ironisia iskuja. Mitä tapahtuisikaan, jos R tulisi Suomeen ja minä en.

Ostin Leena Lumen kehoittamana Katja Ketun Kätilön. Sain ystävältäni kirjoja lainaan. Olen lukenut Valinnan, teen siitä arvostelunkin kun ehdin. Sanavarastot täyttyvät. Menen tänäiltana pikkuveljeni uuteen yökerhoon. Ensin laulan hänen karaokebaarissaan keuhkoni auki.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kirjoitin tämän jo 5 v. sitten, muokkasin juuri, miten voinkaan.

Miksi olen antanut nimeni tuollaiselle lähtevälle miehelle, Anna havaitsi aamun jolloin Veikko näytti valokuvaukselliselta tai revontulileikiltä ja hän makasi yhä kuin laatta. Ja sitten Veikko kumartui kohti, suuteli poskea vaikka ei ollut koskaan suudellut ketään niin. Se on samaa kuin nuolaisee paperia ja tarttuu kiinni.

Naisessa väreili rykelmä runoja, rakastele upoksiin Veikko rakastele, muistot rankaisemassa tuolla lailla ja Anna oli läpikuultava vaimo. Hänen suureksi paisunut suunsa karjui janoa, oli arpia, oli tuhansia miljoonia jälkiä, kolmas kerta toden sanoo ja Anna sulki jälleen pyhät silmänsä, kaikelta hän sulki ne.

Sairaala jäi luomien taakse pimeä, kaikki jäi kun Veikon kolmas näkymätön käsi pisti sormet väliin, tiirikoi menneen auki ja tärveli. Ilme itara kuin tuomareilla tuomion jälkeen ja asiakirjat salaisia seuraavat kaksikymmentäviisi vuotta arkaluonteisuuden takia, ja hänen kohtunsa suu supisteli lasta sulloi tiukemmin kiinni.

Anna asettui parempaan asentoon eikä kenelläkään ollut aikaa, kukaan ei suostunut jakamaan hänen synkeää mustaa tyhjäänsä. Hän kammoksui tungosta, rakasti itseään eläväksi tai kuoliaaksi, kumartui niistämään. Yöpöydältä löytyi nenäliinoja, kukkapuska. Keneltä se oli siihen saapunut ei Veikolta ainakaan, kukat olivat vähintään yhtä uupuneita kuin Anna itse. Hoitajat olivat unohtaneet vaihtaa veden, nainen painoi kimpaantuneena hälytysnappulaa. Joku muu juoksi luokse vauhdilla. Nämä ovat lähes kuolleita, Anna rytistyi hyökkäävään asentoon. Hoitaja kohautti olkiaan, ei täällä kaikkea ehdi.

Vittu ehtii! riuhtoi Anna, käski samalla kuunnella kuinka oli ollut kolme huonetta ja keittiö, kylpyhuoneessa laatat Veikon liisteröimiä. Parkettilattia ja parvekekin, pikkuruiset ikkunat, maljakko pitsiliinalla. Hän sisusti kirjan kuvittaja: oman kodin ikkunoissa keltaisia verhoja, kevään värejä, maireutta. Oli posliiniesineitä kirjahyllyssä, vanhanaikainen levysoitin kulmassa, miten somaa, somaa niin.

Ja sieltä se Veikko viskasi tänne! Anna nykersi peiton reunaa, hoitaja oli kaataa maljakon, mieheni, rakastinko edes, mieheni käsi kylmä! Aika pysähtyy juoni seis: kylmä käsi, lämmin sydän? Ja meillä on järjestys, mies edellä, vaimo perässä. Mies ja vaimo lomittain. Vaimo ottaa kiinni, kulkee vierellä, mutta mies aina muualla, mikä suunnaton järjestys!

Hoitaja lisäsi liikaa vettä maljakkoon vilkuili kelloa, Anna jo kauhoi: elämän tulee soljua niin kuin kevätvesi lammikoissa. Siellä voi hyppiä! Kumisaappaat jalassa lätäköihin. On sekin kerran loiskinut, Veikko minun kanssani, sukat kastuivat molemmilta, puhkesi kuumetauti, yhdessä me podimme. Silloin tietää että rakastaa, katsoo riutuvaa ihmistä eikä halua sääliä. Ei koska itse on samassa.

Anna lopetti tämän vuotamisen, katseli ympärilleen ja huomasi: hoitajaa ei enää ollut. Hän niskuroi, oli aika kilauttaa haarukalla kuohuviinilasin kylkeä, nousta pitämään puhe. Hän nousi istumaan sängynlaidalle ja pitkitti: olen pelkkää reikää.

Hän kulki ikkunalle, riuhtoi tiputusletkuja mukanaan piteli vatsaa sitä kivisti, hän oli louhos eikä ikkunaa saanut auki, ei sitä saanut kiinnikään. Eikä hänestä pudonnut yhtään solua, hän oli ilmeetön kuin roikkuvat marjat pensaissa. Oman hääpäivän muistoissa mies oli pohjoistuuli, ilma keltaisesta herkkä. Ja Anna kirkui: miksi et, miksi et.

Oli iljettävä ilma ulkona, kevättalvi hapuilemassa lämpöä rauhasiinsa. Ilma kuin sisäilma, Anna kurkisti ovesta ulos ja huokaisi. Sairaalaa ympäröi kätkettyjen sielujen aitaus, vain sateella saattoi pilkistää pintaan.

Ja hän kompastui jalkoihinsa vatsassa potki, oli läkähtyä ruumiinsa painoon. Ilo sentään sydän rintaa riisti, Anna porautui aviomiehensä aaltoihin niin kuin laitetaan käsi postiluukusta sisään ja pelotellaan.

Ja: heti kotiin, nyt minä menen. Jokin häntä sinne veti, jokin muu kuin pelkkä Veikko. Kun hän repi tiputusletkua käsivarresta tulivat hoitajat ja pitivät kiinni, mestasivat hurmiot kokonaan pois eikä niitä enää tarvitse muistaa, eihän, sydän irti, ottakaa, heittäkää pedoille ja hänen silmistään tipahteli vuoristojoki, kirkasta kylmää vettä.

Ja Anna oli raikas. Hän on raikas aina kun Veikko on kaukana
aina kun Veikko tulee takaisin hän on raikas
kun ketään minä en saa
olen liian raikas.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Mitä olenkaan tehnyt?

Tapahtui niin, että pikkujoulumme olivat kuin olivatkin hilpeät. Niinkin kävi, että minä, juhlien järjestelijä, kömmin nukkumaan neljältä, vaikka vieraita oli vielä talossa ja vaikka R:kin olisi tahtonut nukkumaan. Jonkun piti kuitenkin jäädä viihdyttämään, joten R jäi pystyyn, ritarillisin elkein, ja joutui valvomaan peräti puoli seitsemään asti ennen kuin sai viimeisetkin (mukavat, kylläkin!) vieraat ulos. Huh. 

Mutta nyt, kun juhlat ovat ohi ja ylihuomisessa häämöttää lento kohti Helsinki-Vantaata, minä olen pakahtua. Pitää vielä tänään ja huomenna myydä leipää, iltapäivävuorossa onneksi, ja ostaa vielä lahjojakin, ostan ne joulumarkkinoilta kaiketi,  täyttää laukku tai ainakin olevinaan pakata se, ja lukea pitää, kirjoittaa edes muutamaa riviä, täytyy juosta, sillä jalkani eivät ole tehneet muuta kuin polkeneet paikoillaan viimeiset viikot, sekä mikä tärkeintä; täytyy antaa olla. Tämän olla. Ei pidä ottaa stressiä, ei huolia. 

Minun silmäni ovat väsyneet. En ole syönyt joulupipareita taikka -torttuja vuoteen. Haluaisin järjestellä kirjahyllyäni, sillä se on vähin äänin muuttunut asiakirjasäiliöksi. En tahdo asiakirjoja proosaani. Sitä paitsi tiedän, mitä teen. En kuitenkaan tiedä, mihin päädyn tekemällä, mitä teen. 

Välillä väsyttää niin paljon, että mietin onko tässä mitään järkeä. Välillä olen eksynyt, enkä tiedä, olenko tehnyt oikeita ratkaisuja kuten esimerkiksi sen suhteen, että jätin suhteellisen mukava-aikaisen työni kaikkine lomineen ja tulin tänne ja päädyin myymään leipää sen kokoisella palkalla, etten kauheasti voi lentää. Joskus mietin jopa, että oliko mitään järkeä opiskella monta vuotta ja sitten olla näin, että olenko elänyt purkissa kenties tai haaveilenko liikaa. Luotanko liikaa sanoihini ja tapaani tuottaa niistä lauseita, luotanko liikaa siihen toivoon, että jonakin päivänä minusta tulisi omin sanoin menestyvä kirjailija.


Ja sitten muistan, että ei mikään mene niin kuin on. 
Kaipaan lomaa. Sitä, että ei tarvitse mitään. Alan olla niin väsynyt, että en jaksa enää kättäkään nostaa. Haluaisin takaisin nukkumaan, vaikka nukuin viime yönä ruhtinaiden tavoin. En edes jaksa lukea. Minä nukahdan, keskellä päivääkin vaikka, jos pysähdyn ja edes yritän.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Tanssin ja paistan!



Apua olen keskellä sotkua. Ja viiden tunnin päästä pitäisi olla pinkeä, naamassa meikkiä, mekko päälläni kuorena, pöydät asioita pullollaan, ja myös tukan täytyisi seisoa siedettävästi. Sekä lattiat; niiden pitäisi olla ilman mitään, mutta nyt joka puolella makaavat minun kenkäni tai vaatteeni tai kaikkea minun tai R:n omaa, mikä ei kuulu tähän asuntoon. Mutta pitäisi raivata.


En ehdi, olen taikinassa ja taikinaa ja R makaa sohvalla, sillä olin aamulla kiukkuinen, ja ajattelin hyvittää kiukkuni antamalla hänen maata sohvassa, mutta pieni osa minusta tietenkin toivoo, että kiukkuni olisi jo annettu anteeksi, ja että sohvasta noustaisiin ja tultaisiin auttamaan. Ylpeys ei anna periksi; en mene ja pyydä. Sillä itsepähän sanoin, että makaa "schatzie" sinä nyt, niin minä teen meille juhlat, ja annathan anteeksi kun olen joskus Kimma Kitkerä Kiljukaula.

Järjestämme pikkujoulut. Olen kaivannut tätä. Suomessa järjestin suhteellisen usein juhlia, pidän siitä; valmisteluista, hauskasta, vieraista äänistä kodissani. Täällä en ole päässyt vielä loistattamaan juhlataidoillani. Tai siis olen melko varma, että osaan järjestää juhlia, joissa on kivaa, joten eikö se tarkoita sitä, että olen juhlataitoinen. Osaan kyllä muutenkin juhlia, toisten juhlissa esimerkiksi; minun mielestäni juhlat ovat mukavia. Tahtoisin ensi kesänä häihin. Mutta kukaan ei ole menossa tietääkseni naimisiin paitsi yksi R:n kaveri. Haluaisin lisää häihin tai jo talvellakin. Häissä voi laulaa Barbie Girliä pöydällä ja pyytää orkesteria säestämään. Näin kävi kerran. Oikea torvisoittokunta töräytti sävelmät ja minulta katkesi korko.
 

Sain eilen Kirsiltä Helmi Kekkosen Valinnan, kiitos Kirsi. Aloitin jo lukemisprosessin, mutta en ole ehtinyt vielä kauas, kun piti käydä oopperalaulajattaren syntymäpäivillä, ja kylmät väreet ropisivat, kun kuulin kuinka hän lauloi. Kekkosen kieli on muutes by the way kaunista lempeää. Voisin uida siihen mukaan.
'

Täällä sataa räntää. En malta odottaa. Mitään enää.

torstai 8. joulukuuta 2011

Toistoa

Hei, olen leivänmyyjä, ja palasin juuri pitkästä päivästä kotiin, sillä kävin leivänmyynnin päätteeksi lounastamassa Saksaan muuttaneen entisen opettajakollegani kanssa ja sen jälkeen täräytin vielä hoitamaan lapsia, joita olen luvannut hätätapauksen tullen kaitsea mahdollisuuksien rajoissa, ja nyt minulla on kourassa uneen vajottava olut. Menen pian vaahtokylpyyn. Nukahdan sinne. Herään puoli kuudelta. En ole ehtinyt kirjoittaa. Muuta kuin jotain syvää.

Kirjoitin eilen Facebookiin päiväni mietelauseen, sillä keksin, mitä voisin olla. Toistan itseni tänne, sillä mitä hyötyä on itsestä, jos ei osaa toistua, mutta toisaalta muistakaamme, että liika toisto on turhaa ja että turhaa toistoa pitäisi välttää, mutta tässä se nyt kuitenkin on:
Heiii mä keksin, että oon sinipunaraidallinen tikkukaramelli. Sitten isona. Täynnä esanssia ja sokeristakin tehty, sulan suuhun, tartun sormiin ja hiuksiin ja sinä vihaat ja rakastat etkä kuitenkaan voi ilman.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Että huomaisinko jotain erikoista.

 Kuten itsenäisyyspäivän.

Kyllä minä sen muistan, kyllä minä kaiholla ajattelen esimerkiksi viime vuoden itsenäisyyspäivää, jolloin kokoonnuimme Anni-ystävän luokse jännittämään pukuloistoa sekä suurempaakin asiaa: esikoisromaanini ilmestymistä. Sitä paitsi onhan tässä nyt syytä olla ylpeäkin. Että tulee Suomesta. Sen voi aina sanoa hienoisen ylpeänä. Puhtaasta, raikkaasta metsämaasta minä tulen ja edustan maatamme mielyysti.

Ja paistan pian pannukakkua. On monta syytä iloita. Luokseni tulee liuta niitä uusia ystäviä, joita välttämättä tarvitsen, tarjoan pannukakkua perisuomalaiseen tapaan, vaikka he juhlivat aivan muuta. He juhlivat Santa Nikolausta. R kävi tänään hirveällä hässäkällä hakemassa aivan järjettömän määrän erilaisia pikkuleipiä sekä suklaakonvehteja sekä suklaapukin ja pisti ne suurelle tarjottimelle kasaan. Sellaista on Pyhän Nikolauksen juhlinta. Makeaa mahan täydeltä. Mutta minä juhlin kaikessa hiljaisuudessa Suomea. Tosin oikeastaan tiedän jo, että itkemme koko sakki pian silmät turvoksiin. Katsomme P.S. I love Youn. Ei sitä itkemättä katso. Ja minä lähetän telepaattista voimaa ystävilleni Suomeen. Siellä eivät asiat ole aivan parhain päin. Surettaa, ei saa surettaa, koettakaa ajatella, että kyllä se siitä vielä suttaantuu kirkkaaksi.

Sain tänään sanottua pomolle, että voisinko mitenkään saada lauantaita vapaaksi. Sen kummempia kyselemättä hän sanoi, että tottakai. Miten mieluisaa. Pidän tästä. Sitä paitsi vieläkin makustelen eilen julkaistua arvostelua Minä rakastan sinua nuoresta miehestä(ni). Onhan se nyt jo. Sulaa, sulaa.

Toivotan mukavaa, rattoisaa, kuulemma lumenhuurtamaa loppupäivää. Kirjatoukat ja lukuhemmot tahtonevat by the way kurkistaa Morren varsin kunnioitettavaan kirjahaasteeseen. Tsingaling minä häviän paistelemaan ja huomenna herään taas ennen kuin arvaattekaan.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Apua, eka arvostelu!

Olen kyllä jo odotellut arvosteluja, mutta jotenkin olen siirtynyt tilaan, jossa niitä ei ole. Ja sitten kun sellainen omasta kirjasta kohahtaa eteen, on hetken hieman hämillään.

Kiiltomadosta löytyy Minä rakastan sinua nuoren miehen ensimmäinen arvostelu.

En tiedä, mitä sanoa. Tai ajatella. Kun en ehkä täysin vielä ymmärrä. Joten nyt lähinnä vain iloitsen siitä, että kirja on huomattu. Täältä voi lukea pienehkön lukunäytteen, ja jos oikein innostuu, kirjan voi vaikka tilata itselleen tai jollekin toiselle jouluiseksi lahjaksi. Myös Silja ja Mai on olemassa. Huomenna täyttyy tasan yksi vuosi siitä, kun se julkaistiin. Se sai osakseen hienot arvostelut, mutta silti pelkään aina, että mitä kohtaankaan, jos etsin.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Veden yllä varjona

Katsoin viime yönä jokea, mustaa vettä. Se virtasi sekavaan tahtiin eteenpäin eikä nukahtanut koskaan. Musta matala vesi ja kuunkarttama kaupunki ja minun sydämeni seisoi yhtä hitaasti. Olen vilustunut. Minun mieltäni ovat painaneet kummalliset asiat; en ole kyennyt kirjoittamaan. Rauha on vallalla. Minä heilutin tänään kättäni ohikulkijalle, joka katsoi ranskalaista parvekettamme kohti, sillä ripustin joulukoristeita sen säleisiin, ja ajattelin, että olen vaihtumassa toiseen.

Illan juon teetä ja pidän vilun iholta poissa. Minun täytyy herätä huomenna puoli kuudelta. Armoa. R ja minä ajelimme tänään vaaleansinisellä skootterilla tapaamaan ystäviä brunssille, joka venähti nelituntiseksi, ja sen jälkeen jalkani tärisivät: oli aika pysäyttää liikenne. Moottorit sammuvat, kun niitä ei käsittele ohjeiden mukaan. Samaa sanon miehistä. Mutta yritän opetella. Käsittelen varoen. En särje heistä enää yhtään enkä anna särkeä minuakaan. Tein tänään lasagnea oman mielen mukaan, mausteet ostimme eilen Tollwood-festivaaleilta, ja minusta tuntuu, että sittenkin saamme joulun.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Prum prum

Kuinka monennen kerran sanon, että väsyttää. Käsiksessäni on tasan kymmenen aukkoa. Yritän täyttää yhden niistä. Aikaa ei tosin ole juurikaan, pitää myydä iltapäivällä kuusi tuntia leipää. Eilen myin kaiken. Ei ollut enää mitään hyllyissä kuudelta, vaikka puoti on auki puoli seitsemään. Sain tippiä kolme euroa neljäkymmentäviisi senttiä. Tippimuki täyttyy näemmä enemmän ja enemmän ja minua huvittaa. 

En ole koskaan aikaisemmin ajatellutkaan tekeväni työtä, josta saa tippiä. Ja mikä hienointa; pidän leivänmyynnistä. Puhuin itseni ulos kamalasta ylituntipyörästä, sanoin, että lopetan jos ei tule tolkkua, ja minulle tarjottiin pussillinen pipareita sekä lupaus kohtuullisuudesta. Tuntui voittajalta.

Olen myös joutunut käymään paperisotaa. On pitänyt jonottaa taloustoimistossa verolippua, on pitänyt hakeutua saksalaisen sairausvakuutuksen piiriin ja saada sosiaaliturvatunnus. Niin. Minulla on nyt saksalainen sosiaaliturvatunnus. Joten kun kahden viikon päästä olen Suomessa lomalla, vilautan saksalaista sairausvakuutuskorttia, jos joudun lääkäriin. En aio kylläkään joutua. Tahdon uida lumessa vaikka en uskalla.

Täällä on yli kymmenen astetta lämpöä. R sai skootterinsa toimimaan. Teemme huomenna harjoitusajoa, sillä minä aion täräyttää skootterireppanalla töihin aamuisin. Se on itäsaksalaista mallia ja siihen pitää bensiinin lisäksi laittaa öljyä ja sitten se öljy ja bensiini pitää saada sekaisin niin, että skootteri pitää ottaa tiukkaan otteeseen ja sitä pitää heiluttaa. Kaikkeen sitä ihminen paneutuu päästäkseen eteenpäin.

Hauskaa viikonloppua!

Tällainen se on se skootteri.