maanantai 26. joulukuuta 2011

Hyvästi taas hetkeksi

Sinne tulivat lumet lopulta, mutta me ajoimme eilen pois. Ajoimme kuusi tuntia, vähän vajaa, kohti Helsinkiä, näimme lumirajan, märän kaupungin, jätimme auton siskoni pihaan, tilasimme taksin, kuljimme lentokentälle, ostimme viimeiset tuliaissuklaat jotka eivät millään olisi mahtuneet matkalaukkuihimme, lensimme taivasta halki, näin kaukana laskeneen auringon, söin kummipoikani lahjoittamaa joulusuklaata luin Sunset Parkin miltei loppuun, laskeuduimme Düsseldorfiin, astuimme R:n isoveljen autoon, ajoimme puolitoista tuntia Thüleen, saimme lisää yllättäviä joululahjoja, nukahdin kello yksitoista heräsin kello yksitoista tänäaamupäivänä. Ja siellä on kuulemma myrsky eikä sähköä kaikkialla.

Vaikka heräsin kolmisen tuntia sitten, käyn pian päivälevolle. Sunset Park on loppunut. Pidin siitä, pidin erityisesti lopusta, pidin Austerin tavasta käyttää kertojanäkökulmaa. Lukeminen venähti pitkähköksi, sillä luin kirjan englanniksi. Hyvä, että niin, sillä vilkaisin Sunset Parkin suomennettua versiota kirjakaupassa ja jouduin toteamaan, että kieli oli tönkömpää siinä. Luen muutenkin mieluummin alkuperäiskielellä, jotta ei tarvitse miettiä esimerkiksi käännösratkaisuja, sillä kieli-ihmisenä tartun joskus epäolennaisuuksiin.

Minulla oli eilen haikeahko olo, tänään vain väsyttää. Miten ihminen voi olla näin väsynyt niin monena päivänä peräkkäin. Tekisi mieli nielaista happipilleri ja olettaa, etten tarvitse enää unta. Muistan vielä ajat, jolloin tarvitsin vain kuusi tuntia yötä silmät kiinni. Jotakin on muuttunut. Keksin aloituslauseen seuraavaan käsikseeni, en voinut kirjoittaa sitä eilen ylös, mutta muistan sen yhä.

Joulu oli mukava, vaikka eihän se taida vielä ohikaan olla. Mutta Suomi oli täynnä touhua, lumisotaa, ruokaa. Lukemista, minä rakastan sinua, eloa, teimme lumiukonkin. Sain R:ltä saippuaa, ja hän kertoi, mitä unohti kotiin (hän siis unohti joululahjani Müncheniin): onnellisuuspakkauksen. Odotan sen näkemistä, sillä olen ollut pitkin syksyä hyvin onneton, välillä, ja nyt menee paremmin, mutta jostakin syystä tätä Saksaa lähestyttäessä muutuin taas huolista täydeksi. Ahdistuneeksi, jopa, vähän. 

Palatakseni jouluaattoon pääsin nauramaan kippurassa. Kummipoikani herra Lauri Veikko Viljami (jonka äiti, eli sisareni, unohti hetkeksi poikansa nimen ja väitti sen olevan Lauri Veikko Vilhelmi) avasi oven joulupukille ja huudahti, että tämähän on vitsi, että ei tuo ole oikea pukki. Hän yritti sitten koko pukin läsnäoloajan vetää pukkiparkaa parrasta, kurkkia parran alle, tiedottaa kuuluvalla äänellä, että kyseessä on kylläkin ukki eikä pukki. 

Ja veljentyttäreni Omelia pinkaisi sohvan alle piiloon, lauloi sieltä joululauluja, ei suostunut hevin esiin. Jotenkin huvittavaa seurata sivusta. Asiat on kuitenkin korjattu: Lauri uskoo yhä pukkiin, mutta luulee olevansa vanhempiensa lisäksi ainoa, joka tietää, että tällä kertaa oikea pukki ei päässyt paikalle kiireidensä takia. Minä haluaisin vielä uskoa johonkin noin tyynesti. 

Alan olla aika varma erinäisistä asioista. 
Mutta en vielä tiedä, miten ne tehdään julki.

Toivotan vielä hienoa toista joulupäivää. Täällä on liian lämmin, kelmeää, harmaampaa kuin siellä. Olen peiton alla puolittain ja kuulen kuinka R on oppinut kuorsaamaan. Niin ne vanhatkin koirat muuttuvat.

4 kommenttia:

  1. Maaria,
    et sä saa tolleen karata ennen kuin mä ehdin nähdä sut! Milloin tuut uudestaan? Tule pian. Kuvissasi on kahdehdittavasti lunta ja hieno lumiukko.
    Allu

    VastaaPoista
  2. Oi Allu! En tiedä milloin tulen, varmaankin ja toivottavasti helmi- tai maaliskuussa. Tule sinä tänne? Ainakin 18.5. voisit tulla ;)

    VastaaPoista
  3. Mitähän 18.5. mahtaa tapahtua? Oon ajatellu et ehkä heinäkuussa..
    Allu

    VastaaPoista
  4. Mites olisi suuret 30-vuotisjuhlat? Heinäkuussa saatan olla paikalla mutta ehkä en, tosin toukokuussa sama juttu, mutta synttärikekkerit aion pitää. Saksassa siis. Lippua ostamaan siitä, mulla on ikvä!

    VastaaPoista