tiistai 13. joulukuuta 2011

Kirjoitin tämän jo 5 v. sitten, muokkasin juuri, miten voinkaan.

Miksi olen antanut nimeni tuollaiselle lähtevälle miehelle, Anna havaitsi aamun jolloin Veikko näytti valokuvaukselliselta tai revontulileikiltä ja hän makasi yhä kuin laatta. Ja sitten Veikko kumartui kohti, suuteli poskea vaikka ei ollut koskaan suudellut ketään niin. Se on samaa kuin nuolaisee paperia ja tarttuu kiinni.

Naisessa väreili rykelmä runoja, rakastele upoksiin Veikko rakastele, muistot rankaisemassa tuolla lailla ja Anna oli läpikuultava vaimo. Hänen suureksi paisunut suunsa karjui janoa, oli arpia, oli tuhansia miljoonia jälkiä, kolmas kerta toden sanoo ja Anna sulki jälleen pyhät silmänsä, kaikelta hän sulki ne.

Sairaala jäi luomien taakse pimeä, kaikki jäi kun Veikon kolmas näkymätön käsi pisti sormet väliin, tiirikoi menneen auki ja tärveli. Ilme itara kuin tuomareilla tuomion jälkeen ja asiakirjat salaisia seuraavat kaksikymmentäviisi vuotta arkaluonteisuuden takia, ja hänen kohtunsa suu supisteli lasta sulloi tiukemmin kiinni.

Anna asettui parempaan asentoon eikä kenelläkään ollut aikaa, kukaan ei suostunut jakamaan hänen synkeää mustaa tyhjäänsä. Hän kammoksui tungosta, rakasti itseään eläväksi tai kuoliaaksi, kumartui niistämään. Yöpöydältä löytyi nenäliinoja, kukkapuska. Keneltä se oli siihen saapunut ei Veikolta ainakaan, kukat olivat vähintään yhtä uupuneita kuin Anna itse. Hoitajat olivat unohtaneet vaihtaa veden, nainen painoi kimpaantuneena hälytysnappulaa. Joku muu juoksi luokse vauhdilla. Nämä ovat lähes kuolleita, Anna rytistyi hyökkäävään asentoon. Hoitaja kohautti olkiaan, ei täällä kaikkea ehdi.

Vittu ehtii! riuhtoi Anna, käski samalla kuunnella kuinka oli ollut kolme huonetta ja keittiö, kylpyhuoneessa laatat Veikon liisteröimiä. Parkettilattia ja parvekekin, pikkuruiset ikkunat, maljakko pitsiliinalla. Hän sisusti kirjan kuvittaja: oman kodin ikkunoissa keltaisia verhoja, kevään värejä, maireutta. Oli posliiniesineitä kirjahyllyssä, vanhanaikainen levysoitin kulmassa, miten somaa, somaa niin.

Ja sieltä se Veikko viskasi tänne! Anna nykersi peiton reunaa, hoitaja oli kaataa maljakon, mieheni, rakastinko edes, mieheni käsi kylmä! Aika pysähtyy juoni seis: kylmä käsi, lämmin sydän? Ja meillä on järjestys, mies edellä, vaimo perässä. Mies ja vaimo lomittain. Vaimo ottaa kiinni, kulkee vierellä, mutta mies aina muualla, mikä suunnaton järjestys!

Hoitaja lisäsi liikaa vettä maljakkoon vilkuili kelloa, Anna jo kauhoi: elämän tulee soljua niin kuin kevätvesi lammikoissa. Siellä voi hyppiä! Kumisaappaat jalassa lätäköihin. On sekin kerran loiskinut, Veikko minun kanssani, sukat kastuivat molemmilta, puhkesi kuumetauti, yhdessä me podimme. Silloin tietää että rakastaa, katsoo riutuvaa ihmistä eikä halua sääliä. Ei koska itse on samassa.

Anna lopetti tämän vuotamisen, katseli ympärilleen ja huomasi: hoitajaa ei enää ollut. Hän niskuroi, oli aika kilauttaa haarukalla kuohuviinilasin kylkeä, nousta pitämään puhe. Hän nousi istumaan sängynlaidalle ja pitkitti: olen pelkkää reikää.

Hän kulki ikkunalle, riuhtoi tiputusletkuja mukanaan piteli vatsaa sitä kivisti, hän oli louhos eikä ikkunaa saanut auki, ei sitä saanut kiinnikään. Eikä hänestä pudonnut yhtään solua, hän oli ilmeetön kuin roikkuvat marjat pensaissa. Oman hääpäivän muistoissa mies oli pohjoistuuli, ilma keltaisesta herkkä. Ja Anna kirkui: miksi et, miksi et.

Oli iljettävä ilma ulkona, kevättalvi hapuilemassa lämpöä rauhasiinsa. Ilma kuin sisäilma, Anna kurkisti ovesta ulos ja huokaisi. Sairaalaa ympäröi kätkettyjen sielujen aitaus, vain sateella saattoi pilkistää pintaan.

Ja hän kompastui jalkoihinsa vatsassa potki, oli läkähtyä ruumiinsa painoon. Ilo sentään sydän rintaa riisti, Anna porautui aviomiehensä aaltoihin niin kuin laitetaan käsi postiluukusta sisään ja pelotellaan.

Ja: heti kotiin, nyt minä menen. Jokin häntä sinne veti, jokin muu kuin pelkkä Veikko. Kun hän repi tiputusletkua käsivarresta tulivat hoitajat ja pitivät kiinni, mestasivat hurmiot kokonaan pois eikä niitä enää tarvitse muistaa, eihän, sydän irti, ottakaa, heittäkää pedoille ja hänen silmistään tipahteli vuoristojoki, kirkasta kylmää vettä.

Ja Anna oli raikas. Hän on raikas aina kun Veikko on kaukana
aina kun Veikko tulee takaisin hän on raikas
kun ketään minä en saa
olen liian raikas.

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista: Anna on siis mielisairaalassa, ja ajattelee sekavia tuntemuksiaan, on raskaana, ja aviomieskin on (tai on ollut).:?

    VastaaPoista
  2. Huikeaa! Miten minusta tuntuu, että sinä voisit kirjoittaa proosaa novellin kautta eli lue Satu Taskisen Täydellinen paisti. Sitten mieti, että siinä on kuin irrallisia kertomuksia, jotka kuitenkin ovat yhtä tarinaa. Sinä voisit kirjoittaa irrallisia novelleja, jotka sitten jokin asia kuitenkin yhdistää. Ja tähän sinun uniikkiin tyyliin, jota ei osaa edes Taskinen, vaikka kirjoittikin hyvän kirjan neurooseista. Seuraavaksi voisi kertoa Veikko, sitten joku hoitsu, joka onkin vaikka salasosiopaatti ja sitten vaikka Annan tytär, joku ensirakkaudesta siinnyt etc.

    VastaaPoista
  3. Minun mielessäni tarina taipui niin, että Anna on menettänyt lapsensa, saanut keskenmenon, ehkä ties monennenko kerran taas, ja siksi mieli ja tunteet horjuu. Monta lukijaa, monta tulkintaa :) Mutta kuitenkin niin vahvaa ja omaperäistä. Voi että sinä osaat :)

    VastaaPoista
  4. äipälle tämä onkin tuttua. Sanoin jo silloin, että teksti on vahvaa ja järisyttävää. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä ensimmäinen on siun paras.

    VastaaPoista
  5. Aili: melkeinpä juuri noin :)

    Leena: Olen ajatellutkin lukea tuon, ja nyt kun sanot, pitää se hankkia käsiin. Mulla on koko käsis kohta koossa..ei koostu novelleista, mutta Veikko on kyllä myöskin kertojana ja eräs kolmas. Mutta otanpa neuvoistasi vaarin joka tapauksessa, kiitos!

    Villasukka: Sinäkin olet oikeilla jäljillä ;)

    Äippä: Nyt tämä eka on kyllä muuttunut. Paljon on poistunut ja lisää tullut tilalle. Pelottaa ja jännittää, että mitä siitä sanovat koelukijat..

    VastaaPoista
  6. Tykkäsin kovasti tuon pätkän kielestä, ja toki muutenkin. Kova.

    VastaaPoista
  7. Helmi-Maaria, sun on nyt tärkeintä lukea Katja Ketun Kätilö, sillä tajusin tästä kielestä, että tästä löytyy munaa moneen lähtöön.

    Äippä on takuulla oikeessa! Ja Jere, joka sanoi sen sanan: Kova.

    Älä missaa sitä Kätilöä nyt. Joulu menee nyt sitten Lapissa...ja erotiikassa siellä jossain Jäämeren rannalla.

    VastaaPoista
  8. Kiva,jos uppoaa Jere :)
    Ja Leena,hankin juuri Kätilön,luen heti kun treffiputki katkeaa!

    VastaaPoista