maanantai 30. tammikuuta 2012

Vähä-ääninen talvituuli

Kuulen teidän pakkasenne ja hajoan hiljaa. Minussa kasvaa kymmenen kuoppaa ja puoli vartaloa ja pääni on suuri pähkinä; se on laitettu särkijään, jossa ei ole voimaa muuhun kuin rusentamaan hiljaa, vaivihkaa. 

Olen melko tyhjä. 
Minussa ei soi. 

Luin tänään tauon jälkeen kolmatta käsikirjoitustani joka on matkallaan maailmaan, ja minun tuli kylmä. Hienoa tekstiä, hieno suoritus. Mutta olen yhtäkkiä kaukana siitä. Se on lähtenyt minusta, eikä meidän välillämme ole napanuoraa, jonka voisi purra poikki. Se ei kaipaa minua enää enkä minä tahdo sitä takaisin muuten kuin kansien välissä. Tiedän, että se valitaan. Se on minun vertani ja minun ajatukseni. Se on yhdistelmä suoraa ja väärää. Se on miehen kautta nähty maailma ja viisi vuotta piinaa.

Löysin tänään ison kirjaston (mihin ei saanut mennä päällystakki päällä ja laukku olalla, vaan kaikki piti jättää lokeroon) ja ainakin viisi pitkää hyllyparia englanninkielistä kirjallisuutta. Otin mukaan kolme. Pääni särkyy kuitenkin. Ei kärsi lukea. Flunssa tuli pysyäkseen muutaman päivän pidempään, tai sitten se tahtoo lisää, sillä kävimme eilen kävelyllä ja minä näin hautausmaalla vinoja hautakiviä, poskiani palelsi.

Pidän hautausmaista, jotka huokuvat ironisella tavalla elinvoimaa. Mieleen ovat jääneet Pariisin pyhät unelmat, pietarilainen rähjäinen sekasotku, Ateenasta makaava neitsyt sekä Paraguayn korkeat linnamaiset holvit. Ja nyt tämä. Melkein takapihallamme pala rauhaa. Jäätyneet kukat ja surevat enkelit. Ja minä otin kuvia, sormeni jäätyivät, olisi pitänyt kääntyä kotiin mutta minä kerroin R:lle, että en ole koskaan nähnyt krematoriota enkä edes tahtoisi, ja kaiken kuluttua kävelimme kotiportin ohi jonnekin kauas, huomaamatta, sillä silloin kun R kertoo, minä keskityn, ja silloin kun minä kerron, en huomaa. Piti palata metrolla takaisin. Oli niin myöhä.

 Sitä paitsi olen outo. Suostun tapaamaan kielikylpypäiväkodinjohtajan jutellakseni sopimuksen yksityiskohdista, vaikka R sanoo, että älä mene ja tee taas väärää työpaikkapäätöstä. En uskalla olla tekemättäkään. Haen liikuttavan vilkkaasti uusia työpaikkoja, vaikka en jaksa. En osaa nimittäin ajatella, että purisin kynsiäni kuukausikaupalla tai istuisin näissä tyhjänkuultavissa huoneissa, joissa olen yksin suurimman osan ajasta. Mutta on minulla uusia ajatuksia, jotka pystyvät ylittämään sietokyvyn. Enkä ole apea. Olen onnellisella tuulella, mutta harjoittelen parasta aikaa haikealuontoista tekstiä, tässä juuri nyt, sinun edessäsi sinun silmiisi.

Olen kaiken lisäksi tylsistynyt. Sen kyllä huomaa. Olen häkissä. Kaikista pahinta on, että häkistä pääsisi pois, sillä ovet ovat auki, mutta en ole varma, mikä aukko on paras aukko valita. Haluaisin nukkua pitkälle torstaihin, jolloin R tulee kotiin ja sanoo, että kaikki käy hyvin eikä mikään lopu. 

Että tämä tyhjyys ja haikeus on vain valintojen summa, mutta ei absoluuttinen totuus.

Että en voi kävellä tänä vuonna jäällä. Ei täällä ole jäätä. Siellä on. Hengitys huurussa. Hiutaleita huulilla. Pimeä yö ja villaiset vaatteet. Minä pistän lämpöpatterin päälle ja vapisen silti, ikkunoista vetää, täällä on kylmempää kuin siellä, omalla tavallaan, ja minä olen iloinen siitä, että olen oppinut viikonloppuna kolme uutta sanaa, joita en aikonut oppia.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Ah!

Eilen sain harvinaista herkkua. Mukavaa, mukavaa! Pelkään reaktioita, jotka tulevat, kun kirjojani luetaan, ja jos niistä pidetään, olen silkkaa makaroonia ja serpentiiniä ja juustokakkua, jota teen tänään myös.

Täältä löytyi aika hieno talo josta en tiennytkään, kerran.
Ensin, kuten nyt, paistan sämpylöitä, vaikka niitä saisi kulmien takaa leipomostakin. Olen yöpuvussa ja hipsin. R pesee pyykkiä, R on ihana. Minulla vuotaa nenä, päätä jomottaa, olen kipeä kuin noppapeli, mutta hyvillä mielin kuitenkin. Eilen en jaksanut jalkoja letkauttaa. Tänään pakotan, en jaksa enää maata.

Ajattelin kirjoittaa alun.
Sen verran on tullut jo levättyä.

Ai niin, minulle tarjottiin perjantaina työpaikkaa kielikylpypäiväkodista, jossa opettaisin englantia ja toimisin päiväkotitätinä. Ehdin jo riemuita, mutta riemu laantui, kun luin työsopparin, joka mm. velvottaisi minut osallistumaan 15 000 euroa maksavalle kurssille (???!) ja joka kertoi, että saisin palkaksi melkein saman nälän kuin työstäni leipomossa. Käteen jäisi kuussa noin kaksisataa euroa. Mistä näitä alipalkattuja työpaikkoja oikein satelee.

Olen mies myös 4. käsiksessäni, joten pakko ajatella näin.
Että enpä taida ottaa vastaan, etsin sitten jotain muuta. Leivon sämpylät ja lakkaan pelkäämästä, ettenkö löytäisi. Hienointahan on se tunne, että kelpaan jonnekin muuallekin kuin leipomoon; että kelpaan vähän edes oman alan suunnille. Ajattelin, että haen kesällä saksalaiseen yliopistoon ja opiskelen joko taide- tai sosiaalipedagogiikkaa ja hankin toisen tutkinnon. Eiköhän sitten ala löytyä asioita.

Eiliset harvinaiset herkut ovat vielä iloisin elein mielessä varmasti vielä pitkään, mutta tässä vielä erinomaista piristystä aamuksi. Sämpylät palaa, adios!

perjantai 27. tammikuuta 2012

Suklaapelastusrengas

Sain eilen paketin, joka piristi päivääni ja piristi viimeisiä päiviäni ja piristi koko mielialaa ja auttaa pääsemään eteenpäin. Minun isosiskoni on maailman paras sisko.  Eilen oli aika ankea päivä, etenkin kun illalla nousi kuume ja teki minuun tukon. Mutta postilaatikossa odotti postimiehen jättämä lappu, joka sanoi, että lähetykseni on noudettavissa naapurilta. (Siis jos ei täällä satu olemaan kotona siihen aikaan, kun Kusti polkee, ainakin meidän talossamme paketit jätetään kenelle tahansa naapurille, joka on kotona.)

Ja minun kummipoikani on ihana hirviöiden piirtäjä. Hän muutes soitti minulle tuossa päivänä eräänä: "Kuules kummi, minä olen tekemässä toista kirjaa sinulle." Ensimmäinen kirjahan oli aivan loistokas ja lunasti paikkansa hyllyssäni kertaheitolla. Kirjan nimi oli Petojen saaret. Mikähän uuden osaksi lankeaa?


Päivän ratoksi sattui tuolta Paperback Writerin blogista osumaan silmiin huokuvan kaunis video. Enjoy ja hyvää viikonloppua! Minä parantelen itseni kuntoon Fazerin suklaalla ja teellä ja odotan iltaa kuin aurinkoa, sillä R on ollut taas viikon poissa enkä enää kestä enkä todellakaan aio muhia kuumeessa sitten enää.

torstai 26. tammikuuta 2012

Kaikki mitä illan tullen rakastin

Olen tehnyt virheen. Luin kaksi tietyllä tapaa hyvin samankaltaista kirjaa peräkanaa. Pääni meni pikkuisen sekaisin; välillä lukiessani Siri Hustvedin (jonka nimeä en oikein ikinä osaa oikein kirjoittaa) Kaikki mitä rakastin -romaania olin aivan varma, että nyt kylläkin olen vieläkin Michael Cunninghamin Illan tullessa.

Molemmat kirjat avaavat lukijan tarkasteltavaksi New Yorkin taidepiirit. Molemmat korostavat kuinka sisäänlämpiäviä nuo piirit ovat - mutta missäkäs päin maailmaa taidepiirit eivät olisi tiettyjen, tärkeiksi leimattujen henkilöiden muodostamia sisäpiirejä, kysynpä vain. Molemmissa punnitaan perheen tärkeyttä. Toisessa, Kaikki mitä rakastin -romaanissa, perhe hajoaa ainoan lapsen kuoleman myötä. Illan tullen -kirjassa käydään sen sijaan hajoamisen rajalla, kun aviomies hairahtuu kuvittelemaan voivansa hypätä vaimonsa pikkuveljen matkaan ja unohtaa kaiken, mitä on vuosien varrella rakentunut. Myös vaimo epäilee, että tämä on tässä, mutta lopussa jäljelle jää toivo pysymisestä sekä yhdessä pitäytymisestä.

En ehkä saisi tehdä näin, että rinnastan nämä romaanit, sillä molemmat ovat aihealueeltaan samankaltaisia. Jollakin tapaa Hustved veti pidemmän korren. Illan tullen jätti minut melkein täysin kylmäksi, lukuun ottamatta loppujuonta. Kaikki mitä rakastin sen sijaan sai hieman lämpenemään. Mutta silti minä vain joudun rinnastamaan nämä teokset. Olen varmaan niiden harvojen joukossa, jotka eivät juuri pitäneet kummastakaan teoksesta, mutta sitä tehokkaammin löydän niistä vertailukohtia.

Illan tullen -romaanissa tavataan taidegalleristi Peter Harris, joka ei voi olla vastustamatta kauneutta. Rebecca-vaimo on ollut joskus kaunis, nuori ja kaunis kuin pikkuveljensä Mizzy yhä on, ja pariskunta elelee newyorkilaista elämää taidepiirien tuiskeessa. Peterin ja Rebeccan harmoninen, yllätyksetön elämä saa uuden käänteen kun Mizzy tulee taloon. Hän on siis Rebeccan pikkuveli, joka on huumeriippuvainen ja jolla on elämä ns. hakusessa. Hän saa Peterin pään pyörälle oveluudellaan; niin että Peter näkee Mizzyn tilalla nuoren Rebeccan ja rakastuu tähän hämmentävään näköharhaan. On jopa valmis lähtemään Mizzyn matkaan, mutta Mizzy paljastuu lopulta petturiksi. Valheiden avulla kiipeilijäksi. Peter saa nenilleen, mutta ehkäpä hyvä niin, sillä hän on tämän jälkeen valmis näkemään, mitä hänellä todella on.

Kaikki mitä rakastin kertoo kahden perheen toisiinsa lomittuvan tarinan. Taidehistorioitsija Leo Hertzberg ja hänen vaimonsa Erica ystävystyvät taidemaalari Bill Wechlerin kanssa. Bill on ensin naimisissa kylmän Lucillen kanssa, ja heille syntyy Mark-poika, mutta lopulta Bill antaa todellisen, palavan rakkauden viedä mukanaan ja hyppää kauniin, lämpimän Violetin kera makeaan elämään. Billin ja Hertzbergien ystävyys säilyy, nimittäin Leo ja Erica ovat saaneet oman Matthew-poikansa samoihin aikoihin kuin Bill ja Lucille, joten yhdistäviä tekijöitä löytyy niin lapsen kasvun seuraamisesta kuin intohimosta taiteeseen. Ystävyys kestää myös kuoleman.

Leo ja Erica menettävät poikansa, mikä vie heidät erilleen toisistaan. Mutta Leo jää seuraamaan yläkerran elämää (Bill asuu perheineen Hertzbergien yläkerrassa) läheltä, niin läheltä, että hänet otetaan siihen mukaan. Häntä tuetaan surussa, jota hän ei ensi alkuun edes saa itsestään ulos. Leosta tulee tärkeä "Leo-setä" Billin pojalle, joka kuitenkin kasvaa väärin. Markista ei tule viehättävää nuorukaista, millaiselta hän ulospäin kirkkaine silmineen ja uskottavine kertomuksineen vaikuttaa, vaan valehteleva, varasteleva huumeidenkäyttäjä, joka lopulta ajaa tempauksineen ja valheineen isänsä, Leo-setänsä ja Violetin henkeä raastavaan ahdinkoon. Kuvioihin tulee myös taiteellaan ihmisiä järkyttävä Teddy Giles, joka ei pelkää käyttää verta teoksissaan tai edes Billin tekemää arvokasta lapsuusmaalausta pojastaan.

Kaikki mitä rakastin kiikaroi mennyttä. Se arvostaa sitä mitä on ollut ja hämmästelee, kuinka nopeasti kaikki voi mennä rikki. Kuinka pienestä. Kuinka meistä ei välttämättä tulekaan sitä, mitä on odotettu. Kuinka rakkaus voi haalistua. Kuinka rakkaus voi olla niin lujaa, että sen valossa uskoo kaiken. Kuinka rakkaus rikkoo. Kuinka mennyttä ei takaisin saa.

Molemmissa tavataan hulttiopoika, joka pistää "pakan" sekaisin. Kaikki mitä rakastin -teoksessa se on Mark. Tuo poika, joka Matthewn kuoleman jälkeen jää toivon sirpaleeksi myös Leo-sedän sydämeen. Mark, jonka kautta tai avulla Teddy Giles tuhoaa mieliä ja taiteen arvoa. Joka ei pelkää murhaamista sanan monessa merkityksessä. Illan tullen -kirjassa hulttiopoika on Mizzy. Nämä keinoja, etenkin valheita kaihtamattomat pojat toimivat mielestäni polkuina, joita pitkin molempien kirjojen miespäähenkilöt tutkivat elämäänsä, tarkastelevat menneisyyttään sekä hämääntyvät. He seuraavat näitä polkujaan avuttomina ja sokaistuneina.

Molemmat romaanit avaavat eteen New Yorkin ja taiteen; toisessa esiintyy enemmänkin veistoksia, toisessa maalaustaidetta. Koska olen viime aikoina ollut suorastaan hullaantunut ajatuksesta lähteä kävelemään New Yorkin katuja samalla lailla kuin teen sitä täällä Münchenissä, minusta oli mukavaa, että kirjat sijoittuivat juuri New Yorkiin. Lisäksi taideteosten kuvaus ja analysointi olivat tervetullut lisä, mutta jollakin tapaa ne myös veivät huomiota itse juoneen keskittymiseltä. Husvtedin kirjassa oli mielestäni suorastaan liikaa taideteosten kuvailua. Ne kuvattiin toisin sanoen niin tarkasti, etten nähnyt niitä kuvauksilta.

Miksi en sitten oikein lämmennyt kummallekaan romaanille? Hyvä kysymys, johon minun on vaikea vastata. Yksi vastaus on tietenkin se, että suosikkini ovat hieman erilaisia, ehkä hieman terävämpiä lähestymistavoissaan. Toinen vastaus lienee se, että koin kyllä molempien romaanien perimmäiset ideat hyviksi ja mielenkiintoisiksi, mutta Illan tullen oli liian lattea ja Kaikki mitä rakastin jämähti välillä jaarittelemaan, tosin sen voi antaa anteeksi, sillä kertojana oli vanhuuttaan elävä Leo. Ehkä myös odotin näiltä kirjoilta enemmän. Ehkä olin lukenut niistä liikaa ylistyksiä. Ehkä, ehkä, mutta sen voin sanoa, että molempien romaanien nimet ovat mainiot ja itselleen sopivat.

Kiitos kuitenkin Inkkuli-Ines, joka lainasit nämä luettavakseni.
Tulen by the way ja ai niin 1.3. palauttamaan ne ja lainaamaan lisää!

PS. Olen todella, todella nukkunut paljon, paljon viime päivinä. En vieläkään jaksa kirjoittaa sitä mitä todella haluan tai tehdä mitään, mitä todella pitäisi, mutta sainpahan aikaan edes kirja-arvion tässä aamuteen lomassa. Saavutus sekin, eikös!

tiistai 24. tammikuuta 2012

Psykologinen itsearvostus

Tarkastin juuri Minä rakastan sinua nuori mies -kirjastotilanteen. Vihdoinkin se löytyy Helmetistä (jostain kumman syystä Helsingin seudulla kirjani tulevat kirjaston hyllyille puoli vuotta julkaisun jälkeen?!), mutta vain yhtenä kappaleena. Tikkurilasta. Sillä on siellä neljä varausta. Silja ja Maikin on juuri nyt luettavana sekä myöskin kirjaston hyllyllä.

Kirjablogi Kirjainten virrassa oli tuossa männä päivinä  mielenkiintoinen kirjoitus siitä, millä hakusanoilla varustettuja kirjoja voisi/tahtoisi lukea tai ei missään nimessä voisi/tahtoisi lukea. Eli siis esimerkiksi se miten kirjat on luokiteltu kirjastossa, voi vaikuttaa lukuvalintoihin. Joten minäpäs innostuin ja katsastin, millä hakusanoilla omat romaanini löytyvät. Koska olen laiskalla, uneliaalla tuulella (eilen nukuin muutes kahdet kahden tunnin päiväunet?!), pistän tänne nyt vain Helmetistä löytyvät hakusanat, mutta ilokseni kirjojani löytyy myös mm. Jyväskylän, Joensuun ja Lahden kirjastoista.

Minä rakastan sinua nuori mies:



romaanit

psykologiset romaanit

rakkausromaanit

rakkaussuhde

surutyö

muistot

intohimo

sairaus

syöpätaudit

rakastetut

kuolema

menetys

kaunokirjallisuus

Silja ja Mai:


psykologiset romaanit

seksuaalisuus

rakkaudettomuus

itsearvostus

naiseus

romaanit

kaunokirjallisuus


Itseäni kiehtovat onneksi kaikki nuo omien romaanieni hakusanat :) Eli jos jonkun romaanin löytää jollakin noista sanoista, saatan sen hyvinkin lukea. Lisäksi "monitulkintaisuus", "klassikko", "monikulttuurisuus" jne. saavat minut aina syttymään. Luulen, että tuo kolmas rakas sana- ja merkityskimppuni, joka on juuri lentänyt käsistäni pois kohti painotalojen sekamelskaa, saa osakseen joitakin yllä olevista hakusanoista sekä lisäksi sanat "perheväkivalta", "intohimo" ja "itsetuhoisuus".

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Jos minä saisin valita

Sain Valkoiselta kirahvilta kirjoitushaasteen. Juuri sopivan vaalipäivään. Tosin täällä olen kaukana vaalitunnelmasta. Ehkä uutisista näen jotakin Suomesta.

 Jos minä saisin valita
lähtisivät kivut pois.
Jos minä saisin valita
olisivat autot samanlaisia kuin aivan alussa tai niitä sitten ei olisi ollenkaan.
Jos minä saisin valita
näkisimme enemmän ja kauemmin, lähemmin kuin nyt.

Jos minä saisin valita
ei rajoja olisi välttämättä.

Jos minä saisin valita
marjat voisi pakastaa myös monen päivän jälkeen.
Jos minä saisin valita
ei oltaisi enää röyhkeitä.
Jos minä saisin valita
ei ketään enää häiritsisi eikä kukaan olisi riippuvainen.

Jos minä saisin valita
en jättäisi valitsematta pelottavia vaihtoehtoja.
Jos minä saisin valita
olisi nälkä joko kaikilla tai ei sitten kenelläkään.
Jos minä saisin valita
lähtisin mukaan aina kun pyydettäisiin.

Jos minä saisin valita
olisin elämänpituinen ja kirjava
enkä uupuisi vailla vettä,
minä kiipeäisin korkealle
ja uskaltaisin tulla alas omin neuvoineni.


Tänään kävimme modernin taiteen museossa sekä  Brandhorstissa. Sunnuntaisin pääsymaksu valtion/kaupungin museoihin maksaa vain euron. Eli jos matkailette täällä päin pienellä budjetilla, kannattaa säästellä museovisiitit sunnuntaille. Näkee paljon ihmisiäkin siinä sivussa. Brandhorstin kokoelma oli täysin sama kuin kaksi vuotta sitten. En ymmärrä kaikkea taidetta, kuten esimerkiksi Cy Twomblyn liian helppoja töherryksiä. En edes ymmärrä, miksi kaikki taide on taidetta. 


Pinakotheke der Modernessa oli puutalonäyttely. Löysin palan Suomea. Helsingin Viikissä sijaitseva puinen kirkko oli päässyt malliksi sinne. Ja minä ja R päätimme, että kun joskus meille tulee talo, sen pitää olla puinen ja hiljainen, kasvaa kohti maata. 


Olen tyytyväinen ja nukahdellut. Saatan lähteä ensi viikolla sinne, missä R on töissä, sillä sitten viettäisimme viikonlopun hänen vanhempiensa hiljaisessa talossa. Jotenkin kaipaan pelkkää tyhjää. Minun päätäni särkee omituisesti tasaisin väliajoin, mikä johtuu varmaan mäkikuismasta. Hyvää yötä!


Niin ja ai niin, lähetän tämän yllä olevan Jos minä saisin valita -tekstihaasteen Kirsin kirjanurkkaan ja Lumiomenalle sekä uudelle ihanalle bloggaajalöydölle Blondille patonkimaahan.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Lupa nukkua

Mäkikuismaa ja
Sain kahden viikon mäkikuismakuurin ja viikon nukkumisloman. Reseptin irtisanoutua töistä. Kaikki täällä tuntuvat pyörittävän päätään ja ihmettelevän, miksi olen ylipäänsä mennyt työnvälitysfirman kautta töihin. R:kin epäili asiaa ensin, mutta jotenkin minä vain otin sen työn.

Soitin tänään sinne firmaan, ja sieltä meinattiin ujeltaa lankaa pitkin korvaani. Ensin kivahdettiin, että minun olisi pitänyt ilmoittaa sairauslomastani jo eilen (ilmoitin kyllä sinne, missä käyn töissä, mutta en muistanut, että välitysfirmakin kaipasi ilmoitusta), ja sitten kun sanoin, että ahaa, no, tällä kertaa kävi näin, ja ilmoitin, että minäpä muuten irtisanoudun, että voisitteko kertoa kuinka paljon minulla on ylityötunteja siellä työaikatilillä, jonne aina puolet palkastani jotenkin oudosti katoaa.

No, ei tullut vastausta. Käytiin hätäisesti hakemassa joku toinen henkilö puhelimeen, joka tivasi tivaamistaan, että miksi minä lopetan, että enkö voisi jatkaa vaikka pienemmällä tuntimäärällä, ja sitten kun vänkäsin tarpeeksi, että en halua, sanottiin, että hyvä, sitten voit päivätä irtisanomiskirjeesi viikkoa aikaisemmaksi ja olet vapaa nyt.

Mutta minullepa se ei käynytkään. Herranjestas miten yrittävät viilata olemattomia linssejäni! Törkeää. Ilmoitin, että minulla on viikon irtisanomisaika, ja minä irtisanoudun nyt, ja minulla on sairaslomaa keskiviikkoon ja pari lomapäivää käyttämättä, joten en käytännössä enää mene töihin, mutta aion vielä viikon olla siellä. En tiedä, uskoivatko he, sillä vähän myöhemmin tuli soitto, että palautapa ensi tilassa avaimet ja essut. Sanoin kiitos näkemiin, tottakai, ja kirjoitin irtisanomiskirjeen ja vein sen postiin, ja oletettavasti saan maanantaina uuden puhelun, jossa korvakäytäviini yritetään tunkea puhelinlangan kautta.

luontoa, erityisesti tuota jokeani
Yhden asian opin: en enää koskaan ikinä mene työnvälitysfirman kautta töihin.
Uuvuin puheluista niin, että nukahdin kolmeksi tunniksi keskellä päivää.

Yhä väsyttää, mutta yritän piristäytyä; tänään tulee R ja minä löysin kaupasta salmiakkia. Ja me menemme kreikkalaiseen ravintolaan syömään, varasin sieltä pöydän, sillä meillä on sopimus: R on viikot poissa, ja siitä hyvästä hän tarjoaa joka perjantai-ilta ravintolaillallisen, ja minä haluan ehdottomasti hieman kuplia; en ole nauttinut kolmeen viikkoon tipan tippaa kuohuvaa, ja jotenkin haluan vain nyt pienen hiprakan, pienen kevyen hämärän, ja sitten haluan tulla ajoissa kotiin ja nukkua, ainakin kymmenen tuntia, R:n käsissä minä haluan.

Sitä paitsi saan kai myös hajuvettä. Minun R:ni tuo minulle hyvikkeitä. Ei hänen tarvitsisi, mutta hän on siinä määrin romanttinen, että minä annan anteeksi kaikki hänen pienet, mitättömät virheensä, ja yritän vastapalvelukseksi olla maailman paras tyttöystävä tästä lähtien. Hieman meillä on vaikeaa ollut jo viimeiset puoli vuotta, kun en ole ollut ihan oma itseni.

Ja vaikka olen yhä väsynyt, vaikka en jaksa edes avata käsikirjoitustani, joka on jo käytännössä valmis, ja joka lähti jo muutamiin paikkoihin, minusta tulee näköjään sanoja tänne. Ihan hyvä merkki. Tai terapiaa, varmaan. Ai niin, ja vaikka minun täytyy saada nyt vain nukkua, tein tänään R:lle palveluksen. Hänellä oli tapaaminen lakimiehen luona, mutta koska hän ei ole täällä, menin  hänen puolestaan, ja nyt huomaan: viimeisen 24 tunnin aikana, uupumuksestani huolimatta, olen käynyt

a) lääkärissä, missä toden totta purskahdin heti kynnyksen jälkeen itkuun
b) täkäläisen kaverin kanssa syömässä (hän ei suostu puhumaan kanssani englantia, sillä täytyy kuulemma oppia vain)
c) lakimiehen luona (joka istutti minua puoli tuntia luonaan ja selosti pykäliä, saksaksi)
d) verikokeessa (missä selitin, että suoniani on hyvin vaikeaa löytää ja että minua pyörryttää ajatuskin)
e) läpi vaikeahkoja puhelinkeskusteluja kaksi kappaletta

ja kaiken tämän olen hoitanut saksaksi. Yhtään empimättä, ei tullut edes itkujen lomassa ajateltua englantia. Lääkärikin eilen oikein sanoi, että älä tyttöhyvä itke, asiat järjestyvät kyllä, ja katsos, sinun saksasi on niin hyvää, että löydät kyllä työtä, joka vastaa koulutustasi.

Ihana lääkäri. En tiedä, sanoiko hän sen vain lohduttaakseen, mutta ainakin se tehosi.

Huomasin tässä siis, kaiken usvan keskellä, että minä herranjumalasentään osaan saksaa. Niin osaan, etten enää tarvitse R:ää auttamaan. Ja omituista, mutta minä itken nyt, kuuntelen Annie Lennoxia, istun keittiössämme, ja minä olen hyvin, hyvin helpottunut. Enkä tiedä, mistä tulevat nämä kaikki vedet.

sekä hedelmiä = parannus.

torstai 19. tammikuuta 2012

Aikani on välissä


Ajattelin aamulla, etten kerta kaikkiaan pääse sängystä ylös. Olin tavallaan ruumiini vanki. Mieli oli jo ulko-ovella mutta keho makasi. Kello soi, sammutin sen, makasin yhä vain, makasin vielä kymmenen minuuttia soimisen jälkeenkin, mikä tarkoitti, että jos olisin silloin noussut, olisin ollut sen samaisen kymmenen minuttia myöhässä töistä, sillä aamuvarhaisvuoropäivinä aamuaikatauluni on suorastaan sekunnintarkka.

En saanut itseäni ylös. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Heräsin yöllä taas kerran ehkä noin kolmesti, kuten viime viikkoina on ollut tapani, nukuin pääkivun kanssa kaulakkai.

Joten arvatkaas mitä. Annoin itselleni luvan jäädä kotiin. Päätin; olen tänään sairas. Jossain määrin kai olenkin, sillä soitettuani pakolliset olen-sairas-en-pääse-tulemaan -puhelut ja hankittuani itselleni lääkäriajan (mikä sekin oli varsinainen saksankielinen sirkus), nukahdin, ja vasta äsken heräsin. Olen siis antanut itselleni luvan nukkua niin kauan kuin nukuttaa, puoli päivää suorastaan. Olisi nukuttanut enemmänkin, mutta en suorastaan voi maata koko päivää vaaka-asennossa. Tulee jalankolotuksia, ja täytyyhän jotain syödäkin. Kuten suklaata tähän hätään. Täytyy myös vaikka pedata sänky. Ja järjestellä elämän pelikortteja.

Minulla on lääkäriaika illalla, kello seitsemän, ja pelkään, että purskahdan siellä itkuun, kuten eilen tein puhuessani R:n kanssa pitkän puhelun. R sanoi, että minun on irtisanouduttava tuosta työstä. Että se katkoo siiventynkäni, jotka olivat jo lähdössä uuteen kasvuun. R sanoi, että minun on nyt levättävä jokin aika, katseltava ja kuulosteltava, ja että turhaan minä huolehdin esimerkiksi rahasta, että on nyt vain nieltävä ylpeys ja elettävä hänen kustannuksellaan, minkä hän tekee kuulemma mielellään. Hän sanoi, että elämä on elämistä varten, ja että hän on taas pian täällä, ja sitten me elämme yhdessä kuten tähänkin asti, mutta että minun pitää itsekin elää eikä vain toimia automaattisesti ja nukkua kaiken ohi.

Ja minä ihmettelen nyt. Taas ja jälleen. Miten päästin itseni tähän tilaan? Olin jo ennen joulua todella väsynyt, niin syvässä horroksessa, että joululomalla nukuin kuin puu. Mutta miten minä päästin itseni näin. Etten enää jaksa mitään. En yhtään mitään. En jaksanut aamulla edes suihkussa käydä.

Että kaikki tuntuu pahalta, että kaikki hajoaa käsiin; miten. Olen aina pystynyt kontrolloimaan elämääni, mutta täällä se on vaikeaa jo kielitaidon takia. Kielitaito on kylläkin ahkeran ja sinnikkään työn takia kasvanut, joten huomaan pärjääväni sillä jo ihan okei. En myöskään ole enää luottavainen sen suhteen, että saisin sellaista työtä, mistä nautin. Itsetunto hakusessa, toisin sanottuna. Suomessa sain sitä aina, haluamaani työtä. En pysty kontrolloimaan täällä arkielämääni enkä myöskään tunteitani, jotka ryöpsähtelevät milloin missäkin muodossa pintaan. En siis kulje kasassa, toisin sanottuna. Kai se on myönnettävä.

Ja samalla kummastelen. Pari ystävää, joista en ikinä ole huomannut tai edes uskonut mitään, paljastivat minulle eilen, että he ovat kokeneet burn-outin, ja että minun oireeni kuulostavat juuri siltä samalta. Ihmettelen, että miten meistä nuorista naisista, jotka ovat olleet elämää ja intoa pullollaan, on kulunut puhti pois. Ja toivon, että heräsin ongelmaani ajoissa. Ettei ole vielä liian myöhäistä.

Uskon ja toivon, että jos lääkäri nyt antaa minulle aikaa nukkua, jos lääkäri vain huomaa, että minä en jaksa, toivon, että nukun tämän kaiken pahan pois ja herään kenties muutaman viikon kuluttua uudelleen, että olen sitten kuten aina. Entiseni. Omani, ja että jaksan taas.

Ai niin ja jotakin hyvää on tapahtunut. Pääsin työhaastatteluun englantilaiseen kielikouluun! Se on ensi viikolla. Kylläkin kaupungin ulkopuolella, mutta mitä siitä. Kuulostaa kivalta, ja toivon tietysti, että tärppää, mutta ehkä nyt pitää iloita pelkästään siitä, että saan tilaisuuden esitellä itseni. Toivottavasti en haukottele sitten. Toivottavasti ei ole silmäpussit silmillä.

Koska olen jo nukkunut puoli päivää, annan itselleni luvan nukkua koko loppupäivän. Se on vaikeaa, kun mielessä pyörii, etten saa pysähtyä. Että pitää oikeasti nyt lähetellä vielä tuhat työhakemusta, pitää lukea, pitää sivistää itseä, pitää pitää pitää. Pitää siivota, tiskata, pitää parsia paita, joka meni rikki, pitää soittaa pankkiin, pitää, ja miksi enää ihmettelenkään, kun kaikki on niin pitää. Ai niin ja ainoa, mikä on "ei-pitää", on kirjoittaminen. Haluaisin niin kovasti kirjoittaa, mutta voitteko kuvitella; en jaksa.

Tuon hymymeiningin tahdon takaisin!

R antoi minulle joululahjaksi onnellisuuslaatikon. Siinä on joka viikolle jokin tehtävä, minkä pitäisi tehdä minusta onnellinen jälleen. Olen jo kaksi tehtävää tehnyt, kolmas olisi edessä. Minulla on ikävä R:ää. Mutta samalla kiitollisuus ryömii esiin; ystävät ovat täällä kun heitä tarvitaan. Myös te ystävät, jotka olette siellä kaukana, te olette täällä. Kiitos piristysviesteistä ja -puheluista!

tiistai 17. tammikuuta 2012

Kaivossa

Voi kyynel. Minusta tuntuu aivan todella, että tein väärin tullessani tänne. Olipa sitten ilta- taikka aamuvuoro töissä, en jaksa enää yhtään. Makaan sohvassa, jalat eivät toimi, niskaa särkee. Käteni ovat kuivat ja viiruilla ja näyttänee siltä, että olisin viillellyt itseäni, vaikka en minä niitä käsiäni tahallani paperileikkuriin survo. Ne osuvat siihen yhtä monta kertaa työpäivän aikana kuin minun pitää kääriä leipä suojapaperiin. En halua tuollaisia arpia. En halua kuivia käsiä. 

Haluan aikaa takaisin. Haluan noin kovasta työstä paremman palkan. Haluan, että kirjoittaminen olisi päätyöni, mutta jotenkin epäilen, että saankohan apurahaa. Kun ei minun romaanejani ole huomattu isoissa medioissa, ja jotenkin on sellainen vaikutelma, että ollakseen apurahan arvoinen kirjailija, täytyy olla jokseenkin näkyvä. Toivon, että tuo on vain pessimistinen kuvitelmani tänä synkkänä iltana, jona istun yksin ja kertaan totuutta. 

Totuus: minun piti nähdä tänään eräs ystävä, mutta töiden jälkeen poden niin kiperää hartia- ja päänsärkyä, että jouduin perumaan tapaamisemme. Totuus: R on tästä lähtien maanantaiaamusta perjantai-iltaan asti poissa sekä joskus myös viikonloput, sillä hän tekee työmatkoja valtamerten taakse, mikä kaikki tarkoittaa sitä, että en ymmärrä lainkaan mitä teen ja missä ja miksi. 

Suurin totuus: pelkään, että tämä synkkyys, johon olen kääriytynyt, muuttuu jossakin vaiheessa katkeruudeksi. Niin ei missään nimessä saa käydä, sillä itse päätin tänne tulla. Itse minä irtisanoin itseni hyväpalkkaisesta opettajantyöstä ja ajattelin, että loppu hyvin kaikki hyvin. Itse minä ajattelin kaiken. En saa koskaan ikinä alkaa syyttää R:ää. Hän sitä paitsi kysyi moneen kertaan mielipidettäni siihen, ottaako hän uuden työn vastaan vai ei. Hän sanoi, että jos minä en halua, niin sitten ei. Mutta minä sanoin, että nyt kun meitä on vain kaksi ja kun me kerran olemme niin sanotusti nuoria, herra on hyvä ja ottaa uramahdollisuuden vastaan nyt. Juuri nyt. 

Minä olen niin väsynyt. En haluaisi puurtaa enää yhtään. Väsyttää sekin, että haen suorastaan paniikin vallassa työtä, muunlaista työtä kuin leipää, ja tähän mennessä olen kerännyt vain sellaisia vastauksia, että kiitos mutta ei kiitos. 

Missä minä olen, kysynpä vain. Missä olen minä, joka oli joskus rohkea, joka ajatteli aina positiivisesti. Joka nauroi paljon, joka jaksoi sekä kirjoittaa, käydä töissä, nähdä kavereitaan että myöskin urheilla. En muista, milloin olen viimeksi oikeasti nauranut. En muista enää yhtään mitään. Enkä erityisesti halua tästä mitään valitusblogia, joten suljen nyt itseni, lähden kirjan kanssa sänkyyn - ja mikä pahinta; mökötän, sillä R on ravintolassa siellä jossakin, viettää hauskaa iltaa uusien ihmisten kanssa, kuten ehkä joka ilta tästä lähtien, eikä hänestä ole tänään kuulunut vaikka hän lupasi, että soittaa joka päivä, ja minun täytyy virua täällä kylmässä kodissa, kun en jaksa muutakaan, eikä minulla olisi edes rahaa viettää hauskoja iltoja ravintoloissa uusien ihmisten kanssa.

PS. Kuten siskoni ohjeisti; minun pitää nyt vain purra hammasta. Ja antaa mennä. Että kaikki käy vielä hyvin. Ja niin, pakkohan siihen on uskoa, sillä enhän muuten jaksaisi tätä hitustakaan. Sitä paitsi sain aivan ihanan paljon lohduttavia viestejä ystäviltäni ja jopa puheluita, kun jaoin murheeni tuossa männä päivänä sosiaalisessa mediassa. Kiitoksia siitä, ja lupaan, ettei tästä tule tosiaankaan mitään valitusblogia. Kunhan vain saisin vielä itseni takaisin minuksi. Minä haluan nauraa mieluummin kuin aina itkeä. Ja sitä paitsi tiedän, mikä piristää: hauskat paikannimet. Niin. Ja nimet ylipäänsä. Jos minä ikinä saan lapsen, tai jos edes haluan sellaisen, niin hänen nimekseen tulee Mila Maria. Ja sitä paitsi se ei ole hauska nimi vaan kaunis.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Olimme jo luistaa

Aurinko paistoi tänään kuin kuutamo. Meidän oli suora tarkoitus lähteä Saksan pisimmälle kelkkamäelle; laskettaa 6,5 kilometriä rinteitä alas puukelkalla. Ystäväpariskunta kävi hakemassa meidät ystävällisemmin kuin ystävät aamupäivällä kotioveltamme, ja sitten me ajoimme keskelle ruuhkaa. Kaikkihan nähkäät haluavat aurinkoisena pikkupakkaspäivänä Alpeille.

Ajomatkan olisi pitänyt kestää vain 45 minuuttia, mutta se venähti kaksituntiseksi, eikä sen jälkeen enää ollut kelkkoja. Ne olivat loppuneet kesken. Joten tyydyimme ihastelemaan ilmaa ja Tegern-järveä, minkä rannalle R minut pari vuotta sitten maaliskuussa vei treffeille. Olin silloin käymässä ensimmäistä kertaa hänen luonaan. Tällä kertaa söimme suuressa tavernassa, missä palvelu oli niin töykeää, että emme voineet muuta kuin nauraa. En ymmärrä, miksi edes vaivauduimme jättämään juomarahaa, mutta ei kai täällä voi lähteä maksamattakaan. Sitä paitsi nauru parantaa myös vihantunteita, joita voi tuntea pelkästään saamalla huonoa kohtelua.

Wallberg am Tegernsee.
Mistä tulee mieleen eräs syntinen ravintolareissu. Kerran olen livahtanut maksamatta pois, myönnän, mutta en kadu. Suomessa se tapahtui kaksitoista vuotta sitten. Saimme silloisen poikaystäväni kanssa osaksemme töykeääkin töykeämpää palvelua sekä kylmää ruokaa, jonka piti olla lämmintä. Tarjoilija ei tahtonut meitä; hän pyöri pelkästään viereisessä pöydässä istuvien Zen Cafe -bändiläisten ympärillä. Joten päätimme, että jos ei meille tule laskua varttiin, lähdemme. Ja mehän lähdimme, vatsa jännityksestä pinkeänä, juoksimme karkuun, juoksimme korttelikaupalla pakoon ja nauroimme, enkä minä vieläkään uskalla mennä kyseiseen ravintolaan ikinä. Olihan se törkeää, suorastaan, laitonta, mutta no. Nuoruus on hullua ja elämä varsinkin.

Minä olen ollut hyvin väsynyt aamuvuoroviikon takia. Kuusi aamua piti työskennellä. Tänään oli siis haaveena rentoutua Alpeissa, mutta jäi vain silmänruuaksi tämä reissu. No, kävimmepä nyt edes jossakin ja nimenomaan siellä, minne aina niin kovasti mieli mielii. Ja sosiaalinenkin on tullut oltua, vaikka välillä väsyneenä tuntuu, etten kaipaa muuta kuin unta ja kirjoitusvälineet. Ja kirjan.

Luen tällä hetkellä Siri Huvstedia. Oma, kolmas romaanikäsis alkaa olla putkessa. Pitänee ottaa neljäs idea pääkopasta käsittelyyn, noin niin kuin kirjaimellisesti, ja tärskäyttää se paperille. Saas nähdä mitä tulee, kun pitää taas kieltä yrittää jollakin lailla muuttaa. Mutta suuri aie on saada kirjastoapurahaa tuon neljännen romaanin työstämiseen. Olen ajatellut myös residenssityöskentelyä, kenties syksyllä. En tiedä vielä missä.

Toivotan kaunista tammikuun viikkoa; itselle se on omituinen, huomenna alkava moinen, sillä R aloittaa uuden työn. Nyt voinen paljastaa, että hän oli saamassa projektin Suomesta. Mutta eipä hän sitä ainakaan ensialkuun saakaan. Olisihan se ironistakin ollut, että hän olisi ollut viikot siellä ja minä täällä.

Nyt hän on sitten maanantaista pahimmassa tapauksessa perjantaihin joka ikinen viikko eräässä pikkukaupungissa seitsemänsadan kilometrin päässä. Saa nähdä, kuinka minä täällä yksin pärjään viikot. Saa nähdä, mitä ylipäänsä tapahtuu.
Pääsin ratsastamaan. Puuhevosella.

PS. Löytyi aivan loistavan ihanan kaunis laulu, kannattaa kuunnella: http://www.youtube.com/watch?v=d9NF2edxy-M

torstai 12. tammikuuta 2012

Likainen lapsenpäästäjäni

Voin harvoin fyysisesti pahoin lukiessani nykyromaaneja. Työn alla olevaa käsistäni kirjoittaessa olen voinut erittäin pahoin, mutta en yhtä pahoin kuin tuossa joululomalla. Sitä paitsi luulin, ettei fyysisesti pahempaa kirjaoloa voi olla kuin esimerkiksi lukiessani Markiisi de Saden romaania Justine, eli hyveellisen neidon kovat kokemukset (joka oli vuonna yksi ja kaksi pakko lukea tenttiin..ja joka oli ainoa tenttikirja, jota en olisi oikein pystynyt lukemaan), mutta on. 

Kun lukee Katja Ketun Kätilöä, tuntuu välillä niin pahalta tuolla kohdun tienoilla (siltä suorastaan, että sisälmyksiäni revitään sitä kautta irti!) ettei lähemmäksi kokemuksia voi enää päästä.

Ehkä oheinen aloitukseni tähän kirja-arvioon ei ole maailman houkuttelevin, mutta suosittelen lukemaan tätä eteenpäin. Kuullaksenne nimittäin sen yksinkertaisen tosiasian, että Kätilö on mitä loistavin teos. 

Voiko romaani loistavampi enää olla, jos se saa lukijan kokemaan kipua? Pelkkä kivun tunteminenhan jättäisi kirjasta ikävähkön jälkimaun kuten Saden tuotokset ovat jättäneet, mutta Kätilö on jotakin parempaa; myös kauneuden näkee sen avulla, niin kuin kaunis on luonto. Ja tuntee sen, miltä tuntuu kun rakastaa aivan tajuttomasti, niin paljon, että on valmis jopa hyppäämään kadotukseen rakkauden takia. Lisämausteena kokee toista maailmansotaa ja erityisesti Lapin sota-aikaisia tapahtumia siltä kantilta, miten kylmäverinen nainen tai haavoittunut mies voi sodan nähdä. Oppiikin jotakin. Oppii esimerkiksi sen, että inhimillisyys on kaukana kaikkein inhimillisimmistäkin, mikäli olosuhteet ovat moiseen otolliset. Voin vaikka vannoa, että kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa, jos tuntee tarpeeksi. Tuntee mitä tahansa. Niin raadollista on rakkauskin; sitä rakastaa niin paljon, että on valmis raatelemaan.

Ja taas kerran korostuu se, mitä minä tässä maailmassa pelkään; ihmisen raadollisuus. 

Miten kukaan voi tehdä toiselle mitään niin iljettävää kuin puhkoa väkisin, olipa keino sitten mikä tahansa. 
Miten ihminen on ollut aina niin kamala. Väkivaltainen ja vakava. Miksi lopussa heikolta viedään aina henki? Ihan niin kuin elämässä, ei pelkästään kirjoissa; vain nopeat ja vahvat selviytyvät. Kuinka surullista. Kuinka Kätilö on muutakin kuin "tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen (kirjan takakannessa on btw järkyttävä alkukirjainvirhe..löytääkö kukaan?) ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä". Kätilö on merkittävä teos. Se raottaa historian verhoja ja se muistuttaa meitä siitä, että kukaan meistä ei säästy. Ei edes vahvin tai arvovaltaisin, heikoimmasta puhumattakaan.

Päähenkilö, josta haluan käyttää nimitystä Villisilmä, kuten hänen SS-upseerinsakin käytti, on kaikkein petollisin henkilö lukijan kannalta. Kyllä; hän on sympaattinen, sillä muutenhan tätä kirjaa ei lukisi. Päähenkilön tulee saada osakseen lukijan myötätunto, tässä tapauksessa erityisesti. Mutta kyllä; hän myös pettää. Minun Villisilmäni, eikä vain SS-upseerin sellainen, nyhtää lapsen toisen naisen vatsasta pelkästään mustasukkaisuuden vuoksi. Minun Villisilmäni sanoo pahasti nuorelle tytölle, joka on hänestä suorastaan riippuvainen, sanoo niin pahasti, että tyttö on poissa kauan kylmyydestä ja nälästä huolimatta. 

Minun Villisilmäni tekee rumia asioita pelkästään siksi, että tahtoo olla Johann Angelhurstin oma, sen saksalaisen upseerin, jonka menneisyys riipii sielua niin, että Johann ei ole aivan tässä. Johann on toisaalla. Johann rakastaa, Johann on julma, koska kulkee ikään kuin usvassa. Kiltti-Johann. Paha-Johann. Kiltti-Villisilmä. Paha-Villisilmä.

Minä olen myös; petollinen. Vaikka tämä on kirja-arvio, en kerro juonesta juuri mitään. Juonesta voitte lukea mistä vain muualta, kuten vaikkapa Saran, Paulan, Leenan, Jaanan tai Ailin (muutamia mainitakseni) blogeista. Minä tyydyn vain perustelemaan mielipiteeni. Eli siis sen, että Kätilö on mielestäni aivan loistava teos ja olisi ansainnut vähintään Finlandia-palkinnon.

Kätilö ei ole pelkästään ajatusten tasolla tärkeä. Se ei ole pelkästään teemansa ja syvempien merkitystensä vuoksi hyvä. Se on ruma kertomus, äärettömän ruma, julma ja raateleva, mutta se, miten kauniisti kätilön tarina on puettu sanoiksi, tekee tästä rumasta jokseenkin hullunkurisella tavalla kauniin. Niin, että lopussa melkein unohtaa kaiken, mitä Villisilmä kokee tai tekee, unohtaa veren ja unohtaa väkivallan. Muistaa, muistaa rakkauden. Sen, että kaksi ihmistä on kauniita yhdessä, etenkin jos he jäävät patsaaksi. Suorastaan. Jäätyvät paikoilleen. Kahdestaan, sylikkäin, välissään uusi elämä. 

Kätilö oli pitkästä aikaa sellainen romaani, jota minä luin analysoimatta, enkä sen takia osaa oikein nytkään sanoa, miten sanoisin. Miten siitä kertoisin. Kysyvälle vastaisin. En muuttaisi siitä mitään, en poistaisi. Ja nyt sanon myös jotakin luvatonta, jota en varmaan monen mielestä saisi sanoa...nimittäin niinkin painavan sanani kuin että esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus ei ole Kätilön rinnalla juuri mitään. Niin. Niin minä sanon enkä vedä sanojani takaisin. 

Ja tähän loppuun vielä tirautan pari sanaa, jotka Katja Kettu on kirjoittanut - tai itse asiassa tiedättekö mitä. En minä pysty. En osaa valita Kätilöstä tänne esimerkkiä, sillä nyt kun selaan sen sivuja liikuttunein ja vakavaraisin silmin, huomaan jälleen, että jokainen lause lyö minua päin hellästi kuten kerran ovat laineet lyöneet minua rantoja kohti.

Nyt olen sanani sanonut. Kiitos Ketulle kokemuksesta! Kirja jää hyllyyni - sinne eivät kaikki kirjat aina saa jäädä.

"

tiistai 10. tammikuuta 2012

Hyvää yksivuotispäivää!

Olen ollut bloggaaja vuoden, tasan. Huippua ja huimaa, että kävijöitä on melkein 15 000. Luku ei ole iso verrattuna suuren suosion blogeihin, mutta luku on minulle suuri, sillä ajattelin, ettei tällaisia toisinaan omaan-napaan-tuijottelevia höpinöitä jaksa muut lukea kuin ehkä läheisimmät ihmiset (joista kaikista läheisin ei edes osaa tätä lukea, valitettavasti), jos hekään muuten kuin kohteliaisuudesta. Hyvää syntymäpäivää siis, blogini, olet tullut tärkeäksi osaksi arkipäiviäni.

Ja samalla, jälleen, kiitos teille lukijoille! Rekisteröityneitäkin on jo 41. En olisi sitäkään kohdalleni ennustanut. Mukavaa, jos kirjoitteluni tuottavat iloa. Ja mukavaa, jos jatkatte rinnallain tätä elon hiljaista polkua. Itsestä on tuntunut välillä, että luovutan, kerrassaan, tämän sopeutumisen vieraaseen elämään, joka on kaukana omasta, mutta jollain tasolla tämä blogimaailma auttaa kestämään. Tämä on niin omansa. Siis enkä tarkoita mitään elämän lopettamista, ettei kukaan vain väärin ala ajatella, vaan ihan kuvainnollisesti nyt vain tätä ulkosuomalaisuutta.

Tsing, tsing, vaikka nyt ei kyllä oikeata margaritaa käsissä ole, vaan ihan vain munkki, ja näkemiin!


PS. Huomenna pääsisi jo ennakkoäänestämään. Pitääkin eksyä sinne, vaikka olen aivan poikki, kun nämä puoli kuuden työvuorot eivät ole aivan minun juttuni. Mieluummin kirjoittaisin vaikka aamuviidestä lähtien kuin möisin leipää hartiat hellinä aamu-unet silmissä. Sitä paitsi se on voimailulaji. Ne leivänkäppyrät painavat parhaimmillaan kaksi kiloa, ja niitä kun nostelee noin kuusi tuntia päivässä hyllystä alas ja takaisin ylös, on hieman ehkä harteikas olo. Pitänee hakea ensi syksyksi Oktoberfesteille tarjoilijaksi, jos haba tässä alkaa siihen malliin pullistaa..

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kastelen sinutkin

Minä itkin tänään paljon. Ihan vain siksi, että itketti. Oli jotenkin vaikeaa. Välillä tuntuu, että on maailman vaikeinta rakastaa näin paljon sellaista henkilöä, joka ei ole samaa verta, mutta johon tahtoo sisään. Kun sitten on myös sellaisia hetkiä, että pelkää, että tämä ei toimi. Että sen toisen voi menettää niin helpolla. Vaikka salamaniskusta. Mitään traagista ei, btw, ole tapahtunut. Kunhan olen itkeskellyt. 

Mikä oli loppujen lopuksi hyvä, sillä sain nyt illalla vielä ja yhä lisää puhtia kirjoittamiseen. Voin hyvillä mielin sulkea koneen ja astua uneen; huomenna täytyy jo puoli kuudelta olla myyntivalmiudessa, herään varttia vaille viisi enkä tee muuta kuin pesen hampaani ja kasvoni ja laitan ripsiväriä ja vaatteita ylle, ja kävelen puolikilometriä metrolle ja vaivun aikaan, joka on pois oikeasta elämästä. Onneksi sitä kestää vain seitsemän ja puoli tuntia (palkkaa saan vain seitsemästä tunnista) ja sen jälkeen pääsen taas siihen, mistä elän. Kirjoittamiseen. En tiedä, mitä tekisin, jos sitä ei olisi. En varmaan jaksaisi olla täällä. Siis Saksassa, niin paljon kuin tuo R merkitseekin, ja niin paljon kuin hän minusta minun nykyään tekeekin.

PS. Katsoin eilen elokuvan Water for the Elephants. Ehkä se itku alkoi sieltä, sillä en kerta kaikkiaan kestä, jos eläimiä kohdellaan kaltoin.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Häilyvät menneet kasvot

Täällä satoi tänään lunta vasten kasvoja, kiviä, vettä. Tuuli raapi poskia eikä puna ole vieläkään lähtenyt pois. Minä ja R kävelimme noin 10 kilometriä kohti Grünwaldia, pitkin jokea, ja vesi oli villi. Kuljimme jyrkänteillä, niitä ylös ja alas, talloimme mutaa ja rannan kovia, pyöreitä kivenmurikoita, joiden päillä kesäisin maataan ikään kuin kellotettaisiin hiekan hellässä huomassa, ja joita pitkin juoksevat vapaat koirat.


Meillä kesti kaksi ja puoli tuntia kävellä sinne keskelle loputonta metsää (ja upporikkaiden asuinaluetta), emmekä voineet muuta kuin taapertaa takaisin sillä R haluaa mahtua pukuunsa, joten olemme tänään kävelleet kaksikymmentä kilometriä, mutta kotimatka sujui menomatkaa nopeammin. Oli nimittäin tarpeiden aika. Ihminen on kovin onnellinen silloin, kun sen sisään laitetaan asioita. Esimerkiksi kevätkääryleitä ja ruusukaalia.

Minun päätäni särkee, on sellainen aika. Löysin vanhoja kuvia. Kuka tunnistaa, ketä niissä on? Niille, jotka eivät, voin sanoa, että kuvissa vilisevät elämäni eläimet (Bruno-koirasta ei tällä kertaa ole potrettia), joita minulla on ajoittain hyvin murtava ikävä. Kaduttaa, että olen koskaan kummastakaan luopunut (vaikka molemmista olisin väkipakolla joutunut luopumaan opiskeluaikoina muutenkin); kaduttaa kamalasti, että rakkaat kauranrouskijaystäväni eivät ole enää käsissäni eivätkä lähellä. Ikävöin aivan järjettömästi hevosharrastusta. Kilpailuja en lainkaan. Se minut sai lopettamaankin. Kilpailut ja pakkomielle menestyä. Perhanan pakkomielle menestyä vaivaa joskus tai usein vieläkin. Kuten nyt.

Kirjoitan vielä hieman ennen iltaa. Sitten on pakko käydä tervehtimässä pizzamestaria, jonka oikea ammatti on jonkinlainen avaruushenkilö, ja jota emme ole tavanneet aikoihin. Jonka ansiosta kohtasin R:n.Väsyttää, mutta pakko mikä pakko. Pitää vaalia sosiaalisia suhteita aina välillä. Sitä paitsi on pitkä viikonloppu. Yllättäen en joudu huomennakaan töihin. Mukavaa; voi kirjoittaa yhä, lisää, enemmän. Piti mennä tänään laskemaan kelkalla Alppeja alas, mutta ei täällä ole tarpeeksi lunta, ja myrskyääkin hieman. Ehkä sunnuntaina näen vuoret taas.

Mutta nyt minä nostalgisoin hetken. Kuvien avulla. Ja muistan, mitä tein silloin, mikä on hassua, kun joskus ei muista, mitä edellisenä päivänä tai tuntina on tehnyt. Ai niin. Sen olen muutes tehnyt äsken, viime viikolla siis, että loin profiilin Xingiin. Sen avulla kuulemma ainakin täällä Saksassa löytää töitä kuin hauki. Tai ainakin kontakteja. Ehkä niitä tarvitaan. Xing, xing. Yllätyksekseni en ole löytänyt ketään suomalaistuttuja sieltä. Miksi en?





tiistai 3. tammikuuta 2012

Vuosien tauon jälkeen

Olen kirjoittanut aikoinani Onnimanniin arvosteluja nuorisokirjallisuudesta. Pari artikkeliakin. Nyt kaikkien kirjallisuusblogien ja lukuintoni henkiinherättämänä sisälläni asuva kriitikko pyrkii esiin. Huomauttaisin, että tämä arvostelu on pitkälti kirjoittaja-lukijan kokemus. En mahda sille mitään. Olkaa hyvät.

Kun ajatellaan sanaa, vai pitäisikö sanoa termiä, valinta, mennään usein syvälle. Sen takia odotin, että Helmi Kekkosen Valinta olisi ollut jollakin tapaa hyvin syvälle porautuvaa proosaa, joka veisi minut kauas kohti keskipistettä. Mutta toisin kävi. Kekkosen Valinta jätti minut kellumaan pintaan, mutta sanotaanko, että se jätti minut lämpimän veden syleilyyn, jossa oli hyvä hetken verran kelluskellakin. 

Pelkällä kauniilla, suhteellisen lempeällä tavalla Kekkonen puhaltaa sanoja lukijan kaikkiin aisteihin. Niin, että niitä kyllä kuuntelee, niitä kuuntelee hetken ja toisenkin, mutta sitten kun pitäisi tulla puhurin, joka pakottaisi jäämään sanojen sekaan vielä pidemmäksi aikaa, mitään ei tapahdukaan. Pysytään vain. Pysytään hetkessä, painutaan menneisyyteen, eikä kairata aukkoa, jonka läpi voisi solahtaa ja jaksaa.

Valinnassa vuorottelevat kertojina Aava ja Ruut (Aavan äiti) sekä kerran tai pariko Aavan sisar Helena. Aavan (ja Helenan) isä on kuollut. Aava muistaa vielä päivän, jona menetti toisen vanhemmistaan, muistaa isän makaamassa maassa, muistaa. Hän muistaa isänsä lisäksi veljen, Iljan, jota ei enää ole, sillä veli on vuosikausia sitten lähtenyt pois. Selittämättä. Äkkiä. 

Aava muistaa myös sisarensa silloin ennen. Hän yrittää ymmärtää, miksi Helenasta on tullut niin kaukainen, miksi niin viileä. Hän yrittää ymmärtää myös itseeän, suhdettaan entiseen (?) poikaystäväänsä, jolle kirjassa puhuukin, ja jonka kanssa hän oli kuvitellut voivansa mennä naimisiin asti. Hän yrittää ymmärtää äitiään, veljensä lähtemistä, menneisyyttä. Ymmärtäminen taitaa olla avainsana kautta koko tekstin.

Samaa tekee Ruut, salaperäinen Ruut, joka ei puhu. Tyttärelleen ainakaan; ei kerro kaikkea. Mutta muutamat kuvat pakottavat hänet kertomaan, tipahtavat näkyviin, ja sitten pitää kuroa mennyt auki. Käydä läpi omat valinnat. Kertoa sille tyttärelle, joka vielä jaksaa olla äidilleen tytär, miksi elämä on mennyt niin kuin on. Miksi Ilja on lähtenyt. Miksi taloa, jossa Aavan vanhemmat viime vuodet ovat eläneet, on niin vaikea tyhjentää. Miksi se ylipäänsä pitää jättää, vuokrata pois.

Ensisanojen perusteella ajattelin, että ihanaa. Pääsen lukemaan kirjan, jota vain tahtoo ja tahtoo lukea eteenpäin. Että nauttii vain, antaa sanavoiman kantaa, sillä minä olen lukija, jonka kaunis kieli vie yleensä aina mukanaan. Mutta jo alkusysäyksen jälkeen jäin. Nukahdinkin. Palasin lukemaan kirjaa, kun teki mieli päästä jotenkin lempeään sanasyleilyyn. Helmi Kekkonen on ehdottoman, järjettömän taitava kuvaamaan tunnetta. Tilannetta. Kuvaamaan ylipäänsä. 

Mutta jotenkin Valinta jätti minut pettyneeksi. Lekottelin aikani, kipusin välillä uudestaan vilvoittelemaan Kekkosen kauniin kielen kimppuun, mutta väkisinkin päädyin aina lukemaan kirjaa sillä silmällä, että mitä olisi voinut tehdä toisin. Miten olisin itse rakentanut juonen kantavammaksi. Miten olisin jättänyt toistamatta sanaa valo, joka jostain syystä toistui koko ajan niin, että se menetti merkityksensä ja voimansa. Valo nimittäin on mahdottoman vahva sana, jolla on suuri symbolinenkin merkitys. Valitettavasti vain liiallinen viljely tuottaa väärän tuloksen; arvo laskee. Sääli, sillä esimerkiksi seuraavassa katkelmassa kirjan loppupuoliskolla valo on sijoitettu äärimmäisen kauniiseen ympäristöön: 

- - Minulle keväät ovat ahtaita, se kirkkaus ja opaalin värinen loputon taivas, lumen alta paljastuva uusi maa ja mullan haju. Kova valo joka valaisee kaiken eikä siksi mitään kaunista, joka ulottuu kaikkialle, läpi likaisten lasien ja verhojen. - -

Lisäksi, kirjoittajan näkökulmasta katsottuna, dialogi oli Valinnassa hieman kömpelöä. Ei se oikein vienyt mihinkään. Dialogi on sellainen asia, jonka yksinkertaisesti täytyy viedä. Nimenomaan viedä. Eteenpäin, kaikista mieluiten. Valinta olisi siksi varsin hyvin toiminut kokonaan ilman dialogipätkiä. 

Mutta, ja nyt näköjään viljelen itse sanaa mutta, ei Valinta saanut minua jäätymään. Se on kaunis kirja. Se on kielellisesti mestarillinen. Tunnelmakuvauksena viehättävä. Hieman lapsellinen ratkaisujen kannalta, sillä tosiaan odotin, että Valinnan sisältämät valinnat olisivat jotenkin erikoislaatuisen raskaita tai kimurantteja. Vaikka juoni ei kannakaan mihinkään, mitä olin odottanut ja minkä takia välillä ei oikein jaksanut, Valinta on niin taivaallisen pehmeä, että kyllä minä Kekkosta vielä lisää haluan. Vanhaa ja uutta, kiitos, hän on vakuuttanut minut pelkästään sillä, miten kirjoittaa. Sillä minulle, kirjailijana, kieli on tärkeintä. Mitä tästä kuitenkin opin: täytyy itsekin alkaa pitää juonta hieman tärkeämmällä korokkeella. Ei se kieli kanna, ei se vie yksinään sinne minne pitäisi.

Toivotan Kekkoselle oikein pitkää uraa, sitä paitsi. Hän on erittäin kova tulevaisuuden lupaus, ja tämänhetkinenkin, niin kova, että melkein kateeksi käy. Huokaus, ja nyt muistuukin mieleeni, että sain Onnimannista silloin aikoinani palautetta, että tiivistäpä tyttö tiivistä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Painimatsin palkinto

Voitin juuri itseni. Soitin kamalan vaikean puhelun palkkaihmiselle, sillä palkastani, joka jo itsessään on pieni, oli pidätetty yli 150 euroa jollekin ihmeelliselle työaikatilille. Ja minähän haluan palkkani rahana enkä minään aikana. Saan kuulemma rahat ensi palkan myötä. Ei vain kauheasti juuri nyt lohduta, kun katselee tiliä joka huutaa: "Olen tyhjä, olen enemmän kuin tyhjä!"

Mutta pääasia oli voittaa itseni. Herra R on joutunut tähän asti auttamaan kertomalla muun muassa oikeita sanoja tai soittamalla puolestani erinäisiin virastoihin, mutta nyt kädet vapisten ja korvat kuumottaen pakotin itseni linjalle. Näppäilin numeron. Kuulin hälytysäänen, kuulin vaimean vastauksen. Ja sitten puhuin. Takelsin ehkä kerran tai kaksi, ehkä koko ajan. Ei se niin vaikeaa ollut kuin olisi voinut olla.

Täällä blogi-maailmassa jaellaan tänään blogistanian Finlandia. Mielenkiintoista seurata listauksia. Katja Ketun Kätilö on monella mukana, ja iloitsen, jos se voittaa. Teen siitä itsekin arvion lähiaikoina. Olisi mukava, että omatkin romaanini huomattaisiin paremmin, mutta en taida kelvata moniin hyllyihin - kenties kustantamoni pienen näkyvyyden vuoksi. Kirjahyllyyn, jossa on Villasukka, olen kuitenkin tupsahtanut. Ilahduin, kun löydyin listalta :) Ja samalla kävin miettimään, että onkohan jonkun käsissä se viime vuonna kiertoon laittamani kirja? Silja ja Mai? Kenellä? Haluaako sen joku siltä, jolla se nyt on?

Nyt tämä itsensä voittanut pyöräyttää pari työhakemusta; yhden matkatoimistoon ja toisen kustantamoon, ja sitten kirjoitan. Pitkästä aikaa voitan sanojakin takaisin. On ollut ikävä! Minun tekstini ei nähnyt katsettani tai ajatuksiani koko joululoman aikana. Ajatukseni kyllä näkivät tekstini.

Vielä kerran toivotan jotakin: lukurikasta vuotta! Ja pidän peukkuja Kätilölle!