perjantai 6. tammikuuta 2012

Häilyvät menneet kasvot

Täällä satoi tänään lunta vasten kasvoja, kiviä, vettä. Tuuli raapi poskia eikä puna ole vieläkään lähtenyt pois. Minä ja R kävelimme noin 10 kilometriä kohti Grünwaldia, pitkin jokea, ja vesi oli villi. Kuljimme jyrkänteillä, niitä ylös ja alas, talloimme mutaa ja rannan kovia, pyöreitä kivenmurikoita, joiden päillä kesäisin maataan ikään kuin kellotettaisiin hiekan hellässä huomassa, ja joita pitkin juoksevat vapaat koirat.


Meillä kesti kaksi ja puoli tuntia kävellä sinne keskelle loputonta metsää (ja upporikkaiden asuinaluetta), emmekä voineet muuta kuin taapertaa takaisin sillä R haluaa mahtua pukuunsa, joten olemme tänään kävelleet kaksikymmentä kilometriä, mutta kotimatka sujui menomatkaa nopeammin. Oli nimittäin tarpeiden aika. Ihminen on kovin onnellinen silloin, kun sen sisään laitetaan asioita. Esimerkiksi kevätkääryleitä ja ruusukaalia.

Minun päätäni särkee, on sellainen aika. Löysin vanhoja kuvia. Kuka tunnistaa, ketä niissä on? Niille, jotka eivät, voin sanoa, että kuvissa vilisevät elämäni eläimet (Bruno-koirasta ei tällä kertaa ole potrettia), joita minulla on ajoittain hyvin murtava ikävä. Kaduttaa, että olen koskaan kummastakaan luopunut (vaikka molemmista olisin väkipakolla joutunut luopumaan opiskeluaikoina muutenkin); kaduttaa kamalasti, että rakkaat kauranrouskijaystäväni eivät ole enää käsissäni eivätkä lähellä. Ikävöin aivan järjettömästi hevosharrastusta. Kilpailuja en lainkaan. Se minut sai lopettamaankin. Kilpailut ja pakkomielle menestyä. Perhanan pakkomielle menestyä vaivaa joskus tai usein vieläkin. Kuten nyt.

Kirjoitan vielä hieman ennen iltaa. Sitten on pakko käydä tervehtimässä pizzamestaria, jonka oikea ammatti on jonkinlainen avaruushenkilö, ja jota emme ole tavanneet aikoihin. Jonka ansiosta kohtasin R:n.Väsyttää, mutta pakko mikä pakko. Pitää vaalia sosiaalisia suhteita aina välillä. Sitä paitsi on pitkä viikonloppu. Yllättäen en joudu huomennakaan töihin. Mukavaa; voi kirjoittaa yhä, lisää, enemmän. Piti mennä tänään laskemaan kelkalla Alppeja alas, mutta ei täällä ole tarpeeksi lunta, ja myrskyääkin hieman. Ehkä sunnuntaina näen vuoret taas.

Mutta nyt minä nostalgisoin hetken. Kuvien avulla. Ja muistan, mitä tein silloin, mikä on hassua, kun joskus ei muista, mitä edellisenä päivänä tai tuntina on tehnyt. Ai niin. Sen olen muutes tehnyt äsken, viime viikolla siis, että loin profiilin Xingiin. Sen avulla kuulemma ainakin täällä Saksassa löytää töitä kuin hauki. Tai ainakin kontakteja. Ehkä niitä tarvitaan. Xing, xing. Yllätyksekseni en ole löytänyt ketään suomalaistuttuja sieltä. Miksi en?





7 kommenttia:

  1. Jaksoittepa tallustella pitkän matkan! Kivoja ovat myöskin heppakuvat. Itse en ole koskaan harrastanut hevosjuttuja, mutta ymmärrän hyvin, että siihen hurahtaa tosi syvälle ja ymmärrän että sinulla on ikävä, ei tosiaankaan sitä kilpailua vaan itse eläimiä. Sitä kun saa olla eläintä lähellä ja tuntea ihmeellinen yhteisymmärrys ilman yhteistä puhuttua kieltä, kehon kielihän onneksi on olemassa. Rentouttavaa viikonloppua;)

    VastaaPoista
  2. voi meidän kiksukippura:)

    VastaaPoista
  3. Upeita eläimiä.;D

    Jotkut asiat on oivallista tehdä kahdestaan.;))

    VastaaPoista
  4. Marke: Kyllä, venähti pitkäksi lenkki. Ja kyllä, heppoihin voi todella hurahtaa. Melkoista terapiaa ja rentoutusta :) Hyvää viikonloppua sinullekin!

    Kyllä Tanttu, Kiksuhan se, ja Lissuinen.

    Aili: niinpä. Käveleminen on aika tylsää yksin, mutta kaksin loistokasta! Ja kyllä, nuo eläimet ovat elämäni hevoset :) Toivottavasti joskus tulisi vielä sellainen remmiin.

    VastaaPoista
  5. Ihania hevoskuvia. Vanhempi tyttäreni on innostunut uudestaan hevosharrastuksensa ja on vuokrannut hepan kaksi-kolme kertaa viikossa..

    Ihana harrastus, ihana maailma saada olla hevosten kanssa ja kuiskailla..minä kuiskailen koirani kanssa=)

    Kirjoitat mukavasti, leppoisaa saada kulkea mukana tarinassasi.

    Käveleminen on rauhoittavaa, terapeuttista, hyvää kuntoilua.. Olen nyt aktiivisesti Pilkun kanssa kävellyt yli puoli vuotaa n 2-3 tuntia päivässä. laihtunut 3-4 kuiloa ja saan ilolla syödä suklaisia herkkuja...

    Sinulla on ihanat maastot siellä. Alpit!! Olisipa ihanaa päästä sinne laskemaan..

    Ihanaa alkanutta tätä vuotta sinulle♥

    VastaaPoista
  6. No kylläpäs osui! Tänään juuri tuli mieleen, että mahtaakos Kiksu vielä olla olemassa!

    VastaaPoista
  7. Hanne: ihanaa vuotta sinullekin! Ja kyllä, sekä heppa- että koiraharrastus ovat aivan hirmuisen mukavia. Alpit tosiaan ovat kivan lähellä, mutta valitettavasti kävellen en sinne jaksa mennä :) Autolla tai junalla täytyy aina huristaa. Mutta voi kuinka nautinkaan noista vuorista! Yhtä terapeuttista kuin heppailu tai koirailu!

    Junnu: telepaattista ajatustenvaihtoa siis :) En tiedä, onko herra Kiksu enää elossa, mutta luulisin kyllä. Se elellee jossain kymenlaaksolaisella maatilalla ja viettänee leppoisaa eläke-elämää..

    VastaaPoista