torstai 26. tammikuuta 2012

Kaikki mitä illan tullen rakastin

Olen tehnyt virheen. Luin kaksi tietyllä tapaa hyvin samankaltaista kirjaa peräkanaa. Pääni meni pikkuisen sekaisin; välillä lukiessani Siri Hustvedin (jonka nimeä en oikein ikinä osaa oikein kirjoittaa) Kaikki mitä rakastin -romaania olin aivan varma, että nyt kylläkin olen vieläkin Michael Cunninghamin Illan tullessa.

Molemmat kirjat avaavat lukijan tarkasteltavaksi New Yorkin taidepiirit. Molemmat korostavat kuinka sisäänlämpiäviä nuo piirit ovat - mutta missäkäs päin maailmaa taidepiirit eivät olisi tiettyjen, tärkeiksi leimattujen henkilöiden muodostamia sisäpiirejä, kysynpä vain. Molemmissa punnitaan perheen tärkeyttä. Toisessa, Kaikki mitä rakastin -romaanissa, perhe hajoaa ainoan lapsen kuoleman myötä. Illan tullen -kirjassa käydään sen sijaan hajoamisen rajalla, kun aviomies hairahtuu kuvittelemaan voivansa hypätä vaimonsa pikkuveljen matkaan ja unohtaa kaiken, mitä on vuosien varrella rakentunut. Myös vaimo epäilee, että tämä on tässä, mutta lopussa jäljelle jää toivo pysymisestä sekä yhdessä pitäytymisestä.

En ehkä saisi tehdä näin, että rinnastan nämä romaanit, sillä molemmat ovat aihealueeltaan samankaltaisia. Jollakin tapaa Hustved veti pidemmän korren. Illan tullen jätti minut melkein täysin kylmäksi, lukuun ottamatta loppujuonta. Kaikki mitä rakastin sen sijaan sai hieman lämpenemään. Mutta silti minä vain joudun rinnastamaan nämä teokset. Olen varmaan niiden harvojen joukossa, jotka eivät juuri pitäneet kummastakaan teoksesta, mutta sitä tehokkaammin löydän niistä vertailukohtia.

Illan tullen -romaanissa tavataan taidegalleristi Peter Harris, joka ei voi olla vastustamatta kauneutta. Rebecca-vaimo on ollut joskus kaunis, nuori ja kaunis kuin pikkuveljensä Mizzy yhä on, ja pariskunta elelee newyorkilaista elämää taidepiirien tuiskeessa. Peterin ja Rebeccan harmoninen, yllätyksetön elämä saa uuden käänteen kun Mizzy tulee taloon. Hän on siis Rebeccan pikkuveli, joka on huumeriippuvainen ja jolla on elämä ns. hakusessa. Hän saa Peterin pään pyörälle oveluudellaan; niin että Peter näkee Mizzyn tilalla nuoren Rebeccan ja rakastuu tähän hämmentävään näköharhaan. On jopa valmis lähtemään Mizzyn matkaan, mutta Mizzy paljastuu lopulta petturiksi. Valheiden avulla kiipeilijäksi. Peter saa nenilleen, mutta ehkäpä hyvä niin, sillä hän on tämän jälkeen valmis näkemään, mitä hänellä todella on.

Kaikki mitä rakastin kertoo kahden perheen toisiinsa lomittuvan tarinan. Taidehistorioitsija Leo Hertzberg ja hänen vaimonsa Erica ystävystyvät taidemaalari Bill Wechlerin kanssa. Bill on ensin naimisissa kylmän Lucillen kanssa, ja heille syntyy Mark-poika, mutta lopulta Bill antaa todellisen, palavan rakkauden viedä mukanaan ja hyppää kauniin, lämpimän Violetin kera makeaan elämään. Billin ja Hertzbergien ystävyys säilyy, nimittäin Leo ja Erica ovat saaneet oman Matthew-poikansa samoihin aikoihin kuin Bill ja Lucille, joten yhdistäviä tekijöitä löytyy niin lapsen kasvun seuraamisesta kuin intohimosta taiteeseen. Ystävyys kestää myös kuoleman.

Leo ja Erica menettävät poikansa, mikä vie heidät erilleen toisistaan. Mutta Leo jää seuraamaan yläkerran elämää (Bill asuu perheineen Hertzbergien yläkerrassa) läheltä, niin läheltä, että hänet otetaan siihen mukaan. Häntä tuetaan surussa, jota hän ei ensi alkuun edes saa itsestään ulos. Leosta tulee tärkeä "Leo-setä" Billin pojalle, joka kuitenkin kasvaa väärin. Markista ei tule viehättävää nuorukaista, millaiselta hän ulospäin kirkkaine silmineen ja uskottavine kertomuksineen vaikuttaa, vaan valehteleva, varasteleva huumeidenkäyttäjä, joka lopulta ajaa tempauksineen ja valheineen isänsä, Leo-setänsä ja Violetin henkeä raastavaan ahdinkoon. Kuvioihin tulee myös taiteellaan ihmisiä järkyttävä Teddy Giles, joka ei pelkää käyttää verta teoksissaan tai edes Billin tekemää arvokasta lapsuusmaalausta pojastaan.

Kaikki mitä rakastin kiikaroi mennyttä. Se arvostaa sitä mitä on ollut ja hämmästelee, kuinka nopeasti kaikki voi mennä rikki. Kuinka pienestä. Kuinka meistä ei välttämättä tulekaan sitä, mitä on odotettu. Kuinka rakkaus voi haalistua. Kuinka rakkaus voi olla niin lujaa, että sen valossa uskoo kaiken. Kuinka rakkaus rikkoo. Kuinka mennyttä ei takaisin saa.

Molemmissa tavataan hulttiopoika, joka pistää "pakan" sekaisin. Kaikki mitä rakastin -teoksessa se on Mark. Tuo poika, joka Matthewn kuoleman jälkeen jää toivon sirpaleeksi myös Leo-sedän sydämeen. Mark, jonka kautta tai avulla Teddy Giles tuhoaa mieliä ja taiteen arvoa. Joka ei pelkää murhaamista sanan monessa merkityksessä. Illan tullen -kirjassa hulttiopoika on Mizzy. Nämä keinoja, etenkin valheita kaihtamattomat pojat toimivat mielestäni polkuina, joita pitkin molempien kirjojen miespäähenkilöt tutkivat elämäänsä, tarkastelevat menneisyyttään sekä hämääntyvät. He seuraavat näitä polkujaan avuttomina ja sokaistuneina.

Molemmat romaanit avaavat eteen New Yorkin ja taiteen; toisessa esiintyy enemmänkin veistoksia, toisessa maalaustaidetta. Koska olen viime aikoina ollut suorastaan hullaantunut ajatuksesta lähteä kävelemään New Yorkin katuja samalla lailla kuin teen sitä täällä Münchenissä, minusta oli mukavaa, että kirjat sijoittuivat juuri New Yorkiin. Lisäksi taideteosten kuvaus ja analysointi olivat tervetullut lisä, mutta jollakin tapaa ne myös veivät huomiota itse juoneen keskittymiseltä. Husvtedin kirjassa oli mielestäni suorastaan liikaa taideteosten kuvailua. Ne kuvattiin toisin sanoen niin tarkasti, etten nähnyt niitä kuvauksilta.

Miksi en sitten oikein lämmennyt kummallekaan romaanille? Hyvä kysymys, johon minun on vaikea vastata. Yksi vastaus on tietenkin se, että suosikkini ovat hieman erilaisia, ehkä hieman terävämpiä lähestymistavoissaan. Toinen vastaus lienee se, että koin kyllä molempien romaanien perimmäiset ideat hyviksi ja mielenkiintoisiksi, mutta Illan tullen oli liian lattea ja Kaikki mitä rakastin jämähti välillä jaarittelemaan, tosin sen voi antaa anteeksi, sillä kertojana oli vanhuuttaan elävä Leo. Ehkä myös odotin näiltä kirjoilta enemmän. Ehkä olin lukenut niistä liikaa ylistyksiä. Ehkä, ehkä, mutta sen voin sanoa, että molempien romaanien nimet ovat mainiot ja itselleen sopivat.

Kiitos kuitenkin Inkkuli-Ines, joka lainasit nämä luettavakseni.
Tulen by the way ja ai niin 1.3. palauttamaan ne ja lainaamaan lisää!

PS. Olen todella, todella nukkunut paljon, paljon viime päivinä. En vieläkään jaksa kirjoittaa sitä mitä todella haluan tai tehdä mitään, mitä todella pitäisi, mutta sainpahan aikaan edes kirja-arvion tässä aamuteen lomassa. Saavutus sekin, eikös!

4 kommenttia:

  1. Olipas hauska lukea ajatuksiasi kahdesta kirjasta, joista toisen olen lukenut kauan sitten ja toisen aivan hiljattain. Toisesti pidin ja toisesta en.

    En enää muista Kaikki mitä rakastin -kirjan tapahtumia, mutta sen muistan, että pidin tavasta, jolla Hustvedt on kirjansa rakentanut. Oma Hustvedt-suosikkini on Amerikkalainen elegia, jonka jälkeen olo oli kuin uudestisyntyneellä.

    Cunninghamin kanssa minä koin samalla tavalla kuin sinäkin. Jäin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Koin lukevani kirjaa enkä kokenut lauseen lentävän. Monihan on Illan tullen kirjaa kehunut kovastikin ja se tulee nousemaan varmasti kärkikähinöihin vuoden 2011 blogien käännöskirjoissa.

    Tähän rinnalle nyt sitten vain Austeria lukemaan! :D

    VastaaPoista
  2. Minuakin kyllä kiinnostaa lukea tuo Amerikkalainen elegia, vaikken tästä pitänytkään liiemmin. Ehkä yllätyn positiivisesti :) Austerilta luin Sunset Parkin tuossa joululomalla, mikä sekin liidätteli New Yorkissa mukavasti. En oikein ymmärrä, mikä tuossa Cunninghamissa niin viehättää..mutta kiva kuulla, etten ole ainoa, johon ei tehnyt suurempaa vaikutusta.

    VastaaPoista
  3. Oletpa sinä rohkea!

    Siis Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin kuuluu minulla sarjaan Elämäni Kirjat. Se on jopa 10 parhaan kirjan joukossa...Sirin paras työ - tähän asti. Kiitos hänen nukahdan mustakarhujen huhuiluun...

    Illan tullen on minusta Cunninghamin paras työ, vaikka muiden mielestä se on ehkä Tunnit. Silti: Illan tullen on nyt tuossa pöydällä ja olen kahden vaiheilla, laitanko sen arvontaan vai en...Kaikki Peter, paitsi homous, ärsytti minua. Ennen kaikkea hänen elämänvalheensa, jonka maksunaisia olivat hänen elämänsä naiset. Etenkin Bean itsetunnon menetys suisti minut pahoinvointiin. Tyttären vahvuus rakentuu isän ihailusta. Peter nujersi naiskammossaan oman lapsensa, joka ei halua enää muuta kuin pukeutua säkkiin ja asua pienessä kopperossa viis veisaten ns. elämästä.

    Helmi-Maaria, olet niin rohkea, että linkitän sinut nyt molempiin kirjoihin, joita vertailit keskenään.

    Minäkin olen verranut Kaikki mitä rakastin erääseen kirjaan, mutta se oli Bolšoin perhonen, jossa koin samoja fiiliksiä...En tiedä, miksi Bolšoin perhosesta tuli elämäni kolmas sielukirja, mutta niin vain kävi. Muut ovat Mrs. Dalloway ja Meriharakat. Mietin, että jos Bolšoin olisikin kirjoittanut vaikka Siri Hustvedt, olisiko se keikkunut blogistanian parhaiden joukossa...

    VastaaPoista
  4. Leena, ymmärrän kyllä toisaalta, mikä tuossa Kaikki mitä rakastin -kirjassa viehättää. Mutta jostakin syystä se ei vain kolahdellut minua kohti.

    Ja Illan tullen..se kolahteli vielä vähemmän. En minäkään pitänyt Peteristä, mutta vielä vähemmän pidin jostakin tietystä koko kirjassa. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi. Olisiko sitten ollut tapa, jolla tunnelmat rakentuivat tai peräti tunnelma.

    Minua itse asiassa kiinnostaa lukea Siriltä vielä muita kirjoja. Ja tuosta Bolsoin perhosestakin olen lukenut, ja sekin kiinnostaa. Saas nähdä, kolahtavatko ne :)

    VastaaPoista