tiistai 17. tammikuuta 2012

Kaivossa

Voi kyynel. Minusta tuntuu aivan todella, että tein väärin tullessani tänne. Olipa sitten ilta- taikka aamuvuoro töissä, en jaksa enää yhtään. Makaan sohvassa, jalat eivät toimi, niskaa särkee. Käteni ovat kuivat ja viiruilla ja näyttänee siltä, että olisin viillellyt itseäni, vaikka en minä niitä käsiäni tahallani paperileikkuriin survo. Ne osuvat siihen yhtä monta kertaa työpäivän aikana kuin minun pitää kääriä leipä suojapaperiin. En halua tuollaisia arpia. En halua kuivia käsiä. 

Haluan aikaa takaisin. Haluan noin kovasta työstä paremman palkan. Haluan, että kirjoittaminen olisi päätyöni, mutta jotenkin epäilen, että saankohan apurahaa. Kun ei minun romaanejani ole huomattu isoissa medioissa, ja jotenkin on sellainen vaikutelma, että ollakseen apurahan arvoinen kirjailija, täytyy olla jokseenkin näkyvä. Toivon, että tuo on vain pessimistinen kuvitelmani tänä synkkänä iltana, jona istun yksin ja kertaan totuutta. 

Totuus: minun piti nähdä tänään eräs ystävä, mutta töiden jälkeen poden niin kiperää hartia- ja päänsärkyä, että jouduin perumaan tapaamisemme. Totuus: R on tästä lähtien maanantaiaamusta perjantai-iltaan asti poissa sekä joskus myös viikonloput, sillä hän tekee työmatkoja valtamerten taakse, mikä kaikki tarkoittaa sitä, että en ymmärrä lainkaan mitä teen ja missä ja miksi. 

Suurin totuus: pelkään, että tämä synkkyys, johon olen kääriytynyt, muuttuu jossakin vaiheessa katkeruudeksi. Niin ei missään nimessä saa käydä, sillä itse päätin tänne tulla. Itse minä irtisanoin itseni hyväpalkkaisesta opettajantyöstä ja ajattelin, että loppu hyvin kaikki hyvin. Itse minä ajattelin kaiken. En saa koskaan ikinä alkaa syyttää R:ää. Hän sitä paitsi kysyi moneen kertaan mielipidettäni siihen, ottaako hän uuden työn vastaan vai ei. Hän sanoi, että jos minä en halua, niin sitten ei. Mutta minä sanoin, että nyt kun meitä on vain kaksi ja kun me kerran olemme niin sanotusti nuoria, herra on hyvä ja ottaa uramahdollisuuden vastaan nyt. Juuri nyt. 

Minä olen niin väsynyt. En haluaisi puurtaa enää yhtään. Väsyttää sekin, että haen suorastaan paniikin vallassa työtä, muunlaista työtä kuin leipää, ja tähän mennessä olen kerännyt vain sellaisia vastauksia, että kiitos mutta ei kiitos. 

Missä minä olen, kysynpä vain. Missä olen minä, joka oli joskus rohkea, joka ajatteli aina positiivisesti. Joka nauroi paljon, joka jaksoi sekä kirjoittaa, käydä töissä, nähdä kavereitaan että myöskin urheilla. En muista, milloin olen viimeksi oikeasti nauranut. En muista enää yhtään mitään. Enkä erityisesti halua tästä mitään valitusblogia, joten suljen nyt itseni, lähden kirjan kanssa sänkyyn - ja mikä pahinta; mökötän, sillä R on ravintolassa siellä jossakin, viettää hauskaa iltaa uusien ihmisten kanssa, kuten ehkä joka ilta tästä lähtien, eikä hänestä ole tänään kuulunut vaikka hän lupasi, että soittaa joka päivä, ja minun täytyy virua täällä kylmässä kodissa, kun en jaksa muutakaan, eikä minulla olisi edes rahaa viettää hauskoja iltoja ravintoloissa uusien ihmisten kanssa.

PS. Kuten siskoni ohjeisti; minun pitää nyt vain purra hammasta. Ja antaa mennä. Että kaikki käy vielä hyvin. Ja niin, pakkohan siihen on uskoa, sillä enhän muuten jaksaisi tätä hitustakaan. Sitä paitsi sain aivan ihanan paljon lohduttavia viestejä ystäviltäni ja jopa puheluita, kun jaoin murheeni tuossa männä päivänä sosiaalisessa mediassa. Kiitoksia siitä, ja lupaan, ettei tästä tule tosiaankaan mitään valitusblogia. Kunhan vain saisin vielä itseni takaisin minuksi. Minä haluan nauraa mieluummin kuin aina itkeä. Ja sitä paitsi tiedän, mikä piristää: hauskat paikannimet. Niin. Ja nimet ylipäänsä. Jos minä ikinä saan lapsen, tai jos edes haluan sellaisen, niin hänen nimekseen tulee Mila Maria. Ja sitä paitsi se ei ole hauska nimi vaan kaunis.

11 kommenttia:

  1. Käy vilkaisemassa Blondin blogia. Surkeutta ja onnea maassa joka ei ihan ole omaa maa mansikka.
    Samaistuttava ja lohduttava.

    VastaaPoista
  2. Kiitos vinkistä. Vaikuttaa kivalta blogilta!

    VastaaPoista
  3. Raskasta, kun oma rakas on poissa ja tapaamiset ovat harvassa. Kun itsekin elän niin, olen huomannut, että silti voi elää hyvää elämää, mutta silloin pitää olla ystäviä ja verkostot kunnossa, joten kannattaa tosiaan panostaa niihin. Työkin voi olla hyvää siinä mielessä, että siellä tapaa ihmisiä, joita ei muuten tapaisi.

    Toivotan voimia ja positiivista mieltä täältä talven keskeltä!

    VastaaPoista
  4. Toivotan tsemppiä! Toivottavasti sekä apuraha että kustannussopimus isomman kustantamon kanssa tärppäävät!

    Tunnistan myös hyvin osan ajatuksistasi. Itse olen nyt jonkinlaisessa umpikujassa oman "urani" suhteen. Apurahaa (tutkimuspuolelta) ei enää ole ja freelancetöitä on melko vähän. Mietin koko ajan, että mitä haluaisin isona (siis sitten nelikymppisenä, mihin ei enää ihan kauhean monta vuotta ole...) tehdä. Ääh.

    (Tuo Hippi-kyltti sai minut hyvälle tuulelle. Bongailen aina kaikenlaisia tienviittoja. Suosikkini on Tukholman lähellä oleva Hölö Mörkö. Ne ovat tietenkin erilliset paikat, mutta samaan tienviittaan kirjoitettuna minulle tulee mieleen Hölö-Mörkö niminen satuhahmo, joka ei osaa olla hiljaa.)

    VastaaPoista
  5. Oma sydämenikin itkee ja suree kanssasi. Olisi helppo sanoa että koita vain kestää kun tietää että ei ehkä kuitenkaan kestä.
    Juuri nyt itsekin koen olevani väärässä paikassa väärään aikaan vaikka rakas on vierelläni koko ajan. Vieras kulttuuri ja kieli jota ei ymmärrä rajoittaa oman olemisen ja elämisen liian suppeaksi. Tulee tunne että muumioituu oman itsensä sisään ja sanat kuolevat kun eivät pääse ulos.Alun alkaen ajattelimme tekevämme tänne pysyvän kodin, mutta mielemme on muuttunut. Haluamme kotiin, Suomeen. Lähdemme toukokuussa takaisin ja etsimme itsellemme pesän kotisuomen koivusta. Uskallan sinulta kysyä: Eikö sittenkin olisi mahdollista että palaisit Suomeen? Miehesi työskentelee maailmalla jo muutenkin. Eikö hän voisi tulla luoksesi Suomeen nykyisen asuinpaikkanne sijaan silloin kun on vapaalla? Eihän sekään ole paras mahdollinen ratkaisu, mutta sinä voisit paremmin. Sinustahan on kyse, elämästäsi?

    VastaaPoista
  6. Ei apuraha vaadi mitään erityistä näkyvyyttä. Tai siis riippuu tietysti apurahasta. Monia apurahoja annetaan nimenomaan siksi, että nekin saisivat kirjoittamisesta rahaa, joiden kirjoja ei paljoa myydä. Minä onnistuin saamaan Alfred Kordelinin apurahan, vaikka esikoisromaaniani ei ollut vielä edes julkaistu, se oli vasta tulossa (tai siis, se ilmestyi apurahan hakemisen ja myöntämisen välissä). Kirjastoapurahaakin voi käsittääkseni saada vaikka tuntematon omakustannekirjailijakin. Ja onhan noita paljon muitakin. Pitää vain uskoa itseensä (ja tietysti kirjoittaa mahdollisimman hyvät työsuunnitelmat jne).

    En tiedä, miten jaksaa, kestää asua ulkomailla maassa, jota ei koe omakseen. :-/ Minä asun Hollannissa siksi, että haluan asua nimenomaan Hollannissa. Mutta ulkomailla asumisessa on oma raskautensa, enkä voi kuvitella, että asuisin vaikka Saksassa tai Briteissä. (En kyllä voi kuvitella, että asuisin Suomessakaan enää.)

    VastaaPoista
  7. Voi Maaria. Yritä löytää iloa elämään. Kohta alkaa kevät aurinko lämmittää, niin voi ulkoilla eikä maksa paljoa. Kavereita voi saada esimerkiksi jostakin suomi seurasta. Varmaan saksassa on sellainenkin. Kuinka saisi sinut piristymään. Älä anna surkeuden kietoa sinua. Ajattele jotakin kivaa vaikkapa menneitä mukavia hetkiä kavereiden kanssa,joloin olet nauraa räkättänyt oikein kunnolla. Se saa hymyn tulemaan huulille. Siitä se ilostuminen lähtee. Hae apurahoja äläkä ajattele pessimistisesti hakemuksia tehdessäsi:) Jos kuitenkin onnaisi. AP

    VastaaPoista
  8. Kiitos Calendula linkityksestä.!:) Suosittelen unelmakartan tekemistä ja sen laittamista jollekin näkyvälle paikalle. Ohjeet täällä.

    Luulen tietäväni aika hyvin miltä sinusta tuntuu, joten älä tosiaan epäröi lukea mun vanhoja kirjoituksiani, sieltä varmasti löytyy samaistuttavaa. Jos asiat on vaan koko ajan huonosti, jossain vaiheessa kannattaa harkita maiseman vaihtostakin. Mutta ennen sitä, hieman luovaa visualisointia peliin. Tsemppiä, lähetän sulle paljon hyviä energioita!

    VastaaPoista
  9. Kirjailijan elämä ei ole koskaan ollut kovin helppoa.
    Vain hyvin harvat ponnahtavat pinnalle jollain sellaisella aiheella joka on täysin käsittelemätön tai vain vähän puhuttu. Kun pää aukeaa, on sen jälkeen töitä vaikka yötä myöten.

    Kokeileppa harjoittaa mieltäsi muutamilla positiivisilla sanoilla joka päivä. Sharon Salzbergin kirjassa Lempeyden tie/ esimerkiksi kertoo miten.
    Aluksi voit valita tärkeimmäksi katsomasi asian harjoitukseen. Esim. - Luovuus. Sano itsellesi olen luova ja onnistun luomaan uutta ja kiehtovaa. Usko pois se auttaa.

    VastaaPoista
  10. Postasin tuosta etäsuhdeaiheesta, käy kurkkaamassa http://marmustoi.blogspot.com/

    VastaaPoista
  11. Marja Leena: Kiitos voimantoivotuksista. Mä yritän jaksaa. Sosiaaliset verkostot alkavat olla jo hyvin laajat, mutta mulla ei ole energiaa tavata ketään, vaikka haluaisinkin. Täällä olevat kaverit ovat kuitenkin nyt hyvin huolissaan, ja suorastaan pakkotulevat kylään, mikä on ihanaa!

    Katja: Juu, tuo on aika eksyttävän olon tuottava ajatus, että mitähän sitä elämässään tekisi. Etenkin kun mun tapauksessa kaiken piti olla selvää. En olisi ikinä uskonut, että olen tässä tilanteessa, eli ts. täysin voimaton :( Mutta kiitos tuossa Hölö-Mörköstä :D

    Marke: Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö palata, mutta jostain kumman syystä en halua. Haluan katsoa tämän tien. Nyt, kun äitini ja kaverit ovat kanssani puhuneet, tuntuu parhaimmalta ratkaisulta lopettaa tämä leivänmyyntityö ja etsiä jotain, joka ei vie voimia. Mulle ei vain kertakaikkisesti taida sopia aikaiset aamut ja yli 40-tuntiset viikot..Toivotan onnea kotoisassa SUomessa elämiseen!

    Maija Haavisto: Wau, hienoa, että olet saanut apurahaa ennen julkaisua! Itse en ole saanut, mitään, en ennen enkä jälkeen. Vaikka kuinka koetan suunnitelmiani kyhätä hakemuksiin - kysymys kuuluukin: miten se suunnitelma pitää esittää, jotta se olisi uskottava..? Kyllä minä tästä Saksan maasta pidän, etenkin kotikaupungistani, mutta olen aivan puhki. Haluan jäädä tänne, vaikka toisaalta en, ja haluan yrittää. Ei puolessa vuodessa olla vielä tarpeeksi pitkällä, että voisi luovuttaa...Iloa Hollannin elämään!

    AP: Kyllä minä kovasti yritän..nyt vain tekee mieli nukkua. En jaksa hymyillä.

    Mademoiselle Fromage:Kiitoksia vinkeistä ja energioista. Pitääkin oikein kunnolla lukaista vanhoja tekstejäsi!

    Aikatherine: Täytyykin yrittää tuota keinoa :)

    Marja Leena: kyllä, käyn kurkistamassa heti!

    VastaaPoista