sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kastelen sinutkin

Minä itkin tänään paljon. Ihan vain siksi, että itketti. Oli jotenkin vaikeaa. Välillä tuntuu, että on maailman vaikeinta rakastaa näin paljon sellaista henkilöä, joka ei ole samaa verta, mutta johon tahtoo sisään. Kun sitten on myös sellaisia hetkiä, että pelkää, että tämä ei toimi. Että sen toisen voi menettää niin helpolla. Vaikka salamaniskusta. Mitään traagista ei, btw, ole tapahtunut. Kunhan olen itkeskellyt. 

Mikä oli loppujen lopuksi hyvä, sillä sain nyt illalla vielä ja yhä lisää puhtia kirjoittamiseen. Voin hyvillä mielin sulkea koneen ja astua uneen; huomenna täytyy jo puoli kuudelta olla myyntivalmiudessa, herään varttia vaille viisi enkä tee muuta kuin pesen hampaani ja kasvoni ja laitan ripsiväriä ja vaatteita ylle, ja kävelen puolikilometriä metrolle ja vaivun aikaan, joka on pois oikeasta elämästä. Onneksi sitä kestää vain seitsemän ja puoli tuntia (palkkaa saan vain seitsemästä tunnista) ja sen jälkeen pääsen taas siihen, mistä elän. Kirjoittamiseen. En tiedä, mitä tekisin, jos sitä ei olisi. En varmaan jaksaisi olla täällä. Siis Saksassa, niin paljon kuin tuo R merkitseekin, ja niin paljon kuin hän minusta minun nykyään tekeekin.

PS. Katsoin eilen elokuvan Water for the Elephants. Ehkä se itku alkoi sieltä, sillä en kerta kaikkiaan kestä, jos eläimiä kohdellaan kaltoin.

7 kommenttia:

  1. Voi Helmi-Maaria, olet niin herkkä ja niin syvästi tunteva kuten taiteilijat varsin usein ovat. Elämä vieraassa maassa, vieraan kulttuurin keskellä, vaikka rakas on vieressä, vaatii kuitenkin yllättävän paljon voimavaroja ja jaksamista. Tiedän sen kokemuksesta. Onneksi on kirjoittamisen kanava, jossa saa tuntojaan purkaa ja samalla vahvistua luottamuksessa elämään ja siihen että siivet kantavat. Jaksamista jälleen uuteen työviikkoon. Kerää ilon hetkiä kokemusten kulhoon ja anna mielikuvituksesi kulkea vapaana inhimillisistä rajoituksista huolimatta;)

    VastaaPoista
  2. Yhdyn tuohon Marken kommenttiin. Herkkyys obn taiteilijan voimavara, ja itkukin voi antaa joskus voimia. Iloa uuteen viikkoon!

    VastaaPoista
  3. herkkyys on voimavara, mutta herkkä ihminen myös kärsii herkkyydestään. Onneksi olen löytänyt erään itseni kaltaisen ja se tapahtui Bengt Jangfeldtin kirjassa Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Kirjassa on kaksi isoa historiallista yllätystä, jotka liittyvät Ruotsin hoviin, mutta niitäkin enemmän sain vertaistukea Axelilta, joka tunsi itsessään kuin sairautena kaiken sen tuskan mitä julmat ihmiset ja etenkin tässä tapauksessa italialaiset, eläimile aiheuttavat. Myös näyttelijä Ingrid bergman itki koko matkan kun hänen uusi miehenäs halusi esitellä hänelle kotimaataan aina Pohjois-Italiasta sen eteläosiin. Rosselini vain kovasti ihmetteli eikä tajunnut vaimonsa myötätuntoa eikä huomannut eläinten huonossa kohtelussa mitään outoa.

    Vettä elefanteille tuli minulle pyytämättä, mutta onneksi luin yhden blogiarvion ja ymmärsin olla lukematta kirjaa.

    Kun tapasin Elämäni Miehen 3.3.84, en kertaakan ajatellut, että tämä ei toimi. Olin vain koko ajan taivaassa. Takana oli rankka 10 vuoden aviolitto minulle täysin sopimattoman ihmisen kanssa. Edellenkin Elämäni Mies on ainoa, jota voin ajatella. Kun hän kävelee minua vastaan kadulla, minussa vieläkin huojahtaa, sillä hän näkee vain minut.

    VastaaPoista
  4. Joskus on hyvä itkeä, vaikka ei ymmärrä syytäkään.<3

    Voimia sinulle, Helmi-Maaria!

    VastaaPoista
  5. Marke: Kuinka kauan sinä olet asunut vieraassa kulttuurissa, jos saan tiedustella? Nimittäin totta tuo. Ei vain olekaan niin helppoa. Yllätyin itsekin, kun on välillä järkyttävän vaikeaa pelkästään olla. Mutta lohdullista ajatella, että monet taiteilijat ovat herkkiä :)

    Marja-Leena: Selvä; minä yritän iloita, vaikka moni asia onkin hieman mutkallaan. Pääasiat kuitenkaan eivät :)

    Leena: Kuulostaa kiinnostavalle tuo kirja. Toisaalta täytyy kyllä sanoa, että sinun kauttasi monet kirjat ovat kuulostaneet, jostain syystä :D Oi miten kauniisti kuvailet tuota, kun Elämäsi Mies näkee sinut. Sen on siis pakko olla ja pysyä sellaisena. Minulla on ihan samat fiilikset. Kukaan entisistäni ei ole aiheuttanut moista. Onnellista, että oikeasti Elämän MieS on olemassa itse kullekin!

    Aili: Kyllä, olen huomannut, että syytönkin itku puhdistaa ilmaa ja raikastaa mieltä :) Hienoa viikkoa sinnekin!

    VastaaPoista
  6. Olen asunut ulkomailla vaihtelevia aikoja vuodesta -96 alkaen. Yleensä 1-2 vuotta kerrallaan ja sitten Suomessa vähintään kesäajan. Osittain työ vuoksi ja paljolti myös uusien kokemusten vuoksi. Nyt tosin tarkoitus olisi pidentää kotimaajaksoa ja keskittyä enemmän kirjoittamiseen. Elämänmuotomme on mahdollistanut mieheni ammatti ja samankaltainen elämän asenne. Olen onnellinen ja kiitollinen mahdollisuudesta elää tätä elämää rikkaasti.

    VastaaPoista
  7. Kuulostaapa hienolta! Itsekin unelmoin siitä, että voisin vielä nähdä enemmän kuin elämän pelkästään Saksassa, mutta katsotaan nyt. Täytyy ensin saada jalat tukevasti maahan täällä ja jos onnistuu, ehkä sitten muuallakin, joskus hamassa tulevaisuudessa :)

    VastaaPoista