torstai 12. tammikuuta 2012

Likainen lapsenpäästäjäni

Voin harvoin fyysisesti pahoin lukiessani nykyromaaneja. Työn alla olevaa käsistäni kirjoittaessa olen voinut erittäin pahoin, mutta en yhtä pahoin kuin tuossa joululomalla. Sitä paitsi luulin, ettei fyysisesti pahempaa kirjaoloa voi olla kuin esimerkiksi lukiessani Markiisi de Saden romaania Justine, eli hyveellisen neidon kovat kokemukset (joka oli vuonna yksi ja kaksi pakko lukea tenttiin..ja joka oli ainoa tenttikirja, jota en olisi oikein pystynyt lukemaan), mutta on. 

Kun lukee Katja Ketun Kätilöä, tuntuu välillä niin pahalta tuolla kohdun tienoilla (siltä suorastaan, että sisälmyksiäni revitään sitä kautta irti!) ettei lähemmäksi kokemuksia voi enää päästä.

Ehkä oheinen aloitukseni tähän kirja-arvioon ei ole maailman houkuttelevin, mutta suosittelen lukemaan tätä eteenpäin. Kuullaksenne nimittäin sen yksinkertaisen tosiasian, että Kätilö on mitä loistavin teos. 

Voiko romaani loistavampi enää olla, jos se saa lukijan kokemaan kipua? Pelkkä kivun tunteminenhan jättäisi kirjasta ikävähkön jälkimaun kuten Saden tuotokset ovat jättäneet, mutta Kätilö on jotakin parempaa; myös kauneuden näkee sen avulla, niin kuin kaunis on luonto. Ja tuntee sen, miltä tuntuu kun rakastaa aivan tajuttomasti, niin paljon, että on valmis jopa hyppäämään kadotukseen rakkauden takia. Lisämausteena kokee toista maailmansotaa ja erityisesti Lapin sota-aikaisia tapahtumia siltä kantilta, miten kylmäverinen nainen tai haavoittunut mies voi sodan nähdä. Oppiikin jotakin. Oppii esimerkiksi sen, että inhimillisyys on kaukana kaikkein inhimillisimmistäkin, mikäli olosuhteet ovat moiseen otolliset. Voin vaikka vannoa, että kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa, jos tuntee tarpeeksi. Tuntee mitä tahansa. Niin raadollista on rakkauskin; sitä rakastaa niin paljon, että on valmis raatelemaan.

Ja taas kerran korostuu se, mitä minä tässä maailmassa pelkään; ihmisen raadollisuus. 

Miten kukaan voi tehdä toiselle mitään niin iljettävää kuin puhkoa väkisin, olipa keino sitten mikä tahansa. 
Miten ihminen on ollut aina niin kamala. Väkivaltainen ja vakava. Miksi lopussa heikolta viedään aina henki? Ihan niin kuin elämässä, ei pelkästään kirjoissa; vain nopeat ja vahvat selviytyvät. Kuinka surullista. Kuinka Kätilö on muutakin kuin "tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen (kirjan takakannessa on btw järkyttävä alkukirjainvirhe..löytääkö kukaan?) ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä". Kätilö on merkittävä teos. Se raottaa historian verhoja ja se muistuttaa meitä siitä, että kukaan meistä ei säästy. Ei edes vahvin tai arvovaltaisin, heikoimmasta puhumattakaan.

Päähenkilö, josta haluan käyttää nimitystä Villisilmä, kuten hänen SS-upseerinsakin käytti, on kaikkein petollisin henkilö lukijan kannalta. Kyllä; hän on sympaattinen, sillä muutenhan tätä kirjaa ei lukisi. Päähenkilön tulee saada osakseen lukijan myötätunto, tässä tapauksessa erityisesti. Mutta kyllä; hän myös pettää. Minun Villisilmäni, eikä vain SS-upseerin sellainen, nyhtää lapsen toisen naisen vatsasta pelkästään mustasukkaisuuden vuoksi. Minun Villisilmäni sanoo pahasti nuorelle tytölle, joka on hänestä suorastaan riippuvainen, sanoo niin pahasti, että tyttö on poissa kauan kylmyydestä ja nälästä huolimatta. 

Minun Villisilmäni tekee rumia asioita pelkästään siksi, että tahtoo olla Johann Angelhurstin oma, sen saksalaisen upseerin, jonka menneisyys riipii sielua niin, että Johann ei ole aivan tässä. Johann on toisaalla. Johann rakastaa, Johann on julma, koska kulkee ikään kuin usvassa. Kiltti-Johann. Paha-Johann. Kiltti-Villisilmä. Paha-Villisilmä.

Minä olen myös; petollinen. Vaikka tämä on kirja-arvio, en kerro juonesta juuri mitään. Juonesta voitte lukea mistä vain muualta, kuten vaikkapa Saran, Paulan, Leenan, Jaanan tai Ailin (muutamia mainitakseni) blogeista. Minä tyydyn vain perustelemaan mielipiteeni. Eli siis sen, että Kätilö on mielestäni aivan loistava teos ja olisi ansainnut vähintään Finlandia-palkinnon.

Kätilö ei ole pelkästään ajatusten tasolla tärkeä. Se ei ole pelkästään teemansa ja syvempien merkitystensä vuoksi hyvä. Se on ruma kertomus, äärettömän ruma, julma ja raateleva, mutta se, miten kauniisti kätilön tarina on puettu sanoiksi, tekee tästä rumasta jokseenkin hullunkurisella tavalla kauniin. Niin, että lopussa melkein unohtaa kaiken, mitä Villisilmä kokee tai tekee, unohtaa veren ja unohtaa väkivallan. Muistaa, muistaa rakkauden. Sen, että kaksi ihmistä on kauniita yhdessä, etenkin jos he jäävät patsaaksi. Suorastaan. Jäätyvät paikoilleen. Kahdestaan, sylikkäin, välissään uusi elämä. 

Kätilö oli pitkästä aikaa sellainen romaani, jota minä luin analysoimatta, enkä sen takia osaa oikein nytkään sanoa, miten sanoisin. Miten siitä kertoisin. Kysyvälle vastaisin. En muuttaisi siitä mitään, en poistaisi. Ja nyt sanon myös jotakin luvatonta, jota en varmaan monen mielestä saisi sanoa...nimittäin niinkin painavan sanani kuin että esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus ei ole Kätilön rinnalla juuri mitään. Niin. Niin minä sanon enkä vedä sanojani takaisin. 

Ja tähän loppuun vielä tirautan pari sanaa, jotka Katja Kettu on kirjoittanut - tai itse asiassa tiedättekö mitä. En minä pysty. En osaa valita Kätilöstä tänne esimerkkiä, sillä nyt kun selaan sen sivuja liikuttunein ja vakavaraisin silmin, huomaan jälleen, että jokainen lause lyö minua päin hellästi kuten kerran ovat laineet lyöneet minua rantoja kohti.

Nyt olen sanani sanonut. Kiitos Ketulle kokemuksesta! Kirja jää hyllyyni - sinne eivät kaikki kirjat aina saa jäädä.

"

9 kommenttia:

  1. Vau! Mukava lukea, että tykkäsit, jos tässä voi käyttää sanaa 'mukava' :-). Minulla Kätilö ei tuottanut kipua, se taisi jäädä jonnekin intohimon ja sokean rakkauden jalkoihin. Kätilö osaa nostaa tunteet pintaan.

    VastaaPoista
  2. Tämän kirjoituksen jälkeen on pakko todeta että hankittavien kirjojen listalle tuli yksi must lisää;) Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Kiitos perusteellisesta analyysistä, Helmi-Maaria!

    Niin monesta olen samaa mieltä kanssasi, mutta minulle Kätilö toi lähtemättömän pahan olon. Tosi on, että romaani on taidokkaasti ja hyvin kirjoitettu.

    Ihmisen raadollisuus on vailla vertaa!! Miksi meillä tapahtuu paljon näitä perhemurhia, niistäkin saisi hyvän romaanin tai useammankin. Mutta en haluaisi sellaista lukea.;/

    Hyvää viikonloppua, Helmi-Maaria<3.

    VastaaPoista
  4. Hei Maruska! Minäkin luin Kätilön tossa jouluna ja sen jälkeen flunssaillessa. Se oli tosi vaikuttava, koskettava, raju, rankka, ihana, sen jälkeen maistui suussa vaan merituuli, vuonot, suola, veri, multa ja maa.. Todella koskettava kirja. Hieman rakenteessa oli mun mielestä jotain ärsyttävää, liiallista poukkoilua ja veivailua edestakaisin, mutta vähintään Finlandia-ehdokkuuden olisi ansainnut.

    -Iines

    VastaaPoista
  5. Paula: Kyllä nosti tunteita pintaan. Se on juuri parasta hyvissä romskuissa!

    Marke: Kannattaa ehdottomasti tutustua!

    Aili: Niin, luinkin arviosi Kätilöstä, ja ymmärrän hyvin, ettei pahaa oloa tahdo tieten tahtoen itselleen aiheuttaa. Rankkoja juttujahan Kätilö on täynnä, ja vaikka paha olo tulikin, jäi siitä oudosti hyvä mieli jälkeen päin..Hyvää vkloppua sinullekin :)

    Iiiiiiiinnnnaaaaa: Ekaksi: mulla on teitä naisia ikävä! Toiseksi: minuakin ensin meinasi hämätä poukkoilut, mutta päädyin siihen, että se oli hyvä asia.

    VastaaPoista
  6. Heti piti leikkiä sala- ei kun siis kielipoliisia kun asiasta mainitsit ;D Kirjaa ja sen takakantta ei käsillä ole, mutta kustantajan sivuilla on "Suomalaisnaisen", oliko tämä tarkoittamasi alkukirjainvirhe?

    Minulla Kätilö on luettavien listalla, mutta todennäköisesti odotan vielä hetken ennen kuin tartun kirjaan... Mutta että Puhdistus ei ole Kätilön rinnalla juuri mitään? Minä vaikutuin Puhdistuksesta kovasti, odotan innolla kuinka vaikuttava lukukokemus Kätilöstä sitten tulee :)

    VastaaPoista
  7. Täydellisesti sanottu: Kaikki!

    Ensinnäkin, olen samaa mieltä, että päähenkilön pitää jollakin tapaa lunastaa lukijan myötätunto. Villisilmä teki sen - kaikesta kauheasta huolimatta.

    Ja tämä kirja on niin rankanruma, että on hohtavan kaunis. Tajuton intohimo ja jäämeren rannat jo riittäisivät, mutta sitten ne kaikki tunturikasvit ja Villisilmän tietty, piilevä ainutlaatuisuus.

    Ja olen siitäkin samaa mieltä, että jos olosuhteet ovat kohdillaan (lue: pahimkillaan) meistä kuka vain tekee mitä vain. Tätä on niin paha sanoa, mutta pelkään, että niin kaikki on.

    Puhdistus ei ole minun kirjani ollenkaan, mutta Kätilö senkin edestä. Olen nyt tatuoitu Katja Ketun kielellä ja tästä ei ole paluuta.

    Arvaa oliko vaikeaa tarttua Kätiön jälkeen mihinkään, kun kaikki tuntui niin laimealta...

    Hieno arvio ja suora: Sinua!

    VastaaPoista
  8. PS. Kiitos linkityksestä ja vein sinun arvostelusi myös omaani.

    VastaaPoista
  9. Juu, Villasukka, kannattaa ehdottomasti lukea. Mä en Puhdistuksesta aivan kamalasti vaikuttunut, mutta arvelin vain verrata tätä Kätilöä siihen, kun niin monet ylistävät Puhdistusta.

    Leena: Samat sanat, vaikea pitää mistään Kätilön jälkeen. Luin Illan tullen Cunninghamilta heti perään, enkä tykästynyt siihen juuri lainkaan.

    Ja juuri tuo meissä ihmisissä on pelottavaa, että inhimillisyys on kaukana, kun tilanteet vievät mukanaan. Yltiöpäisen pelottavaa!

    VastaaPoista