sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Olimme jo luistaa

Aurinko paistoi tänään kuin kuutamo. Meidän oli suora tarkoitus lähteä Saksan pisimmälle kelkkamäelle; laskettaa 6,5 kilometriä rinteitä alas puukelkalla. Ystäväpariskunta kävi hakemassa meidät ystävällisemmin kuin ystävät aamupäivällä kotioveltamme, ja sitten me ajoimme keskelle ruuhkaa. Kaikkihan nähkäät haluavat aurinkoisena pikkupakkaspäivänä Alpeille.

Ajomatkan olisi pitänyt kestää vain 45 minuuttia, mutta se venähti kaksituntiseksi, eikä sen jälkeen enää ollut kelkkoja. Ne olivat loppuneet kesken. Joten tyydyimme ihastelemaan ilmaa ja Tegern-järveä, minkä rannalle R minut pari vuotta sitten maaliskuussa vei treffeille. Olin silloin käymässä ensimmäistä kertaa hänen luonaan. Tällä kertaa söimme suuressa tavernassa, missä palvelu oli niin töykeää, että emme voineet muuta kuin nauraa. En ymmärrä, miksi edes vaivauduimme jättämään juomarahaa, mutta ei kai täällä voi lähteä maksamattakaan. Sitä paitsi nauru parantaa myös vihantunteita, joita voi tuntea pelkästään saamalla huonoa kohtelua.

Wallberg am Tegernsee.
Mistä tulee mieleen eräs syntinen ravintolareissu. Kerran olen livahtanut maksamatta pois, myönnän, mutta en kadu. Suomessa se tapahtui kaksitoista vuotta sitten. Saimme silloisen poikaystäväni kanssa osaksemme töykeääkin töykeämpää palvelua sekä kylmää ruokaa, jonka piti olla lämmintä. Tarjoilija ei tahtonut meitä; hän pyöri pelkästään viereisessä pöydässä istuvien Zen Cafe -bändiläisten ympärillä. Joten päätimme, että jos ei meille tule laskua varttiin, lähdemme. Ja mehän lähdimme, vatsa jännityksestä pinkeänä, juoksimme karkuun, juoksimme korttelikaupalla pakoon ja nauroimme, enkä minä vieläkään uskalla mennä kyseiseen ravintolaan ikinä. Olihan se törkeää, suorastaan, laitonta, mutta no. Nuoruus on hullua ja elämä varsinkin.

Minä olen ollut hyvin väsynyt aamuvuoroviikon takia. Kuusi aamua piti työskennellä. Tänään oli siis haaveena rentoutua Alpeissa, mutta jäi vain silmänruuaksi tämä reissu. No, kävimmepä nyt edes jossakin ja nimenomaan siellä, minne aina niin kovasti mieli mielii. Ja sosiaalinenkin on tullut oltua, vaikka välillä väsyneenä tuntuu, etten kaipaa muuta kuin unta ja kirjoitusvälineet. Ja kirjan.

Luen tällä hetkellä Siri Huvstedia. Oma, kolmas romaanikäsis alkaa olla putkessa. Pitänee ottaa neljäs idea pääkopasta käsittelyyn, noin niin kuin kirjaimellisesti, ja tärskäyttää se paperille. Saas nähdä mitä tulee, kun pitää taas kieltä yrittää jollakin lailla muuttaa. Mutta suuri aie on saada kirjastoapurahaa tuon neljännen romaanin työstämiseen. Olen ajatellut myös residenssityöskentelyä, kenties syksyllä. En tiedä vielä missä.

Toivotan kaunista tammikuun viikkoa; itselle se on omituinen, huomenna alkava moinen, sillä R aloittaa uuden työn. Nyt voinen paljastaa, että hän oli saamassa projektin Suomesta. Mutta eipä hän sitä ainakaan ensialkuun saakaan. Olisihan se ironistakin ollut, että hän olisi ollut viikot siellä ja minä täällä.

Nyt hän on sitten maanantaista pahimmassa tapauksessa perjantaihin joka ikinen viikko eräässä pikkukaupungissa seitsemänsadan kilometrin päässä. Saa nähdä, kuinka minä täällä yksin pärjään viikot. Saa nähdä, mitä ylipäänsä tapahtuu.
Pääsin ratsastamaan. Puuhevosella.

PS. Löytyi aivan loistavan ihanan kaunis laulu, kannattaa kuunnella: http://www.youtube.com/watch?v=d9NF2edxy-M

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti