maanantai 30. tammikuuta 2012

Vähä-ääninen talvituuli

Kuulen teidän pakkasenne ja hajoan hiljaa. Minussa kasvaa kymmenen kuoppaa ja puoli vartaloa ja pääni on suuri pähkinä; se on laitettu särkijään, jossa ei ole voimaa muuhun kuin rusentamaan hiljaa, vaivihkaa. 

Olen melko tyhjä. 
Minussa ei soi. 

Luin tänään tauon jälkeen kolmatta käsikirjoitustani joka on matkallaan maailmaan, ja minun tuli kylmä. Hienoa tekstiä, hieno suoritus. Mutta olen yhtäkkiä kaukana siitä. Se on lähtenyt minusta, eikä meidän välillämme ole napanuoraa, jonka voisi purra poikki. Se ei kaipaa minua enää enkä minä tahdo sitä takaisin muuten kuin kansien välissä. Tiedän, että se valitaan. Se on minun vertani ja minun ajatukseni. Se on yhdistelmä suoraa ja väärää. Se on miehen kautta nähty maailma ja viisi vuotta piinaa.

Löysin tänään ison kirjaston (mihin ei saanut mennä päällystakki päällä ja laukku olalla, vaan kaikki piti jättää lokeroon) ja ainakin viisi pitkää hyllyparia englanninkielistä kirjallisuutta. Otin mukaan kolme. Pääni särkyy kuitenkin. Ei kärsi lukea. Flunssa tuli pysyäkseen muutaman päivän pidempään, tai sitten se tahtoo lisää, sillä kävimme eilen kävelyllä ja minä näin hautausmaalla vinoja hautakiviä, poskiani palelsi.

Pidän hautausmaista, jotka huokuvat ironisella tavalla elinvoimaa. Mieleen ovat jääneet Pariisin pyhät unelmat, pietarilainen rähjäinen sekasotku, Ateenasta makaava neitsyt sekä Paraguayn korkeat linnamaiset holvit. Ja nyt tämä. Melkein takapihallamme pala rauhaa. Jäätyneet kukat ja surevat enkelit. Ja minä otin kuvia, sormeni jäätyivät, olisi pitänyt kääntyä kotiin mutta minä kerroin R:lle, että en ole koskaan nähnyt krematoriota enkä edes tahtoisi, ja kaiken kuluttua kävelimme kotiportin ohi jonnekin kauas, huomaamatta, sillä silloin kun R kertoo, minä keskityn, ja silloin kun minä kerron, en huomaa. Piti palata metrolla takaisin. Oli niin myöhä.

 Sitä paitsi olen outo. Suostun tapaamaan kielikylpypäiväkodinjohtajan jutellakseni sopimuksen yksityiskohdista, vaikka R sanoo, että älä mene ja tee taas väärää työpaikkapäätöstä. En uskalla olla tekemättäkään. Haen liikuttavan vilkkaasti uusia työpaikkoja, vaikka en jaksa. En osaa nimittäin ajatella, että purisin kynsiäni kuukausikaupalla tai istuisin näissä tyhjänkuultavissa huoneissa, joissa olen yksin suurimman osan ajasta. Mutta on minulla uusia ajatuksia, jotka pystyvät ylittämään sietokyvyn. Enkä ole apea. Olen onnellisella tuulella, mutta harjoittelen parasta aikaa haikealuontoista tekstiä, tässä juuri nyt, sinun edessäsi sinun silmiisi.

Olen kaiken lisäksi tylsistynyt. Sen kyllä huomaa. Olen häkissä. Kaikista pahinta on, että häkistä pääsisi pois, sillä ovet ovat auki, mutta en ole varma, mikä aukko on paras aukko valita. Haluaisin nukkua pitkälle torstaihin, jolloin R tulee kotiin ja sanoo, että kaikki käy hyvin eikä mikään lopu. 

Että tämä tyhjyys ja haikeus on vain valintojen summa, mutta ei absoluuttinen totuus.

Että en voi kävellä tänä vuonna jäällä. Ei täällä ole jäätä. Siellä on. Hengitys huurussa. Hiutaleita huulilla. Pimeä yö ja villaiset vaatteet. Minä pistän lämpöpatterin päälle ja vapisen silti, ikkunoista vetää, täällä on kylmempää kuin siellä, omalla tavallaan, ja minä olen iloinen siitä, että olen oppinut viikonloppuna kolme uutta sanaa, joita en aikonut oppia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti