tiistai 3. tammikuuta 2012

Vuosien tauon jälkeen

Olen kirjoittanut aikoinani Onnimanniin arvosteluja nuorisokirjallisuudesta. Pari artikkeliakin. Nyt kaikkien kirjallisuusblogien ja lukuintoni henkiinherättämänä sisälläni asuva kriitikko pyrkii esiin. Huomauttaisin, että tämä arvostelu on pitkälti kirjoittaja-lukijan kokemus. En mahda sille mitään. Olkaa hyvät.

Kun ajatellaan sanaa, vai pitäisikö sanoa termiä, valinta, mennään usein syvälle. Sen takia odotin, että Helmi Kekkosen Valinta olisi ollut jollakin tapaa hyvin syvälle porautuvaa proosaa, joka veisi minut kauas kohti keskipistettä. Mutta toisin kävi. Kekkosen Valinta jätti minut kellumaan pintaan, mutta sanotaanko, että se jätti minut lämpimän veden syleilyyn, jossa oli hyvä hetken verran kelluskellakin. 

Pelkällä kauniilla, suhteellisen lempeällä tavalla Kekkonen puhaltaa sanoja lukijan kaikkiin aisteihin. Niin, että niitä kyllä kuuntelee, niitä kuuntelee hetken ja toisenkin, mutta sitten kun pitäisi tulla puhurin, joka pakottaisi jäämään sanojen sekaan vielä pidemmäksi aikaa, mitään ei tapahdukaan. Pysytään vain. Pysytään hetkessä, painutaan menneisyyteen, eikä kairata aukkoa, jonka läpi voisi solahtaa ja jaksaa.

Valinnassa vuorottelevat kertojina Aava ja Ruut (Aavan äiti) sekä kerran tai pariko Aavan sisar Helena. Aavan (ja Helenan) isä on kuollut. Aava muistaa vielä päivän, jona menetti toisen vanhemmistaan, muistaa isän makaamassa maassa, muistaa. Hän muistaa isänsä lisäksi veljen, Iljan, jota ei enää ole, sillä veli on vuosikausia sitten lähtenyt pois. Selittämättä. Äkkiä. 

Aava muistaa myös sisarensa silloin ennen. Hän yrittää ymmärtää, miksi Helenasta on tullut niin kaukainen, miksi niin viileä. Hän yrittää ymmärtää myös itseeän, suhdettaan entiseen (?) poikaystäväänsä, jolle kirjassa puhuukin, ja jonka kanssa hän oli kuvitellut voivansa mennä naimisiin asti. Hän yrittää ymmärtää äitiään, veljensä lähtemistä, menneisyyttä. Ymmärtäminen taitaa olla avainsana kautta koko tekstin.

Samaa tekee Ruut, salaperäinen Ruut, joka ei puhu. Tyttärelleen ainakaan; ei kerro kaikkea. Mutta muutamat kuvat pakottavat hänet kertomaan, tipahtavat näkyviin, ja sitten pitää kuroa mennyt auki. Käydä läpi omat valinnat. Kertoa sille tyttärelle, joka vielä jaksaa olla äidilleen tytär, miksi elämä on mennyt niin kuin on. Miksi Ilja on lähtenyt. Miksi taloa, jossa Aavan vanhemmat viime vuodet ovat eläneet, on niin vaikea tyhjentää. Miksi se ylipäänsä pitää jättää, vuokrata pois.

Ensisanojen perusteella ajattelin, että ihanaa. Pääsen lukemaan kirjan, jota vain tahtoo ja tahtoo lukea eteenpäin. Että nauttii vain, antaa sanavoiman kantaa, sillä minä olen lukija, jonka kaunis kieli vie yleensä aina mukanaan. Mutta jo alkusysäyksen jälkeen jäin. Nukahdinkin. Palasin lukemaan kirjaa, kun teki mieli päästä jotenkin lempeään sanasyleilyyn. Helmi Kekkonen on ehdottoman, järjettömän taitava kuvaamaan tunnetta. Tilannetta. Kuvaamaan ylipäänsä. 

Mutta jotenkin Valinta jätti minut pettyneeksi. Lekottelin aikani, kipusin välillä uudestaan vilvoittelemaan Kekkosen kauniin kielen kimppuun, mutta väkisinkin päädyin aina lukemaan kirjaa sillä silmällä, että mitä olisi voinut tehdä toisin. Miten olisin itse rakentanut juonen kantavammaksi. Miten olisin jättänyt toistamatta sanaa valo, joka jostain syystä toistui koko ajan niin, että se menetti merkityksensä ja voimansa. Valo nimittäin on mahdottoman vahva sana, jolla on suuri symbolinenkin merkitys. Valitettavasti vain liiallinen viljely tuottaa väärän tuloksen; arvo laskee. Sääli, sillä esimerkiksi seuraavassa katkelmassa kirjan loppupuoliskolla valo on sijoitettu äärimmäisen kauniiseen ympäristöön: 

- - Minulle keväät ovat ahtaita, se kirkkaus ja opaalin värinen loputon taivas, lumen alta paljastuva uusi maa ja mullan haju. Kova valo joka valaisee kaiken eikä siksi mitään kaunista, joka ulottuu kaikkialle, läpi likaisten lasien ja verhojen. - -

Lisäksi, kirjoittajan näkökulmasta katsottuna, dialogi oli Valinnassa hieman kömpelöä. Ei se oikein vienyt mihinkään. Dialogi on sellainen asia, jonka yksinkertaisesti täytyy viedä. Nimenomaan viedä. Eteenpäin, kaikista mieluiten. Valinta olisi siksi varsin hyvin toiminut kokonaan ilman dialogipätkiä. 

Mutta, ja nyt näköjään viljelen itse sanaa mutta, ei Valinta saanut minua jäätymään. Se on kaunis kirja. Se on kielellisesti mestarillinen. Tunnelmakuvauksena viehättävä. Hieman lapsellinen ratkaisujen kannalta, sillä tosiaan odotin, että Valinnan sisältämät valinnat olisivat jotenkin erikoislaatuisen raskaita tai kimurantteja. Vaikka juoni ei kannakaan mihinkään, mitä olin odottanut ja minkä takia välillä ei oikein jaksanut, Valinta on niin taivaallisen pehmeä, että kyllä minä Kekkosta vielä lisää haluan. Vanhaa ja uutta, kiitos, hän on vakuuttanut minut pelkästään sillä, miten kirjoittaa. Sillä minulle, kirjailijana, kieli on tärkeintä. Mitä tästä kuitenkin opin: täytyy itsekin alkaa pitää juonta hieman tärkeämmällä korokkeella. Ei se kieli kanna, ei se vie yksinään sinne minne pitäisi.

Toivotan Kekkoselle oikein pitkää uraa, sitä paitsi. Hän on erittäin kova tulevaisuuden lupaus, ja tämänhetkinenkin, niin kova, että melkein kateeksi käy. Huokaus, ja nyt muistuukin mieleeni, että sain Onnimannista silloin aikoinani palautetta, että tiivistäpä tyttö tiivistä.

7 kommenttia:

  1. Voi Helmi-Maaria miten upeasti olit arvioinut Kekkosen kirjan! Olet itse niin sanoinkuvaamatoman taitava sanoissasi, ne ihan sulavat lukiessakin suuhun.
    En ole kirjaa lukenut, mutta koska teema sivuaa omaa aihealuettani, se kyllä kiinnostaisi.Laitoit minullekin riman aika korkealle kirjoittamisen suhteen. Lohduttaudun sillä että olen margit enkä helmi ja kirjoitan omalla tavallani.kiva että olet olemassa;)

    VastaaPoista
  2. Kaunis arvio! Kirjoitin itsekin arvostelun Valinnasta, mutta toisaalle. Odotukseni olivat myös aika kovat, sillä kirjaa oli hehkutettu aika lailla. Pikkuisen petyin, oikeastaan aika samoista syistä kuin sinäkin. Ensinnäkin kertojia on pieneen kirjaan liikaa. Miksi ihmeessä Helenankin pitää päästä ääneen? Sitten juonen perusidea on aika lattea. Valinta ei nyt sitten kuitenkaan ollut ollut mikään aivan murskaavan vaikea tai edes poikkeuksellinen. Näitähän elävässä elämässä riittää. Oli myös aika epäuskottavaa, että perheessä kukaan ei muka arvannut mitään siitä, miksi Ilja oli lähtenyt. Mutta Pidin Kekkosen kielestä, ja odotan häneltä uutta, kenties parempaa.

    VastaaPoista
  3. Marke: Suosittelen Valintaa etenkin kirjoittaville ihmisille, sillä siinä voi nähdä, mikä todella toimii ja mikä ei aivan..kannattaa siis lukea, etenkin jos liippaa omaa aihettasi läheltä.

    Kirsi: Totta, kirjassa tehdyt valinnat olivat aikamoisen tavallisia. Ja juuri se latisti odotukseni - tai siis ei palkinnut odotuksiani, samoin kuin tuo, että odotin Iljan lähteneen jonkin paljon vaikeamman syyn takia. Mutta samma här; odotan jatkoa. Ja kiitos vielä kerran mahdollisuudesta tutustua Valintaan :)

    VastaaPoista
  4. Maaria, suosittelen lukemaan Kotiin-kokoelman, Kekkosen tyyli kantaa mielestäni paremmin lyhyissä novelleissa kuin (pienois)romaanissa. Pidin Valinnastakin, mutta olen monesta asiasta samaa mieltä, mm. juonen latteudesta ja tietynlaisesta "kellumisesta" kauniin kielen pinnalla ilman syväluotausta.

    Siitäkin olen kanssasi samaa mieltä, että Kekkonen on joka tapauksessa todella taitava ja häneltä voi odottaa tulevaisuudessa paljon :).

    VastaaPoista
  5. Heips Maria! Juu, ajattelinkin, että Kekkonen kirjoittaa varmaan vakuuttavasti novelleja, ja tahdon kyllä lukea tuon kokoelman. Pitää vain jotain kautta saada se tänne päin maailmaa :)

    VastaaPoista
  6. Ihana arvostelu ja hyviä huomioita! Minä itse pidin Valinnasta. Sen tunnelma sopi jotenkin viimeisiin kesäpäiviin, jolloin kirjaa lueskelin...

    Ihmisen mieli on ihmeellinen. Vaikka kirja olikin haikea, minulle tulvahti jotenkin lämmin ja hyvä olo tästä jutustasi.

    Olet kyllä taitava!

    VastaaPoista
  7. Hei Joana, ja tervetuloa blogiini! Mukavaa, jos lämmin mieli tulla tulvahti :)

    VastaaPoista