keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Hamsterimurha ja merkkipäiväunohdus

Minun sisareni on varmaankin mykistynyt eilisen hamsteripaljastuksen takia. Hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan. Olenkohan enää tervetullut sinne sunnuntaina nukkumaan, sisareni kotiin; unohdin nimittäin tässä viikonloppuna hänen toisen poikansa syntymäpäivänkin, vaikka Lenni on hieno mies. 

Minä ja sen sisko.
 Lisäksi rikoin siskoni hienot, puiset, kalliit nukkekodinkalusteet ollessani pieni, mutta mielestäni en ole koskaan tehnyt mitään sellaista tarkoituksella. Lisäksi olen lukenut sisareni päiväkirjaa serkkuni Jennin kanssa ollessani lukuikäinen. Pengoimme tietysti asiaan kuuluvasti myös kaikki siskoni kirjoituspöydän laatikot. Laitoin sen hamsterinkin sinne joskus rapisemaan. Pöytälaatikkoon. Kuten runoni muinoin.

Sisareni on minua seitsemän vuotta vanhempi eikä hän vieläkään unohda niitä aamuja, joina minä ja pikkuveljeni herätimme hänet viikonloppuisin ennen kukonlaulua kiljumalla kovaa. Tai sitä kertaa, jona hänellä oli kiire tapaamaan ystäviään ja minä oksensin hänen jalkojensa juureen, eikä hän sitten voinut jättää minua yksin kotiin. Tai niitä kertoja, joina istuin hänen huoneensa oven takana vakoilemassa hänen ja hänen ystäviensä puuhia, tai niitä ainaisia päiviä, joina roikuin hänen ja isoveljeni ystävien jaloissa kiinni enkä päästänyt heitä lähtemään. Kidutinkohan isoveljeäkin aina yhtä paljon?

Isosisko on aina meikannut ja huoltanut pienempäänsä!

Herää kysymys: ovatko kaikki pienet sisaret tai veljet niin prikullisen armottomia tapauksia?

Joka tapauksessa alan olla hyvin valmis Suomi-neito. En oikein ehdi taaskaan ajatella paljoa, sillä tänään käyn Suomi-koululla opettamassa (jipii, oman alan töitä taas!) ja istun illalla kolme tuntia opiskelemassa saksaa. Kurssi alkoi toissapäivänä. Opettaja iski hampaansa minuun. Hän nöyryyttää kysymällä aina vaikeat termit ja sanat juuri minulta ja luokkaan lankeaa hiljaisuus kun en tiedä. 

Muilla on sanakirjat mukana, minulla ei, sillä olen jostakin syystä päättänyt opiskella ilman sanakirjaa, mutta taidan ostaa sellaisen tältä Suomen reissulta, sillä ilmeisesti ilman sitä opiskelu on syntistä ja loukkaavaa. Tai en tiedä, kiduttaako opettaja sen takia, että esittelykierroksella kerroin olevani ammatiltani kirjailija ja opettaja (aah, ikävöin työtäni niin, että uusi bisnesideani liittyy juuri opettamiseen!), eikä hän sen jälkeen enää hymyillyt.

Sitä paitsi Kritiikki-lehdessä oleva arvostelu romaanistani Minä rakastan sinua nuori mies on kuulemma sellainen, että minun ei tarvitse lainkaan pelätä sitä. Joten huomenna, kun sen ostan itselleni, Kritiikin nimittäin, toivon, että en hujahda hukkaan sittenkään. Palan halusta tietää, mitä siellä lukee.

Suomen päivät ovat niin kiireiset, että tuskin ehdin bloggaamaan. Pitää käydä pankissa ja järjestellä asunnon myyntiä (kyllä, siitähän se sukanvarteni täyttyy!) ja käydä taas pankissa ja tavata ystäviä ja tanssia häissä ja ostaa sulkakynäsetti ja ladata laukku täyteen suomalaisia herkkuja. Sen takia toivotan loistokasta viikonloppua ja suurenmoisia hetkiä! Ja helsinkiläiset; hymyillään vain, jos kohdataan!

tiistai 28. helmikuuta 2012

Ooh, sanoi elämä

Haloo Helsinki, jonka kanssa kohtaan ylihuomenna (jipii!) ja uudet käänteeni. En tiedä, olenko se minä itse, joka aina pyörähtelee niin, että elämä muuttuu. Koko ajan ja joka paikassa, siltä tuntuu, ja minulta loppuu pian kyky hengittää ja nukkua. Olen tällä hetkellä vähän liian innoissani niinkin suuresta asiasta kuin maailmasta. 

Sen takia on hyvä pysähtyä. En vain oikein ehtisi. Tänään pitää käydä lastentarhassa, sitä ennen (lannistumassa) työttömyystoimistossa ja sitten menen iltapalalle kaverin luo, joka kävi Uudessa-Seelannissa ja näyttää matkansa kuvat. Matkasta puheen ollen mukaani sunnuntain matkamessuilta lähti noin viisi kiloa, viisi, VIISI kiloa esitteitä. Jano lähteä taitaa suorastaan riivata.

Ja nyt jos uudet suunnitelmani toteutuvat, minulla on yhtäkkiä hieman jotakin sukanvarressa, jotta voin lähteä ja opiskella ja kirjoittaa. Ja R:n pistän laukkuun ja otan sen mukaan, sillä vaikka yksin matkustaminen on mojovaa, on kaksin matkustaminen kauniimpaa.

Leena Lumi, joka muuten kirjoitti tässä äsken Virginia Woolfin uudesta suomennoksesta, jonka haluan haluan lukea lukea heti kohta pian, laittoi minut ajattelemaan ilojani elämässä. Joten niitä mietin nyt ennen kuin astun hengästyttävän päivän sisään ja pakahdun:

Minulle tulee hyvin hyvä mieli

1. kun saan kirjoittaa nämä tunteeni, nämä kokemukseni, tämän vuoristoratani ulos
2. kun he muistavat minua ja minä heitä
3. kaikesta, mitä R minulle on ja mitä hän merkitsee
4. kirjoista, joista juovun
5. kun koira katsoo silmiäni kohti ja pyörii iloisesti, aivan kuten bokserit tekevät, ja minä tahdon boksun
6. kun juoksen pitkin Isarin vartta ja näen lintujen muodostamat syvänteet
7. suklaasta, suklaasta ja - suklaasta
8. silloin, kun pääsen kauas ja palaan lähelle
9. kun herään keskellä yötä ja huomaan, että saan nukkua vielä ainakin kaksi tuntia
10. Alpeista, merestä, katsomisesta kohti
Lisäksi paljastan asioita, sillä Valkoinen Kirahvi, jonka nimi muuten jostakin syystä saa aina näkemään vaaleanpunaisen kirahvin silmissäni (juu, olen joskus värisekaisin), haastoi minut tekemään niin. Kiitoksia tunnustuksesta!

1. Minulla on usein kuvottava olo, mikä johtunee e-pillereistä, mutta en halua niistä nyt luopuakaan.
2. Viime kuukaudet olen ollut sokeririippuvainen, eikä päivääkään mene ilman kaikkea.
3. Minun ei tarvitse ajella säärikarvojani kuin ehkä 2-3 kertaa kesässä, sillä ne eivät vain kasva.
4. Vein...apua,  R:n itselleen ostaman järkyttävän näköisen paidan kierrätykseen enkä tiennyt asiasta mitään, kun hän etsi sitä.
5. Tapoin kerran siskoni hamsterin. VAHINGOSSA. Minä olen eläinrakkaampi kuin eläinrakas.
6. En voi sietää odottamista etenkään silloin kun en malta.
7. Olen vihainen Helsingin Sanomille. 

Toivotan hyvää viikkoa ja anteeksi.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Lahjani, armaani


Sain eilen roppakaupalla Pop Tartseja. Suklaata ja omenakanelia. Ihan hyvää se sellainen on mutta oi sitä sokerin määrää ja valuuttaa. On myös pikkuisen verran omituista pistää suklaakuorrutteinen asia leivänpaahtimeen ja saada se ulos ilman sulamista.

Ja minä sain laukun kellon kukkaron lompakon. Sain asioita vaikka mitään en pyytänyt; pikemminkin pyysin että älä mitään tuo, jotta pääsemme syksyllä Australiaan. Saamani laukun sisällä oli asia, jota kylläkin olin pyytänyt toivonut tarvinnut. Sieltähän se kuvastakin pilkistää. Luku-urakkaa kerrakseen. Miksi kirjat eivät voisi olla yhtä halpoja täällä kuin meren takana. Miksi tuokin rakas tuttavani maksoi Washingtonin lentokentällä vain 21 euroa sen neljänkymmenen sijaan, mitä täällä päin pitäisi pulittaa. 

Miksi minä kyselen yksinkertaisia asioita enkä jo valmistaudu lähtöön. Minä ja R menemme tänään matkamessuille. Eilen kävimme katsastamassa australialaisen ystävän asioiden tolan. Hän on parka mennyt rakastumaan. Tyttö oli varsin mukava ja osasi myös tanssia. Minä en kyennyt juomaan bacardikolaa baarissa, sillä kyseinen juoma sisälsi noin kaksi desilitraa Bacardia ja puoli desiä kolaa. Yyh. Ei ihan minun juttuni, joten annoin sen ensimmäiselle vastaantulijalle ja tanssin ilman Bacardia, ilman kolaakin, ja me tulimme niin ajoissa kotiin, että minulta meinasi loppua väsymys kesken kaiken. 

 R nukkuu. Hänellä ovat aikakirjat aivan sekaisin ja minä valvon, koska en usko, että minua enää koskaan väsyttää. Sitä paitsi olen työstänyt tänään taas runokatrastani, ja meidän projektimme ranskalaisen valokuvaajaystäväni kanssa on etenemään päin. Voinen jo paljastaa, että tarkoituksena on tehdä kuvitettu runokirja; minä kirjoitan, hän ottaa valokuvia. 

Teemme tämän neljällä eri kielellä ja lähetämme setin lopulta myös englantilaisiin, ranskalaisiin ja saksalaisiin kustantamoihin, emme pelkästään kohti Suomea. Mutta koska runous on vaikeaa ja elämää vahvempaa, tähän menee aikaa. Kenties vuosi kenties kaksi tai kolmetoista. Olen kuitenkin innoissani ja niin on myös herra L. Minun täytyy käydä Pariisissa ja Lontoossa työskentelemässä hänen kanssaan; toivottavasti saan apurahaa mokomaan, kunhan tätä projektia varten sitä haen. 

Mutta nyt enkä muulloin minä ihailen lompakkoani (miksi muuten kaikki miehet lahjoittavat minulle aina lintuasioita ja väittävät, että olen aivan kurki) ja luen ja sitten me lähdemme sinne matkamessuille ja tänään on viimeinen sunnuntai Münchenissä kolmeen viikkoon. Ja minä ja R syömme sen kunniaksi toivottavasti sushia.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Sulkakynä kirjailijan tiellä pitää

Olen tänään pelkkä sirpale; heräsin aamuun liian varhain. Kynä hakeutui käteen ja vihko, hakeutuivat jo ennen aamuteetä, ja minä kirjoitin erästä runoa joka vain tuli, tuli, tuli. Olin tulla itsekin - anteeksi, onpa kamalan irvokas vertauskuva! - sillä on olemassa monenmoista orgasmia. Kuten sanaorgasmi ja lukuorgasmi, ruokaorgasmista puhumattakaan. 
Minun omaisuuttani ensi viikosta lähtien!

Ja ihminen on onnellinen silloin, kun jotain tulee sisään tai lähtee pois, ja minulta tulivat sanat, ne paloivat paperilla, enkä lopuksi rytistänyt sitä palloksi. Minä säilytin sen ja kirjoitin ylös koneelle ja nyt se on koneella ja eräs runoilija, jota oikeastaan ihailen jo hänen energiansa takia, lupasi lukea. Sen ainakin kai tai muutaman.

Münchenin aurinko jatkoi hyväilemistä sen jälkeen, kun tulin kohti kirjaimia. Olen lihaa ja verta ja näin kadulla luurangon näköisen naisen. Kenkäni kastuivat, kun astuin säikähdyksestä lätäkköön. Minun poskillani lämpimän päivän varjo; minun otsallani kaupungin kelmeä laupeus. Ei tarvinnut nimittäin hattua. Ei tumppujakaan. Takkikin puoliksi turha, kaulaliinasta puhumattakaan. Mietin, mitä voin pukea juoksulenkille kun ilkosillaankin kelpaisi.

Kävin töissä tänään (olen viikossa 12 tuntia lastentarhassa) ja puhuin Pop Tartseista amerikkalaisen työtoverini kanssa, jolla on pitkät hiukset ja kultaa nenänpäässä. R tuo niitä minulle huomenna, Pop Tartseja. Ensimmäistä kertaa elämässä maistan sitä sellaista. Epäilen, että maku on hyvin teollinen ja esanssia, mutta Pop Tartseista puhuvat täällä kaikki. Tai siis ainakin amerikkalaiset puhuvat ja työtoverini, joten minä sanoin kerran R:lle keskellä yötä: "Tuo sitten Pop Tartia." Sillä kertaa en puhunut unissani, vaan oikeasti puhuin kuten nyt.

Sitä paitsi olen hieman täpinöissäni. Nimittäin löysin tuolta nimeni ja romaanini nimen ja kammottavia enteilevän kritiikin otsikon. Olen oikeastaan pikemminkin kylmästä hiestä herkkä. Minä niin pelkään näitä.

On perjantai ja kohta ilta. Tulin vasta kotiin kuten normaalit työssäkäyvät ihmiset, vaikka en käykään normaalisti töissä. Kävin kaupasta jäätelöä ja pensasmustikoita, litran maitoa, voita. Tahtoisin leipoa suklaakeksejä, mutta luulen, että joudun kirjoittamaan, sillä sormeni tanssivat tälläkin hetkellä villiä tangoa pitkin näppäimistöä. 

Sitä paitsi jalkani huutavat: "Juokse, nainen, juokse!" vaikka tänään en ole nainen, vaan tyttö olen, sillä eräs pieni 3-vuotias pikkuaikuinen luuli minua viisivuotiaaksi, kun piirsin hänelle hänen pyynnöstään vihreitä kukkia siniselle nurmelle, ja sitten hän kertoi päiväkodinjohtajalle: "I think she's getting better every day". 

Olen toisinaan samaa mieltä.

torstai 23. helmikuuta 2012

Karkulainen

Minä olen ihastunut nyt. Alice Munrolta en ole ennen lukenut mitään, vaikka olen tästä lyhytprosaistista kyllä kuullut. Kun löysin Münchenin pääkirjastolta sievän summan englanninkielistä kirjallisuutta, jostakin syystä kohtasin sähköä kirjaimen M-kohdalla. Alice Munro. Please, follow me.

Hänen kokoelmansa Runaway (2004) oli tähän elämäntilanteeseeni juuri sopivan ihana lukusetti. Kieli siinä on pala helppoa elämää vaikeuksieni keskelle; lukeminen nopeaa, nautinnollista. Saatoin lukea työvoimatoimiston odotusaulassa huomaamatta sitä seikkaa, että olin työvoimatoimistossa, saatoin uppoutua lukemaan kuntosalilla alkuverryttelyn ajaksi (jolloin alkuverryttely venähti puolituntiseksi); saatoin nauttia kahvilassa niin että tilaamani tee jäähtyi (ja maksoin liikaa juomarahaa ympeälle tarjoilijalle, joka vilkaisi käsissäni solisevaa kirjaa turhan epäluuloisesti ja jolle teki mieli sanoa: "Kuule hyvä herra, kyllä ihminen teensä saa unohtaa, kun hänet viedään toisiin ihmisiin sisälle.")

Munron novellit, joista muuten innostuin niin paljon, että oma kirjoitusprosessini alkoi jostakin syystä paloittua pieniksi osasiksi laajan loppuhorisontin sijaan (ts. voi olla, että yritän rakentaa tästä työn alla olevasta jutusta muutaman novellin), sytyttivät minussa tahdon seurata tätä näin vahvaa, huomaamattoman taitavaa kirjoittajaa loputtomiin. 

Munro kirjoittaa muutamasta kanadalaisesta elämästä. Hänen novelleissaan korostuu pakeneminen, minun mielestäni. Paetaan joko nykyisyyttä tai mennyttä, punnitaan omia valintoja. Tyydytään kohtaloon. Jäädään ehkä odottamaan muutosta. Jokainen hetki on kuvattu ohimenevästi; elämä kulkee, kuulkaa, ei se polje paikallaan. Se, kenen kyytiin nousee ja missä jää pois, vaikuttaa ehkä koko loppuhistoriaan.

Novellien päähenkilöt ovat kaikki naisia; on miehensä kaltoin kohtelema Carla-karkulainen; kolmea novellia koristava sekä miehensä että tyttärensä menettävä Juliet; intohimoa etsivä Grace; nuori Lauren-neiti, joka joutuu kohtaamaan vanhempiensa kohtalon hamasta menneisyydestä; yksinäinen Robin, jonka "vaitiolo" särkyy sekä Nancy, jonka valitsemaa tietä minä en päättäisi kulkea.

Pääsin lepäämään ajatusteni kanssa Munron kyytiin. Haluan levätä hänessä lisää, joten huomenna kun palautan lainaamani kirjat ja haen nivaskan lisää, sekä ensi viikolla, kun haen Suomesta suomenkielisiä opuksia hyllyyni, pidän kyllä huolen, että Munro tulee taas mukaan. 

Minkä graffitin tänään löysinkään!

Tässä vaiheessa uutta kirjoitusprosessia on ihan hyvä lukea tällaista helppoa hyvää, josta saa mainioita vaikutteita. Yleensä aina uuden tekstin alkuvaiheilla minä luen juuri sellaista kirjallisuutta, mitä rakastan, mihin samaistun. Sitten kun olen tarpeeksi lukenut (tässä vaiheessa luen paljon, kirjoitan vähemmän), heitän kirjat sivuun ja keskityn vain tuottamaan.

Tämä Munron "pehmeys" on niin nautinnollista, että hänestä on hyvä ottaa mallia. Uusia tyylejä vanhojen tilalle. Raiteet kaakkoon, siis. Munro jotenkin hellii ihmistä. Ei tuomitse, ei, vaikka valinnat olisivat tylyjä, kylmiäkin.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Lyödäänpä jo lyötyä

Kyllä nyt taas paiskitaan, voi taivaitten taivas sentään. Minun tekisi mieli vain parkua. Hakata seinää nyrkeillä ja parkua. Yritän kuitenkin kanavoida kaiken lannistumisen tunteen kirjoittamiseen ja auringosta nauttimiseen. Pitänee käydä myös tuolla joenvarressa heittämässä parintoista kilometrin juoksulenkki, jotta kaikki viha laantuisi.

Itse täytettävä lomakkeisto.

Minä olen jokseenkin sanaton ja painava.

Tänään oli kauan, viikon verran tarkemmin sanottuna, odotettu päivä ja neuvonta-aika. Tänään piti saada kuulla, milloin ja miten paljon ja kuinka kauan minulle maksetaan työttömyyskorvausta.

Murto-osa hankkimistani papereista ja passi.
Tätä tärkeää tapaamista varten olen kerännyt parin viikon ajan erinäisiä papereita. On lomaketta, todistusta, dokumenttia. Eri tahoilta niitä piti onkia hyppysiin. Itse piti täyttää komeasti muutamat sivulliset vaikeasti ymmärrettäviä rasti-ruutuun-allekirjotus-rasti-tännekin-ruutuun-ja-taas-allekirjoitus -lomakkeita. 22 paperiliuskaa kourassa menin tänään oikein sovittua ajankohtaa aiemmin, jotta olisin varmasti täsmällinen ja antaisin ahkeran kuvan itsestäni, työttömyysrakennukseen, missä aikani poukkoilin ennen kuin löysin oikean käytävän ja oikean huoneen.

Minua ei kutsuttu sisään. Kaikki muut käytiin kutsumassa. Joten otin onnen omiin käsiini ja kolkutin neuvojani ovea. Siellähän hän leppoisasti hörppi kahvia. Pyysi istumaan, katsasti heti ensimmäisenä erään Suomesta hankkimani nivaskan ja sanoi: "Tässä ei ole leimaa."

Suurin piirtein kaikki tarvittavat dokumentit. Ja tietokone ja häivähdys teekuppia.

Niin, entäpä sitten. Siellähän on allekirjoitus ja yhteystiedot ja selkeästihän näette, että tämä paperikimppu on virallinen paperikimppu, jota on vaikea kopioida. Voitte vaikka soittaa tuolle henkilölle. "Mutta tässä ei ole leimaa. Ja miksi tuon yhteyshenkilön puhelinnumero ja allekirjoitus on kirjoitettu käsin." Eikös allekirjoitus yleensä kirjoiteta, eeh, käsin. "Niin no mutta leima puuttuu. En voi auttaa. Hankkikaa leima ja tulkaa sitten uudelleen." 

Mutta mutta tänne kestää aika kauan saada vapaa aika. *hieman itkuisella äänellä* Minulla ei ole rahaa ensi kuun vuokraan. Kestää ainakin viikko, että saan tähän leiman. "No, ei voi mitään. Ei ole leimaa, ei tule rahaa. Aina sitä terve ja vastuullinen ihminen jollain vuokransa maksaa."

Että semmoinen tarina tänään. Tositarina, jos tarkkoja ollaan.

Minä voisin vaikka tulla jo takaisin Suomeen. Mutta lukuun ottamatta näitä vastoinkäymisiä viihdyn täällä. Täällä on koti. En halua taas joutua sopeutumaan uudelleen. Minä yritän siis vielä. Puren hammasta ja perkele pärjään.

LISÄYS ILTAPÄIVÄN PÄÄTTEEKSI: Aurinko ja vauhdikas juoksu jokivirtaa ylöspäin antoivat voimia. Venyttelyn jälkeen tarkastin sähköpostit. Mikä ilojen ilo keskelle synkkyyden syövereitä: Münchenin kansainvälinen koulu ilmoitti, että heillä on minulle töitä SUOMEN KIELEN OPETTAJANA. Jippii! Oman alan suloisia töitä. Niitä ei liene kuin pari tuntia viikossa, mutta palkkaa siitä saa silti samalla lailla kuin Suomessa per tunti ja mielenvirikettä. Tästä uutisoin lisää ensi viikolla, kun nimi on sopparissa. Jos se lopulta siellä on. Nykyään kun kaikki on niin jos.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kotikaupunkini on tänään ihmislihatölkki.

Minä kuvasin tänään kaupunkia, missä ihmiset puristivat sisäänsä. Pyydän anteeksi kuvien laatua. Sillä tiedän miltä voisi tuntua, kun puristuu kuoliaaksi vellovassa ihmisten muodostamassa massassa. Hyytelöön hukkunut olo; piti päästä äkkiä keskeltä reunaan, mutta ei se niin äkkiä käynyt kun kaiken maailman (suloiset) porkkanat ja vaaleanpunaiset kaniinit tunkivat vasten keuhkoja.


On karnevaalipäivä. En osannut arvata, että nämä täsmällisen maan kansalaiset osaavat juhlia niin värikkäästi, niin pakahduttavan viattomasti. Katselin kaukaa muiden riemua. Teki mieli lähteä leikkiin mukaan, mutta jokin pidätti minua ja pidättää yhä. Ei huvita muuta kuin pysyä kotona ja kirjoittaa tämä ilta, edes lenkille en tahdo, en kuuta katsomaan. Mutta olen iloinen, että kävin kuvaamassa tunnelmaa ja tapaamassa oopperalaulajaa, jolta tarvitsen yksityiskohtaista tietoa ja jota tahdon piristää.


Karnevaalit täällä, laskiainen siellä. Juhlan tuntua joka puolella ja kuten Marja-Leena blogissaan muistuttaa, on myös äidinkielen päivä. Suomi siis kunniaan, siskoset ja velikullat. Sen takia varmaan mieli mielii jäädä kotiin ja kirjoittaa suomeksi uutta ideaa ulos. Olen hullaantunut. Miksi sitä aina rakastuu omaan tuotantoonsa, kysynpä vain.



Oh. Paljon on näköjään kertynyt kuvamateriaalia. Olisin voinut jäädä tuonne metroaulaan kuvaamaan hissiin lipuvaa karnevaalikansaa vaikka vuosiksi. Jostain syystä se kaikki oli liikuttavaa tai olisiko paremmin kuvaava sana hellyyttävää. Paitsi ne kyynärillään tunkevat kiukkuiset vanhat rouvat, jotka välttämättä tahtoivat juuri tiukimmasta kohdasta läpi. Joka tapauksessa kaikista liikuttavinta oli ehdottomasti tämä meksikaanoksi pukeutunut olento. Voi kyynel! Ei millään meinannut kolikko mennä puhelimeen, joten puhelinta piti vaihtaa.


Ihmisten tarkkailu on aivan ehdoton piiloharrastukseni. Suosittelen sitä kaikille, myös heille teille, jotka eivät mitään kirjoita tai maalaa tai muuten vain luo. Saa paljon irti, kun katselee kauempaa muita ja tietää, ettei ole mukana. Että on tarkkailija. Tietää enemmän kuin tarkkailtava, aivan kuten lukija usein tietää enemmän kuin tarinan henkilöt. Minä toivotan loistokasta laskiaistiistaita täältä karnevaalikaupungista, jonne kevät jo tuntuu laskeutuneen kaikkine aurinkohippuineen ja lämpövalumineen.

PS ja LISÄYS: Herranjestas. Unohdin. Siksihän eilen itse asiassa postasinkin biisin tänne, kun meillä, minulla ja R:llä siis, on tullut kaksi vuotta täyteen, tänään. Ensimmäinen suudelma tapahtui Hofbräuhausin takapihalla. Kaksi vuotta sitten. Oi. Kohtahan meillä alkaa olla huumavaihe ohi :D

maanantai 20. helmikuuta 2012

Uin parhaillani jauhoissa


Tämä on minun ja R:n tapaamisbiisi. Tai oikeastaan ei lainkaan mutta on. Ja minun kylkilihakseni ovat kipeät ja jalat muussia. Ovat nuo Alppi-rinteet hieman hikeä vaativia ja lihaksia koettelevia. Mutta voi kuinka on vieläkin mieli eilisestä sykkyrällä. Niin on, että työstän neljättä käsistäni illan ratoksi kuin pieni peltoeläin.

Sain eilen eräältä A-kirjaimella alkavalta kustantamolta sähköpostin, jossa sanottiin, ettei siellä lueta enää uusia käsikirjoituksia yleisen kaunokirjallisuusohjelman lakkauttamisen vuoksi. Harmi, että näin ylipäänsä on päässyt käymään. Ei ole avain löytänyt sopivaa lukkoa. Ihan vain varoitukseksi niille, jotka KOPIOIVAT käsiksensä (=ei mitenkään ilmaista puuhaa) ja lähettävät sen paperiversiona yltympäriinsä.

Timanttisuksia ja Katto Pisarainen

Lumivuorivaara.


Pääsin eilen matkalle pienoiselle. Vajaan tunnin ajomatkan päähän Münchenistä, Spitzingseen laskettelukeskukseen. Rinteet eivät olleet tupaten täynnä, sillä Münchenissä satoi vettä ja itse vuorilla lunta, piiskoi vasten kasvoja tulikivimyrskyä, enkä nähnyt aina eteeni. Mutta moni oli pukeutunut karnevaaliasuun. Oli kirjavaa. 

Kyllä minä laskea osaan, mutta en aina näe mistä ja minne.

Senköhän takia päädyin myös katon päälle uksillani. Senköhän takia sain vuokraamosta timanttisukset, jotka olisin halunnut ostaa. Senköhän takia päiväni oli hauska, kiitos herra H:n.

Timanttisukset!
Hyvää alkanutta viikkoa ja adios. Minä ehdin kirjoittaa vasta illalla tänään, mutta paljon ehdinkin, sillä nyt on lyyti hypännyt harteille ja oi kun se mätkii kankkuja; sanoo että kirjoita darling, kirjoita!

lauantai 18. helmikuuta 2012

Tämän pilven alla.

Apua, tanssin liikaa eilen; aamukuuteen saakka tanssin. On hyvä vain, että baarit sulkevat Suomessa ovensa jo puoli neljältä. Jäävät yöunet melko lyhyiksi, kun tanssilattiat ovat ties kuinka pitkään levällään ja viettelevät ylleen. Läksin sitä paitsi ennen pilkkua kotiin. En olisi herännyt varmaan ennen ensi viikkoa, jos en.

Ai niin. Me käväisimme myös joissakin kotibileissä matkalla tanssimaan. Ihan tuntemattomissa. Tein sitä ennen R:n kanssa. Että jos kuulimme kadulle saakka juhlintaa, menimme ja soitimme ovikelloa, ellei ovi ollut valmiiksi auki, ja sujahdimme sekaan. Tähän mennessä kaikki kotijuhlat ovat olleet onnistuneesti lähempänä 30 ikävuotta olevien kekkereitä. Tällä kertaa tuli vahingossa soitettua ensin väärää ovikelloa, mutta pääsimmepä lopulta kuitenkin tervehtimään isäntäväkeä ja lausumaan muutaman runon.

Kambodzasta.
Suututin aamulla taksikuskin, kun parahdin puolivälissä matkaa, että hyvä herra, ajatte väärään suuntaan. "Kukahan se tässä kuski on?" ärähti mies, ja kun huomasin, että olin itse erehtynyt, pyytelin vuolaasti anteeksi ja sepostin hänelle tarinan siitä, että minulla on oikeastaan paha taksifobia, sillä olen niin usein astunut väärän kuskin kyytiin. Että kerran eräs taksikuski pysäytti mittarinsa keskellä kuusikkoa ja sanoi: "Tämän matkanhan voi maksaa sitten muutenkin kuin rahalla." Tämä tosin ei ole leikkiä, näin tapahtui kerran, Vantaalla. Sain kammon kyllä joksikin aikaa.

Kiinasta, Yangtse-jokiristeilyn satoa.
Kerran Kreikassa - tai siis kolme kertaa - kuljin kotiin sellaisen vanhan taksikuskin kyydissä, joka jostakin syystä sattui aina kohdalle. Tämä mies sitten alkoi kolmannella matkallamme kysellä, että suostuisinko hänen varatyttärekseen (?). Kylläpä ahdisti, kun hän uteli puhelinnumeroa ja sanoi, että hänen tyttärensä on välillä vähän poissa. Mutta pääasiassa pidän taksikuskeista, etenkin sellaisista, jotka puhuvat paljon ja asiaa.

Arvaatteko mistä?
Mutta sitä mieltä olen lopulta, että joka ikinen matka tässä elämässä, olipa se sitten taksimatka taikka apostolin kyytiä kotiseudun kumpareilla, tuo kirjoittamiseen lisää. Sen takia olisi, oman urani kannalta, hyvin tärkeää päästä taas pian matkaan jonnekin kauas. Silja ja Mai sai juurensa trans-Siperian reissulta. Minä rakastan sinua nuori mies ensimmäisen virkkeensä automatkalla Paraguayssa, polttavassa kuumassa.

Iguacun putoukset ja minä valuin vettä.

Ja minä olen väsynyt, vaikka olen nukkunut koko päivän enkä ole matkustanut mihinkään. Kenties siksi, etten ole pystynyt syömään. Enkä rokkibaariinkaan päässyt. Harmillista, sillä ystäväni rouva I oli oikein illanistujaiset järjestänyt. Mutta ensi kerralla sitten rokkaan oikein selkänikamat ruskuen.

Jostakin Shanghain läheltä.

Ja jos kuntoni sallii, menen huomenna ex tempore laskettelemaan herra H:n kanssa. Hän vasta äsken soitti ja pyysi mukaan. Voi vuoret, minä niin haluan teitä koskea, että kyllä, kyllä minun on pakko jaksaa. Joku saattaa jo tietääkin, mitä vuorten kosketus saa aikaan. Se menee ihon alle, se tunne, ja se pistää ylösalaisin koko ihmisen.

Melkein kivenheiton päästä kotoamme, Itävallan puolelta.

Tässä on muutens litania merkittävimpiä matkakuviani. Niitä olisi litania lisää, mutta joskus toiste sitten. Olen kuumeessa; matkakuumeessa, lemmikkieläinkuumeessa, julkaisukuumeessa. Olen R-kuumeessa. Haluaisin niin päästä taas avartamaan sanavarastoa elämysmatkalle jonnekin. Ihan sama minne kauas.

Matka, joka jatkuu jatkuu, yhä jatkuu. Paras matka ikinä.


perjantai 17. helmikuuta 2012

Minussa musta merkki

Näin eilen kerran seitsemässä vuodessa tapahtuvan ihmeen: tanssivia miehiä mustan surman muistoksi. Siellä kierteli myös "Joker", joka sipaisi mustalla värillä nenänpäitä. Minuunkin osui. Eli siis toisin sanottuna minusta tuli mustatautinen, vai mikä se tauti nimeltään onkaan, mustapilkkutauti kenties, surmaan syöksevä.


Elämäni muuttuu joka päivä. 

Ja nyt kun on taas perjantai, ja etenkin kun olen yksin, minun luokseni tulee eräs ystävä ja toisen tapaamme myöhemmin, me juomme muutamia cocktaileja ja sitten tanssin. Huomenna kirjoitan, käyn kuntosalilla ja menen rokkibaariin. Sunnuntaina käyn lenkillä ja luen ja kirjoitan ja ajattelen. Ja sitten on enää 6 yötä yksin, minkä ajan minä luon nahkaani.

Minulla on vihertävät valkeankuumat kädet, siniset kylmästä, ja R puhui kanssani äsken. Yölläkin puhui, kello kahdesta kello neljään olin hereillä. Tosin alkupuhelun ajan tiukasti unissani. R:llä oli kuulemma vaikeuksia saada minut heräämään ja ymmärtämään, että kädessäni oli puhelin ja että hän oli sen sisällä pitkä ääni. 

Pelottaa, että lähden unikävelylle. Olin - apua! - unohtanut eilen avaimet oven ULKOpuolelle roikkumaan. Että olisin kyllä päässyt takaisin sisään, jos olisin lähtenyt kävelylle silmät suljettuina. Mutta niin olisi kyllä päässyt moni muukin. Pelottava ajatus. Pitänee pitää tarkempi huoli avaimista. Onneksi meidän talomme on turvallinen ja naapurit tuttuja. Kenkiänikin pidän näillä suolasohjoilmoilla tuossa käytävällä, mukaan napattavana.

Nuo hiutaleet ovat järkyttävä ropaus suolaa.

Lennän muutes 1.3. Suomeen ja 5.3. takaisin Müncheniin ja koska R:n firma maksaa minunkin lentoni, jos R ei tule viikonlopuksi kotiin, lennän 8.3. Düsseldorfiin ja 12.3. takaisin. Myöhemmin keväällä menen sitten jälleen Düsseldorfiin ja sijoitan sinne novellin. 

Sitä paitsi nyt on viikonlopun alku; minä juon vihreää teetä (en voi liian usein painottaa, että jasmiinitee pitää minua yhä 20-vuotiaan näköisenä tai olenkohan vasta 18), syön luomukaurakeksiä. Äsken söin luomusalaattia ja -leipää. Täällä on kuulkaas niin halpaa tämä luomuelämä, että moni voisi syödä heinästä kudotun hattunsa.


Mukavaa loppuviikkoa ja lepoisia päiviä!

PS. ARGH. Muutin nyt blogini ilmettä. Enkä kerta kaikkiaan ymmärrä, miten saisin taustalle oman kuvan. Yläpalkkiin sain, mutta haluaisin taustallekin ihania matkoilla räpsittyjä muistoja! Osaako kukaan neuvoa?

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Kirjoitan taas?!

Minä olen taas aloittanut. Kirjoittamisen. Tauon jälkeen; väsymyksen, huolten hautaaman painon. Yhä minulla on huolia, ei pitäisi kai, mutta on. Silti sain tänään ja eilenkin aikaiseksi jotakin ja ajattelin, että ihan hyvinhän tämä elämän kirjoituspuoli yhä jaksaa...tosin siihen heijastuu elämäni leipätyössä. Mikä on ihan hyvä. Nyt kun en enää ole leivänjakaja, voin hyvin sijoittaa henkilöni sinne, maailmaan, jossa on leipää, joka päivä pelkkää leipää.

"Kirjeet, joita sinulle kirjoitan, alkavat yleensä samalla tavalla kuin mikä tahansa virallinen ilmoitus: „Hyvä herra Blumen..“. Vain kerran tai kahdesti olen aloittanut kutsumalla sinua rakkaaksi. Se pitää eikä kuitenkaan pidä paikkaansa. Sinä et ole rakas. Sinä et ala sanoilla Rakas ja Blumen. Ennen sinua on aina herra. Hyvä, hyvä herra.
         Sinä olet kadonnut, ja minä löydän sinut kirjeiden avulla joka - joskus tosin vain joka toinen tai kolmas - päivä, uudelleen. Joskus suljen kuoren sisään kuvia. Kuvia itsestäni vähissä vaatteissa, kerran olin alasti, mutta ennen kaikkea kuvia henkilöistä, jotka muistuttavat sinua.
         Kohtaan heitä usein. Sinun varjojasi. Sinua. Otan kuvat salaa, tiskin alta kännykkäkameralla tai vapaa-ajallani ohimennen pienellä taskuun mahtuvalla Canonilla, jota kannan aina mukana, sillä sinä päivänä kun sinä ja minä oikeasti kohtaamme, tahdon ikuistaa ilmeeni. Julkaista sen katoamisilmoituksia sisältävillä sivuilla.
         Näen sinut heissä, jotka eivät sinua tunne eivätkä tahtoisikaan tuntea. He eivät tunne sinun julmuutesi voimaa eivätkä he tunne valoa.
          Viimeksi se tapahtui eilen. Löysin ihmisen, jolla oli samat kasvonpiirteet kuin sinulla. Samanlainen käsiala. Katsoin häntä silmiin hiukan väheksyen, sillä jos hän olisi ollut sinä, minulla ei olisi ollut mitään syytä olla kohtelias. Minulla ei olisi ollut mitään syytä olla muutenkaan tuntevinani sinua. Sitä paitsi tämän eilen kohtaamani henkilön käsiala oli kaunista, ja minua hengästytti; hän taivutti nimensä niin kepeästi.
           Ja sinä olet jättänyt minut niin kaltoin. En voi liikaa sitä painottaa. Kirjeissäni en koskaan syytä, minun mielestäni sinun täytyy se itse ymmärtää; miksi sinä olet niin paha.
            Eilen, kun tapasin sinun näköisesi ihmisen, minulla oli aamuvuoro, olin väsynyt, ensimmäinen asiakas odotti oven takana viisitoista minuuttia ennen aukeamista, ja sitten sinä tulit etkä tullutkaan. 
           Järjestelin siinä vaiheessa vielä leipiä hyllyyn, vaikka leivät pitäisi asetella esille ensitöiksi. Ei juuri ennen liikeen aukeamista.
           Hartioitani särki. Olin työskennellyt kuusi päivää peräkkäin, joka päivä kahdeksan ja puoli tuntia, kerran melkein kymmenen, ja minun hartiani. No, niitä todella särki. En välitä kuvailla enempää. Ne olivat lysähtäneet jokseenkin turtuneeseen asentoon, minkä saatoin päätellä kuvajaisestani, joka vilahteli puodin ikkunoissa.
          Niissä on heijastavat lasit. Ovat kuin mitkäkin halvat kakkulat, peilipintaiset, minua vaanivat ikkunat. Suuret kuin selli. Laajat kuin tämän kaupungin kartta. Joskus kuvittelen tulevani hulluksi. Vilahtelen näyteikkunoiden pinnalla niin usein. Etenkin silloin, kun ei ole asiakkaita. Kun minun täytyy pyyhkiä hyllyiltä pölyä jotain tehdäkseni, liikkua leivän luota toisen luo ja tarkastaa, että kaikki on järjestelmällistä ja puhdasta, silloin minä näen itseni. Ja säälin. Sellainen puhdas, yksinäinen sääli on tunne, jota en soisi edes sinuun.
         Mutta eilisaamuna näin pelkästään asiat niin kuin ne olivat. Näin väsyneen itseni, joka nosti hartiat lysyssä viimeisiä leipiä hyllyyn. Ne olivat vielä lämpimiä. Sisältä kenties kuumia. Joskus, tai oikeastaan melko usein, mieleni tekee halkaista ne ennen yhtään asiakasta; höyryävät, tuoreet leivät. Kaivaa sormella niihin kuoppa. Maistaa. Makustaa, pyöritellä leivästä palloja ja heitellä niitä ympäriinsä. Salaa tiskiä kohti tulevia asiakkaita silloin, kun he eivät tiedä mitä tahtovat, vaikka heidän takanaan kasvaa jono ja leivästä himokkaat huulet, voi kuinka minä pelkään empimistä.
        Kun sain viimeisen leivän tarkalle paikalleen, kun pyyhin vielä pienellä puuharjalla pöytien pinnat ja työtasot, minä näin sinut ikkunan takana, ja sinä lävistit kuvajaiseni, ja me olimme oikeastaan kahta vaille yksi. Kenties pelkästään yksi. Sama, summa. 
        Avasin oven lämmin hymy huulilla, ja minä näin oman hymyni suorasta kulmasta, kun sinun näköisesi herrashenkilö astui sisään. „Otan neljä viipaletta kuminaleipää ja kahvin“, mies särki sinut, "Otan kaiken mukaan, en ehdi tänään jäädä." Sinä et koskaan ostaisi kuminaleipää. Sinä vihasit kuminaa. Syljit minun leipomani kuminapikkuleivät roskakoriin, kun ensimmäisen kerran tulit luokse ja otit minut. 
        Sinä et koskaan ottanut kahvia mukaan. "Kahvin aromit hyytyvät, kun sen juo ulkona", tapasit sanoa. Tapasit katsoa minua työssäni, juoda kahvisi hitaammin kuin lapsuus."

Minä en saanut tänään palkkaani. Ja sekös otti päähän. Ikään kuin koko tämä maa huutaisi: "Mene pois!" Mutta sitten soitin ja palkka lensi kuin lakipykälä tiliini. Ja minulle tuli uusi idea siitä, mitä täällä, 4000 suomalaisen kansoittamassa Bayerin osavaltiossa voisin tehdä työkseni. Kirjoittamisen ohella. Opiskelun lisänä.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Aina saa hävetä?


http://fokit.files.wordpress.com/2012/02/taantuma446.jpg

Alkaa olla jo myöhä toivotella ihanaa ystävänpäivää, mutta toivotanpa kuitenkin! Kiitos Ellu tästä hauskasta sarjakuvavinkistä. Olet yksi mun sydämenasioista :) Kuin myös te kaikki muut ja useammatkin.

Ai niin ja tässä, Lilyn blogissa, on hauska romaaninaloitushaaste. Siellä on jo melko monen kirjoittajan aloitus. Käy rustaamassa omasi!

maanantai 13. helmikuuta 2012

Somebody that I'm getting to know

R pääsi sinne kuin tuulenkevyt puhuri, Charlotteen, ja sieltä hän soitti viime yönä, söi suklaakeksiä ja kertoi: "Olen keskellä ei mitään ja kaupunkiin on matkaa." Kävi sääliksi. Siellä hän tekee kenties aamusta iltamyöhään töitä eikä lähellä ole muuta kuin puita, jotka näin minäkin videokuvan välityksellä, metsää kuten sitä ei puilta näe. 

Ja silloin tulin ajatelleeksi; ehkä jonakin päivänä me asumme samassa. Että mitään ei ole lähellä. Ja minulla on hevonen ja kaksi koiraa, kissa, viisitoista ruukullista yrttejä ikkunalaudalla ja suklaapiilo. Taikalippu maailmaan. Sillä sieltä keskeltä täyttä ja tyhjää minä lennän aina pois, käyn kiertämässä ja palaan.

Minä rakastan tätä kaupunkia kaikesta huolimatta. Ja pyörääni. Haluan ajella sillä taas. Sulaisi jo lumi. Tai ehkä ei.

Mutta nyt haluan kaupunkia. Tarvitsen ääniä ja ihmiset, joita katsoa. Tarvitsen talon tuohon ikkunan taakse, puolialastoman valokuvaajan aamukahville ikkunaan (ei, en tirkistele häntä, sillä hän on se, joka esiintyy, ja minua naurattaa, sillä nyt on kylmä eikä paljaan ihon aika). 

Hän on muutes by the way seuraavan tekstini päähenkilö. Tuo naapurin valokuvaaja, jolle olen antanut liian suomalaisen nimen. Miehelle, jonka asunnossa käy erilaisia naisia. Ja siivooja. Oh god, olenko tarkkaillut jo liikaa. EN. Päähenkilöön, etenkin, täytyy tutustua kaukaa ja kokonaisvaltaisesti. Joten todella tarvitsen hänet tuonne ikkunan taakse. Joskus me katselemme häntä R:n kanssa, sillä hän on omituinen ja tapaus. Iso mies, jolla on pieni koira ja suuri asunto. En ole uskaltanut vielä tervehtiä häntä kadulla, en rapsuttaa hänen koiraansa. Ei päähenkilöön saa liian liki mennä.

Joskus kerron valokuvaajan kuulumiset R:lle, kun hän soittaa, enkä välttämättä omia. Saisi keikistellä useamminkin (ei, ei sen takia, että hän olisi jotenkin silmänilo, ei nimittäin ole), saisi iltaisinkin. Mutta pelkään, että hän tirkistelee illat takaisin, sillä minä pidän kaihtimeni auki aina kun kirjoitan. Tarvitsen avaruutta. Taivaan jossa levätä.

Koska asiasta täytyy hypähtää kukkaruukkuun ja savikylpyyn, kävin tänään lounaalla ystäväni M:n kanssa. Hän on Intiasta, minä pohjoisesta. Hän odottaa lasta. Minä odotan vastausta. 

Sama jännitys, sama ikuinen ikävä. 

Olen saanut muuten taas märästä rätistä, tänään siistin A4:n kustantamosta nimeltä Otava. Jos suoraan sanotaan, niin en lähetä sinne enää mitään ikinä. 
Siksi, että siellä minua ja minun työtäni ei arvosteta.
On tullut jo rohkaisevia kommentteja muualta. 
Mutta olipa nopea vastaus, täytyy sanoa.  

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Uusia paikkoja

Siipeni lyötiin perjantaina taas vähäsen katki. Tai ehkä vain sulkiani riivittiin, sillä yritän räpiköidä pinnalla. Vaikeaa; ulkona pakkanen, viisitoista astetta vähemmän kuin voisi. Minun työelämäni ei lähtenytkään käyntiin, kuten olisi pitänyt. Sanottiin: ei, valitettavasti emme voi luvata sinulle yhtään mitään, emme etenkään sairasvakuutusta, siitä huolehdit aivan itse, emmekä kyllä muutenkaan työtunteja, paitsi ensi viikoksi, tulethan.
Ihanat verhot. Haluan.

Minut toisin sanottuna, suomeksi tavattuna, huijattiin perjantaiksi töihin. Oli akuutti tarve. Pettymyksen kyynelet silmillä minä rämmin sieltä suolasohjossa kotiin. En tiedä miksi, mutta tuntuu, että aina kun täällä jotenkin tulee riemua, tulee myös märkä rätti kasvoihin. Herää, herää, herää, se jankkaa. Enkä tiedä enää, mistä pitäisi herätä. Ei tämä ole unta. Minähän elän jo, taas.

R lähti aamulla Charlotteen. Minulla on yhtä puristava ikävä kuin oli vielä viime vuonna; ne ainaiset kolmen viikon erossaolot ja lähdöt. Se tunne, kun jää yksin tai kun poistuu. Se, että särkyy ilman toisen tukea. Ja tällä kertaa minun R:ni meni valtameren taakse enkä tiedä milloin kuulen hänestä. Sanoin roikkuvani langoilla puoleen yöhön, ylikin. Jos vain kuulisin, että hän on perillä.

Edessäni ovat taas päivät, joita en tunne. Pitää etsiä taas, taas, taas pitää etsiä. Työtä, apurahaa; millä minä kirjoitan jos minä en elä. On niin petetty, lyöty olo. Mutta en lopu. Isken takaisin. Nousen. Huomenna marssin Arbeitsagenturiin, sanon, että antakaa minulle työttömyysturvaa, edes. En ole nostanut sitä vielä lainkaan. Kai jo voisin. Mieluummin kylläkin tekisin töitä. Edes apulaisena. Ensi viikolla on tunteja, huijatun apulaisen työpanos, sillä en voi kieltäytyäkään, mutta ei se riitä, tarvitsen turvan. Eikö ketä tahansa pelota ilman?

Haluaisin olla jälleen lapsi.

Kävimme eilen läksiäisillallisella kulman takana. Neljänkymmenen metrin päässä meistä on luomu-vegaani-ravintola, mistä saa japanilaispainotteista kasvissapuskaa huokeammalla kuin sähköä. Suosittelen täydestä vatsasta ja vähästä muuta. 

Tänään minua ilahdutti rouva I. Rouva I vei minut suklaafonduelle sulostuttavaan kahvilaan tuonne vähän ajan päähän. Suosittelen sitäkin. Matkaajille, müncheniläisille. Sieltä saa suklaafondueta vain talvisunnuntaisin.

Mutta nyt odotan laulua meren takaa. 
Minun R:ni, tulisit jo pois.

Jonnekin pois

Jos kirja pitää minua ahdistuksen kynsissä ja tyrkkää loppusuoralla itkuun, olen lyöty, kuten kuka tahansa. Vaikka viime aikoina, kuukausina suorastaan, olen ollut yltiöpäisen herkkä tirauttelemaan kyyneliä syystä kuin syystä, eivät romaanit läheskään aina hetkauta päätäni suuntaan eivätkä toiseen. Pitää olla pirun hyvää tekstiä, jotta minä ahdistustun, itken, liikutun, nauran tai ihastun.

Edellisin oli Katja Ketun Kätilö, joka kietoutui kurkkuni ympärille ja yritti tukehduttaa. (Tässä välissä on hyvä mainita, että olen lukumasokisti; pidän siitä, että kirjat pistävät minut ääritiloihin ja tuntemaan mitä vain, mahdollisimman vahvasti.) Uusin tajunnan läpi kiilautuva teos on Lionel Shriverin So Much For That (Suom. Jonnekin pois), joka heilautti minut kauas omasta elämästäni, mutta samalla ei kuitenkaan päästänyt minua huolistani toisaalle sen sisältämillä taloudellisilla ongelmilla. 

Oma rahallinen tilanteeni on suorastaan kirjailijamaisen surkea, eikä päähenkilön, Shep Knackerin, hupeneva tilin saldo tuonut hengähdystaukoa, kun peilasin omaa tilannettani hänen tilanteeseensa - vaikkakin tilanteemme ovat hyvin kaukana toisistaan, sillä minulla ei ole ollut koskaan lähemmäs miljoonaa dollaria tililläni. Päinvastoin, tililläni on nytkin asuntovelkaa (tiedän; joskus se ei ole enää velkaa, vaan pääomaa) ja yllättävän vähän muuta. 

Myös toisen tärkeän henkilön, Shepin parhaan ystävän Jacksonin, surkea taloudellinen tilanne pisti nieleskelemään. Itse asiassa juutuin raha-asioihin tämän kirjan kanssa niin pahasti, että minun oli aivan pakko kurkistaa kirjan lopusta, kuinka tämän romaanin rahakaari taipuu. En ehkä olisi pystynyt lukemaan tätä loppuun, jos siellä viimeisillä sivuilla ei olisi seisonut taas mukava määrä dollareita tiliotteen kohdalla.

Kenties takerruin rahaan heti alussa siksi, että se tuodaan jokaisen kappaleen alussa esille tiliotteen muodossa, ja siksi, että päähenkilö ajattelee elämänsä rahan kautta. Ei sen takia, että rahalla olisi eniten merkitystä, vaan siksi, että Shep on elänyt koko elämänsä "kakkoselämästä" haaveillen. Toisin sanottuna hän on päättänyt kiivaasti, että jättää huolten täyttämän rutiininomaisen arjen kaikkine työtunteineen ja autoruuhkissa seisomisineen, ja lähtee sitten, kun tilanne on sopiva. 

Ottaa perheensä mukaan ja muuttaa jonnekin kauas, missä elelee sitten elämänsä loppuun saakka ajattelematta tippaakaan edes rahaa, sillä siinä vaiheessa sitä olisi niin paljon, ettei sitä tarvitsisi ajatella. Kohteeksi Shep on valinnut Afrikan tienoilla sijaitsevan Pemba-nimisen saaren. Sinne hän on lähtemässä romaanin alussa. Hän on ostanut jo matkaliput itsensä lisäksi myös vaimolleen (jota ilmankin hän lähtisi, jos vaimo sanoisi ei) ja murrosikäiselle pojalleen.

Mutta vaimo sanoo ei. Samalla vaimo sanoo, ettei Shepinkään ehkä kannattaisi lähteä, sillä hän, Glynis-vaimo, tarvinnee Shepin sairasvakuutusta melko paljon lähiaikoina. Syy: syöpä. Glynis on salannut tiedon mieheltään, mutta nyt kun edessä on sarja hoitoja ja leikkauksia, on aika paljastaa, miten elämä tulee jatkumaan. Se tulee jatkumaan niin, että Shep huolehtii vaimostaan ja maksaa tietenkin kaikki syöpähoidot. Jotka ovat kalliita. Money talks, so to say.

So Much For That käsittelee muun muassa kuolemaa ja siihen valmistumista sekä sen kieltämistä. Se ottaa vahvasti kantaa USA:n terveyshuoltoon ja sairasvakuutussysteemiin, missä köyhillä ei ole pahemmin varaa rutista. Eikä kyllä rikkaillakaan, sillä mitä erikoisempi sairaus on kyseessä, sitä vähemmän kalliit sairausvakuutukset kattavat kuluja. 


Minua tämä aihe koskettaa, sillä asun maassa, jossa työttömänäkin joutuu maksamaan sairasvakuutusta vähintään 140 euroa KUUKAUDESSA. Työssäkäyvien osalta työnantaja maksaa puolet noin 500 euroa (summa riippuu käsittääkseni tuloista) kuukaudessa maksavasta vakuutuksesta. Joka on kaikille pakollinen. Tosin käsittääkseni Saksassa systeemi on paljon parempi kuin USA:ssa. Mutta kyllä; minulla on aika kovakin ikävä suomalaista kaikille "ilmaista" (noh, veroissahan se mitataan, mutta veroprosentitkin ovat alhaiset verrattuna tänne..) sairaanhoitoa. 

Palatakseni romaaniin, So Much For Thatissa elämäntarkoitus on selkeästi yksi pääteemoista. Shep pelkää, että on kuluttanut koko elämänsä turhaan - kaikkeen muuhun kuin elämiseen (elämää edustaa hänen osaltaan "kakkoselämä"). Glynis muuttuu syövän vallatessa hänen kehoaan välinpitämättömäksi muita kohtaan. Hän on onnellinen, jos muille käy huonosti.

Hän on muun muassa onnellinen, kun Jackson ottaa elämänsuuntansa omiin käsiinsä ja aiheuttaa perheelleen järkyttävää tuskaa. Jacksonin tytär Flicka sairastaa perinnöllistä dysautonomiaa, mikä pistää koko perheen koetukselle. Taakkaa ei vähennä Flickan oma, olematon mielenkiinto elämää kohtaan; hän ei näe syytä mihinkään, sillä hän tietää kuolevansa ennen 30 vuoden ikää kuitenkin. 

Shep ja Jackson ovat mielestäni So Much For Thatin keskeisimmät henkilöt, olkoonkin, että Glynis ja Flicka ovat ne, jotka käyvät läpi suurinta taistelua elämää kohtaan ja sen kanssa. Molemmat miehet kantavat huolen perheestään. Shep joutuu maksumieheksi myös mm. sisarensa ja isänsä asioissa, mikä ärsyttää.

Kirjailijatar Shriver on luonut kaikki henkilöt todella uskottaviksi; Shep on ärsyttävän alistuvainen ja "palvelualtis", Flicka voisi pitää välillä sairaan suunsa supussa (sillä hän tuottaa hyvin pahaa mieltä läheisilleen), Shepin sisar saisi katsoa peiliin ja herätä, Glynis voisi hyväksyä tilanteensa ja ottaa vastaan surun. Jaksonin vaimo Carol voisi, bitte schön, olla hieman myötätuntoisempi miehensä suhteen ja niin edelleen ja niin pois sekä päin. 

Kirjan kaari on laaja ja kattava. Yksien kansien välissä on kymmeniä ajatusten polkuja. Sitä alkaa ikään kuin katsella omaa elämäänsä ulkoa päin. Kielen puolesta voisin vielä mainita sen, että minua hämmensivät kaksi saksalaista sanaa. En tiennytkään, että englannissa käytetään sanaa verboten (on saksaa, tarkoittaa kiellettyä). Pikkuhuomio vain, mutta saksaa pänttäävänä iskee silmiin sanaverkostosta. 

Kielellisesti teos oli kaunis, myöskin, vaikkakin luin sen englanniksi. Etenkin noin 200 sivun jälkeen siihen tupsahti rytmillisiä seikkoja mukaan. Kiinnostaisi kurkistaa myös suomennosta, mutta ainakin alkukielellä pystyin nauttimaan.

Lyhyesti sanottuna Lionel Shriver iski minua kasvoihin vaikuttavalla kirjalla. Tulin lyödyksi, ja kun tokenin, näin taas maailmaa uusista näkökulmista. Katsoin muutama viikko sitten elokuvan nimeltä We Need To Talk About Kevin. Se pohjautuu Shriverin samannimiseen romaaniin. Elokuva oli rankka. Haluan lukea romaaniversion myös. Shriver on näköjään kirjailija, joka tarttuu rankkoihin aiheisiin ja iskee ne niin röyhkeällä voimalla lukijoilleen, että ei voi muuta kuin vertauskuvallisesti kaatua maahan ja sieltä sitten ihmetellä, että miten tässä nyt näin pääsi käymään.

Tällä hetkellä lueskelen Alice Munroeta ja jälleen kerran, vuosien tauon jälkeen, olen palannut Virginia Woolfin pariin. Että katsellaanpas, mistä kirjasta seuraavaksi kerron ja mitä.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kiva pää menee duuniin

Juhlistin iloista suututtavaa uutista eilen.
Kiva pääni tuotti tulosta; sain töitä, aloitan jo tänään, kahden tunnin päästä. Työmatka on mukava: puolen tunnin kävely joko pitkin jokea tai pikkuisia katuja. Valitsen kadut. Minä pidän taloista. Katson aina ikkunoista sisään ja arvaan, millaista on muiden kodeissa.

MUTTA suuttumusten suuttumus: koska minulla ei ole saksalaista tutkintoa, tai saksalaisia pedagogisia opintoja takanani, minua ei voi palkata "educator"-nimikkeellä, vaan nimikkeellä "Aushilfe", joka tarkoittaa apulaista. Että olenpa nyt sitten päiväkotiapulainen, joka saa työstään 22 senttiä enemmän per tunti kuin sain leivänmyyjänä.

Suututtaa, mutta samalla tietysti iloitsen. Joten keskityn asian positiivisiin puoliin: on mukava, pieni ja iloinen työyhteisö, inhimilliset työajat joihin itse voin vaikuttaa, mahdollisuus opettaa sivutyönä suomea (kansainvälisellä koululla, Suomi-koululla ja kansalaisopistossa!), aikaa kirjoittaa. Paljon aikaa kirjoittaa. Aikaa elää niin kuin kirjailija-Helmi-Maaria-Pisara elää.

R joutuu nyt tietysti maksamaan Australian lippumme (minkä hän muuten lupasi tehdäkin, kun kävi ilmi, että hän matkustaa tänä keväänä vähän liian paljon kaukomaihin työnsä takia ja on viikonloppuja poissa), ja hän joutuu edelleen pulittamaan enemmän vuokrastamme kuin minä. Mutta vastapalvelukseksi minä haen täällä yliopistoon ja opiskelen saksalaisen tutkinnon, jotta parin-kolmen vuoden päästä saan parempaa palkkaa ja voin osallistua enemmän yhteisen elämämme kuluihin. R sanoi, rakas R, että pääasia on, että minä viihdyn täällä. Kuinka kultainen on miehen sydän! Olen onnellinen, että minulla on R. Juuri R eikä kukaan muu.

Mutta niin. Mitä jos ennen saksalaisen tutkinnon saamista kirjoitan sellaisen romaanin, joka kiertää koko maailman; lopetanko kaiken muun ja kirjoitan pelkästään? MUTTA toisaalta olen huomannut, että kirjoitan PALJON, paljon, hykertävän paljon paremmin ja enemmän, kun käyn VIIHTYISISSÄ töissä. Olen ahkerampi silloin, ja jos työ on mukavaa, olen paljon energisempi muutenkin kuin jos en kävisi töissä ja pelkästään lojuisin, kirjoittaisin puolet päivästä, lukisin.

Suomessa ollessa, äikänopen työpäivän päätteeksi (tai aluksi) saatoin kirjoittaa neljästä kuuteen tuntia putkeen. Täydellä teholla ja innolla. Työssä olo antaa siis enemmän asiaa. Minun teksteihini ainakin. JOTEN olen päättänyt olla surematta, jos en saa apurahaa. Ajattelen asian niin, että tämä surkeapalkkainen mutta mukava uusi työ on minun apurahani.

Ja tässä on minun käsilaukkuni sisältö. Hävettää myöntää, mutta päiväpeitto meni joistakin ihmemurusista aivan imurointikuntoon. Jostakin syystä kaikki käsilaukkuni ovat ennen pitkää täynnä murusia. Huhhuijaa.


Tuolta Auringon alla -blogista löytyy syy siihen, miksi paljastan sieluni syvyyksiä. Löytyy muistikirja, mielettömän kaunis sellainen (kiitos Ellu!), löytyy kasa roinaa, kuten kuulokkeet, joiden johdot ovat aina solmussa ja hiusjuttuja, nenäliinaa, purkkaa, vesipullo, kirja (So Much For That, jonka luin eilen loppuun), saksan oppikirja, kynää, kolikkoa, hiekkaakin tai jotain. Joten tarvitsen, välttämättä, uuden käsilaukun. R voisi vaikka tuoda sen tuliaisiksi Charlottesta, mihin hän sunnuntaina lentää ja mistä hän tulee vasta kahden pitkän viikon kuluttua takaisin. Niisk. Tahtoisin hänen mukaansa. Mutta mitäpä minä siellä, hotellilla, uima-altaan reunalla tekisin. Mieluummin menisin töihin.

Hauskaa viikonloppua!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Menestystä!

"Sinulla on kiva pää", sanoi tänään minulle eräs lapsi.
Että kai se koepäiväni meni hyvin...?

Luulin, että minulla on pelkästään iso pottu pitkän kuikelokaulani jatkeena.
Mutta että kiva...

Jännityksellä odotan, mitä huomisen koepäivän lapset sanovat. Että jalkani ovat hieman arkiset, kenties. Tai että onpa sinulla eläimelliset korvat. Tai että tulethan sinä tänne uudestaan, kuten muuten tänään eräs toinen lapsi sanoi. Tulen, meinasin vastata, mutta enhän voinut, kun en tiedä.


R:n mielestä näytän tältä...

tiistai 7. helmikuuta 2012

Kun tulee Mörkö!

Kummipoikani lähetti minua piristämään mörön. Joten päätin tehdä hänelle takaisin pelottavan olion. Kun mörkö vihdoin valmistui, päätin, että minusta ei tule ikinä kuvataiteilijaa. Riittää, että taiteilen sanoilla.

Mörkö a la Helmi-Maaria Pisara
Iloisia ovat tämän päivän uutiseni: pääsin molemmista eilisistä työhaastatteluista eteenpäin! Suomeksi sanottuna teen molemmissa paikoissa koepäivän: huomenna yhden ja torstaina toisen, ja sitten vapina alkaa. Jännitysvapina. Että valitaanko minut lopulta.

Aloin jo unelmoida lentolippujen ostosta. Me aiomme nimittäin, jos nyt talous sallii, mennä vuoden lopulla Australiaan ja minä kirjoitan itseni kuuhun.

Eilisiltana kurkistin kolmatta romaanikäsistäni. En maltakaan olla erossa. Siellä se lepää, tiedostossaan, lepää kuin hauta. Jännittävää nähdä, pääseekö se kovien kansien väliin; teille luettavaksi, arvon lukijat. Kurkistin sitä sen takia, että Vera A on saanut ilouutisen. Hän on Italiassa asuva kirjoittaja, joka on saanut käsiksensä vuosien uurastuksen jälkeen läpi. Syksyllä kauppoihin ilmestyy hänen esikoisromaaninsa. Veran ilouutinen kannusti minuakin. Niin sitä vain työllä ja uurastuksella saa tahtonsa läpi.

Kummipojan mörkö
Jännitän myös Rooibosin puolesta. Hän ja minä taidamme molemmat yhtä aikaa odottaa, missä talossa käsis hyväksytään. Vaikka minulla onkin jo kaksi julkaistua, kustantajan hyväksi katsomaa romaania plakkarissa, yritän tietysti päästä muualtakin kuin on demand -talosta kirjaksi. (HUOM! Ntamo on silti mielestäni ihana, erityisen hieno pikkuinen kustantamo, joka auttaa monia kirjailijoita ja runoilijoita uransa alkuun, ja joka tuo paljon sellaista loistavaa kirjallista tekstiä maailmaan, mikä ansaitsee tulla julkaistuksi!)

Meitä kaikkia kirjoittajia taitaa yhdistää sama asia: uurastus. Joka ikinen kirjoittaja tahollaan tekee mielettömästi työtä oman tekstinsä eteen. Muiden muassa minä, Vera A ja Rooibos olemme kaikki kirjoittaneet vuosikausia (lista voisi jatkua hyvin pitkäksi, jos listaisin tänne blogimaailman kirjoittajat ja "oikeat" kirjoitusystäväni Allusta lähtien herra Teehen).

Matkaan mahtuu kyyneliä, matkaan mahtuu onnistumisentunteita, häpeää, kunnianhimoa, sanoja, sanoja, sanoja. Ajatustyötä. Aikaa pois muilta. Sanoja. Sanoja. Sanoja. Konjunktioita. Pettymyksiä. Raivoa. Suuuttumusta. Iloa. Onnea. Tyydytystä. Kannustavaa palautetta. Murskakritiikkiä. Paljon, paljon lukemista. Taistelua. Painimista. Kateutta. Nautintoa. Nautintoa. Nautintoa.

Että jotta koska kun. Koska minä kirjoitan elämästäni puolet ellen enemmänkin. Että, että minä annankin teksteille kaiken. Kun. Jäljelle jää kun. Kun käsikirjoitukseni julkaistaan.

PS. Tuossa blogilistallani on liuta hienoja kirjoitusblogeja. Esimerkiksi Paula lukee ja kirjoittaa, nuori neito Dee ahertaa, teksti muuttuu iloksi, Marke on laittanut käsiksensä eteenpäin jne. jne. jne. Eläköön me ja kirjoittamisen riemu!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Käänteitä

Flunssa jatkuu. Suomeen on tullut uusi presidentti. Täällä se ei juuri puhututa. Tänä vuonna jäivät runebergintortut väliin. Haluan ehkä sittenkin myös kissan enkä vain koiraa. Mutta arvatkaa mitä. 

Elämäni on ollut yhtä muuttumista sen jälkeen, kun kohtasin R:n. Ensin piti tottua elämään saapumisissa ja lähtemisissä, yrittää olla horjumaton, ja sitten elämään Saksassa. Ja nyt olemme taas saapumispisteessä. Tosin alan jo tottua ajatukseen siitä, että elämme viikonloppuelämää, että hän lähtee, minä jään, vain siksi, että hän palaa kuitenkin.

Eilen teimme tuota Nymphenburgin linnaan johtavalla kanaalilla.

Ja nyt kun on helmikuu, nyt kun on tullut nukuttua pahimman yli, alkavat taas muutokset, mutta tällä kertaa en ole epävarma. Päätin niin. Näin eilen dokumentin kahdesta henkilöstä, jotka menettivät perheensä tsunamissa ja jotka ovat sopeutuneet jälleen. He ajattelevat, että nyt on uusi elämä, vaikka vanha on vielä muistoissa mukana ja tulee aina pysymäänkin. He rakastuivat toisiinsa. Heillä on yhteinen pieni lapsi. Minä kyynelehdin, sillä dokumentti oli hyvin koskettava, ja ajattelin, että ei tästä mitään tule, jos minä, joka en ole menettänyt yhtään mitään, jään paikalleni ja huudan, ettei ole hyvä olla.


Heti on parempi mieli. Sitä paitsi tänään kävin ilmoittautumassa saksan kurssille, joka alkaa muutaman viikon kuluttua. Matkalla toimistolle kohtasin junanaurua. Oli mieletön ryysis, junat valtavan myöhässä ja ihmiset kuin tölkissä. Mutta ei siellä kukaan nyrpistellyt, kukaan mutissut tuohtuneena. Päinvastoin siellä sai hyvät naurut, siellä junatölkissä, kun pari toisilleen tuntematonta miestä alkoivat keskustella vanhenemisesta ja vetivät yleisöä mukaan. Ja minun oli hyvä. Ihan kuin olisin ollut lempeässä löylyssä.

Ja sitten, tsadaa, menin työhaastatteluun viikon alkajaisiksi. Missä nauru jatkui. Sielläkin oli hyvä, ja tulen pettymään karvaasti, jos en saa työpaikkaa. Kyse on päiväkodista, jossa oli todella hauskoja työntekijöitä. Voi sitä naurahtelun määrää. Meillä taisi kaikilla olla hauskaa. He sanoivat soittavansa huomenna, jos valitsevat minut eteenpäin, mutta ei kestänyt kuin pari tuntia, kun puhelu jo tuli. Minulla on testipäivä ylihuomenna ja sitten tiedän, olenko heille oikea.

Pahin kilpakumppanini hra H, jonka kanssa kaikki keinot ovat sallittuja.

Olen yksi kolmesta viimeisestä kandidaatista ja toivon, todella, että minut palkattaisiin, koska sen jälkeen minulla olisi a) työpaikka ja b) jälleen rahaa matkustella ja ilakoida mm. kauniissa mekkokaupoissa. Ja lisäksi olisi myös rutkasti aikaa kirjoittaa. Ja vapautunut olokin, kun ei tarvitsisi huolehtia turhista. Olisi lomaa. Olisi uutta seuraa. 

Yksi haastattelijoista sanoi kirjoittavansa itsekin. Luulen, että meillä synkkasi, ja sitten me kättelimme hyvästiksi. Blogipäivitysteni perusteella on epäselvää, mitä minä täällä aion tehdä tai olla tekemättä, mutta se johtuu siitä, ettei mikään ole selvää itsellekään. Viime viikolla kirjoitin ottavani sen työpaikan vastaan, jota minulle jo tarjottiin, mutta tänään hylkäsin sen, sillä siinä ei ollut lopulta järkeä. Olisi ollut vain vaivaa.


Tuntuu, että voimat palaavat; että pystyn. Mikä johtaa siihen, että alan olla valmis hymyilemään kuten ennen, ja hymyilenkin jo pikkuhiljaa. Mikä johtaa siihen, että on halu saada aikaan. Mikä johtaa siihen, että lopulta saan aikaiseksi mitä huvittaakin ikinä, kuten tänään, kun askartelin kalenterin, ja se johtaa siihen, että tulee tyytyväinen olo ja se johtaa siihen, että on onnellinen, ja se taas johtaa siihen, että saan tehtyä muutkin ihmiset onnellisiksi tai vähintäänkin piristymään, jos on tarvis, tai ainakin olemaan läsnä.


Mutta nyt valmentaudun henkisesti illan työhaastatteluun (kyllä, minulla on tänään niitä kaksi!) ja kuuntelen kuinka pakkanen ritisee ruutuni takana. Kuinka siellä se elämä velloo ja täälläkin jopa taas. 

PS. Jos joku ei sattunut vielä huomaamaan, niin tuolta löytyy uusin arvostelu Minä rakastan sinua nuoresta miehestä.

PPS. Eilen tuli niin hyvä lause mieleen, että kirjoitin sen ylös. Ehkä siinä on alku johonkin pidempään.