sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jonnekin pois

Jos kirja pitää minua ahdistuksen kynsissä ja tyrkkää loppusuoralla itkuun, olen lyöty, kuten kuka tahansa. Vaikka viime aikoina, kuukausina suorastaan, olen ollut yltiöpäisen herkkä tirauttelemaan kyyneliä syystä kuin syystä, eivät romaanit läheskään aina hetkauta päätäni suuntaan eivätkä toiseen. Pitää olla pirun hyvää tekstiä, jotta minä ahdistustun, itken, liikutun, nauran tai ihastun.

Edellisin oli Katja Ketun Kätilö, joka kietoutui kurkkuni ympärille ja yritti tukehduttaa. (Tässä välissä on hyvä mainita, että olen lukumasokisti; pidän siitä, että kirjat pistävät minut ääritiloihin ja tuntemaan mitä vain, mahdollisimman vahvasti.) Uusin tajunnan läpi kiilautuva teos on Lionel Shriverin So Much For That (Suom. Jonnekin pois), joka heilautti minut kauas omasta elämästäni, mutta samalla ei kuitenkaan päästänyt minua huolistani toisaalle sen sisältämillä taloudellisilla ongelmilla. 

Oma rahallinen tilanteeni on suorastaan kirjailijamaisen surkea, eikä päähenkilön, Shep Knackerin, hupeneva tilin saldo tuonut hengähdystaukoa, kun peilasin omaa tilannettani hänen tilanteeseensa - vaikkakin tilanteemme ovat hyvin kaukana toisistaan, sillä minulla ei ole ollut koskaan lähemmäs miljoonaa dollaria tililläni. Päinvastoin, tililläni on nytkin asuntovelkaa (tiedän; joskus se ei ole enää velkaa, vaan pääomaa) ja yllättävän vähän muuta. 

Myös toisen tärkeän henkilön, Shepin parhaan ystävän Jacksonin, surkea taloudellinen tilanne pisti nieleskelemään. Itse asiassa juutuin raha-asioihin tämän kirjan kanssa niin pahasti, että minun oli aivan pakko kurkistaa kirjan lopusta, kuinka tämän romaanin rahakaari taipuu. En ehkä olisi pystynyt lukemaan tätä loppuun, jos siellä viimeisillä sivuilla ei olisi seisonut taas mukava määrä dollareita tiliotteen kohdalla.

Kenties takerruin rahaan heti alussa siksi, että se tuodaan jokaisen kappaleen alussa esille tiliotteen muodossa, ja siksi, että päähenkilö ajattelee elämänsä rahan kautta. Ei sen takia, että rahalla olisi eniten merkitystä, vaan siksi, että Shep on elänyt koko elämänsä "kakkoselämästä" haaveillen. Toisin sanottuna hän on päättänyt kiivaasti, että jättää huolten täyttämän rutiininomaisen arjen kaikkine työtunteineen ja autoruuhkissa seisomisineen, ja lähtee sitten, kun tilanne on sopiva. 

Ottaa perheensä mukaan ja muuttaa jonnekin kauas, missä elelee sitten elämänsä loppuun saakka ajattelematta tippaakaan edes rahaa, sillä siinä vaiheessa sitä olisi niin paljon, ettei sitä tarvitsisi ajatella. Kohteeksi Shep on valinnut Afrikan tienoilla sijaitsevan Pemba-nimisen saaren. Sinne hän on lähtemässä romaanin alussa. Hän on ostanut jo matkaliput itsensä lisäksi myös vaimolleen (jota ilmankin hän lähtisi, jos vaimo sanoisi ei) ja murrosikäiselle pojalleen.

Mutta vaimo sanoo ei. Samalla vaimo sanoo, ettei Shepinkään ehkä kannattaisi lähteä, sillä hän, Glynis-vaimo, tarvinnee Shepin sairasvakuutusta melko paljon lähiaikoina. Syy: syöpä. Glynis on salannut tiedon mieheltään, mutta nyt kun edessä on sarja hoitoja ja leikkauksia, on aika paljastaa, miten elämä tulee jatkumaan. Se tulee jatkumaan niin, että Shep huolehtii vaimostaan ja maksaa tietenkin kaikki syöpähoidot. Jotka ovat kalliita. Money talks, so to say.

So Much For That käsittelee muun muassa kuolemaa ja siihen valmistumista sekä sen kieltämistä. Se ottaa vahvasti kantaa USA:n terveyshuoltoon ja sairasvakuutussysteemiin, missä köyhillä ei ole pahemmin varaa rutista. Eikä kyllä rikkaillakaan, sillä mitä erikoisempi sairaus on kyseessä, sitä vähemmän kalliit sairausvakuutukset kattavat kuluja. 


Minua tämä aihe koskettaa, sillä asun maassa, jossa työttömänäkin joutuu maksamaan sairasvakuutusta vähintään 140 euroa KUUKAUDESSA. Työssäkäyvien osalta työnantaja maksaa puolet noin 500 euroa (summa riippuu käsittääkseni tuloista) kuukaudessa maksavasta vakuutuksesta. Joka on kaikille pakollinen. Tosin käsittääkseni Saksassa systeemi on paljon parempi kuin USA:ssa. Mutta kyllä; minulla on aika kovakin ikävä suomalaista kaikille "ilmaista" (noh, veroissahan se mitataan, mutta veroprosentitkin ovat alhaiset verrattuna tänne..) sairaanhoitoa. 

Palatakseni romaaniin, So Much For Thatissa elämäntarkoitus on selkeästi yksi pääteemoista. Shep pelkää, että on kuluttanut koko elämänsä turhaan - kaikkeen muuhun kuin elämiseen (elämää edustaa hänen osaltaan "kakkoselämä"). Glynis muuttuu syövän vallatessa hänen kehoaan välinpitämättömäksi muita kohtaan. Hän on onnellinen, jos muille käy huonosti.

Hän on muun muassa onnellinen, kun Jackson ottaa elämänsuuntansa omiin käsiinsä ja aiheuttaa perheelleen järkyttävää tuskaa. Jacksonin tytär Flicka sairastaa perinnöllistä dysautonomiaa, mikä pistää koko perheen koetukselle. Taakkaa ei vähennä Flickan oma, olematon mielenkiinto elämää kohtaan; hän ei näe syytä mihinkään, sillä hän tietää kuolevansa ennen 30 vuoden ikää kuitenkin. 

Shep ja Jackson ovat mielestäni So Much For Thatin keskeisimmät henkilöt, olkoonkin, että Glynis ja Flicka ovat ne, jotka käyvät läpi suurinta taistelua elämää kohtaan ja sen kanssa. Molemmat miehet kantavat huolen perheestään. Shep joutuu maksumieheksi myös mm. sisarensa ja isänsä asioissa, mikä ärsyttää.

Kirjailijatar Shriver on luonut kaikki henkilöt todella uskottaviksi; Shep on ärsyttävän alistuvainen ja "palvelualtis", Flicka voisi pitää välillä sairaan suunsa supussa (sillä hän tuottaa hyvin pahaa mieltä läheisilleen), Shepin sisar saisi katsoa peiliin ja herätä, Glynis voisi hyväksyä tilanteensa ja ottaa vastaan surun. Jaksonin vaimo Carol voisi, bitte schön, olla hieman myötätuntoisempi miehensä suhteen ja niin edelleen ja niin pois sekä päin. 

Kirjan kaari on laaja ja kattava. Yksien kansien välissä on kymmeniä ajatusten polkuja. Sitä alkaa ikään kuin katsella omaa elämäänsä ulkoa päin. Kielen puolesta voisin vielä mainita sen, että minua hämmensivät kaksi saksalaista sanaa. En tiennytkään, että englannissa käytetään sanaa verboten (on saksaa, tarkoittaa kiellettyä). Pikkuhuomio vain, mutta saksaa pänttäävänä iskee silmiin sanaverkostosta. 

Kielellisesti teos oli kaunis, myöskin, vaikkakin luin sen englanniksi. Etenkin noin 200 sivun jälkeen siihen tupsahti rytmillisiä seikkoja mukaan. Kiinnostaisi kurkistaa myös suomennosta, mutta ainakin alkukielellä pystyin nauttimaan.

Lyhyesti sanottuna Lionel Shriver iski minua kasvoihin vaikuttavalla kirjalla. Tulin lyödyksi, ja kun tokenin, näin taas maailmaa uusista näkökulmista. Katsoin muutama viikko sitten elokuvan nimeltä We Need To Talk About Kevin. Se pohjautuu Shriverin samannimiseen romaaniin. Elokuva oli rankka. Haluan lukea romaaniversion myös. Shriver on näköjään kirjailija, joka tarttuu rankkoihin aiheisiin ja iskee ne niin röyhkeällä voimalla lukijoilleen, että ei voi muuta kuin vertauskuvallisesti kaatua maahan ja sieltä sitten ihmetellä, että miten tässä nyt näin pääsi käymään.

Tällä hetkellä lueskelen Alice Munroeta ja jälleen kerran, vuosien tauon jälkeen, olen palannut Virginia Woolfin pariin. Että katsellaanpas, mistä kirjasta seuraavaksi kerron ja mitä.

6 kommenttia:

  1. Minä en ole toistaiseksi lukenut Shriveriltä muuta kuin Poikani Kevinin, mutta se jo vakuutti, ettei kyseessä ole mikä tahansa kirjailija. Tulen näihin, kun saan muuta jonoa ensin vähemmäksi :-)... Kiitos kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti löydän tuon Poikani Kevin käsiini. Kiehtoo kiehtoo :)

    VastaaPoista
  3. Olipas hauska lukea ihastunut kommenttisi upeasta kirjasta ja kirjailijasta! Shriver on ollut ensimmäisestä lukukokemuksesta lähtien ollut kirjailija, jota luen enemmän kuin mieluusti. Tätä kirjaa odotin suomennettena kaksi vuotta. Aloitin alkukielellä, mutta huomasin sitten suomennoksen käsiin saatuani, ettää minulla oli jäänyt monia rivien väliin latautuneita asioita huomaamatta. Siksi iloitsin käännöksestä suunnattomasti.

    Shriver kirjoittaa vaivattoman oloisesti. Lukijanakin on tavallaan tekstin vietävänä, mutta samalla pitää olla tarkkana. Niin taidokkaasti kirjailija henkilöitään ohjailee.

    Kevin-elokuvaa en aio mennä katsomaan. Kirja oli niin karmiva ja raju, että voin vain kuvitella, miten kammottavan elokuvan tarinasta saa luotua.

    Kaksoisvirheestä pidin paljon. Siinä on valtavan taidokkaasti kuvattu avioliiton romahtamista ja epätervettä ihmissuhdetta.

    Nyt sitten pitäisi odottaa seuraavaa kirjaa... onneksi on hyviä kirjoja, joihin tarttua!

    VastaaPoista
  4. Sitä minäkin mietin, että jäiköhän jotakin välistä, kun luin alkuperäiskielellä. Luen tämän varmasti joskus myös suomeksi.

    Se leffa oli kyllä ahdistava. Siis todella. Vihasin Keviniä, vihasin hiljaisuutta, joka oli äidin ja pojan välissä. Haluan ehdottomasti lukea kirjan, koska se sisältänee syvempiä säikeitä.

    Ja kyllä, minustakin tuli kertaheitolla Shriver-fani :)

    VastaaPoista
  5. Helmi-Maaria, siis hyvin erilainen katsantokanta kuin minulla, paitsi, että molemmat pidimme kirjasta.

    Ensinnäkin Flicka on minusta ihan kirjan kantava voima ja Glynis olisi saanut olla pahempikin. Hän olisi ehkä voinut parantua kiukkunsa voimalla. Shepin siskon toki olisin voinut ruoskia, sillä hän on pahinta laatua oleva hyväksikäyttäjä/parasiitti/loinen.

    Shep ja Jackson olivat kiinnostavia ja huomasithan miten hyvin Shep kuitenkin hoiti vaimoaan. Ja Glynis oli kuitenkin se, joka sanoi heti suhteen alussa pitävänsä kunnon nussimisesta! Minusta glynisissä oli kaiken aikaa munaa eikä mitään kiltteyttä eikä kauniisti alistumista sairaudelle, bitte!

    ***

    Sitten luin Kaksoisvirheen ja taas tapahtui Shriver -ilmiö. Nyt minulla on täällä Kevin ja Syntymäpäivän jälkeen, joista viime mainittu on tosi järkälemäinen ja minä KAIPAAN, eikun HIMOAN päästä noihin käsiksi, mutta ensin pari muuta kirjaa. Vielä.

    Mieheni piti Jonnekin pois enemmän kuin Kaksoiviheestä. Minä en enää tiedä. Ehkä niin sitten. Ehkä.

    ***

    Millä hetkellä tahansa mielummin Saksan systeemi kuin Suomen ryöstöverotus. Näin meidän perheessä ajattelee kaksi, kun yksi on painanut yli 40 vuotta kymmentuntista päivää, eikä siitä paljon käteen jää. Ja usein viikonloput Kiinassa tai jossain muualla huitsin nevadassa. Ja täällä melkein kaikki maksaa paljon enemmän kuin Saksassa. Olen ostanut kaikki taidekirjani mm. sieltä. Neulepuseroni. Yhteen aikaan jopa flunssalääkkeetkin ja vitamiinit. Hyvä esimerkki. Allu osti Suomessa töttöröjäätelön, jossa oli yksi pallo. Se maksoi 2,80 euroa. Saksassa sama maksaa 80 senttiä. Kun tuo kertautuu kaikessa, niin ei ole ihme, että Suomea pidetään kalliina maana.

    Onneksi minullekin ehti tulla työvuosia yli kymmenen ennenkuin Merin allergiat ilmenivät...Sitten kun Meri jo pärjäsi, minun pitkin lähteä opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, mutta teinkin sen sijasta salaisen puutarhan, josta tuli kuuluisa. Ihan 10 tuntisia päiviä tein. Sen jälkeen tuli blogi, joka vei koko käden ja sillä tiellä ollaan, mutta kaipaan jo niin jotain uutta huippua, jonka voisin valloittaa...

    VastaaPoista
  6. Leena, olet aivan oikeassa. Täällä on kaikki halvempaa. Paitsi sähkö ja minun mielestäni myös lääkkeet. Esim. ehkäisypillereistä joudun pulittamaan paaaaljon enemmän kuin Suomessa. Samoin päänsärkylääkkeistä etc. Sen sijaan voin ostella huoletta ruokani luomuna. On osittain halvempaa kuin "epä-luomu" siellä Suomessa ja sitten taas "epä-luomu" on täällä paaaaljon halvempaa. Samoin kuin esim. viinit. Lempiviinini täällä, sellainen luomuvalkkari, maksaa 2,49/pullo.

    Tuosta Glyniksestä vielä; minustakin hän oli kyllä huipputyyppi, niin sanotusti. Pidin hänestä paljon, ja tunsin sääliä, kun hänellä oli niin paha olla. Sen takia ajattelin, että hän saisi antaa surun tulla, jotta helpottaisi. Shep oli ärsyttävän alistuvainen..suorastaan "palliton", mutta silti sympaattinen hahmo.

    Mutta samaa voin sanoa minäkin; himoitsen päästä käsiksi muihinkin Shriverin tuotoksiin!

    Hei, minä haluan kuulla lisää tuosta puutarhajutusta! Ja toivon, että löydät jonkin mielenkiintoisen, valloitettavan huipun. Hyvää ystävänpäivää :)

    VastaaPoista