torstai 23. helmikuuta 2012

Karkulainen

Minä olen ihastunut nyt. Alice Munrolta en ole ennen lukenut mitään, vaikka olen tästä lyhytprosaistista kyllä kuullut. Kun löysin Münchenin pääkirjastolta sievän summan englanninkielistä kirjallisuutta, jostakin syystä kohtasin sähköä kirjaimen M-kohdalla. Alice Munro. Please, follow me.

Hänen kokoelmansa Runaway (2004) oli tähän elämäntilanteeseeni juuri sopivan ihana lukusetti. Kieli siinä on pala helppoa elämää vaikeuksieni keskelle; lukeminen nopeaa, nautinnollista. Saatoin lukea työvoimatoimiston odotusaulassa huomaamatta sitä seikkaa, että olin työvoimatoimistossa, saatoin uppoutua lukemaan kuntosalilla alkuverryttelyn ajaksi (jolloin alkuverryttely venähti puolituntiseksi); saatoin nauttia kahvilassa niin että tilaamani tee jäähtyi (ja maksoin liikaa juomarahaa ympeälle tarjoilijalle, joka vilkaisi käsissäni solisevaa kirjaa turhan epäluuloisesti ja jolle teki mieli sanoa: "Kuule hyvä herra, kyllä ihminen teensä saa unohtaa, kun hänet viedään toisiin ihmisiin sisälle.")

Munron novellit, joista muuten innostuin niin paljon, että oma kirjoitusprosessini alkoi jostakin syystä paloittua pieniksi osasiksi laajan loppuhorisontin sijaan (ts. voi olla, että yritän rakentaa tästä työn alla olevasta jutusta muutaman novellin), sytyttivät minussa tahdon seurata tätä näin vahvaa, huomaamattoman taitavaa kirjoittajaa loputtomiin. 

Munro kirjoittaa muutamasta kanadalaisesta elämästä. Hänen novelleissaan korostuu pakeneminen, minun mielestäni. Paetaan joko nykyisyyttä tai mennyttä, punnitaan omia valintoja. Tyydytään kohtaloon. Jäädään ehkä odottamaan muutosta. Jokainen hetki on kuvattu ohimenevästi; elämä kulkee, kuulkaa, ei se polje paikallaan. Se, kenen kyytiin nousee ja missä jää pois, vaikuttaa ehkä koko loppuhistoriaan.

Novellien päähenkilöt ovat kaikki naisia; on miehensä kaltoin kohtelema Carla-karkulainen; kolmea novellia koristava sekä miehensä että tyttärensä menettävä Juliet; intohimoa etsivä Grace; nuori Lauren-neiti, joka joutuu kohtaamaan vanhempiensa kohtalon hamasta menneisyydestä; yksinäinen Robin, jonka "vaitiolo" särkyy sekä Nancy, jonka valitsemaa tietä minä en päättäisi kulkea.

Pääsin lepäämään ajatusteni kanssa Munron kyytiin. Haluan levätä hänessä lisää, joten huomenna kun palautan lainaamani kirjat ja haen nivaskan lisää, sekä ensi viikolla, kun haen Suomesta suomenkielisiä opuksia hyllyyni, pidän kyllä huolen, että Munro tulee taas mukaan. 

Minkä graffitin tänään löysinkään!

Tässä vaiheessa uutta kirjoitusprosessia on ihan hyvä lukea tällaista helppoa hyvää, josta saa mainioita vaikutteita. Yleensä aina uuden tekstin alkuvaiheilla minä luen juuri sellaista kirjallisuutta, mitä rakastan, mihin samaistun. Sitten kun olen tarpeeksi lukenut (tässä vaiheessa luen paljon, kirjoitan vähemmän), heitän kirjat sivuun ja keskityn vain tuottamaan.

Tämä Munron "pehmeys" on niin nautinnollista, että hänestä on hyvä ottaa mallia. Uusia tyylejä vanhojen tilalle. Raiteet kaakkoon, siis. Munro jotenkin hellii ihmistä. Ei tuomitse, ei, vaikka valinnat olisivat tylyjä, kylmiäkin.

4 kommenttia:

  1. Hienoa, että löysit oikein mieleistäsi lukemista, Helmi-Maaria.<3

    Toivorikasta torstai-iltaa;DD

    VastaaPoista
  2. Helmi-Maaria, minulta puuttuu täysin Munro-geeni ja osittain myös Lessing-geeni. Munro ei laskeudu minulla ollenkaan ja Lessingiltä ylistän vain kirjaa Viides lapsi. Miksei kukaan innostu Marguerite Durasista...

    Kun ensi kerran eksyin blogiisi,luulin lukevani Durasin kirjaa Lol V. Steinin elämä. Luulin jonkin aikaa Durasin heränneen kuolleista.

    VastaaPoista
  3. Aili-mummo: Kiitoksia ja kaunista iltaa sinnekin!

    Leena: Apua. Tuo on kuules kauneinta, mitä minä olen pitkiin aikoihin kuullut. Duras on minun jumalattareni, jota palvon enemmän kuin ketään muuta! Duras löytyy hyllystäni ja häneen palaan tämän tästä. Suurempaa kirjallisuuden kultahahmoa ei ole. Joten et ole ainoa, joka Durasista on innostunut :)

    VastaaPoista
  4. Siis hänen tyyliään on vaikea määritellä, mutta uskon, että tavoitin jotain Lol V.Steinin rukiin tuoksussa, mutta sitten sekin häipyi.

    Minä pidän hänen karheasta kauneudestaan, jonka määrittelyn annoin Tuska -teoksen kohdalla Anne Friedille (asunut mm. tällä saarella, jossa hänen ainoa poikansa...), Lol V. Steinin tein itse ja lisäksi pienen henkilökuvan Durasista. Sitten löysin kirjamessuilta pienen kirjasen Kirjoitan/Ècrire ja se oli minulle helmi. Lukijoitani Duras ei ole kiinnostanut, mitä jaksan ihmetellä.

    Sinusta löytyy epätoivon hetkillä paljon Durasia!

    VastaaPoista