keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Kirjoitan taas?!

Minä olen taas aloittanut. Kirjoittamisen. Tauon jälkeen; väsymyksen, huolten hautaaman painon. Yhä minulla on huolia, ei pitäisi kai, mutta on. Silti sain tänään ja eilenkin aikaiseksi jotakin ja ajattelin, että ihan hyvinhän tämä elämän kirjoituspuoli yhä jaksaa...tosin siihen heijastuu elämäni leipätyössä. Mikä on ihan hyvä. Nyt kun en enää ole leivänjakaja, voin hyvin sijoittaa henkilöni sinne, maailmaan, jossa on leipää, joka päivä pelkkää leipää.

"Kirjeet, joita sinulle kirjoitan, alkavat yleensä samalla tavalla kuin mikä tahansa virallinen ilmoitus: „Hyvä herra Blumen..“. Vain kerran tai kahdesti olen aloittanut kutsumalla sinua rakkaaksi. Se pitää eikä kuitenkaan pidä paikkaansa. Sinä et ole rakas. Sinä et ala sanoilla Rakas ja Blumen. Ennen sinua on aina herra. Hyvä, hyvä herra.
         Sinä olet kadonnut, ja minä löydän sinut kirjeiden avulla joka - joskus tosin vain joka toinen tai kolmas - päivä, uudelleen. Joskus suljen kuoren sisään kuvia. Kuvia itsestäni vähissä vaatteissa, kerran olin alasti, mutta ennen kaikkea kuvia henkilöistä, jotka muistuttavat sinua.
         Kohtaan heitä usein. Sinun varjojasi. Sinua. Otan kuvat salaa, tiskin alta kännykkäkameralla tai vapaa-ajallani ohimennen pienellä taskuun mahtuvalla Canonilla, jota kannan aina mukana, sillä sinä päivänä kun sinä ja minä oikeasti kohtaamme, tahdon ikuistaa ilmeeni. Julkaista sen katoamisilmoituksia sisältävillä sivuilla.
         Näen sinut heissä, jotka eivät sinua tunne eivätkä tahtoisikaan tuntea. He eivät tunne sinun julmuutesi voimaa eivätkä he tunne valoa.
          Viimeksi se tapahtui eilen. Löysin ihmisen, jolla oli samat kasvonpiirteet kuin sinulla. Samanlainen käsiala. Katsoin häntä silmiin hiukan väheksyen, sillä jos hän olisi ollut sinä, minulla ei olisi ollut mitään syytä olla kohtelias. Minulla ei olisi ollut mitään syytä olla muutenkaan tuntevinani sinua. Sitä paitsi tämän eilen kohtaamani henkilön käsiala oli kaunista, ja minua hengästytti; hän taivutti nimensä niin kepeästi.
           Ja sinä olet jättänyt minut niin kaltoin. En voi liikaa sitä painottaa. Kirjeissäni en koskaan syytä, minun mielestäni sinun täytyy se itse ymmärtää; miksi sinä olet niin paha.
            Eilen, kun tapasin sinun näköisesi ihmisen, minulla oli aamuvuoro, olin väsynyt, ensimmäinen asiakas odotti oven takana viisitoista minuuttia ennen aukeamista, ja sitten sinä tulit etkä tullutkaan. 
           Järjestelin siinä vaiheessa vielä leipiä hyllyyn, vaikka leivät pitäisi asetella esille ensitöiksi. Ei juuri ennen liikeen aukeamista.
           Hartioitani särki. Olin työskennellyt kuusi päivää peräkkäin, joka päivä kahdeksan ja puoli tuntia, kerran melkein kymmenen, ja minun hartiani. No, niitä todella särki. En välitä kuvailla enempää. Ne olivat lysähtäneet jokseenkin turtuneeseen asentoon, minkä saatoin päätellä kuvajaisestani, joka vilahteli puodin ikkunoissa.
          Niissä on heijastavat lasit. Ovat kuin mitkäkin halvat kakkulat, peilipintaiset, minua vaanivat ikkunat. Suuret kuin selli. Laajat kuin tämän kaupungin kartta. Joskus kuvittelen tulevani hulluksi. Vilahtelen näyteikkunoiden pinnalla niin usein. Etenkin silloin, kun ei ole asiakkaita. Kun minun täytyy pyyhkiä hyllyiltä pölyä jotain tehdäkseni, liikkua leivän luota toisen luo ja tarkastaa, että kaikki on järjestelmällistä ja puhdasta, silloin minä näen itseni. Ja säälin. Sellainen puhdas, yksinäinen sääli on tunne, jota en soisi edes sinuun.
         Mutta eilisaamuna näin pelkästään asiat niin kuin ne olivat. Näin väsyneen itseni, joka nosti hartiat lysyssä viimeisiä leipiä hyllyyn. Ne olivat vielä lämpimiä. Sisältä kenties kuumia. Joskus, tai oikeastaan melko usein, mieleni tekee halkaista ne ennen yhtään asiakasta; höyryävät, tuoreet leivät. Kaivaa sormella niihin kuoppa. Maistaa. Makustaa, pyöritellä leivästä palloja ja heitellä niitä ympäriinsä. Salaa tiskiä kohti tulevia asiakkaita silloin, kun he eivät tiedä mitä tahtovat, vaikka heidän takanaan kasvaa jono ja leivästä himokkaat huulet, voi kuinka minä pelkään empimistä.
        Kun sain viimeisen leivän tarkalle paikalleen, kun pyyhin vielä pienellä puuharjalla pöytien pinnat ja työtasot, minä näin sinut ikkunan takana, ja sinä lävistit kuvajaiseni, ja me olimme oikeastaan kahta vaille yksi. Kenties pelkästään yksi. Sama, summa. 
        Avasin oven lämmin hymy huulilla, ja minä näin oman hymyni suorasta kulmasta, kun sinun näköisesi herrashenkilö astui sisään. „Otan neljä viipaletta kuminaleipää ja kahvin“, mies särki sinut, "Otan kaiken mukaan, en ehdi tänään jäädä." Sinä et koskaan ostaisi kuminaleipää. Sinä vihasit kuminaa. Syljit minun leipomani kuminapikkuleivät roskakoriin, kun ensimmäisen kerran tulit luokse ja otit minut. 
        Sinä et koskaan ottanut kahvia mukaan. "Kahvin aromit hyytyvät, kun sen juo ulkona", tapasit sanoa. Tapasit katsoa minua työssäni, juoda kahvisi hitaammin kuin lapsuus."

Minä en saanut tänään palkkaani. Ja sekös otti päähän. Ikään kuin koko tämä maa huutaisi: "Mene pois!" Mutta sitten soitin ja palkka lensi kuin lakipykälä tiliini. Ja minulle tuli uusi idea siitä, mitä täällä, 4000 suomalaisen kansoittamassa Bayerin osavaltiossa voisin tehdä työkseni. Kirjoittamisen ohella. Opiskelun lisänä.

12 kommenttia:

  1. Hih, tuli eräs kesätyö mieleen...

    Sinulla on huikean runollinen tyyli kirjoittaa!

    ps. blogisi fontti on kaunis mutta ehkä hiukan hankala lukea, tai sitten vika on minun lukutaidossani.

    VastaaPoista
  2. Hienoa tekstiä, Helmi-Maaria;DD
    Ja taas uusi romaani alussa.

    Kannatti(ko) kärsiä, että sait tämänkin leivänmyyjän kokemuksen;?

    Oikein leppoisaa loppuviikkoa sinulle.<3

    VastaaPoista
  3. Miten hieno alku, wau! Sinulla on ihana, oma ääni.

    Komppaan edellistä, tumma pohja ja koukeroinen fontti ovat haastava yhdistelmä.

    Toisaalta kun on tällaista kirjallista herkkua tarjolla, en halua nillittää. Sen sijaan kiinostaa tämä leipämyyjän tarina, ehkä sille saa jatkoa.... :-)

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoiselta kuulostaa! Tuosta alusta (ekasta kappaleesta) tuli mieleen niinkuin kyseessä olisi jokin historiallinen romaani tyyliin humiseva harju. Niin hyvin sopi tuo runollinen tyyli tuohon aloitukseen.;-) Ja historiallisten romaanien ystävänä innostuin ihan mahdottomasti, ja totta puhuen vähän petyin kun tuli kännykkä ja muut tekniset vempaimet tarinaan mukaan.
    Sinun tyylisi sopisi ihan mahtavasti sellaiseen historialliseen suureen rakkausromaaniin, kirjoitappa sellainen seuraavaksi ;-)

    VastaaPoista
  5. B.N. Pitänee muokata tämä kaikki lukijaystävällisemmäksi..auttaisikohan, että vaihdan taustan..mutta säilytän fontin. Hmm...

    Aili: Kannatti näköjään kärsiä :)

    Outi: Ok, muuttelen tätä viikonloppuna siedettävämpään lukukuntoon. Tätä taustaa tai fonttia. Tai molemmat hujautan uusiksi - jos osaan.

    Kyllä tämä tästä: Hmm..minusta tuntuu, että historiallinen romaani on vaikeaakin vaikeampaa (?). Mutta voinhan toki yrittää, sillä minäkin pidän kaikista noista vanhanajan rakkausromaaneista ;) Katsotaan, mihin teksti kuljettaa. Suunnitelmia ei ole, paitsi päähenkilö on jo mielessä samoin kuin että leipää pitää myydä.

    VastaaPoista
  6. Kiitos, nautin tekstistä.

    Kunpa itsellekin tulisi halu kirjoittaa, vaan ei. No, maalaan ja teen käsitöitä odotellessa.

    VastaaPoista
  7. Tätä lisää! Olen aivan toisessa maailmassa, leivän tuoksuisessa ilmapiirissä. Vau, huokaan ihastuksesta ja hymyilen korvasta korvaan. Jo tässä lyhyessä pätkässä henkilöhahmot heräävät eloon vahvoiva ja läsnäolevina ja tulevat lähelle lukijaa, niin tutuiksi, etten malta olla lukematta pidemmälle, katsomatta mitä heille käy, toivomatta, että käy hyvin. Se, miten kuvasit naisen olemusta ikkunalasista näkemänsä kuvajaisen kautta, on tavattoman aitoa ja häkellyttävän todentuntuista. Pieniä ajatuksia, jotka tekevät päähenkilöstä entistä selkeämmän ja antavat kuvan siitä mitä hän ajattelee itsestään ja elämästä. Osaat lennättää tekstiäsi eteenpäin erityislaatuisella tavalla, niin että jo muutamat ensimäiset lauseet nappaavat lukijan mukaansa. Olen häkeltynyt. Kiitos ja jatkoa odotellessa...

    VastaaPoista
  8. Katja: Niin on. Mutta ei jostain syystä tule samoissa määrin tekstiä kuin ennen. Pääasia kuitenkin, että edes jotain!

    SusuPetal: Maalaaminen ja käsillä työskentelyhän ovat juuri parhaita inspiraationodottelukanavia :)

    Maria: Et arvaakaan, kuinka paljon sanasi merkitsevät tällä elämän hetkellä. Kiitos!

    VastaaPoista
  9. Oli ihana lukea tarinaasi. Tykkään tavastasi kirjoittaa..
    ja fontistakin tykkään..mietin juuri mikä fontti tuo onkaan, onko minulla..
    Rakastan leipiä, etenkin juurella leivottuja, joissa on pahkinää mukana..
    Siksikin tuo teksti tuntui niin hyvältä..
    kiitos♥

    VastaaPoista
  10. Hanne: Oi, minunkin suosikkini on pähkinäleipä. Saksanpähkinäleipä, jos tarkkoja ollaan. Joten pitänee kirjoittaa vähän pähkinäistä leipää sekaan.

    VastaaPoista
  11. Tsemppiä ja kiva, että kirjoitat taas. Mie luen yleensä blogeja puhelimen kautta, joten kaikissa blogeissa on sama fontti. Nyt kuitenkin tulin ihan koneella käymään, että voin myös kommentoida ja huomasin myös, että blogisi fontti vähän hyppii silmissä. Eipä tuo haittaa, koska se ei estä lukemista, mutta viittaan tuohon ensimmäiseen kommenttiin, että samoja vikoja oli minunkin lukutaidossani. :)

    VastaaPoista