perjantai 30. maaliskuuta 2012

Ota minut!

Että jos lyyrinen kokemus romaanin muodossa on poikaa (tai tyttöä!), osallistu toki kirjani arvontaan. Tai muutenkin vain hurvittelun vuoksi. Käy kommentoimassa tuota tekstiä, ja jos kommentointi ei onnistu, voit myös (mikäli satut olemaan FB-ystäväni) näyttää peukkua Facebookissa tai sitten, jos mikään muu ei onnistu, otan myös sähköpostia vastaan 1.4. saakka.

Ja nyt, jotta ehtisin avata tukossa olevat röörini ja niistellä itseni suhteellisen kohtalaiseen edustuskuntoon, lähden sohvalle ja istun siellä, kunnes kotiovi aukeaa ja sieltä ilmestyy sisään minun elämäni ajatus, R, jolle aion tässä viikonlopun aikana esitellä hienot matkasuunnitelmani, joita ei vielä oikeastaan ole tarpeeksi.

Olen tekemässä hänelle "kirjaa" leikkaa-liimaa -periaatteella. Unelmieni matkakohteista. Houkuttelevasti, jotta hänkin innostuisi. Ainakin itse olen pähkinöinä. Sitä paitsi työsuhde-etuihini kuuluu myös askartelu sekä maalaustaide. Maalasin tänään vesiväreillä paperia. Ja itseni. Joten töissäkin saatan olla luova.

Hyvää viikonloppua. Tavataan sunnuntaina, kun arvon jonkun teistä yllättyneeksi.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Virus polttaa poskia

Tovereinani lääkevarasto ja nenäsuihke, en kestä enää ilman. Jouduin tulemaan puolivälissä työpäivää kotiin tai ainakin niin kehotettiin, sanoivat: pääset sitten vanhempainiltaan, edes. Nukuin hieman vajaa neljä tuntia, kunnes piti herätä ja käväistä siellä kokoontumisessa. 

Missä muuten oli hauskaa. Ihmiset nauroivat eivätkä olleet vanhempia lainkaan. En ole ennen päässyt noin rentoon vanhempainiltaan, missä napostellaan juustokeksejä ja juodaan olutta sekä bionadea. Ja minä olen avannut juuri yhden virkistävän juoman: verigreippioluen, joka ei ole olutta ollenkaan.

Rakas lenkkipolkujokeni.
Sitä paitsi meidät työveikkoset potkittiin ulos jo vajaan tunnin kuluttua ja vanhemmat jäivät jatkamaan sinne iltaansa. Meidän työpaikallemme. Sanoivat: nähdään ehkä aamulla. Minä sanoin: en tule jos on kuumetta.

Sitä paitsi jos en ole vielä ilmaissut asiaani julkisesti, ilmaisen sen nyt: en hae tänä vuonna yhtäkään apurahaa, enää. Työpaikkani on minun apurahani. Sillä tavalla ei tule pakkoa kirjoittaa, vaan voin jatkaa kuten aina. Kirjoittaa, kun siltä tuntuu ja miten päin tahansa, eli toivottavasti joka päivä, jos ei lasketa mukaan noita ihmeellisiä apua-ei-tule-tekstiä-päiviä. Tosin matka-apurahaa haen. Sitä runoprojektia varten. Sitä, joka kihisee käärmepesän lailla, mihin ei uskalla astua, ja jos siihen joutuu, ei pääse ulos.

Joten tosiasia numero kaksikymmentä: jos en käy töissä, en myöskään näe yhtä paljon. Joten tosiasioista astioihin (ja ihanaan astianpesukoneeseeni, jota innoissani täytän ja tyhjennän vaikka ei tarvitsisi!): en enää ajattele mitään, etten laittaisi pakkovelvotteita tielleni. Minä en enää unelmoi siitä, että olisin pelkästään kirjailija. Se tappaisi minut, niin kuin se meinasi tehdä jo syksyllä, kun tunsin uivani mudassa täällä ilman sosiaalista työyhteisöä. 

Sitä paitsi olen liian kaukana Suomen kirjailija- ja runoilijapiireistä, minkä voisi kuvitella kirjoittavan ihmisen työyhteisöksi. En varmaan koskaan pääse sinne mukaan sillä tavalla kuten muut, sillä koskaan en ole paikalla kun pitäisi olla. En pääse luomaan suhteita muihin taiteilijoihin siellä. Se olisi tärkeää, kuten verkostoituminen aina, joten minä yritän revähtää täällä omia juuriani pitkin käyntiin ja asua maan alla.

Ja jotta nyt paranisin, juon virkistävän verigreippioluen pois, vuoroin kaadan salviateetä ruokatorveeni, ja kirjoitan ulos muutamat sanat. Runopäivä, tai siis -ilta, ja sen jälkeen paranen, eikös.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Siksi että

hän on kipeä henkäys mustaa ja minä suojelen sinut tältä pois.
Sanon kolmetoista sanaa: jättäydy jälkeen.

Päätin tässä menneinä päivinä, että tahdon kuolla vasta vanhana.
Että jos mahdollista, kokisin kasvoillani vuosia vanhat uurteet, näkisin nälän, tuntisin

miltä ehtoo kuulostaa.

Sulkakynäni on suurin piirtein ihana!
Kadulla kohtasin nimittäin vanhuksen, joka sai sydämeni särkymään. Hän oli kaunis vanha rouva, ehkä satavuotias tai hiukan nuorempi, ja hän käveli niin hitaasti läpi tien, että sai osakseen mojovaa karjuntaa. Teki mieli potkaista etupeltejä, heristää nyrkkiä, polttaa katseella. Mikä ihmeen kiire tässä edes on?

Toisenkin kohtasin taas. Erään kodittoman herran, jonka olen kohdannut miltei päivittäin viime kesästä lähtien. Hän asuu lähikirjaston rappusilla, etuovesta pari välikköä kauempana, ja lukee aina sanomalehteä. Koskaan hän ei kerjää. Koskaan ei juo alkoholia. Hän makaa tai istuu, ja hänen napanuoransa on päivän lehti tai mistä minä tiedän kuinka vanhoja papereita hän tutkii.


Sitä paitsi flunssa yrittää kuristaa minut, sydämeni tekee ihmeellisiä syrjähyppyjä niin että rinta heiluu, toinen niistä, vasen, vaikka se on pieni ja pyöreä eikä sen kuuluisi heilua. Mutta se heiluu yhtä lailla kuin ilta on tullut. Ja minä olen vaalea ja tumma, yhtä aikaa molempia, en jaksa. Olen jo juonut teetä ja yrittänyt manata kipeän olon pois. 

En ymmärrä; miksi taas. Vastahan pari kuukautta sitten lojuin sohvalla ja niistin nenäni rikki. Tai siis ymmärrän. Siksi taas, että olen niellyt uusia viruksia. Noista työpaikan lapsista ne tulevat. Siellä on kierre; jokainen kaatuu vuorollaan. Nyt kenties minä, tosin sairaslomalla en vielä ole. Toivotaan, ettei tarvitsekaan, että riittäisi iltalepo.

Luen loppuillan kirjaa, Murakamia luen niin kuin opiskelijat valmistautuvat tentteihin kahviloissa. Syön pakastettuja hedelmiä. Ne ovat arvaamattoman hyviä. Talvihedelmäpussi. Aaah.

Hyvää yötä ja savuja piipuista.

PS. Sulkakynäni on kevyt ja terävä ja muste riittää pitkäksi aikaa; ehkä muutun takaisin entisiksi ajoiksi ja kirjoitan kokonaisen kokoelman juuri sillä. Runotuulet puhaltavat. Projekti valokuvaajaystävän kanssa on syvää tekoa, pitäisi vielä päästä tapaamaan häntä jonnekin päin mannerta.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Nyt se alkoi.

Minä haluan viisitoista tuhatta järkevää kopiota sinusta.

Tuo yllä oleva lause oli minussa, kun aamulla heräsin kellon soittoon. Se oli siellä, ensimmäisenä, ja tämä kaikki on suuri merkki: uusi alku. Uusi kirjoituspuuskan alku, uusi runon tai pidemmän tekstin alku

ja minä hytisen jännityksestä. Mihin tuo lause minut vielä viskoo. Kaikki minun romaanini ovat alkaneet yhtäkkiä. Olen keksinyt lauseen, ensimmäisen, tai se on vain ilmestynyt, ja yhtäkkiä olen lähtenyt pitkälle matkalle johonkin omituiseen maailmaan, jonka olen kirjoittanut ulos sitä mukaa, kun siellä olen kääntyillyt.

Tuottotiistai siis. Minulla on vapaapäivä (tosin iltapäivällä menen tutustumaan Suomi-kouluun, missä alan huhtikuun puolivälissä opettaa kerran viikossa, ja illalla autan työkaveria muuttopuuhissa), joten juoksen yhtä hyvin kuin kirjoitan.

Aamutee jäähtyy tässä.
Minä kirjoitan kohta niin, että ette kuule kuinka tuomitsen.

Luin viime yönä Marguerite Durasin Tuskan loppuun.
Minun jumalattareni Duras ei koskaan petä.

Ja sinusta minä tahdon vetiset valokopiot, jotta saisin tietää, miltä näytät kun joskus synnyt uudelleen.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Eivät tule ne sanat, joiden pitäisi

Täällä vihertää rutto. Selkäni rapisee sinun takiasi,
           olen
 valkoinen puhallus mustaa jälkeä.

Sanoin sinulle eilen yhden kerran: silitä minua ja anna hänen olla.

Silitit kaiken, paidatkin suoriksi, minuun et muistanut laskettaa.
Olen yhtä kuin kolmentoista vuoren jono ja aivan liian jyrkkä.
Kerran ajatellut: tämä oli tässä enkä enempään, en, pysty.

Täällä vihertää tämä sama rutto.
Poljen maltaissa, naapurini vehnäviljelmissä.
Olen keltainen ja painan enemmän
kuin sinun satosi
ensi elokuussa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Hyvää päivää ja illan jatkoa.

En syö lihaa mutta ne muut kyllä eikä se pahalta näytä kai.
R:n kotiinpaluu, pikainen pinaattipizzaillallinen, piipahdus läksiäisissä, aikainen lauantaiaamu, tuore mangosmoothie, voisarvia, astianpesukoneen ostaminen ja asentaminen ja käyttäminen (ihanaa, tervetuloa ruokavieraat sankoin joukoin ja lasikaupalla!), pikavieraiden seurasta nauttiminen ja hätäinen osakaupunkiesittely näille hauskoille vieraillemme (tietysti tähän kuului myös tuhti ruokailu Hofbräuhausissa), ajomatka Ikeaan ja uupuminen sinne (ei enää mitään jakoa!), huudahdus ja äkkiliike moottoritiellä, väsyneiden kasvojen lauantai-ilta sohvalla, jonne sekä minä että R vahingossa nukahdimme ennen kuin ehdimme mitään ymmärtää,

sunnuntaijuoksu aamuauringossa, linnut näkymättömissä kuulumassa, itsetehty hedelmäsmoothie ja tuoreet sämpylät leipomosta nurkan takaa, siivoaminen (blaah!), taulun asennus, iloitseminen vähän niin kuin kaikesta, salaatin valmistaminen ja sienten kääriminen folioon, mansikoiden paloittelu, grillaus iltapäivän säteissä joen ryskeessä ja alastomien vartaloiden (kyllä, nudistit ovat JO liikkeellä) ympäröimänä, valokuvahetkiä, pyörämatka tarakalla, jalkakipu, ihastuminen.

Se toimii vaikka sen sisään piti kaataa 2 kiloa suolaa.
Minun R:ni on ollut tänä viikonloppuna söpö. Kaikki sen ilmeet ja asennot, kaikki sen omituiset ajatuksenjuoksut. Jotenkin ihastuin uudelleen ja ajattelin, että tämä saisi jatkua. Vuosia, vaikka, kiitoksia.


Ehkä ensi viikolla jo pystyn kirjoittamaan? Ehkä blokki oli vain lyhyt blokki. Haluaisin enemmän sitä paitsi tällaisia viikonloppuja, joina heräämme ennen kuin muut heräävät ja käynnistymme hitaasti. Mansikoita suussa. Aurinko kasvoissa pyörimässä. Minä olen kesä ja sinä olet viisitoista vuotta sitten ajattelemani humala.


Olen väsynyt kaikesta kiireestä. Hyvästä kiireestä. Mutta ensi viikonloppuna en tahdo juosta näin. Koko ajan joka suuntaan ja ajella vielä pimeässä tuhatta ja sataa ilman että näen. Ensi viikonloppuna maalaan huonekalun valkoiseksi ja katson, kuinka elämä kuplii tässä.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Tsiikaa mun tykkii

Olen saanut tänään suukkoja kasvoni täyteen lapselta, joka luulee olevansa piano. En pidä sanasta suukko, mutta millä muullakaan niitä kuvailisin. Pusu ei nyt rimmaa, ei tänään eikä huomenna. En myöskään pidä sanasta myssy.  Mutta minkä sille voi. Pakko niitäkin on joskus käyttää. Kammosanoja. Etenkin jos haluaa olla sanavarastoa kunnioittava kirjoittaja.

Kysymys: mitä sanaa et voi sietää?

Minä hajoan nyt. Saksan tunnit ovat menneet ihan rutiinilla, tahdon vihreää teetä. En kuuntele siellä puoliakaan, kurssilla, opettaja on konservatiivista konservatiivisempi, oikea vanhan koulun hirmu, mutta jostakin syystä osaan aina sattumalta oikein. Ehkä en tarvitse enää kursseja? Kieliopin puolesta kyllä, mutta muuten.

Nein, nein danke.

Ja illan armoksi syötän eteenne Löytöjä joiltakin vuosilta ennen minua. Ne keikkuvat hyllyllä ihan tuossa. Otin ne mukaan kun muutin. Olen kirjoittanut nuo alla olevat 13-16 vuoden iässä. En tiedä tarkkaan milloin.

Jotkut ovat jopa ihan hyviä (tarkoitan siedettäviä, en missään nimessä hyviä sanan hyvä merkityksessä) mutta suurin osa niin hellyyttäviä, täynnä lemmenlurituksia ja pettymystä, että tunnen myötähäpeää. Mutta kaikkihan me aloitamme jostakin, eikös. Vaikka nyt sitten juuri kliseistä ja kaikesta. Romantiikan tuulista.

"Kuin elefantit
jonossa me kuljemme
ympäri keltaista kehää.
Yritämme etsiä aarretta,
jotain kallista,
mutta näemme vain kurjuuden
syövyttämiä
kasvoja, tuhansia
nälkäisiä suita,
emmekä auta
niitä, etsimme vain
itsekkäästi tietä
ulos ympyrästä."


"Saanko minä
tukehtua
kysymyksiin kurkussani?
Saanko hukkua
suruuni paljaille
kallioille?
Saanko takaisin
kengät. Lapsenkengät."

"Hän
sivalsi
palan
           minusta.
Ja minä
vain
hukun."

"Ruusuna
auringon mustassa varjossa,
tulena
uneni äärirajoilla
perhosena
päivissäni tuuliajolla.
Keksi jotain uutta, ystäväni,
mielipuoleni."

"Se palaa.
Tulipunaisena hulmuten
se kääntää päät
ihmettelemään
ja yhä vain se
palaa."

"Älä tuuli enää ulvo.
Minä pelkäsin jo."

Täytyy sanoa, että muototajua minulla taisi silloin jo olla, sanarytmiikka ihan hyvin hallussa. Omasta mielestä.

Gute Nacht!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Olen niin parsa.

Anteeksi, mutta en voi muuta kuin olla väsynyt. En osaa herätä aamukuudelta kirjoittamaan. Pikemminkin käännän siinä vaiheessa kylkeä ja olen onnellinen siitä, että voin nukkua vielä kotvasen jos toisenkin. Mutta tänään on kevät ja minä hukun aurinkoon.

Sitä paitsi eilen kävin elokuvissa. Elokuva oli alkuperäiskielinen (ranskaa täynnä enkä minä sitä osaa) ja saksaksi tekstitetty. Mikä voitto: ymmärsin melkein täysin kaiken!

Sitä paitsi eilen Silja ja Mai sai taas huomiota.
Ja tässä on teille huvittava vihanneselämys.



Romaania on kehissä. Eilinen arvontakirjoitukseni tuottaa hedelmää 1.4. saakka. Adios und bis bald.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Haluatko kirjani II

Ohhoh. Hieraista silmiä täytyy maanantai-illan huumassa: te olette tehneet minun blogistani 20 000 kävijän blogin. Päivittelenpä jälleen: uskomatonta, että kavereita ja perhettä varten rakentamani "Saksaan muuttaneen kirjailijan päiväkirja" on yhtäkkiä levinnyt kaikenmoisiin silmiin. Luulen jopa, että kaikki perheenjäsenet eivät jaksa tätä enää lukea, mutta teitä muita kyllä riittää. Mikä on ilahduttavaa ja hurjaa.


Kiitos kaikille ja syökää kermaleivoksia!

Viime aikoina kävijämäärä on ryöpsähtänyt siihen malliin valloilleen, että jopa melkein pelottaa. Rekisteröityneitä lukijoita on jo 57, mikä on suuri luku minulle, jonka blogi ei taida olla nykyään keskittynyt mihinkään. Mutta jatkossa(kin) kirjoitan ajattelematta minkäänmoisia lukuja. Sanoilla vain on väliä, elämällä, sillä että siellä aidan toisella puolella kasvaa yhtä paljon luontoa kuin täälläkin.

Ai niin, ja koska viimeksi 10 000 kävijän räpsähdettyä mittariin lupasin järjestää kirja-arvonnan aina, niin tässä se nyt on. Jos tahdot esikoisteokseni Siljan ja Main tai toisen painautumani Minä rakastan sinua nuoren miehen, ole hyvä ja jätä puumerkkisi kommentin muodossa tähän tekstiin. Ja vaikka et tahtoisikaan kumpaakaan itse, kannattanee osallistua ja voittaa kirja muuten vain, kirjalahja kun on aina hyvä lahja.

Viimein kehyksissä ja seinällä. Anni Halosen maalaama valloitus!

Enemmän noista teoksistani voitte lukaista tuolta oikean laidan linkkipalkista. Että niin. Jos himottaa kirja, naiseuteen keskittyvä tai nuorta miestä kaipaava, kommenttia kehiin. Kuten täällä blogistaniassa on tapana: kaksi arpaa saat, jos linkität arvontani. Ai niin, ja arvonnan suoritan vasta 1.4. aprillipäivän kunniaksi. Pitääkin merkitä kalenteriin, etten mene unohtamaan.
Koska R on poissa, arvonnan valvoo uusi kirppislöytöni. Herra joku vanha pormestari, joka pääsi seinään.

Oikein kaunista viikkoa toivottelen täältä ja koetan päihittää tai siis ylittää yllättävän kirjoitusesteen. Sanat ovat kadonneet mutta ideoita kyllä sikiää. Että kaipa se tästä, ja blogitekstejä sentään tulee, näemmä, joten ei liene syytä kummempaan huoleen. Ehkä täytyy taas kirja-arviota pistää kehiin tässä pikkuhuumassa jonain iltana.

Pieni lisäys: Jotta myös "epäblogittajat" voivat osallistua, voitte kommentoida tätä myös Facebookissa tai sitten nimimerkillä tänne kommenttilootaan.

Juuret

En pysty tähän. Kirjoitan kuollakseni jälleen. Minun maailmani nukkuu. Sanat eivät tule, vaikka niillä olisi monia mahdollisuuksia. Kuinka typerää, että kerrankin olisi aikaa, mutta mitään ei tapahdu.

Lasken sylini valloilleen. Sinä jäät taakse enkä näe sinun hartioittesi ylitse mitä edessä tapahtuu. Kuulen kyllä, että siellä torjutaan väärät uutiset. Kuulen kellojen lyövän. Aika polkee, paikoillaan ja takaisin, ja siihen pitäisi mukautua.

Münchenissä sataa tänään. Tulisi jo vihreys; tiedän, se räjähtää kyllä vielä. Sitten alan aivastella. Tutustuttani R:ään tutustuin lisää myös itseeni. Ymmärsin, että minua vaivaa kastanja-allergia. Olen jo hieman aivastellut, mutta nuppuja ei näy.

Sitä paitsi minusta on kasvamassa jonain päivänä aikuinen. Ystäväni Päppis täyttää tänään kolmekymmentä. Onnea Päppis. R:n lapsuuden ystävä sai eilen toisen lapsensa. Minun pikkuveljeni saa kesällä neljännen.

Minulla ei ole kiire eikä edes tahtoakaan, kuvottaa ajatella että sisällä kasvaisi jotakin, pelkään asioita,

pysähdyn tänään ja valmistun joskus, kun on tarve.

Minulla on vapaapäivä, mutta koska mitään ei tule, voisin mieluummin olla töissä.
 Juokseminenkaan ei nyt luonnistu. Sataa. Minut on tehty muinoin sokerista ja ripauksesta suolaa.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Vilauttelija

Olen nauranut eilen liikaa. Vatsaan sattuu. Voisin itkeä jälleen, ilosta taas ja ikävästä. R lähti Ranskaan. Mitähän sieltä voisi tahtoa tuliaisiksi? Tuliaisia epäilemättä saan, sillä R lähti pahantuulisena Ranskaan enkä yhtään olisi tahtonut saatella sellaista miestä junalle. Mutta saatoin kuitenkin. Lentosuukon jälkeen hän näki keskisormeni. Jotenkin oli pakko osoittaa mieltä. Kyllä sieltä sitten heti tulikin tekstiviestiä juuri ennen koneen lähtöä, että anteeksi ja nähdään perjantaina. Kyllä. Nähdään. Nähdään perjantaina.

Kyllä, eilen oli kuuma suorastaan!

Minun kirjoituspäiväni on ollut huolellinen ja tuottoisa. Pakko pitää tauko. 

Koko kaupunki on syönyt tänään jäätelöä. Teki mieli ostaa pari palloa, mutta jonot olivat järkyttävät ja huomasin puolessa välissä elämääni, että hameeni oli noussut jotenkin omituisesti ylös. Toisin sanottuna kävelin tuolla ihmisten nähden hame miltei korvissa. 

Minä ja ystäväni rouva I.

No, vilkkuivatpa nyt sitten tuottopikkupöksyni ja pakarani kaikkien silmiin sukkahousujen läpi. En tiedä kuinka kauan niin tapahtui. Häpeän määrää on kenties mahdoton kuvailla. Tai ei, en hävennyt, vaan olin niin nolostunut, että jos joki olisi ollut siinä vaiheessa lähellä, olisin kyllä hypännyt veteen. 

Kukkia! Oikeita leskenlehtiä jo nyt, bitte.

Loppumatkasta sekä pieni puro että Isar seurasivat kulkuani ja linnut joikuivat. Olin jäädä auton alle, sillä tänään katson vain luontoa. Autot eivät sinne kuulu. Näin kaksi aivan todellista koiranpentua ja viisikymmentä muuta, ja ajattelin: kyllä se nyt vain niin on, että astianpesukoneen ja Australian lentolippujen jälkeen ostan koiran. Mutta ehkä sittenkin päädyn kissanaiseksi. Tiedä häntä. Kuumeeni on kaikesta huolimatta valtava.

Ostfriedhof. Miksi minä pidän hautausmaista sekä takaa että sisältä.

Hyvää tulevaa viikkoa, darlings. Minä ajattelin nyt lukea hieman lisää Murakamia.

Ja minä tahtoisin olla huomenna kaunis. Kasvoillani jätevuori. Olen alkanut lukea Murakamin paksua 1Q84-romaania. Sitä paitsi vihdoin tiedän, mistä sitä jäätelöä saa. Omasta pakastimesta saa.

Silta, jonka toisella puolella on koti.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Näkymättömät kalapuikot huulten yllä

Kesäkö tämä on. Sain rusketusraidat. Vietimme tänään 4,5 tuntia työajastani ulkona. Eräs tyttölapsi sanoi: "Tehdään sinusta sopivan näköinen!" Ennen kuin ehdin nähdä, oliko kädessä kukkia (kyllä, täällä on jo kukkia, maasta pilkottavia!) vai jotakin muuta kaunista, kuulin kolinaa. Päähän ropsahti pikkunyrkillinen kiviä.

Ajattelin: miksi mikään kova ei enää satu.

Mutta haa: olen päihittänyt auringon. Ymmärsin vihdoin, että rusketusviiksiä ei saa, jos käyttää meikkivoidetta. Vinkki niille, jotka saavat rusketusviikset. Minulle kipuavat kasvoihin yleensä kunnon kalapuikot. Siinä sitten kesänaamalla kuljeksitaan ihmisten ilmoilla ja yritetään välttyä katseilta. Tekisi mieli liimata otsaan lappu: ne ovat auringon aiheuttamat, eivät karvojen. Siis ne viikset. Katsokaa vaikka. Koskettakaa.

Taisin jo viime vuonna huokailla aiheesta. 
Tämä on melko tuore ilmiö ihollani. 
En toivo kenellekään samaa.

Minun viikonloppuni alkaa tunnin päästä, kun R palaa matkaltaan. On elokuvailta. Pidän siitä. Jalkani raikavat väsymystä. Huomenna menemme Starkbierfesteille jo puolen päivän jälkeen. Tosin istumme iltapäivän biergartenin puolella. Teen eväät. Puen dirndlin päälle ja nauran. Toivottavasti siellä ovat raippamiehet musisoimassa. 


Sunnuntaina R lähtee työmatkalle Pariisiin (viikoksi, blaah, mutta aika vierii nopeaa kyllä) ja minä aion juosta ja kirjoittaa, juosta ja kirjoittaa, juosta ja kirjoittaa, kirjoittaa. Ja viehättyä.

Oletteko muuten nähneet elokuvan Stay? Suosittelen. Vaikuttavaa. Tulkitsin sen niin, että koko elokuva pohjautuu viimeisiin minuutteihin ennen kuolemaa. Enempää en sano. Mutta erittäin hienosti se on tehty, mainioita kohtauksia kuvan kannalta ja kerronnaltaan se antaa kirjailijalle ideoita.


Valloittavaa, rentouttavaa, huisia viikonloppua kaikille. Ja auringonsäteilyä lähetän täältä jokaiselle!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Pikkuhousupaljastus

VAROITUS. Tämä teksti sisältää kuvan kirjoittajan lempikirjoitusalushousuista. Jos tarvitset häveliästä lukemista, älä jatka. Jos kestät nähdä totuuden, ole hyvä.


Aamu-minä ei jaksakaan olla niin kirjoittavainen. En herännyt tänään kuudelta kun kello soi, vaan vasta seitsemältä kun naapurin sänky narahti (tänne kuuluvat mukavasti pikkuiset äänet). Jätin unet sikseen ja valuin suihkussa liian kauan. Höyryn läpi näin tulevaisuuteni yhä kirkkaana.

Olen yhä niin hirveän iloinen, että voisin itkeä. 
München avasi minulle vihdoin ovensa.
Työpöytäni juuri siivottuna.
Sitä paitsi täällä on kevät. Tälle päivälle on luvattu 15 astetta, huomiselle kaksikymmentä. Aurinko soittaa kasvoilla valotangoa. Saan kai taas rusketusviikset (Argh!). Eilen istuimme työkavereideni (ihanaaaaa, mulla on pitkästä aikaa työkavereita!!) kanssa kaksi tuntia puistossa. Lapset möyrivät hiekassa ja nauroivat. Ei tullut itkua kuin yhdeltä. Silloin ajattelin: miten puhdasta on lapsen itku, ponnetonta tavallaan ja yllättävää. Se tulee, kun on tullakseen.

Omat itkuni tulevat suunnitellusti. Ne suunnittelevat tiensä poskilleni etukäteen, kertomatta minulle. Sitä paitsi hymykuopat eivät olekaan kadonneet kasvoiltani. Luulin jo, että ne lähtivät lopullisesti.

Tuottohousut.
Eilen, kun tulin saksankurssilta kotiin, illalla melko myöhään, avain ei sopinut lukkoon. Naapurinrouva yritti ensin omillaan päästä alaovesta sisään, tuloksetta. Sitten yritin minä. Tuloksetta.

Rimputtelimme summereita niin kauan, että joku avasi. Ja ihmettelimme, että miten voi joko lukko yhtäkkiä vaihtua tai avaimet tehdä lakon. Pelkäänkin, pääsenkö tänäiltana kotiin. Tulen taas vasta myöhemmin. Silloin voi vielä juuri ja juuri soitella toisten ovikelloja. 

Sitä paitsi arvatakaa mitä. Silja ja Mai saivat taas huomiota. Kuinka mukavaa sentään. Minun Siljani ja minun Maini. Ajattelin lukea sen itsekin pitkän, pitkän tauon jälkeen taas. Jos vaikka saisin jotakin uutta irti, omasta tekstistä. Muistella, miten kaiken kirjoitin.

PS. Kuvassa ovat tuottopikkuhousuni. Ne ovat niin mukavat ja hauskat, että ne jalassa juttu luistaa. Oli pakko pistää hieman piristävänlaatuinen juttu tähän tekstiin. Haastan samalla kaikki teidät esittelemään tuottoisimmat pöksynne. Sillä suuri tosiasiahan on, että hyvät pöksyt pitävät istujan aloillaan. Pystyy keskittymään paremmin eikä ajattele sivuseikkoja, kuten että aijai kun hiertää tai oijoi kun pitää nousta ja heristää.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Työpöydälläni teetä ja kirjapino ja sinä ja minä

Olen jotenkin nyt vieläkin pöllähtänyt. Että miten voi käydä näin? Täällä, näin, tällä tavalla? En yhä vieläkään tiedä, miten päin olla. Eilen oli ensimmäinen kunnollinen työpäivä, jona allekirjoitin myös työsopimuksen. Ja sain kuulla ylitsepursuavan iloisia asioita, toisin sanottuna työsuhde-etujani, kuten että

minun tulee tehdä fyysisesti työpaikalla töitä vain 32 tuntia viikossa, sillä osa työajasta on suunnittelua ja kokouksia varten. Teen 8 tunnin päivän vain neljästi viikossa, eli saan yhden vapaan (kirjailijan onni!) viikonlopun lisäksi. Lounastunti sisältyy tähän päivittäiseen tuntimäärään ja lounas kuuluu etuihini, eli siis syön sitä mitä lapsetkin (päiväkotimme on onneksi kasvisruokatarha).  

Minulla on 6 viikkoa lomaa vuodessa (yleisten ja baijerilaisten vapaapäivien lisäksi tietysti ). Saan matkalipun joka kuukausi (vaikka käynkin kävellen taikka pyörällä töissä) ja myös München-lisää (tämä kun on saksalaisittain kallis kaupunki). Viisi työpäivää vuodesta voin käyttää kouluttautumiseen, minkä työnantaja kustantaa.

Anteeksi, jos teistä tuntuu, että hehkun liikaa, mutta en vain vielä voi uskoa. Nythän  minulla on kaiken muun hyvän lisäksi ainakin yksi kokonainen päivä kirjoitusaikaa (viikonloppuisin en yleensä ehdi kirjoittaa kaikenmaailman menojen takia). Tietysti nuo muut työpäivät, joiden päälle tulee saksan kurssi kolmena iltana, kuten tänäänkin, ovat hankalia. Ehkä sitten kirjoitan aamuisin. Ehtiihän siinä. Yhdeksältä jos ja kun alkaa urakointi, voin hyvin herätä kuudelta parin tunnin rupeamaan. Aamuisin olen myös tuotteliaampi kuin iltaisin. 

Paitsi tänään unettaa. Ehkä huomennakin.

Joka tapauksessa olen niin hujalla. Ymmällä ja auki. Onni on potkaissut minua pakaroihin. 

Olen tupsahtanut maahan ja silmissäni pyörii. Nousen tästä ylös ja haparoin kohti uudenlaisia päiviä. Voiko näin vaikeasti mutta helposti kaikki käydä, todella, ja hyvin. Haluan kuulla. Kenelle on käynyt kaikkien vaikeuksien keskellä jotakin todella ihanaa? Niin hyvää, ettei usko. Ilokertomukset ovat harvinaisia. Niitä olisi mukava jo siitäkin syystä kuulla.

Veikeää päivää kaikille siis! Minä rakennun tässä uudelleen ja uudelleen ja ai niin, eilen luin loppuun Helmi Kekkosen Kotiin. Täytyy kauhukseni myöntää, että jouduin pettymään. Sana valo toistui taas ja taas ja muutenkin teos oli aivan liikaa Valinnan kaltainen. Harmittaa, että ikinä luin sen ensin. Olisin voinut pitää Kotiin.-kokoelmasta enemmän ilman Valintaa pohjalla..

Eittämättä Kekkonen kirjoittaa kauniisti. Luo tunnelmaa, jota sokeasti kuulee, tuntee pitkittäin.

Mutta kirjoittajan näkökulmasta hän ei ole uudistunut Valinnassa. Valitettava tosiasia on se, että jos kaikki on jo sanottu ja samalla tavalla vieläpä, on kirjailijan pakko tuoda jotain uutta ja aiempaa erilaista kehiin. Ei muuten jaksa lukea mielenkiinnolla. Se on ongelma, joskus, itselle etenkin. Syyllistyn käyttämään tiettyjä juttuja uudelleen ja uudelleen. Mutta pyrin silti uusiin tunnelmiin, uusiin näkökulmiin. 

Kotiin. ja Valinta ovat mielestäni liikaa samaa.

Sitä paitsi olen miettinyt, että onko oikein, että tuon ajatuksiani julki muiden kirjoista? Siis kirjailija kun itsekin olen. Kannattaisiko pitää mölyt mahassa...? Kun en vain haluaisi loukata ketään. Ja tuntuu, että kommenttini ovat joskus teräviä. Poikkeavat liikaa muiden blogistien hehkutuksista..tosin tarkoituksenani ei ole hehkutellakaan kirjoja, mutta silti. Kun en muutenkaan analysoi kovin perinpohjaisesti, onko oikein, että sanon julkisesti ei kiitos, olipa kirjailija sitten kuinka taitava tahansa.



PS. Nostan tähän nyt aamukiireiden keskellä vain yhden toisenlaisen näkemyksen Kekkosen kokoelmasta. P.S. Rakastan kirjoja vaikuttui Kotiin.-kokoelmasta enemmän kuin minä.

PPS. Pieni lisäys: Juuri ennen Kekkosta luin Durasia. Jonka rinnalle ei oikein voi monen montaa kirjailijaa nostaa. Joten ehkäpä tämä vaikutti siihen, että Kekkonen tuntui laimealta ja aivan liian samalta kuin toisessa teoksessaan. Who knows. Durasin jälkihekumissa ei kannattane muuta lukea kuin häntä itseään.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Ilakointia

Tänään alkaa järjestyksenhakuisuus enkä tiedä miten päin olla. En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin iloinen arkisuuden takia. Minä aloitan tänään, tättärää, kokopäivätyöläiselämän. En tiedä vielä, mitä se merkitsee.

Olen kuplassa enkä muista muuta.
Äidinkielen opettajana vv. 2006-11 työskennelleenä olen tottunut 20-tuntisiin työviikkoihin (no, okei, olivat ne pidempiä, kun lasketaan tuntien suunnittelut ja kirjoitelmien korjaamiset mukaan opettajainkokouksista puhumattakaan). Oli aikaa kirjoittaa ja urheilla. Oli kunnollinen, matkustelumieltä avartava palkka.

Ja nyt minä alan tehdä töitä 8 tuntia päivässä. Englantilais-saksalaisessa lastentarhassa, missä on 16 lasta ja 3 meitä, lastentarhanopettajia, joista minä en siis ole pätevä mutta kelpaan silti! Kuinka hilpeää! Ihanaa. En tiennyt, ikinä, että viihtyisin lastentarhatyössä. Mutta tähän asti apulaisena siellä olen viihtynyt hyvinkin. Pedagoginen ala on siis minua varten, ilmeisesti, olemassa.

Olen myös ruusuissa tänään!

Käyn lisäksi kolmena iltana viikossa klo 18-21 välisen ajan istumassa saksan kurssilla (argh, menivät eilisiltana hermot; opettaja todella inhoaa minua, kuten ensimmäisinä kertoina arvelinkin!) toukokuuhun saakka. Tiistai-iltapäivisin alan opettaa Suomi-koululla vähän kauempana kotoa. Työtä ja opiskelua. Hmm...

Kysymys kuuluu: milloin minä juoksen.
Milloin minä teen sitä, mikä pitää elämäni kasassa: KIRJOITAN.
Milloin minä luen.

Miten te muut tämän teette? Neuvokaa tietämätöntä.
Miten yhdistätte kokopäivätyön ja kirjoittamisen?

Ja valkokankaalla :)
En ole saanut apurahaa enkä sitä varmaankaan saa (luulen, että en todellakaan osaa kirjoittaa oikeanlaista hakemusta tai sitten on jossakin muussa vikaa, kuten tuotannossani kenties), joten ei ole muita vaihtoehtoja. Kuin tehdä kokopäivätöitä. Mutta kirjoittamisesta en voi luopua. Nukun sitten vaikka vähemmän ja kirjoitan yöt. Olisi myös kiva käydä juoksemassa kuten ennenkin, nelisen kertaa viikossa. Kuntosalin voin suosiolla jättää tai käydä siellä vain silloin, kun tarvitsen kohinaa päähäni.

Olen tällä hetkellä niin innoissani ja onnellinen uudesta työstä, siitä, että Münchenin kaupunki katsoo koulutukseni sopivaksi, siitä, että alan saada ihan hyvää palkkaa (käteen jää tosin tonni vähemmän kuin Suomessa, mutta täällä elinkulut eivät ole niin huimat kuin siellä), siitä, että kuulun johonkin yhteisöön, joka on hauska ja missä minustakin vastavuoroisesti pidetään, siitä, että tuntuu, että vihdoin kaikki täällä kokemani "kakka" kaatuu kukkien muodossa kevyenä kasana hartioilleni ja tuoksuu hyvältä.


Target.
Että minä siis haluan palavasti mennä sinne töihin ja käydä siellä kuten ihmiset töissään käyvät. Iloisuuden kevät sentään. Oikeasti. En tiedä miten päin olla. Niin paljon on ollut täällä surkeita hetkiä ja kyyneliä. Niin paljon vaikeuksia. Niin paljon olen ollut riippuvainen R:stä taloudellisesti. Että nyt minä vuodan pelkkää sitä että katsokaa, on kevät!

Niin ja ai niin; tänään heräsin puoli seitsemältä juoksemaan. Eli siis aamuisin olisi aikaa juosta. Öisin kirjoittaa. Kai niille tekemisilleen aina ajan voi repäistä? Jotenkin, edes.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Jumalatar Duras

Maria sulkee puoliksi silmänsä nähdäkseen tuon naisen, Clairen. Mutta Clairesta ei näy mitään muuta kuin hänen värähtelevät, kaihtimia katsovat silmänsä.

Kyllä minä yhä häntä jumaloin ja värisen. 

Aina, kun Marguerite Duras aukaisee minua kohti näkemänsä elämät, olen vähällä tukehtua siihen yksinkertaiseen asiaan, etten tiedä miten päin enää olla. Jos minä eläisin hänen, Durasin, ajassa, jos olisin elänyt, jos minä vain olisin häntä saanut koskettaa,

en tarvitsisi enää muuta.

Luin tuossa eilisellä matkallani R:n vanhempien luota (missä siis vietimme viikonlopun) Paderbornista Müncheniin erään kirjoista, jotka ovat niin kutsuttuja elämää suurempia ja helmiä. Luin romaanin Puoli yksitoista kesäiltana ja minun teki mieleni nautiskella samalla manzanilloja, juoda hidas humala.

Olisin yhtä hyvin voinut lukea minkä tahansa Durasin. Tähän mennessä kaikki ovat puristaneet minut henkihieveriin.

Välillä nostin katseen pois ja murehdin. Ei tämä kirja antanut muuta vaihtoehtoa. Jostakin syystä Durasin romaanit ja tekstit saavat minut aina hämilleni. Olen siellä yhtä aikaa sisällä ja tässä. Omassa elämässä mutta niin siellä. 

Minä hukuin päähenkilö Marian espanjalaiseen lomamatkaan yhtä paljon kuin henkilöt saivat luonnonvoimat ylleen. Miten myrsky ja paahtava kuumuus voivatkaan heijastaa ajatukset.

Hänen miehensä lakannut rakastamasta; Marian lääkkeenä alkoholi, järjetön juopumus. Oma lapsi, jota hän vetää lähelleen, tyrkkii pois. Maria näkee katolla murhaajan, joka on tappanut vaimonsa rakastajineen, ja jonka hän koettaa pelastaa poliisien kynsistä. 

Maria Maria, hän epäonnistuu tässä(kin).

Ja jos Claire, jota Marian mies on alkanut himota, olisi ollut edessäni, minä olisin kynsinyt häntä. Raapaissut vähintään poskeen jonkin syvän arven. Koin epätoivoa ja puhdasta hidasta pelkoa. En voisi vain katsoa vierestä ja juopua mieheni käsistä väärän naisen uumalla, en pystyisi nielemään sitä.

Mitä käy Marialle nyt, sitä paitsi. Miten hän voi olla niin tyyni, kokea melkein hymyillen väärään naiseen valuvan rakkauden. Miksi Duras ja ainoastaan Duras osaa kirjoittaa esimerkiksi näin:

He eivät tiedä vielä, että myrsky erottaa heidät yöksi. Pitää odottaa vielä. Ja kärsimätön odotus jatkuu, kunnes se saavuttaa huippunsa, mutta yhtäkkiä tämä odotus pitkittyy. Pierren toinen käsi on kaikkialla tämän toisen naisen vartalolla, toinen käsi pitää häntä tiukassa puristuksessa. Tämä on tapahtunut peruuttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi. Puoli yksitoista, eräänä kesäiltana.

Miksi minä iloitsen siitä, että hyllyssäni on vaikka kuinka paljon Durasia jäljellä.
Jos pitäisi valita yksi Jumala, olisi sen nimi Duras, minun jumalani Duras.

Oli pakko lukea häntä juuri näihin aikoihin. Kävin hakemassa häntä Suomessa kirjastosta, varta vasten. Ikävästä, halusta. Olen häntä siitä asti palvonut, kun häneen ensi kerran vasta muutama vuosi sitten tutustuin. Muun muassa Leena Lumi hänestä on minua viime aikoina muistutellut, onneksi. 

Suosittelen: ottakaa Duras itseenne ja antakaa merkitysten soida.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

En jaksa enää kaivata

Miksi minä aina lähden pois tai minun luotani lähdetään. Satojen kilometrien surut siinä välissä, ilot piilossa kumpujen takana eikä niitä enää näe, niitä on niin paljon ja samalla vähän ja ne jäävät yhtä kauas kuin nauruni.


Sanon aina R:lle: tahdon elää tämän hetken ensin ja ajatella vasta sitten huomenta. Mutta sitten kun kohtaan hiljaisen kodin, kylmänkin, sillä siellä ei ole asuttu reiluun viikkoon, tapahtuu vastakohtien rintama: en halua elää tässä hetkessä vaan jo huomenna, ehkä vielä eilen.

Minä olen murskannut sydämiä ja nyt murskaan omaani.


Olen murskannut sitä siitä asti kun tapasin R:n. Kun aloin lähteä ja jäädä. Viime kesänä, pakattuani kotini muuttolaatikoihin ja saateltuani sen kuorma-autoterminaaliin tavatakseni sen jälleen täällä Saksassa, aloin murskata sydäntäni uudella tavalla; irtoamalla lopuistakin.

Ja nyt kun olen perillä taas, siellä missä koti näyttäisi olevan, en tiedä mihin kuulua.


Olen viettänyt kuusi tuntia autossa, matkustanut kohti etelää, nähnyt auringosta vain pieniä sirpaleita, katsellut kuinka R jää taakse. Ja kuinka välimatka Suomeen ratkeilee niin, että en erota enää sen ääriä.

Ja minä pidin automatkalla silmäni auki ja näin kumpuilevan maan. Ajattelin: miten onkaan, että Suomi on paljon pienempi, kauniimpi. Mahtuisi nyrkkiin. Mahtuisi minun nyrkkini kokoiseen nyrkkiin, joka kertoo myös sydämen koosta; jonka voisi puristaa ja ottaa mukaan ja vannoa, että se on siellä missä nyrkkikin.

Ja minä katselin auton ikkunan läpi maata, missä nyt asun. Ei ole vaaroja; ovat laakeat, suuret kukkulat, näyttävät pieneltä vuoristolta. Ja se jatkuu ja jatkuu, tämä näkymä, ympärillä on Sveitsi ja Itävalta ja Ranskan pienet kuolemat, kultaisten muistojeni kaupunki Praha; ovat vuoret joita minä pelkään ja yhtä aikaa janoan.

Ja minä kuulun nykyään tänne.

Niin. Sillä tavalla kävi mielessä.

Että tässä minä halkaisen maahan piin kokoisen viillon, ajamalla sen lävitse kuin naisia raiskataan. Maahan minä viillän piin ja halkean, maahan, joka alkaisi pysyä allani.


Miten minä koskaan enää pystyn repimään itseni irti, haluanko edes. Tänään ajattelen: en saata koskaan palata Suomeen. Se sattuisi liikaa. Lähteä taas. Ja sitten taas joskus vielä lähteä yhä. Lähtöjä koko elämäni.

Tänne oli niin vaikea sopeutua. Ja nyt kun ymmärrän melkein kaiken, mitä kuulemakseni on tarkoitettu, nyt kun osaan ilmaista itseäni lähestulkoon täysin niin kuin haluan, en enää halua irti. Tämä on ainoa mitä on ja mikä pysyy; ymmärrys itseä kohtaan. Tieto siitä, mitä tietää ja tarvitsee. Mitä ei enää tahdo.

Minä en tahdo enää näitä iltoja, joina olen lähtenyt.


PS. Edellisessä postauksessani olleiden talojen takana on arkkitehti Frank Gehry, jonka taideteokset somistavat tätäkin postausta. Olen nähnyt myös hänen tanssivan talonsa Prahassa. Ja näitä kuvien taloja haluan koskea samalla lailla kuin tahtoisin olla juuri nyt ilman sitä, että sydämeni itkee kivusta.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Saksittu, kynitty pää

Olin väärässä eilen; se onkin tänään. Päivä, jona ajatellaan kaltoin kohdeltuja naisia. Olen tuonut omalta osaltani naiskirjailijana esiin naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, olen pyörittänyt paperilla ylipäänsä ajatuksia naiseudesta. Mielelläni käytän tätä valtaa kaivaa esiin vääryyksiä ja lyödä niillä päin näköä.

Aamulla pitkässä tukassa.
Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että olen nainen, joka on kadottanut kunniansa; välillä sorran jopa itseäni ajattelemalla, ettei minun tarvitse esimerkiksi korjata asioita, jotka ovat rikki, olenhan nainen. Silti, jos vasara sattuu käteen, hakkaan seiniin ja huonekaluihin nauloja ja vääriä reikiä, virheitä, sillä haluan osallistua esimerkiksi sisustamiseen muutenkin kuin määräämällä tauluille paikat. 

Illan kohtaan lyhyenä.
Olen koonnut vaatekaappimme ja lipastomme sellaisin ottein, että R:n oli astuttava sivuun. Oli vaarallista koota yhdessä enkä minä halunnut olla se, joka väistyy. Mutta esimerkiksi keittiötämme rakentaessa raivosin itseni ulos. Rakensin allaskaapin väärin ja se piti purkaa. Sitä paitsi se oli tuskaa. En pidä lainkaan keittiön rakentamisesta. Mieluummin katson vierestä.

Aika vaikuttavaa modernia arkkitehtuuria Düsseldorfista.
Ja nyt on uusi tukka ja se on liian litteä. Tosin pitää itse muotoilla vähän villimpi näkymä. Niskaa on omituista haroa. Siellä ei ole enää juuri mitään mistä pitää kiinni. Hengästyin taas hinnasta (tosin en senkään takia muuttaisi tänne!). 28 eurolla sain uuden tyylin pesuineen kaikkineen tuolla lähikaupungissa Essenissä, missä viihdyin jostakin syystä paremmin kuin eilen Düsseldorfissa. Sitä paitsi kampaajasta sai hyvän henkilön vaikka mihin! Ehkä jo tänään kirjoitan hänet sisään ohikulkijaksi. Merkittävään rooliin hän ei riitä.

Pieniä vihreitä ja kaikkia ukkoja.
Luin muutes naistenpäivän ratoksi eilen (kun luulin, että nythän se päivä onkin) Taina Latvalan Arvostelukappaleen, joka koostuu toisiinsa liittyvistä novelleista ja on nuoren naisen näkemys siitä, kuka on hänelle väärä ja kuka voisi olla oikea. Kasvua isästä irti, samalla isään päin. Ensimmäiset kaksi jaksoa, „Rintani kasvoivat suurien murheiden aikaan“ ja „Yhdyntä aloitetaan yleensä esileikillä“, luin hurmioissani. Ajattelin, että osaapa tämä Latvala kirjoittaa lennokasta, ytimekästä tekstiä.

Mietin, että nämä talot ovat muodoltaan melkein kuin oma itse.
Mutta sitten tuli täysi laidallinen seinää. Tuli jakso nimeltä „Älä puhu minulle rumia“ äärimmäisen kliseisine kielikuvineen ja teksteineen, jotka mielestäni kurottavat korkealle mutta eivät saavuta sitä jotakin. Alkuhuipennuksen aiheuttaman keskipettymyksen jälkeen huomasin, että myöskään jaksot „Kenelle kellot soivat“ sekä „He kysyivät toistensa nimiä“ eivät olleet mitään, mistä minuun iskostunut tekstimaku syttyy aistikkaimmilleen. Tapahtui siis hiipuminen. 


Taitavan kirjoittajan kynänjälki sai minut näkemään pieniä, sumeita kuvioita ilman että olisin ajatellut niiden olevan tärkeitä. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, Arvostelukappale antaisi enemmän. Mutta nyt ei kiinnostanut lainkaan tekstien aiheet, etenkään, kun huomasin, että ne eivät lopulta vie mihinkään.

Latvala käyttää kieltä napakasti ja iskevästi (erittäin kuluneita vertauksia lukuun ottamatta!), mutta oli vähällä, etten jaksanut lukea koko kirjaa loppuun. Jos olisin ottanut vastaan minulle tarjotun äikänmaikan sijaisuuden eräästä lukiosta Helsingissä tänä keväänä, olisin tätä kirjaa voinut ilomielin suositella aikuisuuteen astuville.


Kuten sanottua, kaksi ensimmäistä jaksoa teksteineen olivat loistokkaita. Mutta se olisi riittänyt, minulle. Loppu oli tarkoitusperiltään tai ajatuksiltaan mitäänsanomatonta kyytiä, jota en tule tämän jälkeen muistamaan. Latvalan tyyli on kuitenkin viehkeä, suorasukainen ja varma. Eli siis toisin sanottuna jos sattuu eteen, tutustun kyllä mieluusti hänen Paljastuskirjaansakin


Hyvää naistenpäivää sitä paitsi, vasta tänään ja jälleen kerran. Ja ai niin, toivottavasti Hotakainen toipuu kolarista. Ei häntä saa menettää, ei hänen lahjojaan Suomen kirjallisuudelle!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

It's a grey day and green my way


Kaupunki, jossa nyt olen, on pieni ja harmaa enkä erityisemmin ole siihen ihastunut. Lammessa näin mustan joutsenen, jota teki mieli puhutella hänenä, heittää sille paahtoleivänpalasten sijaan rusinapullaa tai ripauksia croissantista. Mutta minä en heittänyt sille mitään enkä ottanut siitä kuvaa, sillä unohdin, että olin lähtenyt kävelylle kameran kanssa, hakemaan hieman uusia hetkiä teksteihini, joista voisi jotain kertyä.




Kävimme tänäaamuna juoksemassa ennen aamiaista, ennen R:n lähtöä töihin, enkä hengästynyt lainkaan vaikka joesta nousi viipyilevä höyry ja aurinko tuntui kumartelevan vielä taivaankannen alla, se lahjoitti punaista ja oranssia sävyä valoksemme, vaikka mielestäni punainen ja oranssi kuuluvat  laskemisen hetkeen. Kamera ei tietenkään ollut aamujuoksulla mukana. Kaikki kauniit osat Mülheimia ovat siis varjossa.




Minulla on tänään vielä pitkä tukka. Huomenna käyn kampaajalla, jos uskallan kun en tiedä, ja sitten olen taas keväisen ilmeen nainen tai ainakin hiukseni heiluvat tuulessa. Ja tänään on naistenpäivä. Moskovassa asuessa autonkuljettaja antoi aina ruusun. Vaikka olin vasta lapsi, vasta varhaisnuori. R ei varmasti edes tiedä, että on naistenpäivä eikä sillä ole mitään väliä. Sillähän on väliä, miksi naistenpäivä on. Pimppinikin on valloillaan. Ei minun vaan toisten, vaikka joskus tuntuu, että mitä sitä kaunistelemaan ja antaa mennä vain. Enkä tiedä, miksi sanon noin. Ehkä rytmin takia? Sitä paitsi minusta tuntuu yhä, että rytmitajua en omista.




Kävimme eilen elokuvissa, kahdella eurolla katsomassa A Dangerous Method mutta aivan kaikkea en saanut irti, kun se oli dupattu saksaksi. Joka tapauksessa olin mykistyä. Lippu maksoi kaksi euroa. Siis kaksi. Euroa. Kaksi euroa elokuvalippu. En silti tahtoisi muuttaa Mülheimiin. En edes Düsseldorfiin, missä kuljin tänään korkokengillä ja nyt jalkani ovat niin kipeät, että voisin itkeä. 

Minun kotini on Münchenissä, tänään tuntuu siltä. Sain sieltä eilen kokopäivätyötä. En tiedä, milloin aloitan, mutta olo on voittajan: Münchenin kaupunki katsoi, että koulutukseni riittää. Iloitsen asiaa kenties tänään. Tapaamme erään R:n ihanan ystävän Mülheimin ja Dortmundin välissä ja minulla on hänelle monia kysymyksiä, sillä hän on psykologi ja viisaampi kuin minä.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Kirjoja pahasta

Pahuutta vastaan täytyy tapella. Niin täytyy aina tehdä, ei voi sanoa että tekee sen joskus toiste ja jossain muualla, kun itse on tässä ja nyt keskellä Stjärnsbergiä.

Niinpä. Minä olen lukenut vuosien varrella paljon pahuutta. Imenyt sitä sisääni vastenmielisesti siemaillen, kaatanut pahan maljaa huuliltani vatsalaukkuun; sieluuni; irvistänyt. Nyt olen lukenut Jan Guilloun romaanin pahasta, nimittäin Pahuuden.

Ei kai kukaan meistä voi ajatella, että paha olisi kaunista. Että pahaa pitäisi palvoa. Ei kukaan meistä pohjimmiltaan vain voi. Sillä jos paha olisi päämäärä, meistä kukaan ei lopulta pystyisi heräämään rauhallisesti tai nukkumaan, ei pystyisi kulkemaan tuolla, ulkona kadulla pää paljaana, pelkäämättä ei, aavistamatta toista, yltyvää pahaa. Se täyttäisi jokaisen hetken.

Ja silti sitä on. Sitä on oikeassa elämässä ja sitä on kirjoissa ja suosituimmat elokuvat ovat pahalla kuorrutettuja. Paha ei ole pelkkää silmitöntä väkivaltaa. Paha on sitä, mikä on väkivallan alla ja takana. Paha on pelkoa ja se on musta läikkä, joka joissakin meissä kasvaa ja kasvaa, ottaa vallan.

Mikä saa ihmisen lyömään toiselta hampaat katki, keuhkot lyttyyn. Kylkiluut poikki; mikä saa potkimaan maassa makaavaa, räiskimään naamaan sellaista, joka ei iske takaisin. Pahuus? Pelkkä silkka puhdas pahuus?

Ei ole yhtä ainutta, joka ei jollain tavalla pelkäisi tapellessaan, siinä pelkää aina. Eikä mikään ole niin pelottavaa, niin ainakin luulen, kuin iskeä toista kaveria kerta toisensa jälkeen suoraan kasvoihin tämän väistämättä, tämän kaatumatta.

Kun luin Pahuutta, kalpenin välillä vääryyden edessä. Välillä teki mieli siirtää ajatukset pois väkivaltaisista kohtauksista; minä hengitin pahaa ja sen syitä, katselin maailmaa väkivaltaisen päähenkilön läpi ja ymmärsin, että jos minä joskus pelkään toisen nähden, on toisella mahdoton ylivalta.

Päähenkilö harjoittaa Pahuudessa silmittömältä vaikuttavaa väkivaltaa, mutta lukija on hänen puolellaan, sillä hän on kaukana pahasta. Päinvastoin; hän on hyvyyden ruumiillistuma. Hän on kaltoin kohdeltu lapsesta saakka; isänsä päivittäin verille raastama olevainen, joka ei tahtoisi lyödä, mutta jolle yhteiskunta luo pakon.

Voidakseen itse elää, kurottaa kohti päämääriään, puolustaa heikompia, päähenkilön on pakko saada veri tirskumaan. Hänen on osoitettava, ettei pelkää (vaikka hänkin pelkää ja vielä myöntää pelkäävänsä, mikä tekee hänestä yhä vahvemman!), hänen on saatava muut pelkäämään ollakseen vahvempi.

Sinä et pääse tuosta lukitusta ovesta ulos. Ja kun minä olen hoidellut kasvosi valmiiksi, katkaisen sinulta vasemman käsivarren. Katkaisen sen aivan kyynärnivelen vierestä ja sinä ulvot tuskasta kunnes menetät tajuntasi. Minä vannon faija. Aion tosiaankin tehdä sen. Sinä saat kiljua ja ulista niin pitkään, kunnes tuska vie sinulta tajunnan. - - Kauhu tehosi, pian mies olisi puolustuskyvytön.

Pahuus ei ole mielestäni tutkielma pelkästään pahuudesta. Se on yhä ajankohtainen syväluotaus siihen, mikä melkein kaikissa järjestelmissä vallitsee; toisten ylivoima. Valtarakennelmat. Välinpitämättömyys suuren edessä. Jo koulumaailmasta asti se kiemurtelee elämään.

Pahuus on loistava pahan ytimeen iskevä romaani. Sitä lukiessa pitää olla vahva. Sen luettua on ehkä entistä vahvempi, sillä voi uskoa hyvään. Siihen, että hyvä lopulta saa vallan pahasta.

Pahuus toi mieleeni Kärpästenherran. Molemmat romaanit osoittavat sen, että valta ja pahuus ovat yhteistyössä keskenään. Molemmat muistuttavat, että  jos on kyse vallasta tai sen voittamisesta, ei kestä kauaa, että väkivalta ja paha mönkivät jossain muodossa pintaan. Heikkojen taholta, nimen omaan. Sillä heikoilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvautua pahuuteen. Pelko on voimavara, ja minä toivon, että se päätyy hyvien aseeksi. Niiden hyvien, joille valta ei ole tärkeää. Joille tärkeämpää on olla hyvä ja vapaa ja kantaa rauhan lippua.

Pahuus piti hotkia. Luin sen, tuhdin romaanin, noin kuudessa tunnissa. Matkalla Helsingistä Berliiniin, Berliinistä Düsseldorfiin. Loput luin äsken. En voinut keskittyä muuhun, ennen kuin suljin tuon kirjan, en voi keskittyä, ennen kuin kirjoitan sen nostattaman hengen ulos.

Nyt olen Mülheimissa, kuusikymmentälukulaisessa hotellissa, missä minun täytyisi kirjoittaa bisnessuunnitelma ja muutamia työhakemuksia, ja alan pienesti toipua. Minä niin pidin päähenkilöstä, hänen voitokkaasta vapautumisestaan väkivallan pakkokahleista, että vielä porisen. Kunpa vain jaksaisin itsekin olla yhtä vahva ajamieni asioiden puolesta!

Aurinko siirtyy ikkunan takaa työpöydän pintaan. Voi olla, että karkaan pian ulos ottamaan kuvia. En tiedä, pystynkö keskittymään mihinkään. Minulta tulisi ulos runoja tänään. En oikein osaa tarttua toiseen työhöni, tekstiin, josta tulee vielä jotakin. Enkä todellakaan osaa keskittyä työsuunnitelmiini, mutta ei kai muu auta kuin pakottautua. Päähenkilön sinnikkyyttä matkia.

Luin tässä vastikään toisen kirjan pahuudesta:. omaelämäkerrallisen raportin väkivallasta; isän varjossa elämisestä. Sain Elegialta (kiitoksia vielä kerran!) kirjan Daddy's Prisoner, jossa isänsä hyväksikäyttämä ja pahoinpitelemä päähenkilö kertoo elämänsä kamalan tarinan. 

Daddy's Prisoner ei ole teknisesti mitenkään erityisen hyvä romaani, vaikkakin huomaa, että sen on kirjoittanut ammattilainen itse „päähenkilön“, Alicen, kanssa. Se ei ole millään lailla nautinnollista lukemista, ja se jauhaa samaa asiaa sivusta toiseen, mutta miksi se ei tekisi niin; päähenkilöhän on joutunut kokemaan samat asiat ja kauheudet päivästä toiseen 27 vuoden ajan. 

Hotellihuoneen työpöytä. Minä en tee töitä (vielä).
Välillä herää ajatus, että päähenkilön isä ei ehkä ole niin paha. Hän on vain yksinkertaisesti sairas, mielisairas ja todella sellainen, mikä ehkä vie „särmää“ pahuudelta. Sillä voiko mielisairas olla niin paha, kuin sellainen, joka on paha ilman, että taustalla olisi mielisairauden määritelmää? Tai ehkä isä ei ollut mielisairas. Ehkä hän oli vain puhtaan pahan valtaama hirviö. Kauhun todellinen ruumiillistuma, silmitön väkivaltahirmu.

Joka tapauksessa nyt on mässätty sitten pahalla oikein sivukaupalla. Mikä ehkä palauttaa minut pohtimaan vastikään kustantamoille lähettämääni käsistä, missä väkivallasta ei ole puutetta. Mutta ei kyllä sen vastavoimastakaan; tahdosta olla parempi. Se, Pintanaarmuja, ei ole tutkielma pahuudesta, vaan väkivallasta ja siihen pystymisestä. Ja nyt katson aurinkoa ja tahdon jotain piristettä, minä löysin vielä eilen juuri ennen lähtöä Marguerite Durasin kirjan alennuksesta ja tänään syön sen ja olen ajattelematta sitä, että olisin voinut jäädä Suomeen, ihan noin vain, kuitenkin.