maanantai 26. maaliskuuta 2012

Eivät tule ne sanat, joiden pitäisi

Täällä vihertää rutto. Selkäni rapisee sinun takiasi,
           olen
 valkoinen puhallus mustaa jälkeä.

Sanoin sinulle eilen yhden kerran: silitä minua ja anna hänen olla.

Silitit kaiken, paidatkin suoriksi, minuun et muistanut laskettaa.
Olen yhtä kuin kolmentoista vuoren jono ja aivan liian jyrkkä.
Kerran ajatellut: tämä oli tässä enkä enempään, en, pysty.

Täällä vihertää tämä sama rutto.
Poljen maltaissa, naapurini vehnäviljelmissä.
Olen keltainen ja painan enemmän
kuin sinun satosi
ensi elokuussa.

6 kommenttia:

  1. Kirjoitat niin kauniisti ja samalla surullisesti...!

    Minun pitää kyllä jossain vaiheessa lukea sinun kirjasi.

    VastaaPoista
  2. Huikean hieno runo. Mistä tällaista tekstiä oikein syntyy. Mikä on se palo ja sanojen paino, joka on tehnyt kotinsa sinuun?

    VastaaPoista
  3. Kiitos ja kumarrus, arvon B.N., Marke ja Jere!

    VastaaPoista
  4. Arvoituksellista!

    Oikein hyvää tiistaipäivää sinulle.<33

    VastaaPoista