sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

En jaksa enää kaivata

Miksi minä aina lähden pois tai minun luotani lähdetään. Satojen kilometrien surut siinä välissä, ilot piilossa kumpujen takana eikä niitä enää näe, niitä on niin paljon ja samalla vähän ja ne jäävät yhtä kauas kuin nauruni.


Sanon aina R:lle: tahdon elää tämän hetken ensin ja ajatella vasta sitten huomenta. Mutta sitten kun kohtaan hiljaisen kodin, kylmänkin, sillä siellä ei ole asuttu reiluun viikkoon, tapahtuu vastakohtien rintama: en halua elää tässä hetkessä vaan jo huomenna, ehkä vielä eilen.

Minä olen murskannut sydämiä ja nyt murskaan omaani.


Olen murskannut sitä siitä asti kun tapasin R:n. Kun aloin lähteä ja jäädä. Viime kesänä, pakattuani kotini muuttolaatikoihin ja saateltuani sen kuorma-autoterminaaliin tavatakseni sen jälleen täällä Saksassa, aloin murskata sydäntäni uudella tavalla; irtoamalla lopuistakin.

Ja nyt kun olen perillä taas, siellä missä koti näyttäisi olevan, en tiedä mihin kuulua.


Olen viettänyt kuusi tuntia autossa, matkustanut kohti etelää, nähnyt auringosta vain pieniä sirpaleita, katsellut kuinka R jää taakse. Ja kuinka välimatka Suomeen ratkeilee niin, että en erota enää sen ääriä.

Ja minä pidin automatkalla silmäni auki ja näin kumpuilevan maan. Ajattelin: miten onkaan, että Suomi on paljon pienempi, kauniimpi. Mahtuisi nyrkkiin. Mahtuisi minun nyrkkini kokoiseen nyrkkiin, joka kertoo myös sydämen koosta; jonka voisi puristaa ja ottaa mukaan ja vannoa, että se on siellä missä nyrkkikin.

Ja minä katselin auton ikkunan läpi maata, missä nyt asun. Ei ole vaaroja; ovat laakeat, suuret kukkulat, näyttävät pieneltä vuoristolta. Ja se jatkuu ja jatkuu, tämä näkymä, ympärillä on Sveitsi ja Itävalta ja Ranskan pienet kuolemat, kultaisten muistojeni kaupunki Praha; ovat vuoret joita minä pelkään ja yhtä aikaa janoan.

Ja minä kuulun nykyään tänne.

Niin. Sillä tavalla kävi mielessä.

Että tässä minä halkaisen maahan piin kokoisen viillon, ajamalla sen lävitse kuin naisia raiskataan. Maahan minä viillän piin ja halkean, maahan, joka alkaisi pysyä allani.


Miten minä koskaan enää pystyn repimään itseni irti, haluanko edes. Tänään ajattelen: en saata koskaan palata Suomeen. Se sattuisi liikaa. Lähteä taas. Ja sitten taas joskus vielä lähteä yhä. Lähtöjä koko elämäni.

Tänne oli niin vaikea sopeutua. Ja nyt kun ymmärrän melkein kaiken, mitä kuulemakseni on tarkoitettu, nyt kun osaan ilmaista itseäni lähestulkoon täysin niin kuin haluan, en enää halua irti. Tämä on ainoa mitä on ja mikä pysyy; ymmärrys itseä kohtaan. Tieto siitä, mitä tietää ja tarvitsee. Mitä ei enää tahdo.

Minä en tahdo enää näitä iltoja, joina olen lähtenyt.


PS. Edellisessä postauksessani olleiden talojen takana on arkkitehti Frank Gehry, jonka taideteokset somistavat tätäkin postausta. Olen nähnyt myös hänen tanssivan talonsa Prahassa. Ja näitä kuvien taloja haluan koskea samalla lailla kuin tahtoisin olla juuri nyt ilman sitä, että sydämeni itkee kivusta.

7 kommenttia:

  1. Tiedän tuon tunteen. Lähtöjen samanaikaisen ilon ja tuskan. Erojen haikeuden ja uuden oivaltamisen.Olen kuitenkin aina lähtenyt rakkaideni kanssa, nyt kaksin rakkaimpani kanssa, mutta kuitenkin aina jotakin jää taakse. Jotakin tuttua ja turvallista. En ole päästänyt kuitenkaan kokonaan irti menneestä, siis Suomesta, vaikka luulin jo lopullisen eron koittaneen. Palaan sinne takaisin, omaan koivulehtooni. Teen pesäni kotikoivun oksaan ja laulan.

    VastaaPoista
  2. Tulee niin mieleen lukuvuosi 2005-2006, jolloin reissasimme mieheni kanssa Suomen ja Italian väliä. Kuinka ihanaa oli aina, kun mies pääsi minua tapaamaan, ja kuinka raastavaa oli saatella hänet lentokentälle. Lopulta se otti liian koville enkä saanut ikinä opintoja loppuun HY:lla, jo tammi-helmikuusta lähtien vietin taas aikaa enemmän Italiassa...

    VastaaPoista
  3. Marke: Niin..en minäkään kyllä siis tiedä, että olenko lopullisesti lähtenyt. Kaipaan Suomea, välillä paljonkin. Mutta sopeutuminen ei ole niin helppoa, aina. Olet siitä onnekas, että pääset lähtemään kaksin. Mulla alkoi uudestaan kaukosuhteilu, kun R aloitti tammikuussa uuden työnsä ja on pääosin kaukana kotoa.

    Vera: Niinpä, mullekin otti liian koville tuo sama juttu. Ja nyt elän sitä taas pienesti uudelleen R:n työn takia. Mutta hän on onneksi ilmaissut, ettei jaksa uutta työtään kuin vuoden, puolitoista. Ja nyt sentään näemme joka viikonloppu, onneksi. Oletko muuten päättänyt olla Italiassa loppuelämäsi ajan? Saisitko miehesi Suomeen, jos itse sinne haluaisit?

    VastaaPoista
  4. Ymmärrän tunteesi, ne kerran itsekin kokeneena. Olen ollut sekä reissaaja, että se yksin kotona nyhjääjäkin, kun meidän molempien työt vaativat matkustelua.
    Onneksi nykyaikana on puhelimet ja skypet, pystyy edes kommunikoimaan reaaliajassa. Miten raastavaa se on ollut joskus muinoin, kun kirjeita on joutunut odottelemaan viikkotolkulla. Tämä on laiha lohdutusyritys, tunnustan. Ime näistä kokemuksista voimaa teksteihisi, elämä jalostaa. Vastapainoksi saat ne huomiset-jälleennäkemisen riemuisat hetket.
    P.S. Ihania nuo Gehryn rakennukset! Miltäköhän tuntuisi pitää kotiaan vinossa talossa?

    VastaaPoista
  5. Rina: Totta, Skype ja halvat puhelut ovat kyllä vertaansa vailla. Ja samoin tuo, että tulevat jälleennäkemiset viikottain :) Minäkin ihastuin noihin taloihin. Tekee mieli päästä näkemään useampiakin läheltä. Olisi kiva nähdä myös, millaisia asunnot ovat sisältä päin..eivät varmaan aivan suoria.

    VastaaPoista
  6. Maaria, ihana teksti! Elämä on lähtemistä, eksymistä, eikä sitä voi väistää, eikä perille löytää. Palasin juuri tänne, oli vaikea sopeutua, mutta heti kun sopeuduin, aloin haaveilla uudelleen lähtemisestä. Mä lähden varmasti, se on vain ajan kysymys, murskaan uudelleen, koska elämän kiertokulku on lähtemistä. Toivottavasti ens kesänä lähden myös Müncheniin!
    Allu

    VastaaPoista
  7. Kiitos Allu. Ja totta. Tuotahan se on koko elämä, lähtemistä. Tuntuu vain pirun rankalta sen harjoittaminen :( Olen iloistakin iloisempi, jos lähdet tänne! Pidän sinulle tyynyä tallessa ja petiä valmiudessa.

    VastaaPoista