maanantai 12. maaliskuuta 2012

Jumalatar Duras

Maria sulkee puoliksi silmänsä nähdäkseen tuon naisen, Clairen. Mutta Clairesta ei näy mitään muuta kuin hänen värähtelevät, kaihtimia katsovat silmänsä.

Kyllä minä yhä häntä jumaloin ja värisen. 

Aina, kun Marguerite Duras aukaisee minua kohti näkemänsä elämät, olen vähällä tukehtua siihen yksinkertaiseen asiaan, etten tiedä miten päin enää olla. Jos minä eläisin hänen, Durasin, ajassa, jos olisin elänyt, jos minä vain olisin häntä saanut koskettaa,

en tarvitsisi enää muuta.

Luin tuossa eilisellä matkallani R:n vanhempien luota (missä siis vietimme viikonlopun) Paderbornista Müncheniin erään kirjoista, jotka ovat niin kutsuttuja elämää suurempia ja helmiä. Luin romaanin Puoli yksitoista kesäiltana ja minun teki mieleni nautiskella samalla manzanilloja, juoda hidas humala.

Olisin yhtä hyvin voinut lukea minkä tahansa Durasin. Tähän mennessä kaikki ovat puristaneet minut henkihieveriin.

Välillä nostin katseen pois ja murehdin. Ei tämä kirja antanut muuta vaihtoehtoa. Jostakin syystä Durasin romaanit ja tekstit saavat minut aina hämilleni. Olen siellä yhtä aikaa sisällä ja tässä. Omassa elämässä mutta niin siellä. 

Minä hukuin päähenkilö Marian espanjalaiseen lomamatkaan yhtä paljon kuin henkilöt saivat luonnonvoimat ylleen. Miten myrsky ja paahtava kuumuus voivatkaan heijastaa ajatukset.

Hänen miehensä lakannut rakastamasta; Marian lääkkeenä alkoholi, järjetön juopumus. Oma lapsi, jota hän vetää lähelleen, tyrkkii pois. Maria näkee katolla murhaajan, joka on tappanut vaimonsa rakastajineen, ja jonka hän koettaa pelastaa poliisien kynsistä. 

Maria Maria, hän epäonnistuu tässä(kin).

Ja jos Claire, jota Marian mies on alkanut himota, olisi ollut edessäni, minä olisin kynsinyt häntä. Raapaissut vähintään poskeen jonkin syvän arven. Koin epätoivoa ja puhdasta hidasta pelkoa. En voisi vain katsoa vierestä ja juopua mieheni käsistä väärän naisen uumalla, en pystyisi nielemään sitä.

Mitä käy Marialle nyt, sitä paitsi. Miten hän voi olla niin tyyni, kokea melkein hymyillen väärään naiseen valuvan rakkauden. Miksi Duras ja ainoastaan Duras osaa kirjoittaa esimerkiksi näin:

He eivät tiedä vielä, että myrsky erottaa heidät yöksi. Pitää odottaa vielä. Ja kärsimätön odotus jatkuu, kunnes se saavuttaa huippunsa, mutta yhtäkkiä tämä odotus pitkittyy. Pierren toinen käsi on kaikkialla tämän toisen naisen vartalolla, toinen käsi pitää häntä tiukassa puristuksessa. Tämä on tapahtunut peruuttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi. Puoli yksitoista, eräänä kesäiltana.

Miksi minä iloitsen siitä, että hyllyssäni on vaikka kuinka paljon Durasia jäljellä.
Jos pitäisi valita yksi Jumala, olisi sen nimi Duras, minun jumalani Duras.

Oli pakko lukea häntä juuri näihin aikoihin. Kävin hakemassa häntä Suomessa kirjastosta, varta vasten. Ikävästä, halusta. Olen häntä siitä asti palvonut, kun häneen ensi kerran vasta muutama vuosi sitten tutustuin. Muun muassa Leena Lumi hänestä on minua viime aikoina muistutellut, onneksi. 

Suosittelen: ottakaa Duras itseenne ja antakaa merkitysten soida.

6 kommenttia:

  1. "Olen siellä yhtä aikaa sisällä ja tässä. Omassa elämässä mutta niin siellä."

    Niin.

    Ihmisen voi karkoittaa läheltään pois - tai itse juosta pois, mutta kirjaa, jonka on lukenut ja päästänyt sisälleen, ei pääse pakoon (onneksiko...). Pysyy ja myllertää siellä uusiksi vanhaa, jo siellä olevaa.

    VastaaPoista
  2. Niinpä..kirja, joka jotenkin vaikuttaa, jää. Durasin tapauksessa en halua edes irti :)

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut jonkun Durasin kirjan aikoja sitten,mutta voisin hyvinkin ottaa Durasin itseeni;D

    VastaaPoista
  4. Sama suositus täältä!

    Duras,vain Duras on tätä:

    "Avoin kirja on myös yö."

    En tiedä miksi nämä sanat, jtoka äsken sanoin, itkettävät minua.

    Epätoivosta huolimatta sitä kirjoittaa. Ei: epätoivon rinnalla. Mikä epätoivo, en tiedä sen nimeä. Kun kirjailija kirjoittaa sen vierestä, mikä alun perin oli tarkoitus, hän pilaa kirjoituksen. Sitten hän hyväksyy tämän: pilattu kirjoitus vie kohti toista kirjaa, kohti saman kirjan toista mahdollisuutta."

    Lol.V.Steinin elämä valmistui, kirjoitin lopun täällä ja Trouvillessa meren äärellä. Yksin, ei, en ollut yksin, olin siloin erään miehen kanssa. Mutta me emme puhuneet keskenämme. Kun kirjoitan vältän puhumasta kirjoistani. Miehet eivät siedä että nainen kirjoittaa. Se on miehelle julmaa. Se on kaikille vaikeaa. Paitsi Robert A:lle."

    Anne Fried Durasista:

    "Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä omasta itsestän. Tuskassa ja Herra X:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti. Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi."

    Duras:

    "Sota purkautui ulos huutoina. Kuusi huudotonta vuotta. Törmäsin naapureiden luokse. He juottivat minulle väkipakolla rommia, kaatoivat suoraan kurkusta alas. Suoraan huutooni."

    Annika Idström Durasista:

    "Duras rikkoi kielen, kirjallisuuden konvetiota. Teoksiaan hän kutui usein sanalla écrit - mikä tarkoittaa kirjoitelmaa, kirjoitettua tekstiä. Ne syntyivät äärimmäisessä keskittymättömyyden - hajoamisen? - tilassa; hän sanoi, että hänen päänsä oli kuin siivilä, täynnä reikiä.'Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.'

    Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian."

    Lol V. Steinista:

    "Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa.

    Lol oli tullut ennen meitä. Hän nukkui ruispellossa väsyneenä, väsyneenä matkastamme."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitkä lainaukset. "Avoin kirja on myös yö." Niin Durasia kuin voi. Ja kyllä, voin yhtyä Fridiin ja Idströmiin. Duras on vain niin sanoinkuvaamaton ja paras.

      Poista