torstai 29. maaliskuuta 2012

Virus polttaa poskia

Tovereinani lääkevarasto ja nenäsuihke, en kestä enää ilman. Jouduin tulemaan puolivälissä työpäivää kotiin tai ainakin niin kehotettiin, sanoivat: pääset sitten vanhempainiltaan, edes. Nukuin hieman vajaa neljä tuntia, kunnes piti herätä ja käväistä siellä kokoontumisessa. 

Missä muuten oli hauskaa. Ihmiset nauroivat eivätkä olleet vanhempia lainkaan. En ole ennen päässyt noin rentoon vanhempainiltaan, missä napostellaan juustokeksejä ja juodaan olutta sekä bionadea. Ja minä olen avannut juuri yhden virkistävän juoman: verigreippioluen, joka ei ole olutta ollenkaan.

Rakas lenkkipolkujokeni.
Sitä paitsi meidät työveikkoset potkittiin ulos jo vajaan tunnin kuluttua ja vanhemmat jäivät jatkamaan sinne iltaansa. Meidän työpaikallemme. Sanoivat: nähdään ehkä aamulla. Minä sanoin: en tule jos on kuumetta.

Sitä paitsi jos en ole vielä ilmaissut asiaani julkisesti, ilmaisen sen nyt: en hae tänä vuonna yhtäkään apurahaa, enää. Työpaikkani on minun apurahani. Sillä tavalla ei tule pakkoa kirjoittaa, vaan voin jatkaa kuten aina. Kirjoittaa, kun siltä tuntuu ja miten päin tahansa, eli toivottavasti joka päivä, jos ei lasketa mukaan noita ihmeellisiä apua-ei-tule-tekstiä-päiviä. Tosin matka-apurahaa haen. Sitä runoprojektia varten. Sitä, joka kihisee käärmepesän lailla, mihin ei uskalla astua, ja jos siihen joutuu, ei pääse ulos.

Joten tosiasia numero kaksikymmentä: jos en käy töissä, en myöskään näe yhtä paljon. Joten tosiasioista astioihin (ja ihanaan astianpesukoneeseeni, jota innoissani täytän ja tyhjennän vaikka ei tarvitsisi!): en enää ajattele mitään, etten laittaisi pakkovelvotteita tielleni. Minä en enää unelmoi siitä, että olisin pelkästään kirjailija. Se tappaisi minut, niin kuin se meinasi tehdä jo syksyllä, kun tunsin uivani mudassa täällä ilman sosiaalista työyhteisöä. 

Sitä paitsi olen liian kaukana Suomen kirjailija- ja runoilijapiireistä, minkä voisi kuvitella kirjoittavan ihmisen työyhteisöksi. En varmaan koskaan pääse sinne mukaan sillä tavalla kuten muut, sillä koskaan en ole paikalla kun pitäisi olla. En pääse luomaan suhteita muihin taiteilijoihin siellä. Se olisi tärkeää, kuten verkostoituminen aina, joten minä yritän revähtää täällä omia juuriani pitkin käyntiin ja asua maan alla.

Ja jotta nyt paranisin, juon virkistävän verigreippioluen pois, vuoroin kaadan salviateetä ruokatorveeni, ja kirjoitan ulos muutamat sanat. Runopäivä, tai siis -ilta, ja sen jälkeen paranen, eikös.

15 kommenttia:

  1. Oikein hyvät suunnitelmat;DD

    Pikaista paranemista sinulle, Helmi-Maaria.<333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, koetan tässä niistää itseni tyhjäksi ja terveeksi :D

      Poista
  2. Runoilussa on parantavaa voimaa, joten eikun toipumaan! Tuo on muuten totta, työelämän sosiaalinen elämä ihmistarinoineen antaa valtavasti. Joten ehkä minunkin pitäisi lopettaa kirjailijanurasta haaveileminen ja nauttia osastani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, jostain syystä runoja putkahtelee, vaikka röörit ovat tukossa :) Ja ainakin minulle teki hyvää todeta, että en minä tahdo pelkästään kirjoittaa. Ehkä tulevaisuudessa joitakin kausia, apurahan turvin, muutaman kuukauden ajan, mutta muuten tahdon muutakin.

      Poista
  3. No mutta. Kyllä sinä varmasti kirjoittelet ainakin toivon niin,koska sanasi saavat minutkin haltioihin. Mutta olet kyllä aika sosiaalinen, niin varmasti työyhteisö on aivan oikea ratkaisu tällä hetkellä. Yksin puurtaminen koko ajan on aika raastavaa. t.mam

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä minä kirjottelen, kuten ennenkin, tosin ehkä pikkuisen hitaampaan tahtiin.

      Poista
  4. Useimmiten kaikkein luovin materiaali syntyy yhteisöjen ulkopuolella. On helpompaa kuulla omat ajatukset, kun ei täytä päätään muiden jutuilla tai odotuksilla.

    Tosin ollaan niin sosiaalisia eläimiä et on ikävää olla laumaton.

    Kävin ite toissapäivänä melkein ekassa kirjailijatapaamisessani ja tulin siihen tulokseen, että moisissa hengailu on varmin tapa tappaa kaupallinen potentiaalinsa.

    Tavallinen, kirjoittamista harrastamaton, lukija tuntui niin etäiseltä niistä jutuista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllä siinä tarvitsee yksin olla kotona tai hiljaisuudessa tai musiikissa mukana, jotta saa ajatuksensa paperille, mutta mun kohdalla ei vain toimi se, että olen pelkästään yksin ja kirjoitan. Sen näin vähän liiankin hyvin ennen kuin sain tämän hyvän työpaikan..meitä on moneen lähtöön :) Varmasti monille sopii paremmin se, että saa vain kirjoittaa..mulle ei, näemmä. Parhaimmat tekstirupeamat ovat aina olleet lomittuneena työelämään..

      Poista
    2. juu, olen sun kanssa samoilla linjoilla. Olen kans rupeamassa yhteen päivähommaan kun liika yksistely sitoo sanahanat ja ajaa höperyyteen.

      Poista
  5. Voihan virus :(

    Teillä taitaa olla hyvä työpaikka, kun vanhemmatkin haluavat jäädä sinne iltaa istumaan ;D

    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  6. Kirjoituksesi aiheutti minussa paljon ajatustoimintaa. :D Työyhteisön tärkeys, apurahan autuus, joka voikin olla ahdistus... Tätä on pakko yrittää purkaa itsellekin.

    Paranemisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin juuri kommentoimassa blogitekstiäsi aiheesta :)

      Poista
  7. Paranemisia sinne!

    Olen monesti todennut, että onneksi on internet. Olen tavannut, virtuaalisesti ja sittemmin ihan fyysisestikin hurjan monia kirjoittajia. Vaikka joskus tuntuu, että olisi mukavaa, jos pääsisi vähän useammin ihan oikeasti paikalle tapaamisiin.
    Mutta elämänvalintansa kullakin. Ei siitä nyt voi oikein alkaa kitisemään.

    Minä en muuten ole koskaan millään tapaa vakavissani ajatellut kirjoittavani täysipäiväisesti. Jos ajattelisin, en käyttäisi kaikkea aikaani nykyisen ammatin opiskeluun. Kirjoittaminen on ja saa pysyäkin harrastuksena. Sitä paitsi, omalla kohdallani harrastuksista saattaa usein mennä maku, jos niistä alkaa tulla liiaksi työnomaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, totta, jokainenhan meistä itse tiensä valitsee. Minä olen kyllä haaveillut kokopäiväkirjailijuudesta mutta en enää. Huomasin, millaista se henkiselle hyvinvoinnilleni oli syksyllä - tosin en tiedä, oliko aika otollinen, sillä piti sopeutua uuteen maahan ja kulttuuriin muutenkin.

      Ja tosiaan ehkä on hyvä olla takataskussa toinen ammatti. Ainahan voi käydä niin, ettei kirjoittamista voi syystä tai toisesta harjoittaa..

      Poista