maanantai 30. huhtikuuta 2012

Schönen Tag noch!

Tänä vappuna en ole vapussa. Olen kotona ja auringossa sulanut pala iloa, ja haluaisin jo aloittaa illan kirjoitussession, sillä tämän vappuaaton minä kirjoitan. R menee kai biergarteniin istumaan. Minua ei huvita; vatsa huutaa ei, ja sormet käskevät naputtaa tekstiä. 

Eilen, illalla, taivas oli omituinen paikka.
Sitä tämä taas on. Sellainen "putki" päällä, ettei edes kesäilta ulkona kiinnosta. Täällä on ihanan lämmintä, kuumakin jopa. Kävin aamujuoksulla ja R:n kanssa ostoksilla. 

Jostakin syystä hermostutti. Tai siis kiukutti, kuten aina, kun vapaapäiville pukkaa aikatauluja. Aina myös se, että keskusta on tällaisina päivinä tupaten täynnä poukkoilevaa kansaa. Tukehdutti. Halusin äkkiä takaisin enkä äkkiä päässyt.


Sain kuitenkin ostettua ranskalaiseen parvekkeeseen viimeisetkin kukat ja tomaattia sekä basilikaa. Ne roikkuvat jo. Ulkoa katsottuna ovat kai mitättömät mutta meitä sisällä olijoita ne ilahduttavat tai edes minua. Ostin myös kengät, sillä perjantaina oli ensimmäinen kohtuullinen palkkapäivä, enkä ole kuukausiin voinut ostaa itselle mitään ylimääräistä.

Huomenna pitäisi olla lämmintä ja ihan kesä, vaikka ei yhtä kesä kuin tänään, joten menemme grillaamaan joen varteen. Pitäisi keksiä jotakin erikoista syötävää, sillä on se aika kuukaudesta. Ja jotta olisin huomenna vähän vappuinen, ajattelin paistaa aamupäivällä munkkeja. Rouva I kantanee mukana simaa. 

Puuh. Olen yhä yltiöpäisen onnellinen apurahasta. Ette usko, kuinka paljon se tuo intoa tekstien väsäämiseen. Uskoa ja toivoa.  


On ikävä tänään ja huomenna iloisia ystäviäni Helsingistä. Viime vaput ovat olleet niin suloisia. Ensi vuonna olen varmasti siellä tähän aikaan ja laulan. Mutta nyt minä aloitan pakertamisen. Tai ehkä en aivan vielä. Ehkä vasta sitten, kun olen käynyt ruokakaupassa ja vaihtanut sieluni yksinäiseen, kaivattuun iltaan tekstin sisällä.

Toivotan iloista, rentoa, mainiota ja herkullista vappua kaikille lukijoilleni ja tukijoilleni. Hölökyn kölökyn ja kippistä hips!


sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Sen jälkeen tanssin

Sunnuntaiaamun antia.
Moi. Olen iloinen ja pieni ja minun nimeni on Arvaa Mitä. Tiedättekö, miten pökerryttävää on olla. Ensin kaikki meni täällä huonosti ja nyt minulla on kaikki, mikä tekee onnelliseksi. On mukava työpaikka, ihania uusia ja vanhoja ystäviä, kielitaitoa, apurahaa tiedossa ja kaikin puolin hyvä olo. Pakahdun. Itken ilosta. Tuntuu niin uskomattomalta. Rakastan R:n lisäksi Müncheniä. Jään tänne koko elämäkseni. 

Nauratti. Joessa oli eilen hulluja ihmisiä. Kerron niistä lisää joskus.
Ikävöin Helsinkiä välillä, Itä-Suomen vaaramaisemaa. Ajattelin hyödyntää saamani apurahan niin, että menen Suomeen kirjoittamaan. Pyydän vanhemmilta kesämökin avaimen ja linnoittaudun sinne. Käyn Helsingissä ja tapaan teidät. Sitten palaan kotiin ja jatkan elämöintiä.

Eilen olin kuin syntymä.
Täällä on kuuma. Taivas pilviä pullollaan. Olen linnoittautunut työhuoneeseen kirjoittamaan. Pidän juuri taukoa. Ajattelin esitellä elämääni kuvina. Tutustuin perjantaina erääseen sarjakuvapiirtäjään, joka tekee aivan loistavia humoristisia perjantaisarjakuvia.

Kanssamme retkeili koira. Se oli rauhaton ja pehmeä.

Päätimme kokeilla yhdessä sellaista asiaa kuin runon ja sarjakuvan yhdistelmää. Tällainen kokeilu tosin saa nyt odotella, sillä käsis ja runoyhteistyöni valokuvaajani kanssa ovat niitä, jotka vievät kaiken huomion.

Tuorejuustosieniä ja katkarapua ja punaisen grillin hajua.
Tulipa nälkä: mmmmmm.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

APURAHAAAAAAAAAH!

Ihanaaaaaaa, minä itken! Sain elämäni ensimmäisen kerran päätöksen apurahasta. Eläköön, eläköön! Kiitos kiiitos kiiiiiiiiiiiitoooooooos Taiteen keskustoimikunta!!!!!!

Eilen tirahtivat kyynelet, kun kaikki tuntuivat saaneen apurahaa paitsi minä, mutta kustihan polkee tänne vähän myöhässä...joten iiiiiih. Poks. Me menemme aurinkoa ottamaan rannalle ja arvata saattaa, että mukana on skumppaa!!

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Muutun aika usein ja jopa tänään

Olen kesän pieni ihme; ihoni hiipuva nuotio. Täällä on kesä. Kesä, kesä, kesä. Täällä on kuuma ja kirkasta. Niin lämmintä, että kello kymmeneen saakka illalla voi istua ulkona ilman takkia. Siemailla proseccosta ja tuoreesta mintusta sekoitettua juomaa. Nauraa, sillä rusketusraidoista voisi rakentaa kartan, etsiä tien hypotalamukseen asti ja murentaa entiset käsitykset naiseudesta.

Viime keväänä kummipoika mökötti. Viime viikolla siltä lähti jo hammas.

Minä olen kirjoittanut silti. Joka aamu herännyt hyvin aikaisin. Tahti on sekava ja kiivas; onneksi töissä olemme pelkästään ulkona, istumme auringossa, jolloin voin antaa ajatusten juosta, työstää tätä tulevaa vaikka silmiä ei saakaan sulkea. Liuskoja on jo 62. 

Tänäiltana olisivat katufestivaalit täällä, mutta mieleni tekee kirjoittaa. Olisi kesäyö, lämmin ja kuulas ja riemuisa, mutta mitä luultavimmin jään kotiin ja katson lasin läpi kuinka muut tanssivat. En tiedä, jäänkö lopulta, sillä olen joskus vähän liiankin ex tempore -elävä.

Julmakin olen; otan R:stä hyödyn irti ja heitän hänet sitten sinne yön huumaan sekaan, mikäli en itse lähde mukaan. On saatava olla yksin ja tehdä. Kuten ennenkin; kirjoitusvaiheeni ovat rykäyksiä. Ne ovat maanisia. Tekisi mieli soittaa töihin ja kertoa: minulla on puhekielto ja limakalvontulehdus, minulla on sata sukupuolitautia ja keuhkoissa tummaa multaa. 

Sintsa, viittisitkö tulla takaisin tänne, täällä on juuri tällaista ja etana kaipaa meitä!

Mutta toisaalta kyllä menen hyvin mielelläni töihin. Eilen taas ihastuin työtovereihini. Meillä on aivan loistava tiimi. Hauskoja, hauskoja ihmisiä ja paljon kaikkea hyvää. Ei ihmekään, että kirjoittaminen synkän talven jälkeen suorastaan versoo versomistaan ja on jo kukassa saakka. 

Olen melkein loppusuoralla myös Maria Peuran kirjan kanssa. Siitä sanon sanan pari tässä pitkän viikonlopun aikana, mikäli auringolta ehdin, sillä tänään, aah, 24 astetta, huomenna 27. Ja vappuun asti tämä jatkuu, tämä lämpötilakertymä sekä villi vipinä.

Mukavaa perjantaita kaikille! 

PS. Kiitoksia matemaattisten termien kertomisesta. Tarvitsen niitä uuteen käsikseeni. Kiitos myös rouva O:lle laskimiin liittyvistä tiedoista. Ja varokaa, muutkin matemaatikot, minä kynin teistä sulkia lähipäivinä kysymällä tyhmiä.




keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Vapiskaa, sanat!

Ihanaa. Minusta on tullut järjetön määrä tekstiä. Siis siihen nähden, miten vähän aikaa voin pyhittää sille. Tänään rikkoutui 50 liuskan rajapykälä, kun eilen se oli 40. Kyllä, heräsin aika ajoissa. Aamuisin tulee parasta jälkeä. 

Ja kieli tähän uuteen maailmaan alkaa olla selvillä. Se on järjestelmällistä ja tukalaa, joten kirjoitan hitaammin kuin yleensä. Mutta nautin, nautin niin paljon, että voisin sanoa käyneeni kuussa sekä sen jälkeen toisilla planeetoilla. Etenkin niillä, joilla elämää ei voisi olla tai niillä, joiden takana on vielä suurempi musta meri.


Ja tänään alkaa kesä. Kevyellä auringonpaisteella, seitsemällätoista asteella. Huomenna kivutaan kahteenkymmeneenneljään. Viikonloppuna voidaan käväistä jo kolmessakymmenessä. Olen sivellyt kasvoni aurinkovoiteella, sillä tänään olemme koko päivän puistossa. Huomenna myös. Otan muistivihon mukaan. Parannan haavojani, joita ei ole ehtinyt tulla.

Sekä kirjan nappaan laukkuun mukaan. Luen tauollani auringossa kirjoittamiskirjaa. Maria Peuraa. Aloitin sen eilen illalla ennen nukkumaanmenoa ja lueskelin jo puoleen väliin. Voin jo nyt todeta, että hyvä kun pidän tätä blogia. Kirjoittamisen kannalta siis. Tämähän on ikään kuin samanlainen päiväkirja kuin Peuran Antaumuksella keskeneräinen. Kirjoittamistaan kun kannattaa pohtia, vai mitä olette mieltä?


tiistai 24. huhtikuuta 2012

Tekstiä pukkaa

Tsadaa: tämä pilkkunenä (eräs lapsi kysyi eräänä päivänä: miksi sinulla on pilkkuja nenässä..) on kirjoittanut tasan neljäkymmentä liuskaa tekstiä, jota lukiessa iho jäätyy. Mutta harmikseni väärällä tavalla. Se ahdistaa. Lukijaa. Enkä tahtoisi ahdistella. 

Jotakin pitää muuttaa, mutta ensin rykäisen tuon ulos itsestäni. Tällä vauhdilla olen valmis muutamassa viikossa. Sitten alkaa työstövaihe. Sitten pyydän palautetta. Sitten kirjoitan koko jutun uudelleen. Pyydän ehkä taas palautetta, jos jokin tökkii, ja sitten laitetaan homma kiertoon.

Mutta jos tähän vauhtiin tulee säröjä, kuten vallaton mieliala tai väsymystä, tai yllättäviä menoja kuten kutsuja elokuviin tai kävelylle, tai jos en vain pysty keskittymään, voi mennä kuukausia, ennen kuin olen nähnytkään tulosta. Anyhows se on nyt kuitenkin minussa sisällä ja puolivalmiina. Toisin sanottuna minä rakastan sinua, ja sinua. Kirjoittamista siinä välissä. 


Sitä paitsi sain sunnuntaina R:ltä sydämen. Hän on viehättävä ja niin on sydänkin. Meillä on tällä viikolla edessä piiiitkä viikonloppu. Perjantai-illasta keskiviikkoaamuun olemme vapaita kuin vauhti. Tänne on luvattu liki kolmenkymmenen asteen helteet. Haluan pyöräretkelle ja levätä. Paistaa soijaleikettä ja bataattia rannalla grillissä. Istua jalat vedessä ja kalastaa ihmisten ilmeitä. Lukea romaania, jota yhä yritän aloittaa.

Mutta ennen sitä on neljä työpäivää, tämä mukaan laskettuna. On saksan kurssia ja vanhempainilta. Vain tänään illalla ehdin pulahtaa inhoon (ts. tähän tekstini maailmaan). Mutta jotta pysyisin terveenä, mielikin raikkaana, aion myös urheilla. Töiden jälkeen jopa ja samalla ajatella, millä tavalla teksti tulee ulos tai mistä kulmasta kuvaan seuraavan siirron. 


Ai niin, soitin eilen sisarelle. Veljellekin yritin, sille vanhemmalle. Puhuin kummipojan kanssa hampaan irtoamisesta. Lupasin varata Segwayt syntymäpäiväni aatolle, näyttää kaupunkia tuulenvireestä. En halua tänään muuta kuin valmista aikaa. Syön parasta aikaa aamiaiseksi mysliä, jonka sekaan pilkoin banaania ja mansikoita, ja minusta tuntuu että tämä on tarpeeksi muistettavaa.

Istutin eilen parvekekukkia. Luulen, että ne kuolevat viikossa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kutsumus

"Nyt kun olen kirjailija tiedän miten vaikea on kirjoja kirjoittaa, ja vielä vaikeampi saada julki, ja vielä vaikeampi elää ihmisarvoista elämää kirjojen välissä, rinnalla, muassa, joten jokainen kirjailija ansaitsisi ainakin yhden ylistävän tulkinnan sanomalehdessä niin, että kaikki kaupunkilaiset joutuisivat sen lukemaan."

Luin vuosia sitten Kretta Onkelin Ilosen talon ja halvaannuin. Onkeli kirjoittaa juuri sillä tavalla, että lukija pysyy eikä mene pois. Ja koska minä olen viime aikoina, tai ehkä jopa aina, pohdiskellut identiteettiäni kirjoittajana, otin edellisellä Suomen lomallani kirjastosta mukaani Onkelin romaanin Kutsumus.

Ensimmäinen osa nimeltä Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta sai minut ajattelemaan, että voi huokaus. Ja: blaa blaa blaa. Niin monet romaanit ovat tätä samaa: päähenkilön nuoruus on jollakin tavalla anarkiaa täynnä tai vähintäänkin maailman tylsin tai erikoisin, ja sitten päähenkilö irtaantuu kaikista ja lähtee opiskelemaan mitäs muutakaan kuin kirjallisuutta yliopistoon. 

Kyseinen aihe on niin nähty: kirjallisuuden opiskelu ja niin edelleen. Sitä käyttää mm. Taina Latvala Arvostelukappaleessaan, Pulkkisen Riikka esikoisromaanissaan, suosikkikirjailijani Katri Tapola Kalpeissa tytöissä ja ketkä vielä muutkaan. Tässä alkuvaiheessa en vielä ajatellutkaan, että koko Kutsumus-romaani on oikeastaan kärkevä kannanotto kaikkeen, mitä sana kirjallisuus kantaa sisällään sen tuottamista ajatellen. 

Joten mielessä kävi: apua, miksi. Miksi nämä kaikki kirjailijat tunkevat aina päähenkilöksi jollakin tapaa erikoisehkon kirjallisuudenopiskelijan? Suurin osa varmaan siksi, että ovat itse tehneet moisen uran: aloittaneet kirjallisuuden opiskelusta ja sitä rataa. Itseäni oikeastaan tällä hetkellä hävettää myöntää, että niin no, minäkinhän olen taustaltani juuri sitä samaa: kirjallisuuden opiskelija. Kuinka tylsää ja epäomaperäistä. Tosin ehkä voin aina "puolustautua" sillä, että aloitin venäjän kääntämisen ja tulkkauksen opinnoilla. Mutta silti: totuus on se, että sitähän minäkin olen; entinen kirjallisuuden opiskelija, joka tosin monia "päähenkilöitä" lukuun ottamatta jaksoi opiskella loppuun asti ja saada paperit käteensä.

Anyways, lorinat loppuun: Kutsumus on ihana. Ensimmäinen osakin on jälkikäteen ajateltuna tahallaan juuri sellainen kuin se on. Siis koko romaani on loistava, moniulotteinen piikki, joka muistuttaa lukijaa siitä, että kirjoittaminen on vaikeaa.

Kirjoittamisella ei elä, jos haluaa herroiksi elellä. Kirjoittaminen pistää kirjailijan usein tasapainottomaksi ja raastaa koko elämää. Kirjailijalta odotetaan taivasta. Kirjailija on piilossa eikä kukaan näe, miten rankasti hän työskentelee. Kirjailijan kituuttamista apurahoilla pidetään yhteiskunnan harteilla elämisenä. Jos kirjailijalta ei ilmesty jotakin kiinnostavaa pitkään aikaan, hän ei ole enää oikeastaan mitään - paitsi suuri unohdus ja yhteiskunnan rahoilla ketkuttelija, mikäli hän sattuu apurahaa saamaan.

Onkeli käsittelee Kutsumuksessa kirjoittamista sekä kirjailijan että kustannusalan näkökulmista. Se on loistava opas ja herättämö heille, jotka haaveilevat julkaisusta. Se on myös ihanan lohdullinen muistuttelija meille, jotka olemme jo julkaisseita kirjoittajia, mutta jotka olemme jääneet piiloon suurelta yleisöltä. 

En tässä lähde tiivistämään Kutsumuksen juonta, sillä sen voi aika hyvin lukaista tuolta yllä olevasta linkistä. Mutta sanonpa vain, että Onkeli tuli Ilosen talon jälkeen minulle tärkeäksi ja nyt hän on sitä taas ja yhä. Hän kirjoittaa hauskasti, terävästi ja irvakkaasti. Ja niin helposti, että ahmaisin Kutsumuksen parissa tunnissa tänäaamuna. Piti lähteä juoksulenkille mutta jäinpähän koukkuun.

Ja ajattelen nyt, että ihanaa, kun olen tuntematon kirjailija. Minuun ei kohdistu odotuksia eikä paineita suurelta yleisöltä. Toki toivoisin, että lukijat löytäisivät kirjani, tai että saisin kustannussopimuksen suuremman kustantamon kanssa, mutta sitähän me kaikki taidamme tehdä. Tärkeintä on, että saan olla rauhassa.

Ja lohduttavaa on myös se, että kirjailijana kaikki on sallittua. Olen varastanut monelta teistä. Ystävieni elämästä katkelmia tai ohikulkijoilta kengät. Tunkenut ne kirjoihini. Laitonta, mutta hyväksyttävää, eikös.

Niin ja tiedänpähän, että minulle kirjoittaminen on kutsumus. Jätin turvallisen elämäni Suomessa myös sen takia, että täällä kaukana voisin kirjoitella jokseenkin tiiviimmin. No, niinhän ei ole käynyt, kun tämä on ollut eräänlaista selviämiskamppailua koko elämä täällä, mutta saanpahan ainakin materiaalia tuleviin teksteihini.

Ja sitä paitsi minun serkullanikin on kutsumus. Hän voitti juuri SM-kultaa dokumenttielokuvallaan. Hiski oli pienenä poika, joka ei pitänyt limpparista, ja minua se ihmetytti, sillä limppari oli parasta, mitä tiesin, ja harvinaistakin, sillä meidän perheessä sitä sai juoda vain harvoin. Ja nyt tuo pieni serkku on jo iso, ja se tekee elokuvia. Tuo linkin takaa löytyvä dokumenttikin käsittelee muutes hyvinkin aihetta nimeltä kutsumus.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Hengitystahti

"Panin naapurinrouvaa saunassa", "muistolauseet hautajaisiin nuorelle" ja "sukupuolenvaihdos blogi". Muun muassa näillä hakusanoilla on löydetty blogiini viime aikoina vieläpä useampaan otteeseen. Ja minä kun olen ollut poissa. Kuvioista, niin sanotusti, muutaman päivän. Olen jälleen niin väsynyt, että en pysy auki.

Luonani kävi norjalaisystäväni neiti C, jonka kanssa tuli juteltua ja valvottua sanavarastot tyhjiksi. Oikein mukavaa, kun käy ystäviä, ja ah niin ihanaa, kun on taas rauha. Olen huomannut olevani tilapäissosiaalinen. Töiden jälkeen ei huvita nähdä ketään, sillä töissä olen pelkkää puhetta ja ihmisiä. Haluan olla illat yksin ja kirjoittaa (joten arvata saattaa, kuinka tuskaa minulle on vielä seuraavat kaksi viikkoa, jotka saksan kurssi vielä kestää); haluan rauhan ja äänet pois.

Ja nämä vierailut. Kun ne tulevat, olen intoa (mutta myös stressiä) täynnä. Ja sitten sen jälkeen, kun se kaikki tämä tällainen on ohi, haluan lukita oven ja olla yksin ja nukkua ja siivota ja kirjoittaa ja tuijottaa. Ja olla R:n kanssa ja käydä juoksemassa. Kuten nyt. Mutta harmikseni en jaksa evääni letkauttaa. R on katsomassa jalkapallo-ottelua, onneksi, sillä en jaksaisi puhua juuri näin päin.

Päätin, että tulevien (odotettujen!) vierailujen (joita tällä haavaa on tiedossa viidelle viikonlopulle tässä lähikuukausien aikana) en anna hetkauttaa arkeani liikaa. Siis tähän asti olen suuna päänä toiminut turistioppaana (mistä nautin, kylläkin) ja loihtinut aamiaista pöytään, mutta tästä lähtien, sorry guys, käyn urheilemassa, jos siltä tuntuu, tai jään hetkeksi kotiin kirjoituspuuhiin, jos niin tekee mieli, ja pistän vieraat palloilemaan yksinään pariksi tunniksi kaupunkiin. Sillä en vain kerta kaikkiaan jaksa.

Sitä, että monta vuorokautta peräkkäin jätän itseni laidalle ja teen asioita, jotka tekisin yksin toisin. Tai sitä, että vierailijat ovat liian ystävällisiä eivätkä sano, mitä tahtoisivat, ja sitten minä täydellisyydentavoittelijana yritän viedä heitä suuntiin, joiden oletan olevan parhaita, ja olen hieman epävarma koko ajan, kun en tiedä, miltä kenestäkin tuntuu ja onko nyt kivaa. Pitäisi kai lopettaa liikaa huolehtiminen. Ihmisiähän tässä ollaan :)

Tämä on väsymysvuodatusta, kuulostanee töykeältä. Ei pitäisi. Sillä oikeasti ilahdun kaikista heistä, jotka tänne tulevat, ja iloitsen ajasta kaikkien kanssa. Mutta en ole ennen ajatellut, että oikeastaan voisin (ja kaikkien kannalta parempikin olisi) repäistä vierailuviidakosta aina muutaman tunnin ihan itselleni, rauhoittua, latautua, ja jaksaa loppuun asti olla hyvä isäntäväen emäntäosa.

Ihana C on nyt takaisin kuvankauniissa Norjassa. Mutta minä, minä lähden huomenna vasta takaisin sinne inhon maailmaan, missä yritän päästä alkuun, sillä tänään en pysty eläytymään tarpeeksi tuottaakseni ensiluokkaista tekstiä. Toivottavasti viikonloppunne on ollut suotuisa ja väljä. Ai niin. Illalla vielä pitää viihdyttää R:n vanhempia. Jos vain pysyn hereillä. He ovat kuulleet nyt totuuden minusta, jota salasin näinkin pitkään. En vain uskaltanut katolisia, suhteellisen kirkollisia ihmisiä järkyttää. Sillä tiedolla, että olen kerran ollut esimerkiksi naimisissa vaivihkaa ja niin pois päin. Ja niin se vain on, että yhä minä kuulun tähän kuvioon. Heidänkin mielestään tervetulleesti ja jälleen, vaikka mitään tuollaista he eivät osanneet kuvitella.

Hyvää iltapäiväunta! Minä haluan pestä kasvojani kolme tuntia ja huuhdella lakanat meressä tai vähintään viime kädessä.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Ensikosketus Krohniin

Lähden kohta saksan tunnille. Mutta sitä ennen pitää jakaa eräs kirjakokemus.

Olen yrittänyt kovasti. Jopa loppuun saakka lukea. Samalla miettiä, mitä se on, kun pitää kovasti. Sehän on sitä, eikö olekin, mitä kokee, kun on tyydyttynyt. Tekee mieli huutaa "apua, eläköön", kun sisääni rynnii kuohu. Olipa se sitten suklaasta, kesäpäivästä, juoksusta, ruuasta, nousuhumalasta, sanoista tai mistä tahansa muusta johtuvaa. Se tyydytys, siis. 

Ja nyt minä mietin, että mitä tämä on. Minun viimeisimmän romaanini maailmaa verrataan aivan pikkupienesti täällä Leena Krohnin kirjojen tunnelmaan. Joten päätin, että luenpa nyt sitten Krohnilta Pereat munduksen. Mutta en ottanut oikein selvää siitä, miksi luin sen, tai miksi jatkoin lukemista, kun en oikein jaksanut sytähtää enkä oikein tainnut pitää kirjasta. Se väsytti. Niin. Sanalla sanoen. Nukahdinkin usein kesken.

En ole koskaan syttynyt scifistä. En sitten pihaustakaan (omituinen kommentti, lienee, sillä toisessa romaanissani on hieman scifimäisiä piirteitä). Joten alussa tämä Pereat Mundus töksähti pahemman kerran, mutta koska ajattelin, että pakkohan se on lukea, jos jollakin tavalla kerran Krohnin kirjoista löytää jotain pisaramaista, luin sitten vain eteenpäin. Yksi syy oli myös se, että suomeksi ei ole paljoa tarjolla, täällä, minulla. Joten oikeastaan luen kaiken, mitä on käsillä omalla kielellä. Vaikka sitten väkisin ja hankaamalla, ellen kovin raivostu, kuten kävi Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -romaanin kanssa.

Välillä tämä Pereat Mundus sitten pisti ajattelemaan, että no, onpa kekseliästä. Pereat Mundus on "eräänlainen romaani". Se rakentuu mielestäni kylläkin pienistä teksteistä, jotka voivat hyvin toimia yksinkin. Jokaisessa tekstissä on kyse Hokanista (ruotsalaisella oolla, mutta minulla ei ole kyseistä näppäintä!), joka joko tuskailee maailmanloppua käsittelevien kysymysten takia tai on pulassa muiden syiden vuoksi. Hokan ei välttämättä ole ihminen. Välillä hän on ihmisen ja eläimen sekoitus, välillä jokin ihan muu, kuten jonkinmoinen eliö. Hokan murehtii. Tai sitten Hokan pelkää. Tai inhoaa, rakastaa tai parjaa.

Ja tämä inho saikin minut syttymään erään tekstin kohdalla. Uusimman tekstini kantava voima kun on inho. Oli siis ravitsevaa lukea esimerkiksi teksti nimeltä "Kaunosielu" ja toinen nimeltä "Jumalan rakkauden tähden". Kirjoittavana ihmisenä myös pohdinnat kirjoittamisesta ja taiteesta teksteissä "Mustiin pukeutunut sydän" ja "Fiat ars, pereat mundus" olivat ihan luettavia - mutta vaikuttivat kuluneilta. Sellaisilta, että huokaus, tällaista olen lukenut aiemminkin.

Eli ei tämä Pereat Mundus oikein mitään uutta minulle eteeni tuonut. Vahvisti vain käsitystäni siitä, että scifi ei ole minun juttuni. Ja myöskin siitä, että ikuisuusaiheet ovat ehkä parempia kuin ajankohtaiset. Sillä Pereat Mundus on mielestäni mielenkiinnoton siksi, että se ei ole ikuisesti ajankohtainen..tai siis ainakaan se ei enää, 14 vuotta ilmestymisensä jälkeen, kanna mitään uutta, raikasta tai mieleenpainuvaa pointtia mukanaan.Tuntuu jo luetulta. Taidetta pohtivassa tekstissä tuli mieleen mm. osittain Husvstedin Kaikki mitä rakastin.

Mistä pääsenkin ajatukseeni siitä, että aiheesta kuin aiheesta kannattanee kirjoittaa niin, että se ei koskaan vanhene. Eli vanhaa kunnioittaen ja uutta aavistellen. Eli siis pidättäytynen omassa tyylissäni: kunnioitan suosikkejani ja ikiomaa tyyliäni. Uskon vahvasti, että jo kirjoittamani romaanit tuntuvat raikkailta myös 14 vuoden päästä. Ellen uskoisi näin, en voisi olla tyytyväinen työhöni kirjoittajana. Aamen.

Ai niin ja ai niin. En ole, häpeäkseni myönnettäköön, tainnut lukea Krohnilta vielä mitään muuta. Miksi, en tiedä. Mutta en usko, että Krohn on näin mieleenpainumaton oikeasti. Olen hyvin varma, että löydän häneltä vielä jotakin, joka vaikka jopa vie sydäntä lähelle hänen tuotantoaan. Miksi. Siksi, että hän on sentään Leena ja Krohn. Ja osaahan hän herranjestas kirjoittaa, jos kielenkäyttöä tirkistellään.

EDIT: Apua. Olen sittenkin lukenut jo Krohnia. Minähän oikeastaan jopa rakastuin aikoinani Ihmisen vaatteissa -romaaniin. Hokasin asian, kun pallottelin tieni tähän blogiin ja tutustuin sen sivuihin. 

Sitä paitsi arvatkaa, miksi rakastan matkustelua. Esimerkiksi juuri tällaisten asioiden takia. Hyvää iltaa ja danke schön. Minulla oli maanantain saksantunnilla kivaa, joten toivotaan, että on tänäänkin. Riemastutin kanssa-oppilaita mm. kertomalla eukonkanto- ja saunomisen maailmanmestaruuskilpailuista. Sekä avantouinnista terveyttä edistävänä tekijänä.

Ah ja arvatkaa mitä. En pysy hyppysissäni. Meillä menee ranskalaiseni kanssa ihanasti. Työstämme on tulossa mielenkiintoinen, moniulotteinen ja teknisesti hiostuttavan hankala projekti. Siis sen runoteoksen suhteen. Joka on valokuvitettu.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Päiväni kauhun muodossa

Haluatteko tietää, miten "Freizügigkeitsbescheinigung" hankitaan? Ihan vain jos satutte vaikka joskus tahtomaan Saksaan, kokonaan. Niin, että tekisitte siellä töitäkin.

Se hankitaan siten, että mennään lähimpään "Kreisverwaltungsreferat"-pytinkiin. Siellä jonotetaan 20 minuuttia informaatio-tiskille, missä kerrotaan, että ulkomaalaisten asioita ei hoideta tässä Kreisverwaltungsreferaatissa, vaan hieman toisella puolella kaupunkia. 

Koska työnantaja haluaa tämän "Freizügigkeitsbescheinigungin" juuri tänään eikä huomenna, sanotaan työtovereille anteeksi, ja lähdetään käymään vähän toisella puolella kaupunkia (ja huokaistaan helpotuksesta, sillä tämä käväisy, jonka kaikki olettavat noin puolituntiseksi, kuuluu työaikaan). 

Oikean Kreisverwaltungsreferaatin informaatiotiskiltä varmistetaan, mihin pitää mennä, sillä ei tietenkään haluta mennä sinne, missä ollaan käyty ennen mm. ilmoittautumassa müncheniläiseksi tai hankkimassa rikosrekisteriotetta, koskapa ajatellaan, että eihän siellä kuitenkaan kaikkia asioita hoideta, siis siellä täysin samassa toimistossa. Mutta infosta sanotaan kyllä, sinne juuri, missä ennenkin olet ollut. 

Ja sitten siellä odotusaulassa numero 6, missä odottavat sellaiset sukunimelliset kuin N-Rd, on kamala jono. Infotiskillä (mistä saa oman vuoronumeron, jotta pääsee lopulta palvelluksi) tulostin on rikki, joten jono ei liiku. Puoli tuntia seisotaan, kunnes tulee oma vuoro. Saadaan osaksi hieman tylyhkö, tyhmänä pitävä katse ja lappu käteen. Täyttäkää tämä ja menkää kuulkaa aivan eri paikkaan, tuonne ensimmäiseen kerrokseen, siellä nämä tällaiset asiat hoidetaan.

No, lappu otetaan, ja koska ollaan kohteliaita, sanotaan näkemiin. Mennään ensimmäiseen kerrokseen, ja koska tuolla edellisellä infotiskillä ei kerrottu, minne tarkalleen siellä ensimmäisessä kerroksessa, mennään odotusaulaan, missä odottavat mm. P-kirjaimella varustellut sukunimekkäät. Odotetaan tällä kertaa vain 5 minuuttia ja täytetään samalla lomake. Kohotellaan kulmia: miksi tämä lomake edes pitää täyttää. Siinä on mm. kohta, jossa pitää ruksia syy "Freizügigkeitsbescheinigungille". Yksi syy on se, että puoliso on EU-kansalainen. Mietitään, että onkohan tässä järkeä, kun ollaan EU-kansalaisia ilman puolisoakin. 

Tällä juuri jonotetulla info-tiskillä naurahdetaan. Ette te tätä suomalaisena tarvitse, mutta jos välttämättä haluatte sen, menkää huoneeseen numero 1092.  Se on tuolla ja aika kaukana. Hiki virtaa. Alkaa olla paniikki: saadaanko tätä todistusta ajoissa. Saadaanko sitä ylipäänsä. Ollaan oltu jo 1,5 tuntia matkassa. Luulevatko työtoverit, että siellä sitä lintsataan.

Mennään huoneeseen numero 1092. Tai ei, ei mennä sisälle, sillä oven vieressä on nuoli ja lappu, jossa sanotaan, että vuoronumero pitäisi hakea "Schnellschalterilta". Mennään hakemaan vuoronumero, joka on viiden numeron päässä ruudulla vilkkuvasta numerosta. Ei siis pitäisi kauaa odottaa. Mutta kauan pitää, vaikka koko huoneen nimi on "nopeatiski". Hikoiluttaa. Eväsbanaani on mennyt laukussa mustaksi. Ei syödä sitä, juodaan vettä noin puoli litraa. Manaillaan. Ollaan jo hipomassa kolmatta tuntia.

Viimein on oma vuoro. Mennään huoneeseen, missä naishenkilö ottaa täytetyn lomakkeen ja passin, pyytää odottamaan käytävällä. Odotetaan 10 minuuttia. Naishenkilö pyytää takaisin ja kehottaa täyttämään jo täytetyn lomakkeen toisen puolen, joka ollaan jätetty tyhjäksi, koska se näyttää kaikkinensa toisen puolen kopiolta. Eikä olisi mitään järkeä täyttää asioita kahta kertaa. Kysytään, ollaanko varmoja, että toinenkin puoli täytyy täyttää. Kyllä, ollaan. Aletaan täyttää. Naishenkilö koputtelee rannekelloaan ja huokailee. 

Päätetään vielä varmistaa, että täytyykö tämä toinen puoli nyt aivan todella täyttää, kun toinen puoli, joka on jo täytetty, on tismalleen samanlainen. Ai. Hetkinen. Ei, ei sentään, miksi te nyt näin temppuilette. Menee viisi minuuttia. Vielä. Freizügigkeitsbescheinigung on sitten vihdoin kädessä. Siinä ei ole leimaa eikä allekirjoituksia. 

Mutta se saa luvan kelvata.
Soitetaan henkilöstöhenkilölle ja sanotaan: sain sen. 
Hän sanoo: pystyisitkö faksaamaan sen sinne kaupungin henkilölle, joka sen pyysi.
Ei, ei pystytä. Ei ole faksia. 

Viimeinen paniikki. Kävelyretki postimerkkiautomaatille, sillä eräs keino on postittaa se heti.
Saadaan puhelu (ihanalta, oikeasti!) henkilöstöhenkilöltä: kuule, riittää, että se on, haen sen myöhemmin, älä enää huoli. Anteeksi kaikesta vaivasta. Mutta nyt on kaikki hyvin. 
 
Joten: palkkani, vihdoin, ropise!

Ei voi olla totta ja antakaa kaikkien kukkien kukkia!

Puh. Antakaa kevään kukoistaa ja jättäkää kävelevät lihat rauhaan. Niin sanovat minun ajatukseni. Olen hieman ärsyyntynyt. Täkäläinen byrokratia kukkii yhtä lailla kuin kirsikkapuut. Herranpieksut. Sain eilen iltapäivällä sähköpostia henkilöltä, joka palkkasi minut. Hän kirjoitti: onhan sinulla jo Freizügigkeitsbescheinigung. Eli paperiläpyskä, joka todistaa, että olen EU-kansalainen ja vapaa liikkumaan sekä työskentelemään EU:n sisällä. 

Huokaus. Kuulin moisesta ensimmäistä kertaa vasta tässä sähköpostissa, jossa painotettiin, että saadakseni täyden palkan, minun täytyisi toimittaa paperi palkanlaskentaan huomenna, eli tänään, eli siis mitä henmettiä. Eilenhän en ehtinyt enää mihinkään kansalaistoimistoon ja tänään tekee tiukkaa, sillä juoksen töistä suoraan junaan ja matkustan puoli tuntia opettamaan suomea suomalaisille tai puoliksi suomalaisille lapsille. 

Joten "saan" mennä tänään työaikana sinne. Missä mitä luultavimmin kestää herranpieksujen verran ja mitä luultavimmin saan tiedotuksen, että olen a) väärässä toimistossa ja b) saan lappuseni vasta viikkojen kuluttua. Leimojen kanssa. Mukavaa. Enhän nimittäin saanut viime kuussakaan kunnollista palkkaa, sillä Münchenin kaupungilta ei palkanlaskennan aikoihin ollut tullut virallista vahvistusta työkelpoisuudestani. 

Mutta minut palkannut henkilö on ihana. Todella sympaattinen ja välinpitävä. Joten hän lupasi tehdä kaikkensa, että saan palkkani. Että kyllä täällä silti tanssitaan, vaikka hieman ketuttaa tällainen lomakkeiden ja sen sellaisten perässä hyppiminen. 


Onneksi minua on muistettu. Blogini on Marken mielestä lieb. Kiitoksia moisesta tunnustelusta, Marke-armas. Pieni lisäys: nyt minut ovat tunnustaneet myös Paula ja Rooibos.  Heidän blogeistaan on ollut iloa jo blogiurani alkuajoista asti, kiitoksia siitä :)

Ja nyt minun täytyisi sitten valita viisi suosikkiblogia, joilla on alle 200 lukijaa, ja kopioida ja liittää tunnustuspalkinto tänne, ja toivoa, että sana kaikuu muuallekin, joten aamuteen raikkaina henkäyksinä täten kerron, että pidän kovasti monista blogeista enkä tiedä välttämättä, kuinka moni niitä lukee. 

Viime aikoina olen innostunut vähän kaikesta. Joten Katz and the City, läskikaupungillajamaassa, Maija ilmestyksineen , Mustikka ja Marissa there you go. Luen juttujanne usein, vaikka en kommentoikaan läheskään edes verrattain usein.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Elämän epämuodostuma

Sataa. Menen tänään puoleksi päiväksi töihin, vapaapäivän pidän torstaina, kun norjalainen ystävä saapuu. Saksan kurssi jatkuu pääsiäisloman jälkeen illalla. Jatkuu vielä toukokuun ensimmäiselle viikolle asti. Tekisi mieli lintsata, kirjoittaa kotona, mutta en voi tehdä niin. Tarvitsen kielioppia ja rahoilleni vastinetta.

Olin eilen niin väsynyt, etten saanut mitään aikaiseksi (okei, syyksi voin varmaan kertoa totuuden: tanssin puoli viiteen asti aamulla mm. kahden transvestiitin kanssa kahdesta tyttötoveristani puhumattakaan), joten päätin, että juhliminen ei ehkä olekaan sitten enää niin yleinen asia elämässäni kuin ennen, vaikka hauskaa se on, kauhean.

Olemme vähentäneet juhlimista rankalla kädellä, ennen niin villit ja vauhdikkaat minä sekä R, ja se on hyvä se; iloitsen, jos onnistumme vähentämään noin pitkälle aamuun jatkuvaa juhlimista vieläkin rankemmin. Riittää, jos pääsen tanssimaan vaikkapa vain kerran parissa kuussa. Nimittäin en kestä päiviä, jotka menetän. Menettämistä on se, ettei jaksa muuta kuin syödä. Ja nukkua. Ja lukea. Eikö olekin? 

Sitä paitsi olen itkenyt ensimmäisen kerran elämässäni hiusten takia. Näytän aivan järkyttävän rumalta. Kyllä. Tai ainakin hiukseni näyttävät. Halusin tuota, mitä olen kahden vuoden takaisessa kuvassa, sain tuota, mitä olen nyt, ja itkin aika pöyristyttävän vuolaasti, ja korjasin kampaajan virheitä omine saksikäsineni. 

Ihana Barcelonasta saatu tukka!
Tulisipa jo kesä ja kasvun aika. Kävimme eilen illalla syömässä parin kaverin kanssa, (mm, söin tuoretta parsaa ja hollandaisea!) ja toinen heistä sanoi käyvänsä Berliinissä parturissa säännöllisin väliajoin. Hänen lempikampaajansa kun muutti täältä sinne. Hän sanoi, että ensi kerralla minun täytyy mennä hänen mukanaan. Joten menen. Menemme kesäkuussa siis Berliiniin, kampaajalle, ja ajamme sitten takaisin. Uulalaa.

Kamala hiusasia. En kestä. Itkisin yhä, jos ei pitäisi mennä töihin.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Pinguingu.

Ihana hidas aamu! Juoksulenkkiä ja smoothieta, nyt teetä ja tekstiä. R ohjelmoi tuossa vieressä. Menimme eilen jo yhdeltätoista sänkyyn ja ajattelimme: tämäkö on aikuisuutta. Olla nyt ennen yötä unessa. Kahden punaviinilasin jälkeen miltei tulessa.

Mutta tänään olen juhlatuulella. Sen takia tekstistäni on muodostunut jokseenkin ylvästä. Pyrin taas tekemään kielestä sellaista, että se vastaa tekstin henkilöitä. Tällä kertaa kieli on kaukana lyyrisestä. Pakko myöntää, että tökkii. Olen parempi lyyrisessä tyylissä. 

Ja tänään ajattelin mennä sanomaan lähikampaajaan, että saisinko otsatukan kiitos. Ja sitten vasta laitan minihameen päälle ja tanssin. En ole tupakoinut muutes by the way miljoonaan vuoteen, eli kuukausikausiin, jos ei lasketa mukaan erästä virheellistä päivää nelisen viikkoa sitten. 

Iloista. Sitäkin on aikuisuus.

Ja sitä paitsi haluaisin olla pingviini. Tai ainakin käydä siellä alhaalla niitä katsomassa. Stereoissa soi Smashing Pumpkins. Omituista kirjoittaa juhlallisesti ja kuunnella heitä. Ja ai niin, tuo ihmeellinen R on jo suoriutunut intensiivikurssinsa (a la Pisara) ensimmäisestä oppitunnista! Hän tietää jo, mitä on elämä ja ammattilaisuus.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Täydellinen illallinen a la Pisara

Hui. Olen tässä eilen ja tänään kirjoittanut vahingossa 25 sivua aivan uutta tekstiä, joka innostuttaa paljon enemmän kuin aiemmin tänä vuonna aloittamani käsis. Joten olen aika varma, että tämä syrjäyttää aiemmat suunnitelmani. Ajatukset ovat kiinni muilta.

Pidän juuri pientä taukoa. Sain itseni ylös sängystä klo 6.13. Hyppäsin heti aamutakkiin ja pistin koneen päälle, keitin teetä, ja ryhdyin hommiin. Ehdin jatkaa vielä puoli tuntia ennen kuin pitää meikata ja lähteä hyysimään kakaralaumaa. Mistä puheen ollen sain eilen vihdoin virallisen vahvistuksen (leimoineen!!) Münchenin kaupungilta, että olen työkelpoinen lastenkasvatusasioissa.

Pohdiskelivat oikein (kaksisivuisessa!) kirjeessään, että täten katsomme Frau "Pisaran" olevan sopiva tehtävään hänen opettajataustansa ja pedagogisten opintojensa takia vuoden loppuun saakka. Eli siis toisin sanottuna vuoden lopussa työnantajani joutuu hankkimaan uuden hyväksynnän. Huokaus. Paree aloittaa sosiaalipedagogiikan opinnot mahdollisimman pian. Joka tapauksessa huomenna avaan kuohuviinipullon rouva I:n kanssa ja tanssin kokonaisen yön!

Ai niin. Olen tehnyt jotakin tavatonta. Tyhjennän aivoni ja opiskelen saksaa aina kun ehdin sillä tavalla, että katson erästä sarjaa. Nimeltä Das Perfekte Dinner. Suomessakin kai on jokin vastaava. Se sellainen ohjelma, että vieraat ihmiset kokkaavat toisilleen? No, minäpä päätin, että kokeillaanpa, olisiko minusta moiseen. Nimittäin pidän siitä, että saan vierailla. Katsoa, millaisissa kodeissa muut asuvat. Ja syömisestäkin pidän.

Joten ilmoitin itseni kyseiseen ohjelmaan. Ja olen jo käynyt sähköpostikirjeenvaihtoa tuottajan kanssa. Sieltä kun sanottiin, että mikäli München tulee seuraavan tuotantokauden yhdeksi kaupunkikohteeksi, olen mukana. Laitoin vastauksen, että voi, se olisi mukavaa ja sain takaisin vastauksen, että niin meistäkin. Hahaa. Eikö olisikin hauskaa? Palanen Suomea keskellä saksalaista ruokakulttuuria. 

Ideoita otan vastaan. Että mitä sitä tarjoaisi. Karjalanpiirakoita tietysti ja hapankorppurullia. Mitäs muuta? 

Hyvää viikonloppua! Huilikaa hyvin tai työskennelkää! Minä otan R:n kotiin ja sanon, että olen aina valmiina.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Ahaa, sanoimme yhteen ääneen.

Kiitos elämänkevät ja hirmuiset lähetteet! Tulkoon taivas niskaan ja värisköön nuori ruumis.

Minulla on ystävä nimeltä Sintsa, joka tuikkasi itsensä tuleen ja lähetti minulle suklaata, salmiakkia, purkkaa sekä dippikastikkeita. Tällä kertaa on jännittävää sanoa, että kosto elää, sillä se elää, ja Sintsa kokee jonakin yllättävän kaukaisena päivänä ennen kuulumatonta kutinaa. Joka lähtee matkaan täältä. Kun saisikin Sintsan tänne. Voisi polvistua yhdessä patsaiden eteen ja humaltua vähin äänin takavasemmalla sekä tietenkin kerrata kaiken, mitä on tullut tehtyä, niin että kuulija muistaa vielä huomenna.

Mitä minä selitän. Ehkä sitä, että kiitos pakettitaivas ja lähetykset, Fazer, kiitos elämä. Sekä ystävät. Tänne muuttaessa pelkäsin, että sinne ne jäävät, ystävät. Tottahan se on, etteivät yhteydet oikein pelitä, enkä kuule enää heistä samalla lailla tiheästi kuin ennen, mutta ovat ne siellä silti. Lohdullista.

Sitä paitsi aloitin eilen jotakin viimeistä. Katsotaan, mitä siitä kehittyy. Tekstin kantavana ajatuksena, tai oikeastaan lähteenä, on inho. Inho. Selvä, suora inho. Tiedättehän tunteen. Käytän siinä hyväkseni kokemuksiani mm. entisestä kamalasta Hesarin häirikkönaapurista (joka muuten sai sitten pois muutettuani häädön, hahaa!!) sekä kuulemiani elämän tosiseikkoja. Tai siis -tapahtumia. 

Tänään onnistuin riuhtomaan itseni sängystä ylös kello puoli seitsemältä. Ehdin kirjoittaa hetken ennen töitä, tai oikeastaan puolitoista tuntia. Illalla jatkuu. Menen juoksulle, kirjoitan, herään huomenna siihen että on perjantai. Perjantai jo nyt. Vallatonta! 

AI niin, vallan unohdin. Äitini (ja isäni) toi minulle Suomen tuliaisina myös Kritiikki-lehden numeron. Sen, jossa on arvostelu Minä rakastan sinua nuoresta miehestä. Luin sen eilen uudella paineella ennen nukkumaanmenoa ja näin unta ulostamisesta. Ehkä siksi ulostamisesta, että eilen töissä pienet ihmiset juoksivat kivuissaan wc:n puolella. Ja pelkään, että se tarttuu. Mutta siis mielestäni tuo arvostelu on lukemisen arvoinen. Suosittelen.

Huomenta ja miettikää, mitä vihdoin eilen teitte.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Slap me! And please spank.

Olen vuolastunut ja valpas. Ja sitä paitsi sain palautetta runoihini. Miten sokea voi ihminen olla - ja miten tärkeää on, että silmät avataan aina tasaisin väliajoin. En ole saanut aikuisiällä palautetta kuin kirjoittamalleni proosalle, joten olen valtavan kiitollinen tälle runoilijalle, joka minua auttaa. Palaute motivoi kirjoittamaan tietynlaisella tulisella palolla. Vaikka toisaalta kyllä palan muutenkin aina kun sisältäni tulee ulos tuhkaa ja etenkin laavaa. Siinä palavat sivussa sitten R:t ja muut.

Kaksi SUOMALAISTA rakastunutta lukossa Münchenissä.
Itse asiassa olen ajanut itseni täysin erakoksi. En ole näyttänyt kirjoittamaani proosaa kenellekään ehkä noin vuoteen...tai jos totta puhutaan, ehkä peräti pariin vuoteen. Mikä on suuri virhe ja komeetan isku poskiin ja häpeän, häpeän. Minä rakastan sinua nuori mies ei käynyt yhdelläkään lukijalla ennen sen julkaisua. Typerää. Se voisi olla tuhatkertaisesti parempi, jos olisin saanut siihen palautetta. Vaikka loistavahan se tietysti noinkin on - noin niin kuin sokean kirjailijan mielestä.

Pytingin kun rakentaisin.
Siljaa ja Maita työstin jo Kriittisen korkeakoulun aikoina ja sain siihen kultaakin arvokkaampaa palautetta mm. Harry Forsblomilta sekä Ranya Paasoselta tärkeimmät mainitakseni, sekä kustannustoimittajilta. Lisäksi tämä kolmas käsis, joka lähti tammikuussa(ko) kustantamoihin etsimään onneaan, oli jo kirjoituskoulun aikana täydessä muurahaispesässä noin niin kuin palautteen suhteen. Sitä paitsi potkin sen palautteen antajien kanssa aivan muruiksi ja kasasin sen uudestaan. Ja sitten laitoin sen kustantamoihin ja sain palautetta - en sopparia. Ja nyt kun sen työstin vuosien tauon jälkeen uuteen uskoon, EN MENNYT PYYTÄMÄÄN PALAUTETTA, keneltäkään, vaikka aina oli mielessä, että nytpä otan uusioyhteyden lempikirjailijahenkilöihini. 

Grrrau.

Joten nyt, jostakin syystä juuri tänä herkkänä, vaaleahkona aamuna, olen peloissani. MIKSI minä en ole pyytänyt palautetta. Miksi minulla on nuhjua silmissä. Olen hyvin varma, että Pintanaarmuja (eli tämä kolmas, mutta käytännössä ensimmäinen, käsikseni, joka kiertää toimituksissa), olisi tarvinnut suodattamista, yhä, vaikka siinä olikin jo loistavat puolensa ja on. Niiltä olisin tarvinnut apua, jotka sen kanssa auttoivat jo alussa. Damn. No, ehkä odotan vastaukset (joita ei ole tullut kuin vasta pari) ja työnnän sen sitten lukijoihin. Sitä paitsi mistä minä saan koelukijoita edes. Sellaisia, jotka ovat pääasiassa lukijoita.

Runojeni kanssa en tee samaa virhettä. Palaute on kultaa. Remember that, all of you. Siis niin kuin ihan millä tahansa elämän osakkaalla. Ja alueella.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Eigentlich es war nett.


Kylläpä voikin väsyttää! Vanhempien (ja kenen tahansa) vierailut ovat rankkoja, näemmä, joten olen nukkunut tänään oikein kunnon päiväunet enkä mitään paljon jaksa. Sohvapäivä toisin sanottuna. Kahden viikon päästä on seuraavan vierasrykelmän vuoro. Tulee ystäväni Norjasta ja R:n vanhemmat kaupan päälle.

R ja sen takapiru.
Mutta vähän olen edes lukea jaksanut, Murakamin IQ84:ää, jonka lukeminen etenee jostain syystä hitaasti (olen tosin hyvin vaikuttunut alun perusteella), muuta ei pysty kai, vaikka juosta aion vielä tänään tai ainakin mennä kuntosalille, sillä minulle on kasvanut kaksoisleuka. Ainakin se ilmestyy aina leukaan, kun otetaan kuvia. Ei se siellä ikinä ole, kun katson peiliin. 

Heinäpupuja kaupan.
Olipa silti mukavaa kokonaisen pääsiäisen ajan. Käytettiin vanhempia Itävallassa asti, Imstissä, sillä siellä ei satanut. Täällä Münchenissä oli koko viikonlopun ajan kylmä ja yhä on. Satoi vettä ja eilen, voitteko kuvitella, lunta. Lunta. Omituista. Täällä on ollut niiiiiiiin lämmin jo, kohta kuukauden päivät paahtanut aurinko, ja nyt sitten yhtäkkiä pykäsi kylmää virtausta ja lunta. 

Synkkien pilvien München.
No, mutta vanhempia pyöritettiin silti ympäriinsä. Näkivät Nymphenburgin linnan, näkivät Olympiaparkin ja Englischer Gartenin, näkivät Marienplatzin ja vanhan kaupungin portteja, näkivät Viktualienmarktin ja olutta. Ja R:lle ostin lahjan, suomen kielen kurssin, ja päätin syvästi, että nyt vedän itseni niskasta ja opetan hänet aktiiviseksi. Suomen puhujaksi. Siis. 


Ja nyt minä jatkan sohvailua. Olen peruna ja palanen porkkanaa. Pitäisi kohta liikuttaa lihani ylös ja ulos, mutta sitä ennen vielä vähän tätä. Sitä paitsi kyllä, pääsiäispupu kävi täällä, uin Fazerin sinisessä ja Mignon-munissa ja nyt haukkaan suklaakanilta korvan. Moikkistamoi.

Kukkapuu ja lumet siinä.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Kani hoi, tuu mun luo!

Tänään on pääsiäiskanin aika. Lisäksi tulevat vanhempani, viipyvät maanantaiaamuun saakka. Olen varannut illaksi pöydän Augustiner-ravintolasta, hoitanut auton lainaan. Harmillisesti sää on kalpea ja harmaa, kylmähkö; he eivät ehkä näe, miten varhain täällä muutun kevääksi.


Huomenna käymme vaeltamassa vuorilla. Minä saan suklaata ja salmiakkia ja oikeanlaista ksylitolipurukumia. Olen puunannut kylpyhuoneen kiiltokuvakansikuntoon, piilottanut vaateryöppyni kaappien taakse. Pitäisi vielä aamupalatarvikkeet ostaa ja huomiset vaelluseväät, sitten töiden jälkeen. Tänään lähden tuntia aiemmin kotiin, sillä en ole ennen pedannut vanhemmilleni vieraspetiä. He eivät ole vielä koskaan nukkuneet luonani. On siis hieman omituinen olo. Laittaa nyt vanhemmille peti, kun yleensä se menee toisin päin.

Sitä paitsi R tulee myös kotiin. Ja minulla on päässäni musta aukko. Se tekee kipeää ja vetää ajatukseni pois. Huomasin juuri, että olen muuttunut punertavaksi. Sillä vuosia käyttämääni meikkivoidepuuteria ei enää valmisteta tai sitä ei ainakaan täältä saa, ja paniikinomaisesti olen metsästänyt jotakin uutta. Kaikki ovat tähän mennessä olleet vääriä väriltään. Turhauttavaa, kun oma vakiotuote lakkaa olemasta tuote.

Mutta onneksi ovat nyt nämä pääsiäisen lötköt päivät. En tapaa pääsiäiskukkoa tänä vuonna, mutta täkäläinen kaniperinne on tarpeeksi hauska korvaamaan menetyksen. Kani piilottaa suklaamunat puutarhaan tai ympäri taloa ja ne pitää käydä etsimässä. Kanilla on vaikutusvaltaa. Jos ei ole kiltti, kani ei tule. Minä olen ollut kiltti, joten ainakin pääsiäismunani tulee. Anteeksi sitä paitsi. Tuohan oli mauton vitsi. Nyt olen punainen häpeästä.

Erityisen helppoa, mukavaa ja värikästä pääsiäistä toivottelee Helmi-Maaria Pisara!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Onnea koiran elämä!

Minulla on viileät silmät, jotka pitkittävät nämä aamujen hetket. Sitä paitsi olen huomannut, että silloin kun en jaksa, en myöskään muista. Pääni särkyy pian, mutta yritän yhä kuvitella. Minusta tulee tänään janon vastakohta ja huomenna nauran selkä hytkyen. Olen viirusilmäinen paha, jonka sisällä asuu naulattu hyönteinen. Toisin sanottuna voisin samaistua eläimiin.

Onnistuin leikkaamaan eilen sydämiä. Saksin niitä sormet kuivina. Luin kertomuksen Nikolai-nimisestä pojasta, joka etsi vastausta kysymykseensä siitä, milloin on oikea aika tehdä asioita ja kuka on kaikkein tärkein. Lasten keskittyminen herpaantui mutta minä näin viimeisen sivun ja siitä maalataan taulu.

Bruno-kulta ja 10-vuotiskakku!
Entinen koirani Bruno täytti toissapäivänä 10 vuotta. Miten ihana se olikaan silloin ja yhä on. Terveisiä Brunolle ja koiraherran perheelle tätä kautta! En tiedä, pääsenkö enää koskaan näkemään Brucea. Sen iloa, aitoa lämmintä, perustelematonta, vilpitöntä puhdasta iloa. Se oli ja on aina niin riemukkaalla tuulella, tuo Bruno, entisen elämäni rakas koira, joka on kerran päättänyt, että sisareni on hänen reviiriään. Bruno nosti jalkaansa sisareni sylin kohdalla ja hutaisi sinne merkin. Tuo ruttuinen kuono ja hilpeät silmät. Voiko suloisempaa olla. Bruno on nimenäkin jo hehkeä.

Mums mums!
Sosiaalisen median kuningaspaikalta Facebookista löysin eilen tällaisen linkin. Suosittelen heille, ja itsellenikin, joilla on joskus alemmuuskompleksia kirjoittamismaailmassa. Minä tiedän kirjoittavani vahvasti, enhän muuten uskaltaisi, mutta melkeinpä joka viikko ajattelen myös olevani pohjasakkaa. Jotenka on piristävää lukea tuollaista. Antaa malttia ja antaa valttia ja sitä paitsi ihmettelen, miksi meistä niin moni tuntee alemmuutta kirjoittajana. Ei pitäisi. Pitäisi vain seisoa pää pystyssä ja alleviivata sanansa. Helpommin kirjoitettu kuin tehty.


Kaunista, mojovaa keskiviikkoa toivotan. Minä lähden nyt töihin, tai oikeastaan vasta kohta, olen kääntänyt runoni toiseen kieleen, odotan vastakaikua. Jännittävää on nähdä, miten runoni saavat kuvansa ja millaista palautetta ne iskevät kasvoihin. Luulen, että valmistumme aika nopeasti, jos tämä jatkuu tätä tahtia. Siis minä ja valokuvaajaystäväni, jonka piti jo muuttaa Lontooseen viime kuussa, mutta joka yhä on pariisilainen poika.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Laulaisin sinulle lempeitä laulua

mutta jos laulat, laula ne paremmin tai pysyn vihaisena.

Luin (tai oikeastaan keskikohtaan asti luin ja loppuun asti pläräsin) Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -romaanin, joka oli kömpelöhkösti suomennettu tai ainakin kirjoitettu. Lapsellisesti, suorastaan, jos nyt jotain sanaa täytyy käyttää tyyliä kuvatakseni.

En nimittäin syty enkä pidä kirjoista, joissa selostetaan tarkasti "turhia" asioita, kuten päivän aikana ylle puettavia vaatteita tai huonekalujen asentoa tai ruokalajeja tai ylipäänsä tekemisiä aikajärjestyksessä tyyliin herättyämme venyttelimme vähän ja sitten pukeuduimme, valitsin ylleni valkoisen paidan ja hän lötköttävät housut, sitten söimme aamiaiseksi paahtoleipää sekä hilloa, söimme myös pari keksiä ja hän valmisti kello kymmeneltä lounaaksi sitä ja tätä ja tuota jne jne. Blaah. 

En pidä kirjoista, joissa pyritään liialliseen tarkkuuteen, toisin sanottuna. Mitä väliä sillä on, mitä kullakin on juuri jonakin ihan hyvin kuvailtuna hetkenä yllään. Miksi kerrontaa pitää hidastaa tai oikeastaan vain turhaan pidentää merkitsemättömiä yksityiskohtia selostamalla? Nimenomaan vielä selostamalla. Jos ne kuvailtaisiin kauniisti, olisi asia eri. En ymmärrä, miksi Olssonin romaania sanotaan runolliseksi. Kieli ei sitä ainakaan ole.

Mistä tässä sitten on kyse, lempeitten laulujen ehkä-laulamisessa? Kaksi henkilöä, kolmikymppinen Veronika ja vanha, syrjäytynyt rouva Astrid, kohtaavat toisensa ja ystävystyvät, kun Veronika muuttaa maalle kirjoittaakseen työn alla olevan romaaninsa loppuun. Naapuritalossa asuu tämä erakoitunut Astrid, jota kylillä haukutaan noidaksi, mutta joka paljastuu herkäksi, sympaattiseksi, kovia kokeneeksi naiseksi. Naiseksi, joka on menettänyt liian varhain äitinsä, mennyt naimisiin väärän ihmisen kanssa ja tappanut pienen vauvansa. Naiseksi, jonka tekemisiä perustellaan mielestäni liikaa lapsuuden kokemuksilla.

Kirjoittamisvirhe numero yksi tai sata: älä perustele tekoja pelkästään menneisyydellä. Näin olen oppinut.

Veronika taas on jättänyt yhden miehen nuoleskelemaan haavojaan ja menettänyt toisen onnettomuudessa. Veronika on mielestäni ärsyttävän hiljainen ja rauhallinen. Miksi hänen sitä paitsi pitää muistella jättämäänsä miestä lainkaan. Eikö se riitä, että keskitytään yhden menettämiseen. Murr. Olen ärsytyksen rajamailla.

Romaani yksiselitteisesti kertoo näiden kahden naisen tarinat ja sitoo heidät yhteen. Pahoittelee heidän kokemuksiaan ja paloittelee ne. Nostaa tunteet pintaan. Tosin ei kyllä yhtään minun tunteitani lukijana. Olisin tahtonut tuntea jotakin, edes siinä vaiheessa kun Astrid hellii vauvansa kuoliaaksi tai suostuu vaimoksi kylmälle miehelle. Tai siinä vaiheessa, kun Veronikan ylle lehahtaa surun hyökyaalto. Mutta ei. Tunnelman pilasivat yksityiskohdat. Tönkkö kieli. Kaikki. Ja argh, miten litteä lattea kliseinen kirjekin loppusivuilla on.

Mikään tässä kirjassa ei vakuuttanut minua, valitettavasti. Tai no, välillä Olsson on osannut vangita hetket hyvin sivuille, mutta koska alusta asti suorastaan kyllästyin, en päässyt edes hyvissä kohdissa tunnelmaan mukaan. Valitettavasti. 

Kaunis on ajatus, mutta huonosti toteutettu. Näin sanoo kirjoittaja, joka vaatii omilta teksteiltään täydellisyyttä etenkin kielen suhteen. Koska kerronta ei vetänyt puoleensa, hytkähtivät tietysti (käännös)virheet silmille. Esimerkiksi aikamuotojen käyttö häiritsi: "Ja kun hän soitti Aucklandista, olin kuunnellut hänen kertoilevan..." Lukijan kannalta on erittäin epäedullista käyttää perfektiä ja pluskvamperfektiä tai sekoittaa aikamuotoja. Ja mitä tämä tarkoittaa: "Tarjosin hänelle yhtä jokaista suuhuni työntämääni marjaa kohti"? 

Täysin vastakkaisia tuntemuksia Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on herättänyt Leenassa, Kirsissä ja Sarassa. Anna Elina ehkä koki kirjan jollakin tavalla samankaltaisesti kuin minä, mutta hän(kin) piti siitä jossain määrin. Minun kokemukseni tästä kirjasta on tiukka ja tyly. Mutta minkäs sille voi.

Minkä sille voi ylipäänsä, että kukin kokee asiat miten kokee. En ymmärrä lainkaan, miksi ja miten ihmeessä tämä romaani on jotenkin menestynyt. Mikä ihme tästä tekee niin loistavan, että suurin osa lukijoista tähän rakastuu ja niin hienon, että sen myyntioikeudet ovat lehahtaneet ympäri maailman. Ehkä runolainaukset jokaisen luvun alussa? Edith Södergraniakin oli siellä. Luojan kiitos edes jotain merkittävää.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Mitä tekevät vuoret.

Perjantaina R tuli kotiin ja sanoi: huomenna lähdemme lomalle. Ja me lähdimme sitten, lauantaiaamuna suhteellisen varhain, kävimme lainaamassa auton R:n veljeltä, huristimme Itävaltaan, Innsbruckiin kahden tunnin ajan, ja sitten minä hengästyin. Nuo vuoret, nuo vuoret! Ne ovat niin kauniita, ne ovat niin lempeän viileitä seiniä, villien unieni sortamat huiput. Koko kaupunki vuorten saartama ja minä olin huikea sekä kuuma.

Posetiiviparka.
Sitä paitsi siellä oli täysi kesä. Föönin aiheuttama. Ihmeellinen tuo tuommoinen ilmastojuttu. Fööni. Olin vähissä vaatteissa (mikä ei auttanut paranemista!) ja minulla on nyt pisamia niin paljon, että voisin leikata ne irti ja myydä muille.

Apua minulle on tullut silmäryppyjä!
Minulla oli syvä flunssa yhä, joten emme menneet laskemaan rinteitä alas emmekä kiivenneet ylös. Kävelimme ympäri auringon kyllästämiä katuja, katselimme elämää, joimme muutamaa olutta. Söimme Earth Hourin aikaan ravintolassa, joka sammutti valonsa tunniksi. Nukuimme pitkään, laiskasti, kääntyilimme muuten vain.


Ja sunnuntaina kävimme kävelemässä parin tunnin ajan noin kilometrin korkeudessa, katselimme sieltä alas Innsbruckiin ja minä sanoin: jos kysyisit, tulisin tänne heti kokonaan. Viikonloppu oli kerta kaikkiaan ihana.

Pois piti ajaa tosin kahtasataa, kirjaimellisesti, sillä viideltä oopperalaulajaystävälläni oli konsertti eräässä kaukaisessa kirkossa, ja vaikka minä en ole kirkkoihminen lainkaan, halusin kuulla hänen äänensä, ja täytyy sanoa: hänen alttonsa särkee sydäntä, kiipeää selkään ja kylmää sekä polttaa. 

Siinäpä olisi oivallinen talo hinkupaikalla.
Ensi kerralla menemme Sveitsiin ja Italiaan, yllätysretkelle. Tälläkin kertaa teki mieli ajella Italiaan saakka, mutta koska R oli varannut hotellin, piti jäädä matkan varrelle. Minulla piti olla tyttöjenilta lauantaina ystäväni rouva I:n kanssa, mutta se siirtyi, sillä R oli unohtanut aikeeni, mutta täytyy sanoa, että hyvä kun siirtyi, sillä yhä olen tukossa ja nuhainen. Sitä paitsi tänään lentävät sanat ja minä kirjoitan kuin kone.

Teetä tuhannessa metrissä.
Ei tarvitse mennä töihin kuin huomenna ja ylihuomenna ja yliylihuomenna. Sitten tulee pääsiäiskani ja vanhempanikin saapuvat, tänne tulevat katsomaan millaista elämä on eri tavalla ja minä olen lukenut todella huonon kirjan, josta kirjoittanen lähipäivinä enemmän.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Kirjani saat sinä

Marissa M. 36 arpalipukkeen joukosta virallisen arvontavalvojan, herra jonkinmoisen entisen pormestarin, valvovan silmän alla vedin sinun nimesi. Otatko sähköpostitse yhteyttä, niin pääset lukemaan paperiin painettua minua?


Terveisiä muutes Innsbruckista. Sinne minä yhtäkkiä eilen päädyin ja äsken tulin takaisin. Tiedoksi sitten myös teille, jotka yhä luulette, että menen naimisiin ja että R olisi kosinut minua: en mene eikä ole kosittu. Se oli aprillia. Tosin puitteet kosinnalle olivat tänä viikonloppuna otolliset. Ehkä sitten jonain muuna kertana :)