maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kutsumus

"Nyt kun olen kirjailija tiedän miten vaikea on kirjoja kirjoittaa, ja vielä vaikeampi saada julki, ja vielä vaikeampi elää ihmisarvoista elämää kirjojen välissä, rinnalla, muassa, joten jokainen kirjailija ansaitsisi ainakin yhden ylistävän tulkinnan sanomalehdessä niin, että kaikki kaupunkilaiset joutuisivat sen lukemaan."

Luin vuosia sitten Kretta Onkelin Ilosen talon ja halvaannuin. Onkeli kirjoittaa juuri sillä tavalla, että lukija pysyy eikä mene pois. Ja koska minä olen viime aikoina, tai ehkä jopa aina, pohdiskellut identiteettiäni kirjoittajana, otin edellisellä Suomen lomallani kirjastosta mukaani Onkelin romaanin Kutsumus.

Ensimmäinen osa nimeltä Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta sai minut ajattelemaan, että voi huokaus. Ja: blaa blaa blaa. Niin monet romaanit ovat tätä samaa: päähenkilön nuoruus on jollakin tavalla anarkiaa täynnä tai vähintäänkin maailman tylsin tai erikoisin, ja sitten päähenkilö irtaantuu kaikista ja lähtee opiskelemaan mitäs muutakaan kuin kirjallisuutta yliopistoon. 

Kyseinen aihe on niin nähty: kirjallisuuden opiskelu ja niin edelleen. Sitä käyttää mm. Taina Latvala Arvostelukappaleessaan, Pulkkisen Riikka esikoisromaanissaan, suosikkikirjailijani Katri Tapola Kalpeissa tytöissä ja ketkä vielä muutkaan. Tässä alkuvaiheessa en vielä ajatellutkaan, että koko Kutsumus-romaani on oikeastaan kärkevä kannanotto kaikkeen, mitä sana kirjallisuus kantaa sisällään sen tuottamista ajatellen. 

Joten mielessä kävi: apua, miksi. Miksi nämä kaikki kirjailijat tunkevat aina päähenkilöksi jollakin tapaa erikoisehkon kirjallisuudenopiskelijan? Suurin osa varmaan siksi, että ovat itse tehneet moisen uran: aloittaneet kirjallisuuden opiskelusta ja sitä rataa. Itseäni oikeastaan tällä hetkellä hävettää myöntää, että niin no, minäkinhän olen taustaltani juuri sitä samaa: kirjallisuuden opiskelija. Kuinka tylsää ja epäomaperäistä. Tosin ehkä voin aina "puolustautua" sillä, että aloitin venäjän kääntämisen ja tulkkauksen opinnoilla. Mutta silti: totuus on se, että sitähän minäkin olen; entinen kirjallisuuden opiskelija, joka tosin monia "päähenkilöitä" lukuun ottamatta jaksoi opiskella loppuun asti ja saada paperit käteensä.

Anyways, lorinat loppuun: Kutsumus on ihana. Ensimmäinen osakin on jälkikäteen ajateltuna tahallaan juuri sellainen kuin se on. Siis koko romaani on loistava, moniulotteinen piikki, joka muistuttaa lukijaa siitä, että kirjoittaminen on vaikeaa.

Kirjoittamisella ei elä, jos haluaa herroiksi elellä. Kirjoittaminen pistää kirjailijan usein tasapainottomaksi ja raastaa koko elämää. Kirjailijalta odotetaan taivasta. Kirjailija on piilossa eikä kukaan näe, miten rankasti hän työskentelee. Kirjailijan kituuttamista apurahoilla pidetään yhteiskunnan harteilla elämisenä. Jos kirjailijalta ei ilmesty jotakin kiinnostavaa pitkään aikaan, hän ei ole enää oikeastaan mitään - paitsi suuri unohdus ja yhteiskunnan rahoilla ketkuttelija, mikäli hän sattuu apurahaa saamaan.

Onkeli käsittelee Kutsumuksessa kirjoittamista sekä kirjailijan että kustannusalan näkökulmista. Se on loistava opas ja herättämö heille, jotka haaveilevat julkaisusta. Se on myös ihanan lohdullinen muistuttelija meille, jotka olemme jo julkaisseita kirjoittajia, mutta jotka olemme jääneet piiloon suurelta yleisöltä. 

En tässä lähde tiivistämään Kutsumuksen juonta, sillä sen voi aika hyvin lukaista tuolta yllä olevasta linkistä. Mutta sanonpa vain, että Onkeli tuli Ilosen talon jälkeen minulle tärkeäksi ja nyt hän on sitä taas ja yhä. Hän kirjoittaa hauskasti, terävästi ja irvakkaasti. Ja niin helposti, että ahmaisin Kutsumuksen parissa tunnissa tänäaamuna. Piti lähteä juoksulenkille mutta jäinpähän koukkuun.

Ja ajattelen nyt, että ihanaa, kun olen tuntematon kirjailija. Minuun ei kohdistu odotuksia eikä paineita suurelta yleisöltä. Toki toivoisin, että lukijat löytäisivät kirjani, tai että saisin kustannussopimuksen suuremman kustantamon kanssa, mutta sitähän me kaikki taidamme tehdä. Tärkeintä on, että saan olla rauhassa.

Ja lohduttavaa on myös se, että kirjailijana kaikki on sallittua. Olen varastanut monelta teistä. Ystävieni elämästä katkelmia tai ohikulkijoilta kengät. Tunkenut ne kirjoihini. Laitonta, mutta hyväksyttävää, eikös.

Niin ja tiedänpähän, että minulle kirjoittaminen on kutsumus. Jätin turvallisen elämäni Suomessa myös sen takia, että täällä kaukana voisin kirjoitella jokseenkin tiiviimmin. No, niinhän ei ole käynyt, kun tämä on ollut eräänlaista selviämiskamppailua koko elämä täällä, mutta saanpahan ainakin materiaalia tuleviin teksteihini.

Ja sitä paitsi minun serkullanikin on kutsumus. Hän voitti juuri SM-kultaa dokumenttielokuvallaan. Hiski oli pienenä poika, joka ei pitänyt limpparista, ja minua se ihmetytti, sillä limppari oli parasta, mitä tiesin, ja harvinaistakin, sillä meidän perheessä sitä sai juoda vain harvoin. Ja nyt tuo pieni serkku on jo iso, ja se tekee elokuvia. Tuo linkin takaa löytyvä dokumenttikin käsittelee muutes hyvinkin aihetta nimeltä kutsumus.

9 kommenttia:

  1. Aikoinaan Coetzeen hienoa kirjaa "Häpeäpaalu" lukiessani tuli sama mieleen: Miten paljon näitä kirjallisuuden professoreita onkaan päähenkilöinä?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä..tuntuu melkoisen nähdyltä ja luetulta.

      Poista
  2. Kirjoittaminen ja varsinkin romaanin kirjoittaminen on intensiivistä ja yksinäistä puuhaa. Ellei tunne vahvaa pakkoa ja sitoutumista siihen työhön, tuloksia on turha odotella.

    Kiitos tästä postauksesta, Helmi-Maaria, ja leppoisaa huhtikuun loppua sinulle.<333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tosiaan; jos ei pysty antautumaan pelkästään kirjoittamiselle ja rajaamaan "häiriötekijöitä" (kuten muita ihmisiä) pois, ei oikein tuloksia tule.

      Hyvää huhtikuuta sinullekin!

      Poista
  3. Luen kans tota Kutsumusta. Tosin aika erikoisella tavalla. Käyn lukemassa sitä Akateemisessa kirjakaupassa, aina kun kaupungilla hengaillessa jää luppoaikaa esim. ennen kavereiden näkemistä :)

    Päivityksen teema taas kommentoin hetki sitten omaan blogiini ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska tapa lukea Kutsumusta :D Se on niin helppo luettava, että sen lukeminen varmasti onnistuukin tuolla tavalla!

      Poista
  4. Joo, hyvin onnistuu. Etenkin kun siellä on niin kivat nahkanojatuolit. Olen tällä hetkellä menossa noin puolivälissä.

    VastaaPoista
  5. Maaria, kannattaa lukea Maria Peuran teos "Antaumuksella keskeneräinen":

    https://www.akateeminenkirjakauppa.fi/webapp/wcs/stores/servlet/ProductDisplay?catalogId=10001&storeId=10052&productId=9184405&langId=-11&contractId=

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Mulla onkin tuo Peuran teos hyllyssä, kaverilta otin lainaan Suomessa käydessä. En ole ehtinyt sitä vielä lukea, mutta nyt olisi hyvä rako moiseen!

      Poista