tiistai 3. huhtikuuta 2012

Laulaisin sinulle lempeitä laulua

mutta jos laulat, laula ne paremmin tai pysyn vihaisena.

Luin (tai oikeastaan keskikohtaan asti luin ja loppuun asti pläräsin) Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -romaanin, joka oli kömpelöhkösti suomennettu tai ainakin kirjoitettu. Lapsellisesti, suorastaan, jos nyt jotain sanaa täytyy käyttää tyyliä kuvatakseni.

En nimittäin syty enkä pidä kirjoista, joissa selostetaan tarkasti "turhia" asioita, kuten päivän aikana ylle puettavia vaatteita tai huonekalujen asentoa tai ruokalajeja tai ylipäänsä tekemisiä aikajärjestyksessä tyyliin herättyämme venyttelimme vähän ja sitten pukeuduimme, valitsin ylleni valkoisen paidan ja hän lötköttävät housut, sitten söimme aamiaiseksi paahtoleipää sekä hilloa, söimme myös pari keksiä ja hän valmisti kello kymmeneltä lounaaksi sitä ja tätä ja tuota jne jne. Blaah. 

En pidä kirjoista, joissa pyritään liialliseen tarkkuuteen, toisin sanottuna. Mitä väliä sillä on, mitä kullakin on juuri jonakin ihan hyvin kuvailtuna hetkenä yllään. Miksi kerrontaa pitää hidastaa tai oikeastaan vain turhaan pidentää merkitsemättömiä yksityiskohtia selostamalla? Nimenomaan vielä selostamalla. Jos ne kuvailtaisiin kauniisti, olisi asia eri. En ymmärrä, miksi Olssonin romaania sanotaan runolliseksi. Kieli ei sitä ainakaan ole.

Mistä tässä sitten on kyse, lempeitten laulujen ehkä-laulamisessa? Kaksi henkilöä, kolmikymppinen Veronika ja vanha, syrjäytynyt rouva Astrid, kohtaavat toisensa ja ystävystyvät, kun Veronika muuttaa maalle kirjoittaakseen työn alla olevan romaaninsa loppuun. Naapuritalossa asuu tämä erakoitunut Astrid, jota kylillä haukutaan noidaksi, mutta joka paljastuu herkäksi, sympaattiseksi, kovia kokeneeksi naiseksi. Naiseksi, joka on menettänyt liian varhain äitinsä, mennyt naimisiin väärän ihmisen kanssa ja tappanut pienen vauvansa. Naiseksi, jonka tekemisiä perustellaan mielestäni liikaa lapsuuden kokemuksilla.

Kirjoittamisvirhe numero yksi tai sata: älä perustele tekoja pelkästään menneisyydellä. Näin olen oppinut.

Veronika taas on jättänyt yhden miehen nuoleskelemaan haavojaan ja menettänyt toisen onnettomuudessa. Veronika on mielestäni ärsyttävän hiljainen ja rauhallinen. Miksi hänen sitä paitsi pitää muistella jättämäänsä miestä lainkaan. Eikö se riitä, että keskitytään yhden menettämiseen. Murr. Olen ärsytyksen rajamailla.

Romaani yksiselitteisesti kertoo näiden kahden naisen tarinat ja sitoo heidät yhteen. Pahoittelee heidän kokemuksiaan ja paloittelee ne. Nostaa tunteet pintaan. Tosin ei kyllä yhtään minun tunteitani lukijana. Olisin tahtonut tuntea jotakin, edes siinä vaiheessa kun Astrid hellii vauvansa kuoliaaksi tai suostuu vaimoksi kylmälle miehelle. Tai siinä vaiheessa, kun Veronikan ylle lehahtaa surun hyökyaalto. Mutta ei. Tunnelman pilasivat yksityiskohdat. Tönkkö kieli. Kaikki. Ja argh, miten litteä lattea kliseinen kirjekin loppusivuilla on.

Mikään tässä kirjassa ei vakuuttanut minua, valitettavasti. Tai no, välillä Olsson on osannut vangita hetket hyvin sivuille, mutta koska alusta asti suorastaan kyllästyin, en päässyt edes hyvissä kohdissa tunnelmaan mukaan. Valitettavasti. 

Kaunis on ajatus, mutta huonosti toteutettu. Näin sanoo kirjoittaja, joka vaatii omilta teksteiltään täydellisyyttä etenkin kielen suhteen. Koska kerronta ei vetänyt puoleensa, hytkähtivät tietysti (käännös)virheet silmille. Esimerkiksi aikamuotojen käyttö häiritsi: "Ja kun hän soitti Aucklandista, olin kuunnellut hänen kertoilevan..." Lukijan kannalta on erittäin epäedullista käyttää perfektiä ja pluskvamperfektiä tai sekoittaa aikamuotoja. Ja mitä tämä tarkoittaa: "Tarjosin hänelle yhtä jokaista suuhuni työntämääni marjaa kohti"? 

Täysin vastakkaisia tuntemuksia Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on herättänyt Leenassa, Kirsissä ja Sarassa. Anna Elina ehkä koki kirjan jollakin tavalla samankaltaisesti kuin minä, mutta hän(kin) piti siitä jossain määrin. Minun kokemukseni tästä kirjasta on tiukka ja tyly. Mutta minkäs sille voi.

Minkä sille voi ylipäänsä, että kukin kokee asiat miten kokee. En ymmärrä lainkaan, miksi ja miten ihmeessä tämä romaani on jotenkin menestynyt. Mikä ihme tästä tekee niin loistavan, että suurin osa lukijoista tähän rakastuu ja niin hienon, että sen myyntioikeudet ovat lehahtaneet ympäri maailman. Ehkä runolainaukset jokaisen luvun alussa? Edith Södergraniakin oli siellä. Luojan kiitos edes jotain merkittävää.

26 kommenttia:

  1. Minä olen tämän kirjan suhteen aika pitkälti Anna Elinan linjoilla. Silloin, kun luin kirjan, pidin sen maailmasta, mutta nyt parin vuoden jälkeen koko kirja tuntuu jotenkin ylimakealta. Vaikea selittää. En ole kiinnostunut lukemaan enempää Olssonia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei minuakaan kyllä Olsson jäänyt kiinnostamaan, eli tuskin enää ikinä häneltä mitään luen taikka plärään.

      Poista
  2. Olipa hieno ja tiukka arvio kirjasta ja lukukokemuksestasi. Sitä oli mukava lukea, kirjasta en olisi niinkään varma.

    Minuakin ärsyttää suunnattomasti kun selostamalla kerrotaan mitä ihmisellä on päällä, miltä hän näyttää, mitä hän syö jne. Suomalaisista kirjailijoista muun muassa Virpi Hämeen-Anttilalla on samanlainen tyyli, juurikin tuon esimerkkisi kaltainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lainaus loppukappaleestasi:
      "En ymmärrä lainkaan, miksi ja miten ihmeessä tämä romaani on jotenkin menestynyt. Mikä ihme tästä tekee niin loistavan, että suurin osa lukijoista tähän rakastuu ja niin hienon, että sen myyntioikeudet ovat lehahtaneet ympäri maailman."
      Omalla esikoisellani näyttäisi tämän perusteella olevan loistava tulevaisuus, kirja kuulosti niin itse kirjoittamaltani;) En ole itse kirjaa lukenut. joten tämä perustuu vain kuvailemaasi sisältöön. Omani on tosin psykologinen trilleri, mutta kerrontatapani tuntuu samantyyppiseltä kuin Olssonin. Lukijat ovat erilaisia, joten erityyppistä kirjallisuutta tarvitaan ja se on myös suuri rikkaus:)

      Poista
    2. Jaana: ehkäpä minä en sitten voi lukea Hämeen-Anttilaa :) Etenkin sellaiset tarkat kuvaukset raivostuttavat, joilla ei ole mitään tekemistä tulevien tai meneillään olevien tapahtumien kanssa.

      Marke: Sehän tästä kirjamaailmasta kiehtovan tekeekin, että lukijoita on joka lähtöön. Hyvä niin :)

      Poista
  3. Imelä ja ylimakea ovat ehkä oikeita termejä kuvaamaan teosta. Luin sen äitini suosituksesta, äidin, joka ihastui kirjaan päätään ja varpaitaan myöten. :P Itse en uponnut kovinkaan syvälle. Luin kirjan äidin inspiraation vallassa, yritin löytää sieltä sen vetovoiman, joka imi äidin sisäänsä, mutten saanut otetta. Kirja jäi kaikkinaisen vaisuksi. Nuoremman naisen hahmo ei tullut tarpeeksi lähelle, että olisin voinut samaistua häneen ja Astridin hahmokin tuntui keskeneräiseltä. Ihmettelin myös, millä avuilla kirja on saanut nykyisen suosionsa. Olihan kirjailijalla kai aiemmin ilmestyneitä teoksia, muistaakseni (?) Jospa nimellä sitten saa lyötyä läpi mitä tahansa... :P Mene ja tiedä, mutta halusin sanoa, että et ole outolintu: en minäkään syttynyt, en edes pienelle liekille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta; Astrid oli jotenkin keskeneräinen hahmo. Ja vaikka olen miltei Veronikan ikäinen, en pystynyt samaistumaan. Vaikutti paljon vanhemmalta ja toisaalta nuoremmalta. En ole varma, oliko tämä Olssonin esikoinen, mutta ainakaan tämä ei todellakaan vakuuta. Kuten ehkä arviostani näkee, tämä sai näkemään punaista :)

      Poista
  4. Jokin kertoo minulle, että et pitänyt teoksesta. Ha.
    Kirjaa en ole lukenut, enkä tule varmaan koskaan lukemaankaan, mutta arviosi toi hymyn huulilleni.

    VastaaPoista
  5. Näitä arvosteluja lukee mielellään, vaikkei arvosteltava kiinnostaisi lainkaan.

    Jos perustaisit arvostelupalvelun niin lähettäisin tekstini sinne heti (kun se olisi valmis).

    Kiva kun sanotaan suoraan, eikä kierrellä halipusi linjalla.

    Oon myös samoilla linjoilla ton kuvailuhomman suhteen. Hakkasin eilen illalla päätäni seinään kun ihmettelin miten Lemony Snicket kirjoissa käytetään niin vähän kuvailua, mutta silti maailmat ovat mun silmissä (aivoissa?) elävämpiä ja konkreettisimpia kuin ehkä kenenkään muun maailmat. En vaan (vielä) ymmärrä miten se sen tekee.

    Kiitokset myös yläkulman blogibilemaininnasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Liika kuvailu vie kyllä mielenkiinnon. Lukijaan pitäisi luottaa sen verran, että antaa hänelle vapauden kuvitella pienimmät yksityiskohdat. Se on sitten taitolaji, jonka oppii vain lukemalla ja kirjoittamalla, paljon.

      Poista
  6. Näin jälkitunnelmissa lueskelin lyttäyksesi oikein mielelläni, et ole lainkaan väärässä. Tällainenhan tämä kirja juuri on! Silti pidin siitä ihan kohtuullisesti, vaikka muistaakseni joitakin varauksia esitinkin (?), en tosin jaksa enää tarkistaakaan. Suuri merkitys oli omassa kokemuksessani siinä, että kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukee Seela Sella. Sella lukee niin, että puhelinluettelokin saattaisi mennä... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, enkä ole kyllä tämän innoittamana tullut tarttuneeksi kirjoittajan muihin suomennettuihin kirjoihin.

      Poista
    2. Niin, voisin kuvitella, että äänikirjana tämä olisi erilainen kokemus..etenkin jos kertoja on loistava.

      Poista
  7. Miksi henkilöiden ratkaisuja ei saisi perusetlla menneisyydellä? Millä muullakaan ne voi perusetlla? Tietenkin on eri asia, jos esim. joku 80-vuotias nainen on kusipää, koska häneltää vietiin tikkari, kun hän oli neljän vanha.

    Ehkä kyse on sitten ratkaisun laajuudesta ja täreydestä. Hahmo voi päättää syödä mansikkajäätelöä koska hänen tekee mieli mansikkajäätelöä. Mutta se, millainen hahmo on, tulee menneisyydestä, eikö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kannata lähteä perustelemaan tekemisiä menneisyydellä sen takia, että pidemmän päälle moinen perustelu vie mielenkiinnon ja jännityksen. Opin tämän niksin kantapään kautta kirjoituskoulussa ja täytyy sanoa, että siitä lähtien olen noudattanut tätä oppia.

      Tietenkin se, millainen hahmo on, on myös menneisyyden määräämä, mutta ei sen pitäisi riittää pelkäksi perustaksi henkilön tekemisille. Voin tehdä aiheesta postauksen joskus kun ehdin ja muistan, mutta lyhyesti sanottuna minä kirjoitin erään romaanikäsiksen niin, että päähenkilö teki rajuja tekoja. Hänellä oli kamala, ankea lapsuus. Opettajani sekä samalla ihailemani kirjailijat opettivat minulle, että ei ei ei. Älä laita päähenkilöä tekemään kamaluuksia pelkän kamalan lapsuuden perusteella, vaan luo hänelle oma tahto, omat mielipiteet (jotka voivat olla täysin irrallisia kamalasta lapsuudesta), laita hänet tekemään yllättäviä tekoja. Ts. jos päähenkilö on kokenut kovia koko elämänsä ajan, on hyvin yllättävää, jos hän tekee jotakin hyvää. Jotakin vilpitöntä, yleishyödyllistä. Sen sijaan ei yhtään yllätä, jos hän tyyliin murskaa muita ja itsensä.

      Joitakin pieniä asioita voi laittaa menneisyyden varaan, mutta oppiajoistani lähtien olen pyrkinyt kiertämään henkilöiden menneisyyden suhteellisen kaukaa.

      Poista
    2. Olen näköjään lukenut Freudini hyvin! :D Ei sekään ole välttämättä yllättävää, että hahmo tekee hyviä asioita ankean lapsuuden takia. Hän on voinut oppia, että lapsuudessa tapahtuneista asioista seuraa pahaa ja sen takia pyrkii hyvään. (Tai sitten en ole lukenut Freudiani, koska sisäiset mallit ja blaablaablaa, psykan kirjoitukset yhä päällä. Koska lukion psykahan on vastaus kaikkeen.)

      Hahmon motiiveihin voi vaikuttaa (ja vaikuttaakin) oma tahto, mutta jos selittää motiivit, siellä on menneisyys taustalla. Menneisyydestä ei pääse irti, sen takia minusta on mahdotonta olla perustelematta asioita menneellä.

      Paitsi julmasti käyttäytyvä henkilö, jota on rakastettu ja josta on pidetty huolta?

      Tätä täytyy miettiä enemmän. Lukisin mielelläni postauksen aiheesta. Varmaan on totta, että kannattaa perusetlla muillakin asioilla mutta minusta tuntuu, että menneisyys on se suurin vaikuttaja. Etenkin kun menneisyys voi olla niin laaja käsite. Se, mitä tapahtui sinulle eilen on menneisyyttä. Jos olet elänyt koko ajan kivaa elämää, mutta saat raivarin kun joku tönäisee sinua bussissa ja lahtaat kasan ihmisiä niin silloinhan toimit menneisyydessä tapahtuneen asian takia...?

      Joo, tätä täytyy miettiä lisää. Vaikka kovasti aina uskon auktoriteetteja.

      Poista
    3. Totta totta, eivät välttämättä yllätäkään myöskään hyvät teot :) Tämä on niin kovin monimutkaista selittää..ja vähän arvelen, että ehkä tuo oppimani asia oli juuri minulle hyvä oppi, ehkä kenties yksilöllinen juttu minun tekstejäni ajatellen.

      Menneisyydestä ei tosiaan pääse irti, mutta sen voi painaa taka-alalle. Jos kerrotaan nykyhetkestä ja tapahtumista "tänään", on hieman turhauttavaa lukijan kannalta palata koko ajan menneeseen, sillä nyt ollaan tässä.

      Mun kohdallani neuvo osui hyvin oikeaan: olin kirjoittanut puolet käsiksestä niin, että se kertasi menneitä tapahtumia ja palasi aina sinne vuosiin aiemmin. Ei toiminut moinen. Lukijaa ei kiinnostanut mennyt, vaan minulle sanottiin, että kirjoitan niin kiinnostavasti tästä hetkestä, että pitäisi pysytellä siinä. Pyyhin sitten menneet pois, vaikka henkilöön ne tietysti jäivät sisään..eli siis henkilöllä oli luonteensa ja ajattelutapansa, mitkä juontuivat menneestä, mutta tarinan tasolla sitä mennyttä ei enää tupsahdellut pintaan kuin pieninä, harvoina väläyksinä.

      En tiedä, keitä pidät auktoriteetteina, mutta kirjoittamisessa kannattaa ihan itseään pitää ylimpänä. Minä sain neuvoja, joista itse päätin ottaa "vaarin". Olisin voinut valita toisinkin ja jatkaa jo aloittamallani tiellä..jolloin tuloksena olisi ollut aivan toisenlainen teksti ja kuka ties millaisella menestyksellä :)

      Poista
    4. Minä en osaa olla vielä mitään mieltä vahvasti, koska olen vasta tutustunut kirjoittamisen teoriaan. Teoria taustalla on aivan toisenlaista kirjoittaa kuin muuten vain huvikseen, sitä ei voi kukaan kiistää.

      Ko. neuvo voi olla tapauskohtainen. Tai sitten ei. Minä en tiedä, koska olen ehtinyt toteuttaa ja/tai kehitellä mielessäni vielä niin vähän. Ts. minulla ei ole toistaiseksi ilmennyt menneisyysongelmia vaan viittaukset henkilöideni menneisyyteen ovat kuullemma lähinnä syventäneet niitä. Voihan toki olla, että itse keskityn pääasiassa nykyhetkeen, jolloin menneisyyden mukaan ottaminen täydentää henkilöiden motiiveja.

      Auktoriteetilla viittasin mainitsemaasi opettajaan. Opettajathan eivät voi olla väärässä ja sitä rataa. Minusta on älytöntä, että pitäisin itseäni ylempänä, lähinnä sen takia, että itse ei voi nähdä kaikkea. Toki päätökset on tehtävä itse mutta näen sen joskus ikävänäkin vastuuna enkä "asemana". Tämän lisäksi en ole vielä julkaissut ja kustantajat ovat silmissäni jumalia, joiden jaloissa olen valmis kieriskelemään...

      Poista
    5. Eivät opettajat ole auktoriteettejä muualla kuin luokkahuoneessa T. Entinen opettaja :) Kirjoittamisen opettajat ja tekstien kommentoijat on otettava nimen omaan opettajina. Heidän sanansa ei ole laki, kuten ei myöskään kustannustoimittajien tai kustantamoiden. Nämä tahot ovat suurenmoisia apuja tiellä oikeille urille, mutta itse pitää osata ja uskaltaa tehdä viime käden päätökset, eikös?

      Poista
    6. Jos oltais Facebookissa niin tykkäisin kaikista teidän ylläolevista kommenteista.

      Inspiroivaa nähdä tällaista keskustelua..

      Aiheesta: Omat guruni (ne joita olen kuunnellut) ovat sitä mieltä, että menneisyyttä ei kannata kauheesti tuoda esille sen takia, että siihen ei voi enää vaikuttaa. Siksi siitä puuttuu jännite ja sitä kautta kiinnostavuus.

      Poista
    7. Minustakin on kivaa keskustella! Mutta niin, tuota minäkin vähän ajoin takaa omituisilla selityksilläni. Että se mennyt ei kauheasti enää jännitä.

      Poista
  8. Olen lukenut tuon Linda Olssonin kirjan, ja ihmettelin myös niitä ihannoivia kritiikkejä. Ei kovin hetkauttanut puoleen tai toiseen, pitkästytti;/

    VastaaPoista
  9. Onpas kiinnostava keskusteluketju. Minä luin tämän kirjan varsin liikuttuneessa tilassa keskellä kesän hellettä ja pidin. Liikutuin kirjan tarinasta ja kirjassa on muutamia timantiksi hioutuneita lauseita, jotka tekivät vaikutuksen.

    Samalla ymmärrän hyvin kirjaan kohdistuvat sanat: lälly ja siirappimainen. Juonellisesti kirja ei ole mitenkään merkittävä, ei kirjanakaan mitenkään klassikkoainesta. Mutta en minä ihan näin jyrkästi kirjaan kyllä suhtaudu. Hyvä lukuromaani, joka voi myös liikuttaa. Onhan se niinkin, että jos jokin oikein kovasti ärsyttää, kertoo se enemmän ärsyyntyvästä itsestään kuin siitä, joka saa ärtyneeksi.

    Menneisyyden käyttäminen henkilöissä on mielestäni kiinnostavaa. Olen pitänyt esimerkiksi Pulkkisen ja Tammimaan tavasta valottaa henkilöidensä elämää menneillä sukupolvilla. Mielestäni tämä on varsin perusteltua. Onhan ihmisillä aina juuret, jotka vaikuttavat käytökseen, toimintaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Toisaalta on sitten myös ne siivet, eli tapa hahmottaa tulevaa ja nykyisyyttä, nykyhetken taso ja unelmat.

    Joskus voi olla parempi myös kuvata suoraan sitä, mitä haluaa sanoa sen sijaan, että kiertää ja kaartaa, korulausein kikertää lausetta. Helppolukuinen kirja oli ilman muuta.

    Sen sijaan Sonaatti Miriamille floppasi niin, että olin suivaantunut. Sen jälkeen en olekaan Olssonilta lukenut mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä suhtaudun ehkä juuri siksi jyrkästi, etten voi käsittää, miten tällainen kirja on myyntimenestys...

      Menneisyys on sellainen vaikea asia, joka täytyy osata tuoda oikealla tavalla ja tarpeeksi vähin erin esiin. Mielestäni sitä ei pidä painottaa missään vaiheessa eikä pitää tärkeimpänä motiivina millekään. Mutta jälleen täytyy sanoa, että tuo ohjenuora on tärkeä itselleni, eikä välttämättä sovellu kaikkiin..juuri tältä istumalta pääkivun keskeltä en keksi yhtään esimerkkiä kirjasta, jossa menneisyys olisi tuotu jotenkin hienosti eikä lainkaan häiritsevästi esiin. JOS kirja kertoo menneestä kokonaan, ts. toistaa jonkin henkilön elämän ja tapahtumat, on tietenkin selvää, että se mennyt on pääroolissa, mutta silloin kun liikutaan nykyajassa ja halutaan kertoa tästä päivästä eikä kirja ole mikään muistelma, on menneisyyden mukaan tuominen taitolaji. Tai vaarallista.

      Poista