keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Onnea koiran elämä!

Minulla on viileät silmät, jotka pitkittävät nämä aamujen hetket. Sitä paitsi olen huomannut, että silloin kun en jaksa, en myöskään muista. Pääni särkyy pian, mutta yritän yhä kuvitella. Minusta tulee tänään janon vastakohta ja huomenna nauran selkä hytkyen. Olen viirusilmäinen paha, jonka sisällä asuu naulattu hyönteinen. Toisin sanottuna voisin samaistua eläimiin.

Onnistuin leikkaamaan eilen sydämiä. Saksin niitä sormet kuivina. Luin kertomuksen Nikolai-nimisestä pojasta, joka etsi vastausta kysymykseensä siitä, milloin on oikea aika tehdä asioita ja kuka on kaikkein tärkein. Lasten keskittyminen herpaantui mutta minä näin viimeisen sivun ja siitä maalataan taulu.

Bruno-kulta ja 10-vuotiskakku!
Entinen koirani Bruno täytti toissapäivänä 10 vuotta. Miten ihana se olikaan silloin ja yhä on. Terveisiä Brunolle ja koiraherran perheelle tätä kautta! En tiedä, pääsenkö enää koskaan näkemään Brucea. Sen iloa, aitoa lämmintä, perustelematonta, vilpitöntä puhdasta iloa. Se oli ja on aina niin riemukkaalla tuulella, tuo Bruno, entisen elämäni rakas koira, joka on kerran päättänyt, että sisareni on hänen reviiriään. Bruno nosti jalkaansa sisareni sylin kohdalla ja hutaisi sinne merkin. Tuo ruttuinen kuono ja hilpeät silmät. Voiko suloisempaa olla. Bruno on nimenäkin jo hehkeä.

Mums mums!
Sosiaalisen median kuningaspaikalta Facebookista löysin eilen tällaisen linkin. Suosittelen heille, ja itsellenikin, joilla on joskus alemmuuskompleksia kirjoittamismaailmassa. Minä tiedän kirjoittavani vahvasti, enhän muuten uskaltaisi, mutta melkeinpä joka viikko ajattelen myös olevani pohjasakkaa. Jotenka on piristävää lukea tuollaista. Antaa malttia ja antaa valttia ja sitä paitsi ihmettelen, miksi meistä niin moni tuntee alemmuutta kirjoittajana. Ei pitäisi. Pitäisi vain seisoa pää pystyssä ja alleviivata sanansa. Helpommin kirjoitettu kuin tehty.


Kaunista, mojovaa keskiviikkoa toivotan. Minä lähden nyt töihin, tai oikeastaan vasta kohta, olen kääntänyt runoni toiseen kieleen, odotan vastakaikua. Jännittävää on nähdä, miten runoni saavat kuvansa ja millaista palautetta ne iskevät kasvoihin. Luulen, että valmistumme aika nopeasti, jos tämä jatkuu tätä tahtia. Siis minä ja valokuvaajaystäväni, jonka piti jo muuttaa Lontooseen viime kuussa, mutta joka yhä on pariisilainen poika.

9 kommenttia:

  1. Koirien ilo on mahtavaa. Mummoni koira innostui tapaamisestamme usein siinä määrin, että pyörtyi onnesta. Ensin se hyppi ehkä puoli minuuttia ja sitten valahti tajuttomana lattialle.

    VastaaPoista
  2. Bruuno Bruunoinen :D
    En myöskään unohda sitä, kun Bruno oli meillä hoidossa ja kun tulin kotiin, omat koirat istuivat silminnähden hätääntyneinä eteisessä ja olohuonen puolella tuo suloinen pussiposki ahmi laivalta tuotuja herkkuja poskien täydeltä..
    Bruno oli varmuuden vuoksi maistanut jokaista kahdestakymmenestä tupakka-askistakin, jos joku niistä olisi sisältänyt jotain herkullista. Ja purkkapakettia..

    Ja kun lähdettiin porukalla uimaan, Brunon oranssit pelastusliivit ja miten ylpeä se oli, kun uskalsi viimein uida muiden koirien kanssa :D Voi elämä, mua hihityttää se vieläkin!!
    Ja pitäähän omansa merkitä :)

    Kyllä nuo eläimet tuovat elämään oman suolansa ja sokerinsa. En osaa ajatella olemista ilman koiraa.

    Tuohon Jarkon kommenttiin liittyen, Minun ja Maarian kotona oli koira nimeltä Olivia, tuttavallisemmin Pölli joka oli hieman erikoinen. Se pyörtyili ja oksenteli ja käyttäytyi muutenkin erittäin epäkoiramaisesti..

    Pus sisko, kiitos päivän hihityksistä ja Brunosta :)

    VastaaPoista
  3. Pölli kuulostaa mahtavalta leidiltä. Tulee tuon kuvauksen perusteella jostain syystä mieleen Tuulen Viemää elokuva. Kai siinäkin pyörtyiltiin ja käyttäydyttiin epäkoiramaisesti.

    VastaaPoista
  4. Mitäpähän näihin kommentteihin enää voisin lisäillä. Bruno oli/on ihana tapaus, joka teki temppujaan eikä tietenkään ollut olevinaan tietoinen tehneensä jotakin pahaa. Sille oli vaikea olla vihainen :D

    Ja Jarkko, juuri noin, Pölli voisi hyvin olla henkilö Tuulen viemästä. Siinä vasta olikin herkkähipiäinen koira. Ihanan arveluttava ja toisaalta kiukkuinen, sillä kerran Pölli puraisi pikkuveljeäni nenästä. Oli kai tarpeeksi tuohtunut jostakin pikku asiasta.

    VastaaPoista
  5. Maailman hellyyttävin koira! Olen potenut koirakuumetta siitä saakka, kun muutin kotoa pois, (meillä oli rottweiler, tosin on se vieläkin elossa, onneksi!).

    Tuo alemmuuskompleksi kirjoittamisen suhteen on tuttu juttu. Välillä sitä aina tunnistaa vahvuutensa, mutta silti tuntuu että kaikki muut maailman kirjoittajat ovat vain parempia. Masentavaa. Linkki oli hyvä ja toi taas hieman perspektiiviä omaan kirjoittamiseen ja siihen maailmaan, jossa huseerataan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, Bruno on ihana. Mullakin on järjetön koirakuume..mutta ei voi kuin potea vain.

      Tuo on varmaan meidän kaikkien kirjoittajien ongelma. Mutta lohduttavaa ajatella, että on kaikkien eikä vain juuri yhden :)

      Poista
  6. Oi suloinen Bruno♥ Koirat tuovat minussa esiin kaikkein parhaimman ja myös herkistyn aina koirien uskollisuuden ja pyytettömyyden äärellä ihmettelemään, miten kukaan ihminen voi ansaita näin ihanaa. Ja koirani saa minut myös nauramaan. Hän täyttää jo 14 vuotta 24.4., joten nyt vihdoinkin osaan elää hetkessä, en puoli vuotta eteenpäin, kuten aina ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, koirat elävät itse niin hetkessä, että siitä oppii kyllä itsekin. Minäkin herkistyn, aina. Ja odotan sitä onnellista päivää, kun saan taas omani..

      Poista