keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Jos kerran jäisin?

Tämä tunne, kun pitää aina lähteä; miksi ei voisi jäädä joka paikkaan. 
Mummin hautajaiset olivat paikoin jännittävät; arkku meinasi sujahtaa maahan pää edellä. 
Mökkeily ei ole minun juttuni, jos olen yksin. 
Ystäväni ovat varomattoman herttaista kansaa.

En muita, milloin viimeksi olen lukenut pään kipeäksi omasta tekstistä, mutta lentokoneessa sen tein. Tuli yhtäaikaa epä- ja itsevarma olo. Kun pääsin kotiin, sain hylsyn vasten kasvoja. Epävarma olo otti valtaa.

Täällä sitä nyt sitten pällistellään ranskalaiselta parvelta ohi hurahtavia autoja, mukulakivikatua, puoleen metriin yltäviä tomaattikasvejani. Syön ruisleipää, juon jasmiiniteetä, oksettaa. 

R tulee huomenna, R:n uusi, enemmän-kotona-elämä alkaa. Ostin sille tuliaisiksi bokserit. Kuinka mielikuvitukseton tuliainen. Itselleni hankin mustikkashampoota ja liian tyhjän tilin; taas nuo Suomen hinnat paiskoivat tajuntaani. Herranjestas. Siellä kun käy ostamassa puoli kassia elintarvikkeita, sujahtaa helposti kolmekymppiä kukkarosta ulos. Äsken kävin täällä hakemassa täydennystä kaappiin; täysi kassillinen maksoi neljätoista euroa, ja suurin osa siitä on luomua. 

Olen hullaantunut Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti teokseen. Teen siitä aivan varmasti ylistävän kirjoituksen tännekin, kunhan olen sen lukenut loppuun. 

Huomenna töihin. Kohta on viikonloppu. Viikon päästä silmissä häämöttää miniloma Gardajärvellä ja Veronassa. Minä olen vähän alakuloinen kirjoittamisasioiden takia. Ja siksi, että aina lähden.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Kielimestari Virtasen kyydissä

Viime yön unet olivat hajanaiset; menivät rikki tunnin välein. Välillä haukkui koira, jolloin tietysti paniikinomaisesti nousin ylös ja tiirailin pihalle, välillä janotti, välillä aurinko paistoi silmiin, välillä kuulin ääniä ja ajattelin olevani väärässä paikassa.

Heräsin klo 2.30 koiran haukuntaan ja häikäistyin.

Kun uni ei meinannut painaa takaisin, mietin lukukokemustani, viimeisintä; Marja Leena Virtasen kirjoittamaa romaania Kirjeitä kiven alle. Mietin sen huumaavaa kieltä. Sen uskottavia ja epäuskottavia puolia. Sen henkilöitä, vahvoja ja sameita naisia; värittömiä, pistäviä kohtaloita. Voimaa.

Olen iloinen, että tartuin kirjablogeista noukkimaani koukkuun. Kirjeitä kiven alle on ollut erittäin kehuttu teos blogimaailmassa, eikä suotta. Se on riipivän kaunis kieleltään, tyyni ja myrskyisä ja kiinnostava kuva neljän sukupolven naisista. 

Aamun sarasteessa kylpevä vanhempieni pykäämä ja pykäyttämä pytinki.
Kertojina romaanissa toimivat Mar, hänen tyttärensä Siviä sekä Siviän kuollut tytär Marketta, joka piirtää kuvan hänen jälkeensä syntyneestä uudesta, eloon jääneestä tyttärestä, jolle tyrkättiin Marketan nimi. Kuollut Marketta on niin kipeä kohta, ettei Siviä suostu hänestä puhumaan kenellekään. 

Muutenkaan äidit eivät osaa puhua tyttärilleen. Tyttäret ovat isiensä tyttöjä, jotka tuntuvat vihaavan äitejään syystä tai toisesta. Äidit eivät osaa opastaa tyttäriään elämässä; kuukautisista lähtien asioihin ei perehdytetä, vaan elämä täytyy oppia elämään omin avuin. Isät auttavat; ostavat mekkokangasta, antavat rahaa kirjoituskoneeseen, näyttäytyvät ymmärtävinä osapuolina. 

Awww. Suomi on niin nättiä, niin nättiä.
Romaani sijoittuu Itä-Suomeen, alkaa rajan takaa Karjalasta. Pitää lähteä sodan alta evakkoon. Koska olen itsekin idästä, nautin kielestä suunnattomasti; nautin kuvista, elin mukana. Mutta mistä en pitänyt lainkaan, oli kuolleen Marketan näkökulma. Se oli epäuskottava. En ymmärrä, miksei tässä olisi voinut lähestyä kuollutta Markettaa elävän Marketan näkökulmasta, esimerkiksi pelkkien kirjeiden kautta, joita tämä elävä Marketta kuolleelle sisarelleen aikuisikään asti kirjoittelee. Takakannessa sanotaan, että romaani on maagista realismia. Pyh. Ei ole. Ellei sitten takakansitehtailija ole ajatellut, että maagista realismia on kuolleen Marketan ääni. Jos joku maagista realismia tahtoo, lukekoot Pasi-Ilmari Jääskeläistä. Hän on sen lajin mestari. Kirjeitä kiven alle ei ole nähnytkään maagisuutta. Paitsi kielen tasolla; se imee lukijan itseensä.

Lukukokemukseni ei siis ollut täydellisen tyydyttynyt. Siviä ja Mar olivat erittäin vahvoja, kiinnostavia naisia, mutta aina kun tuli Marketan vuoro kertoa, kiinnostukseni hieman lerpahti. Odotin Siviää, odotin Maria. Janosin heidän kohtaloitaan. 

Romaanin vahvin luku alkaa sivulta 161. Siviä siinä lähestyy tyttäriään; kyselee vanhimmalta tytöltään Riikalta, josko tämä voisi opastaa nuorta Markettaa kuukautisten saloihin, kun itse ei siihen kykene. Siviän on helpompi lähestyä Riikkaa nyt, kun tämä on naimisissa. Mutta Riikka ei suostu auttamaan; Siviä antaa kissan Marketalle, kun ei muutenkaan osaa pehmeästi johdattaa elämänsaloihin. 

Virtasen kieli on niin vaikuttavaa, että minä en osaa siitä mitään sanoa. Hän on rakentanut luvut taitavasti; draaman kaari toimii. Kadehdin häntä, jopa, kuten kunnon kirjailijan kuuluu toista kadehtia. Mutta hyvällä tavalla kadehdin; saan itse hänen romaanistaan voimaa ja uskoa. Kykyä jatkaa omaa tietäni. Suosittelen siis kaikille, ihan kaikille, tämä kirja jää mieleen.  

Aamupala järvessä Böllin parissa. Siis Hendrik Böllin.

Minun piti jäädä tänne mökille huomiseen saakka, mutta koska ilmeisesti yöaikaan en pysty, lähden jo kohta pois. Ajan Kouvolan kautta Helsinkiin, tervehdin matkalla pikkuveljen perhettä ja päädyn siskon luo. Abi-koiran kanssa pitää ensin juosta lenkki (ensi lauantaina pitäisi vetäistä 10 kilsaa no-pe-as-ti!) ja uida viimeiset vedot tuolla kylmässä, väreilevässä Saimaassa. Aamuni on ollut valoisa ja hellä. Hiipii jopa ikävä; olisipa R täällä.

PS. Täällä on muita kokemuksia samasta romaanista: Hiirenkorvia, Leena Lumi, Valkoinen kirahvi jne. Ainakin Leenan blogista löytyy linkkejä useisiin muihin blogiarvioihin tästä kirjasta, joten en käy enempää listaamaan, vaan ryntään laiturille ja luen siellä - mitäs muutakaan kuin - omaa käsistäni ja työstän sitä eteenpäin. Ennen kuin lähden sinne lenkille. Ennen kuin uida pulahdan. Ennen kuin jätän mökin taakseni. Ennen kuin toistan itseäni enempää.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Pelkojen yö!


My two brothers and only sister.

Our summer house is just down by the lake.

This was the darkest moment last night in eastern Finland, it lastet 2 hours until sun started raising up.
Can't praise enough the mirror like lakes when the wind is gone.
Sauna with a fireplace is the best!
Small roads in the middle of nowhere. And birch forests.That's Finland. Beautiful!

My friend Abigail, who keeps me safe.
Minä olen yksin mökillä ja pelkään. Että täällä on mörköjä, että jossakin rapisevat kummitukset ja mönkivät esiin, jos nukahdan. Yritän ajatella koko ajan muuta, mutta en pysty. En kykene kirjoittamaan näin myöhään illasta laukkaavan mielikuvituksen takia. Onneksi mukanani täällä on Abi, siskoni saksanpaimenkoira, joka pitää oikeat eläimet loitolla. Mutta möröille sekään ei varmaan voi mitään. 

Erityisesti pelkään nukkeja, joita on yläkerrassa, joten siirsin petivaatteet alakertaan ja nukun siellä. Jos nukun. Epäilen, että valvoa mätkäytän peloissani koko yön. Onneksi on pino kirjoja mukana; lainasin niitä lukeakseni ne Saksassa. Hämmästyksekseni suurin osa lainaamistani opuksista on runokokoelmia. Aloitin eilisiltana Kirjeitä kiven alle -romaanin. Kohta se on luettu.

Sitä paitsi halusin julkaista nyt blogitekstin, jossa on englanninkieliset kuvatekstit, sillä tahdon hehkuttaa ystävilleni ympäri maailmaa Suomen kauneutta. Jotenkin itsekin olen taas mykistynyt tästä. Sitä aina unohtaa muun kauneuden keskellä, minkälaista on omien juurten kauneus.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Ääneen lausuttu sinä

Sinä olit vielä jäljellä
nyt enää muistot
          sinusta kuvia hyllyjen päällä,
          pidät ukkia kädestä yhdessä niistä

yleensä te nauratte;
minä en muista, oletko koskaan
ollut vakava

sinulla oli kauneutta katseessa,
   kenellä ei olisi, mutta sinussa
se hyväksyi elämän, valinnat,
sinun silmäsi näkivät rauhan.



Meidät on ripoteltu ympäriinsä,
mutta sinut, mummi, vangitsen tähän;

hetkeen, joka on pysähtynyt, kuva,
eivätkä osat sinussa enää liiku

mutta lämpösi jatkaa kulkua,
lentää meissä kaikissa mukana

ja tällä kertaa on meidän vuoromme
peitellä sinut
                            pehmeään

nuku rauhassa, nuku
kauniita unia näe, näe

anna anteeksi hauraat hetket
me olemme rakastaneet 
sinua niin kuin 
                         valoa

ja sinä olet valon läpi
loistava onnellinen harha, kuva,
hiljainen pysähtynyt

eikä aika vaurioita sinua
hyvästi, mummi hyvästi.


torstai 24. toukokuuta 2012

Olen viidessadas katse

Minulta pääsee pian itku. 

Siinä päräytän itäsaksalaisella schwalbella. R:n omistamalla.

Sitä ennen lennän Suomeen. 

Menen aamupäiväksi töihin, hyppään sieltä kätevästi junaan, millä hurautan kentälle, istun kaksi ja puoli tuntia kirja sylissäni ennen kuin laskeudun pohjoiseen, karahdan Sintsan luokse, tapaan Tokyo55:ssa kaksi kourallista hyviä ihmisiä, nukun Sintsan lattiassa, herään huomenna Helsingistä, käyn kirjastossa palauttamassa kirjoja maksamassa sakkoja noutamassa uusia kohteita, kurkistan kenties vuokralaistakin, kävelen, kävelen Töölönlahteen ja katson sinisen talon kahvilasta kauas, matkustan siskon pihaan ja pihistän auton, ajan kuutisen tuntia mökille. 

 Michael Jacksonia muistetaan Münchenissä erään hotellin edessä koko ajan.

Ja sitten viimein pysähdyn vaaleaan yöhön ja istun saunassa. 
Katson palavia puita, mietin mummia. 

Ja sitten ovat surunjuhlat. Ovat mustat vaatteet ja meikit poskilla.
Yritän puhua ihmisten edessä, sanoa sanoja niin kuin ne nyt sanon.
Jään mökille yksin kun muut lähtevät, jos todella uskallan 

sillä pelkään petoja. 

Otan kauniita kuvia. 
Ostan salmiakkia ja lakritsijäätelöä, ruisleipää, hapankorppuja. 

Kaupunkisurffareita Englischer Gartenissa.

Ja kun palaan vielä yhdeksi tai kahdeksi yöksi Helsinkiin, humallun pelkästä hengityksestä. Helsinki on ihana ja sen sisällä voi kylpeä. Vaikka ketä ehkä voi tavata. Siellä näkee palavia kasvoja, näkee toista puolta. Mökillä sen sijaan haistaa elämän; tahdon koivunvitsaa ja kourallisen multaa; Helsingissä sen sijaan kävellä korkokengillä ja istua lasin takana kadulla, syödä suuren palan kakkua ja muistaa, etten kuulu enää.

Jos satun vertaamaan Helsinkiä (keskellä Helsinkiä) Müncheniin, menen hiljaiseksi. Nimittäin München on mainio. Harmi, etteivät omat ihmiset ole siellä, ne edes, jotka huomisiltana kohtaan kalaa kuontalossani. Toivottavasti rinnus ei mene ryttyyn. Ettei tule virheitä. Sitä paitsi mitä muuta pitää muistaa ottaa sieltä tänne mukaan. Jotakin. Ettei iske kaipuu ja mihinkään kuulumaton olo.

Muista koskettaa leijonan neniä kun käyt Odeonsplatzilla.
Toivottavasti Suomessa haistaa jo kesän, niin kuin se suomalaisittain on. Toivottavasti mummi näkee kauniita unia myös jatkossa, ehkä niillä on juhlat taivaassa ukin kanssa, ehkä ne syövät siellä lettuja tai popcornia.

Tämän postauksen kuvat ovat herra T:n, tarkemmin sanottuna Vaakkurin, ottamia. Sen kuvia näkee myös Flickerissä.Huikeita otoksia. Tänks!

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kaksi sävähdystä

Olen vältellyt kirjoittamista eilisestä lähtien. Blaah. Mutta lukemista olen harjoittanut. Omaa tekstiä olen kahlannut. Ja Ivana B upposi hyvin nopeasti. Kun itseä ei voi kehua, niin kehumpa sitten jotain toista. Konkaria; Anja Snellmanilta olen lukenut aiemmin vain Sonja O:n sekä Lemmikkikaupan tytöt. Pitäisi varmaan lukea muitakin, sillä Snellmanhan on sellainen suomalainen nykykirjailija, jolla on sana sekä osoittava sormi hallussa. Tosin Lemmikkikaupan tytöt ei jostain syystä meikäläistä aivan sytyttänyt. Että ehkäpä siinä syy, miksi en ole juurikaan hakeutunut Snellmanin pariin.

Mutta olen iloinen, että ystäväni Inkku-Ines-Irpaliina lähetti minulle Ivana B:n. Se on monologi, jossa keski-ikäinen kirjailija tilittää tuntemuksiaan; häntä kiusaa tuore kirjailijan alku, joka sekoittaa kirjallisuuspiirien pakkaa sanomalla, että tärkeintä on ulkonäkö sekä imago. Että ketä kiinnostavat värittömät, ulkonäöstään huolta pitämättömät kirjailijat, joiden sanavalinnat ovat vanhanaikaisia ja jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa noin niin kuin henkilöinä.


Ivana B vähättelee, haukkuu ja mustamaalaa tätä keski-ikäistä kirjailijaa niin, että hän on hulluuden partaalla. Snellman kuljettaa monologia eteenpäin uskottavasti sekä kärkkäästi. Hän puuttuu ajankohtaisiin aiheisiin, kuten juuri tähän ulkonäkökeskeisyyteen ja siihen kysymykseen, onko kirjailija tuote vai tuottaja. 

Ivana B on sopivan pituinen; pidempää monologia tällä samalla tyylillä en olisi jaksanut, vaikka se olikin tyylipuhdas. Sonja O, esimerkiksi (vaikka se ei monologi ollutkaan) oli paikoin liian raskas lukea kielensä takia. Tosin kieli siinä oli hivelevää, rokkia, räväkkää. Kuten myös tässä. Hyvä muistutus itsellekin siitä, että tekstien ei tarvitse jatkua, jatkua ja jatkua. Vaan että ne voi lopettaa melkein kesken.

Väkisin tuli mieleen Sonja O. kävi täällä. Väkisin kuvittelin, että tämä monologi on kirjailijan omaa turhautumisen purkausta, mitä se ei tietenkään ole. Ivana B on hyvä lukea, etenkin jos itse kirjoittaa. Sitä paitsi se on ulkonäöllisesti säpsäyttävä kirja - kuten itse kirjassa esiintyvä Ivana B, johon kaikki tuntuvat hullaantuvan tätä kirjailijaa lukuun ottamatta, ja josta kaikki tuntuvat puhuvan. 

Toisaalta masensi lukea tämä kirja. Nimittäin kirjoitan parhaillani romaanikäsistä inhosta. Oman tekstini päähenkilö vaikuttaa juuri samalta kuin Ivana B:n monologisti, vaikkei päähenkilöni kirjailija olekaan. Masentaa sen takia, että taas teen jotakin, mikä on jo tehty. Eikö olekin muutes tuttu tunne? Että sitä kirjoittaa tekstin ja huomaa, tai vähintään pelkää, että tämä on jo tehty. 

Kaikki maailman kirjojen aiheethan ovat oikeastaan jo tuhanteen miljoonaan sädekehään kirjoitettu, mutta se, miten ne kirjoittaa uudelleen, on sitten eri juttu. Toivotaan, että minun inho-tekstistäni ei tulla sanomaan, että se ja sehän kirjoittivat tämän jo kertaalleen miltei tismalleen samalla tavalla. 

Ja oi. Sallikaa minun nyt näinä herkkinä (suosittelun) tunteina suositella myös elokuvaa, jonka tässä kirjoittamista karttavana aikana, eli äsken, katsoin (vain saadakseni tekosyyn olla tarttumatta työhön). Katsokaa Blue Valentine. Pidän juuri tuollaisista kerrontatavoista leffoissa. Kuin myös kirjoissakin, mihin takaumat on vaikeampi työntää uskottavasti ja häiritsemättömästi. Liikuttava tarina. Minä itkeä tirautin.


Ivana B:tä on luettu seuraavien bloggaajien taholla (muutamia mainitakseni): Kirsin kirjanurkka (missä juoni tiivistetään mielestäni loistavasti), Sallan lukupäikkäri (missä itse asiassa pikkuisen oli samoja tunteita noussut pintaan), Ilselä (jonka blogiin vasta eksyin!) ja Lukutuulia (missä kirja ei tehnyt suurta vaikutusta).

maanantai 21. toukokuuta 2012

Hei, olen hylsymagneetti!

Kyllä nyt täytyy sanoa, että aika maassa on kirjailijan mieli. En minä varmaankaan koskaan pääse isoille markkinoille. Kolmas käsikseni, joka lähti tammikuussa (joihinkin paikkoihin vasta helmikuussa) kyläilemään, on tullut jo aika liian monesta talosta takaisin. Esimerkiksi viimeisen 7 päivän sisällä olen saanut kolme hylsyä: auts, AuTs, AUTS. Ja vielä yksi AUTS.

Mitä tähän muka voi lisätä.
Mikä lohduttaa, on se, että ne neljä lempikustantamoani, joiden kirjat minuun eniten uppoavat, eivät ole vielä vastanneet mitään. Eikä yksi taho vastaakaan ihan vähään aikaan, sillä siskoparkani unohti postittaa käsiksen, kun sen pari kuukautta sitten hänen plärättäväkseen jätin. Se lähtenee postiin viimeistään tällä viikolla. 

Että taidanpa loppuvuoteen asti venyttää rimaa ja kysyä vasta syksymmällä herra minun kykyni jo nähneeltä kustantajalta, tahtoisiko hän kenties heittää kolmannen romaanini ulos ensi talvena, vai onko se todella niin kökkö, ettei siitä mihinkään ole. Ntamo on nimittäin ainakin marginaalikirjallisuuden esiintuoja suurella E:llä sekä minun kaltaisteni kirjoittajien pelastaja. Ja arvostaja.

Itselohdutusta: jos tämmöistä on jo kirjoittanut, ei kai voi olla aivan suursurkeasörssijä.

Neljäs työn alla oleva tuotos on kyllä jo sellainen, että ihmettelen, jos ei joku iso talo edes katsettaan viivytä poskillani ja sano: tämä on harkinnan alla. Ystäväni herra T, joka taitaa juuri liidellä tuolla Münchenin taivaan yllä kohti pohjoista, lohdutti sanomalla, että voi kestää jopa kymmenen vuotta ennen kuin muutkin näkevät rivieni takaa kirjallisuuden. Hän kehotti minua kirjoittamaan ja jaksamaan ja julkaisemaan pienen talon piireissä. Joten onneksi oli kirjoituskaveri huudeilla, kun eilen avasin erään kustantamon kylmän älä-edes-haaveile-kirjeen. 

Sitä paitsi samalla postilokeron avauksella käsiini hypähti paketti rakkaalta neiti Inekseltä, joka toivotti minut 30 ikävuoden ihmisten joukkoon lahjoittamalla Anja Snellmanin Ivana B:n. Aloitin sen lukemisen jo, ja luin sen tänään tauolla puoliväliin asti. Samalla hätistelin aurinkoa pois kasvoilta. Se siristi silmiin. Kiitos Iina. Nähdään pian, ehkä jo tällä viikolla?

Itselohdutusta osa II: toisen (!!)  romaanini kannen maalaus vihdoinkin kehyksissä.
Siskokin toi tuliaisiksi lukemista, myös, joka vaikuttaa kiehtovalta: Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Ja torstaina lennän palauttamaan kirjoja sekä lainaamaan lisää, ennen kuin matkustan Itä-Suomeen viemään mummia viimeiseen vuoteeseensa. 

Ja nyt, koska aurinko kuumottaa, lepään vähän lukemalla blogeja, kirjoitan, käyn juoksemassa ja kirjoitan lisää. Vaikka oikeastaan minun pitäisi olla niin masentunut saamistani hylsyistä, että pitäisi kai polttaa kaikki tähän asti kirjoittamani. Mutta toisaalta nyt kyllä on myös sellainen olo, että perkele, minähän vielä näytän! Ja että täältähän kyllä noustaan niin että tärähtää. Ja että vastahan minut asetettiin kirjapalkintoehdokkaaksi. Että ei ihan mitä tahansa kirjoja ihan noin huomioida. Että raks raks ja tsik tsäk ja se on moro.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Vanhempi minä

Jos olin viime viikolla suruinen, olen kyllä myös viikonlopun aikana ehtinyt iloita. Olen äärettömän onnellinen niistä ihmisistä, jotka ovat lähellä ja kaukana mutta silti tässä. Synttärijuhlat pidin eilen. Aloitimme grillibileillä Isarin keskellä, saaressa, missä aurinko helotti ja vesi kohisi, naapurirykelmän dj piti meidätkin musiikissa kiinni ja vihreä väri rehotti. Hullujakin riitti; muutamat meistä kävivät jopa uiskentelemassa. Ilahduin vierasmäärästä; meitä oli nelisenkymmentä. Näinkö äkkiä tämä tapahtuukin, että saan ystäviä ja ihmisiä, jotka tahtovat tulla juhliini. Lämmitti kyllä mieltä! Etenkin, kun Suomesta asti saavuttiin.

Synttäriaamiainen a la sisko ja sen sisko.

Sitä paitsi ei ihme, että kaikki rakastuvat tähän kaupunkiin. Tämä on yksinkertaisesti erinomainen ja loistava.

Synttärikukkia ja sisko ja sen sisko.

Juhlani jatkuivat illalla baarissa, jonka olin mennyt varaamaan. Siellä suurin osa katsoi sen jonkin tärkeän jalkapallomatsin ja minä puhuin itseni puhki. Menin kotiinkin ennen pilkkua, mikä johtuu varmaan siitä, että olen nyt vanhempi ja viisaampi kuin esimerkiksi viikko sitten.

Vieraita melkein joessa. Minä sentään kävin uimassa.
Ja sain mitä parhaimman lahjan, jonka R vieraiden kanssa organisoi; rahaa uutta pyörää varten. Ostan sellaisen trekking-pyörän, jolla voi polkaista Alpeille. Tavoitteenani on mennä vähintään Itävallan puolelle jo tänä kesänä pyörällä. Ehkä seuraavana vuonna jaksaisin jo Italiaan asti tai vaikka Sveitsiin. 

Lisää vieraita melkein joessa.
Meillä on täällä vielä herra T kylässä. Sisareni ja sen mies lähtivät varhain aamulla takaisin Suomeen. Olen väsynyt mutta täytyy sanoa, että näiden kaikkien ihmisten takia myös onnellinen. Sitä paitsi tulostan nyt uusimman tekstini ja annan sen herra T:lle luettavaksi. Paluu kirjoittamiseen eli arkeen tapahtuu huomenna.


Lähetän täältä kaikille auringon pitkiä, hentoja säteitä. Minun herneeni ovat jo alkaneet pilkistää kukkaruukun mullasta. Sen sijaan kukat vähän repsottavat. En vain taida osata niitä pidellä.

perjantai 18. toukokuuta 2012

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Omistuskirjoitus

Kirjoitan runoa. Mummille, mummista. Matkustan ensi viikolla Suomeen, lauantaina 25.5. ovat hautajaiset Kiteellä, minne on haudattu ukkikin. Ukin hautajaisissa aurinko pilkisti esiin juuri, kun hänet laskettiin maahan. Tulivat säteet saattamaan.

Ripustin eilen mummin (ja ukin) kuvan näkyville. Ostin ruukkuruusuja. Mummin kukat kukkivat aina komeasti, ja muistan erään niksin; sisäkukat ryöpsähtävät hulluun kukintaan, kun niitä pitää kesän ulkona. Ruukkuruusuni ovat muisto mummista. Paalumerkki ja patsas. Pidän ne mummia ajatellen elossa.

Olin eilen niin surun nielemä, että ostin tupakka-askin ja poltin menemään. Hullua, vaikka en sentään koko askia tuhonnut. Tarvitsin hengitystaukoja töissä, lomaa ajatuksista. Tänään sitten oksettaa. Iho on kuiva.

Googletin eilen sukunimeämme. Etsin tietoja meistä. Ja tietenkin sitten piti hakea myös omalla nimellä. Törmäsin johonkin aivan järjettömän lohduttavaan; juuri mummin kuoleman päivänä näin nimeni tällaisen kirjapalkinnon ehdokaslistalla. Olen otettu. Kiitoksia MKS. Tulivat kyynelet tämänkin johdosta. Olen nimittäin tässä viime aikoina tuntenut olevani silkka nolla. Johtuu ehkä taas eräästä ikävästä hylsystä. Tai en tiedä mistä johtuu. Olen ulkopuolinen ja tylsä.

Omistan seuraavan kirjani ukille ja mummille. Minulla on heitä molempia yhtäkkiä järjetön ikävä. Pitää ajatella muuta, jotta en itke. Puran kaiken kirjoittamiseen. Eilisillan istuin koneella ja vältyin itkemästä kirjoittamalla. Käsis alkaa nähdä kohta loppusuoran. 

Taas on sujunut, tämä kirjoitus yllättävän salakavalasti, kuten Minä rakastan sinua nuoren miehen kanssa, vähän liian nopeasti. Sain erään bloggaajan kallisarvoiseksi koelukijakseni. Tällä kertaa luetutan tekstin muutamalla lukijalla, teen korjauksia, ja sitten nähdään, onko minun tuottamani kirjallisuus Mahdollista Kirjallisuutta vai saanko aina vain hylsyjä hieman suuremmilta kustantamoilta. Ntamon riveissä jatkan, tietenkin, myös mielelläni.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Hyvästi :(

Olin kirjoittamassa sinimustaa lausetta
     kuvittelemassa päivän tärkeintä kohtaa
     rajoittamassa raajojani, joilla on tapana taipua yli

kun soitettiin: hän nukkui pois eikä hän enää ole
eikä hän enää hengitä eikä hänen sydämensä lyö kauempaa
vaikka vahva sydän se olikin, vaikka kauan hän taisteli vastaan
eikä hänen tarvitse enää jaksaa.

           Lause, jota kirjoitin, karahti tuleen ja jäähän;
          
hän on vaaleanvihreä leikki lehtien pinnalla
hän on häivähdys ennen valon laskua taivaan taa

          hän nukkui pois ja
          lauseeseen tipahti musta piste, puolitoista huutomerkkiä
          ajatusviiva, tauko.

Hän nukkui pois hän nukkui, hän on pois.
Ja minun käteni pysähtynyt kirjoittamasta sinimustia lauseita vihreitä lauseita läpinäkyviä keltaisia lauseita

ja minä toivon, että siellä ei olla yksin. Että siellä ei ole kylmä. Että mummilla on nyt hyvä. Että ei ole kipua eikä särkyä eikä pahaa mieltä. Että mummi leijuisi nyt valkoisten kukkien terälehdillä; olisi vaikka vauva.

Hyvästi mummi. Minulla on jo ikävä.
Ja minä aion olla mukana, kun sinua lasketaan lentoon.
Minä aion olla väärin- ja oikeinpäin mukana, kun sinulta suljetaan kansi.





         

maanantai 14. toukokuuta 2012

Lupa muuhun

Vieläkin sitä ajattelee, että voi; enpä taida enää mummia nähdä tässä elämässä. Mutta ajatukseen ei voi juuttua. Olen yrittänyt kirjoittaa sen pois. Se auttaa vähintään aina. Ja eläähän pitää kuitenkin, eteenpäin. 

Olemme menossa kesäkuun alussa, olikohan noin kuudennen päivän tienoilla, viikonloppulomalle. Astumme autoon ja lähdemme, minä ja R kahdestaan. Nyt on mietinnän alla, että ajammeko Tessiniin (Sveitsissä), Bratislavaan (jolloin tekisimme myös päivän pysähdyksen Wienissä) vai Veronaan (jolloin kävisimme myös Venetsiassa). 

Kuhunkin paikkaan on reilun viiden tunnin ajomatka, mikä on tällä kertaa rajamme. Ajattelin varata hotellin tänään. En tiedä, jaksanko sittenkin vasta huomenna, mutta jos teillä on suosituksia, antakaa toki, otan avoinna vastaan ja kiitän.

Sitä paitsi vastaan nyt Yaelianin haasteeseen; 11 kysymykseen.
  1. Lempivuodenaikasi? Kirpeä syksy. Tai tämä kevät.
  2. Minne haluaisit matkustaa ja miksi? Australiaan, New Yorkiin ja oikeastaan joka paikkaan, missä en ole vielä käynyt. Peruun etenkin. Seuraava kohde on kahden viikon päästä Regensburg, sitä seuraava joku tämän blogitekstin kohteista.
  3. Lempivärisi? Tällä hetkellä limenvihreä. Ja purppura.
  4. Mikä sinusta on parasta bloggailussa? Yhteys muihin.
  5. Lempimusiikkisi? Lapsesta asti GN'R on seurannut mukana. Nykyään pidän paljon indiepopista.
  6. Oletko aamu-vai iltaihminen? Aamuhemmo, jos kirjoittamista ajatellaan.
  7. Mikä saa sinut iloiseksi? Kaikista eniten ihanat ihmiset.
  8. Mitä saa veresi kuohahtamaan? Odottaminen, valehtelu sekä vielä kerran odottaminen.
  9. Lempituoksusi? Hevosen turpa. Oikeasti. Se tuoksuu kirpeältä ja kaikelta.
  10. Pidätkö taiteesta? Että pidänkö :) 
11. Mikä oli päivän kohokohtasi tänään? Ostin päivän kestävän rafting-seikkailun.     

Nyt kun olen vastannut, haastan 11 bloggaajaa vastaamaan minun keksimiin 11 kysymykseen. Pahoittelen, jos haastan päällekäin ja aina tai jos en koskaan, mutta muistini on varjojen kerho. Siispä kanssakirjoittajat sekä lukijat Jere,J.S. Meresmaa, Vera Vala, Hanna, Dee, Lukuhoukka, Valkoinen Kirahvi, Villasukka kirjahyllyssä, Kirsi, Anna Elina ja Leijona olkaa hyvä ja pähkinöikää:

1. Mitä näet, kun katsot sormiesi läpi?
2. Osaatko puhaltaa päänkokoisen purkkapallon ja jos et, miksi ihmeessä et?
3. Mitä kuulet, kun näet metsän?
4. Kävelisitkö mieluummin hiekka- vai kivirannalla paljain jaloin?
5. Mikä on paras löytösi viime ajoilta?
6. Mikä on hurjin paikka, missä olet nukkunut, miksi?
7. Jos kutsuisin, tulisitko luokseni kylään; miksi/miksi et?
8. Mikä on mielestäsi kaunein sana?
9. Miksi sanotaan, että valkoisen vastakohta on musta?
10. Mitä teet, todennäköisesti, huomenna kello 14 aikaan?
11. Mitä mieltä olet tästä lauseesta, joka aloittaa uusimman käsikseni: "Seinän takaa kuuluva kolahdus ja sitä seuraava kovaääninen kirosanatulva saivat Emilien keskeytymään."

Voikaa hyvin ja juokaa jokaista päivää niin kuin se olisi yksi vähennettynä kaikesta.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Mummi mielessäin

Miten muutenkaan voin tänään kirjoittaa kuin ajattelemalla mummia. Ennen kuin syvennyn mummiin, joka on jo viikon ajan ollut tajuton, toivotan hyvää äidillistä päivää äideille, etenkin omalleni, sekä myös tekstien äideille. Ihan on itselläkin suojeluvaistot kohdillaan, kun teksteistäni puhutaan. Tai ainakin hoivaamisvietti tai mitä ikinä äideissä onkaan. 

Oma äitini on turhan huolehtivainen. Saan kuulla joka syksy luennon vitamiineista ja joka talvi ihovoiteista ja joka kevät..hmm..en muista enää mistä. Yleensä annan näiden luentojen lipua korvasta sisään, toisesta ulos, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, niin pitäisi kai olla hyvä lapsi, ja ottaa vaareista neuvo. Äitini on paras äiti, sitä paitsi, minulle. Kuten myös siskolleni ja veljilleni.

Itse väänsin eilen parsaa ja hollandaisea enkä tiennyt, että niin paljon voita on.

Mutta palatakseni mummiin, joka on isovanhemmistani ainoa eläväinen; hän on kärsinyt vakavasta sairaudesta jo muutaman vuoden, mutta nyt tilanne on paha. Hän on saattohoidossa. Eli siis mitä luultavammin seuraavan kerran tulen Suomeen ikävissä merkeissä - voi olla että hyvinkin pian. 

Mummilla on ollut niin kovia kipuja, etten haluaisi hänen enää kärsivän. Ei kukaan meistä halua. Mutta on hyvin, hyvin surullista, että niin huumorintajuinen ja sydämellinen ihminen poistuu pian. 

Mummi on kärsinyt vakavan sairauden lisäksi Alzheimerista, joten muisti on pätkinyt viimeisten vuosien ajan kovasti, mutta silti aina, kun hänen luonaan olen käynyt, on siellä sängyn päällä istuksinut se iloinen, pilke-silmäkulmassa-ihminen, joka mummi on aina ollutkin. 

Työpäivän aarre viime viikolta; rohkea etana, joka ei tahtonut lapsista pois.

Mummi on karjalainen; muistan, kun lapsena jouduin lähtemään Sortavalaan hänen kotikonnuilleen mukaan. En syönyt siellä mitään, sillä kaikki oli niin rähjäistä, että pelkäsin. En tiedä enkä muista mitä pelkäsin. Mutta näin mummin lapsuudentalon, näin hänen koulunsa, näin koko kaupungin. Kuulin juttuja hänen evakkomatkastaan Suomeen. Parasta on, että muistan tämän kaiken tärkeän.

Ja voi. Mummin taidot tehdä ruokaa; parempaa en muista (sorry, oma äiti!). Mummin perunamuussi ja lihapullat olivat suosikkejani lapsena. Ja voih; lanttukukko sekä letut upposivat syvälle, karjalanpiirakoista tai sultsinoista puhumattakaan. Huvittavinta on, että vielä ukinkin eläessä mummi innostui popcorneista (en tosin ole varma, oliko ukki se, joka niistä enemmän hullustui). Hän paistoi niitä kattilakaupalla, ja aina kun siellä kävi, oli tarjolla (ja mukaan viemisiksi) joko tuoretta tai muutaman päivän levännyttä popcornia.

Olen perinyt ukiltani kirjoitusvietin. Ukin kuolema oli kova paikka meille kaikille, ja tietenkin erityisesti mummille. Silloin tuntui, että mummikin katosi, sillä hän muuttui jotenkin ja kovasti. Mutta tietenkinhän hän muuttui. Hän oli surullinen ja yksin monen kymmenen vuoden jälkeen. Kyllä hän siitä vielä palautui entiseksi itsekseen, tosin loppuelämää ovat sitten varjostaneet nämä sairastelut. 

En tiedä, herääkö mummi enää koskaan. Tuntuu tyhjältä ajatella sellaista. Samalla kuitenkin haluan, että hänen ei tarvitsisi enää herätä ainakaan kärsimään. Hän on elänyt pitkän, kauniin, rankan elämän. Synnyttänyt kolme lasta ja siirtynyt sodan alta pois. Hän on nauranut ja itkenyt ja nauttinut ja kärsinyt. 

Minun mummini. En osaa muuta sanoa. Ai niin. Erään asian osaan; olen hieman vihainen pikkuveljelleni. Hän ei ole käynyt kertaakaan, ei yhtään kertaa, katsomassa mummia, kun tämä on sairastanut. Ja tätä on kestänyt jo ainakin 5 pitkää vuotta.

Olen hyvin varma, että jonakin päivänä pikkuveli katuu asiaa. Vaikka mummi potikin muistinmenetystä, hän muisti aina minut, kun siellä kävin. Olisi hän veljenikin muistanut. Hän iloitsi juuri sillä hetkellä, kun hänen luonaan vieraili - mitä väliä sillä onkaan, jos hän sitten heti pois lähdettyä unohti, että siellä oli käyty. 

No, mutta nyt olen sanaton ja haikea. Menen juoksemaan. Kirjoitan. En jaksa mitään vaikka muuten jaksaisin kaiken.

torstai 10. toukokuuta 2012

Alakerrassa lauletaan suuria lauluja

Mihin on kadonnut se aika, jota kannan kohdussani vauhtina hiljaisuus. Tämän päiväni kihersin metsässä; väsyin ilman syytä. Tai ei; kyllä syitä on, jos niitä ajattelee. Joka tapauksessa täällä on tänään ja huomenna hellettä, joten tänään teimme retken metsään, minä ja työtoverini ja lauma lapsia. 


Huomispäiväksi parkkeeraamme puistoon; illalla menen R:n kanssa biergarteniin. Teen sinne krumeluurin iltaruoan mukaan; mansikka-cashew-rucolasalaattia nyt ainakin ja tuoretta obazdaa. Olen löytänyt aivan hullun herkullista salaatinkastikettakin; mansikkabalsamicoa. Uuh. Sammun.


Olen keksinyt uusia juttuja juoneen. Eilen en tosin ehtinyt juurikaan kirjoittaa, mitä nyt kaksi tuntia, kunnes tuli kutsu, jota en voinut vastustaa. Istuin iltaa puoleen yöhön saakka R:n veljen ja lapsuudenystävän kanssa ensin erään italialaisen ravintolan parvekkeella, missä minulla ei ollut nälkä vaikka muut söivät, ja sen jälkeen tunnin ajan irlantilaisessa baarissa, missä tapasin R:n ensimmäisen kerran 2 vuotta ja 3 kuukautta sitten ja ajattelin, että en enää koskaan löydä muita.


Iltaa oli istumassa myös mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Sellainen hyvin herttainen italialainen teatteriohjaaja, jonka kutsuin siltä istumalta syntymäpäivilleni - joita juhlitaan ensi viikolla - ja jonka kanssa oli kelpo keskustelut käynnissä. 

Totta by the way; minä hullu täytän pyöreitä ensi viikon perjantaina. Sen kunniaksi uin joessa ja karaistun; ikää ei voi ottaa vastaan itsestäänselvyytenä. Haluan purra kättä ja jalasta nivelet rikki.

Lukeminen on hidasta. Tosin luen 1Q84:ää sittenkin nopeammin kuin 10 sivua illassa; peräti 20 luen, englanniksi. Sitä paitsi sain eilen taas mukavaa postia. Sami Liuhdolta. Tutustun hänen runosettiinsä heti, kun aika lohkoo kohtuni ehjäksi, eli ensi viikon kiireiden jälkeen. Ensi viikko on lyhyt; vain kolme työpäivää. Ja täysi; kuusi vierasta nukahtaa kattomme alle ja seiniemme sisään. 


Ja sitä paitsi arvatkaa mitä muuta; R:n työkuviot muuttuvat erittäin hyviksi; tänään hän sai kaiken tietää. Hän ei lähdekään Orlandoon, (hyvä etten pikapöksynä ostanut sinne lippua!), eikä hän enää heinäkuusta lähtien ole viittä päivää poissa. Kuinka mukavaa moinen onkaan.

Nauttikaa tuosta valosta, joka katkoo kesän alkua.




tiistai 8. toukokuuta 2012

Krooh, pyyh ja lähdenkö jo matkaan?

Uh. R ilmoitti, että joutuu työmatkalle Orlandoon kesäkuussa, juuri juhannuksen aikaan. Ensimmäinen ajatus oli, että miksi sen pitää mennä ja miten se voi ja että en kestä niin pitkää välimatkaa, taas. Mutta toinen ajatus oli, että haa. Rouva I kyseli taannoin, lähtisinkö hänen kanssaan Barcelonaan minilomalle, ja nyt olisi tilaisuus karata tyttöretkelle meren rantaan. 

Kolmas ajatus oli, että toteutan ideamme norjalaisen ystäväni ja aussipojan kanssa nyt sitten ilman R:ää; vuokraan heidän kanssaan talon ja menen viikoksi Italiaan. Mutta mitä jos he, ystäväni, tuntisivat vetoa toisiinsa ja romantisoisivat koko loman ja minussa velloisi vain kovempi ikävä, vaikka kuinka porhaltaisimme Italiassa. 

Joten neljäs ajatus myllää koko ajan päässä: mitä jos löydän halvat lennot Orlandoon. Mitä jos lähtisin mukaan. Orlandoon. Hmm. Mutta niin, mitä sitten tapahtuisi Australialle, jonne olen halunnut kautta aikojen. Ei minulla kaikkeen ole varaa. Sitä paitsi Münchenkin on ihana.


Että ehkäpä nyt sitten olen täällä vain, nautin kesästä, tapaan ystäviä ja juhlin heidän kanssaan kuin hyeena. Kirjoitan enemmän kuin muulloin. Ja ehkä, jos lentoyhtiöt suovat, käväisen siellä Barcassa jälleen, sillä työsuhde-etuihini kuuluvat vapaat maanantait (paitsi nyt parin viikon ajan, kun yksi työkaveri on lomalla). 

Haaveilu kasvattaa. Minulla on siivet. Lähden lentoon kuten tekstinikin taas; lähestyn jo sivua 90.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Yllättävän hauska suunnanvaihdos

Olen alkanut hyödyntää työtäni lasten parissa oikein purppuravauhdilla: Aurinkoisina päivinä huomaan luonnosta sellaisia puolia, joita en muuten ehkä huomaisi. Sadepäivinä luen paljon satuja, sillä aina on edes yksi lapsi, joka haluaa satuhetken. Parhaina päivinä saan posottaa lähes kymmenen satua menemään, kuulijoinani joko pari vaivaista kasvajaa tai kuusitoista päätä.

Tänään tein neljän lapsen kanssa retken kirjastoon. Etsin sieltä heti Muumeja kehiin, ja löysinkin, sekä Mauri Kunnasta. Näytin lepotauolla myös yhden Muumi-jakson kännykkäni kautta, sillä meillä ei ole työpaikalla dvd-soitinta. Lapset eivät olleet ikinä kuulleet Muumeista, ja nyt koko työpaikkani on täynnä Muumi-faneja.

Raahasin kirjastosta kaiken kaikkiaan 33 lastenkirjaa työpaikalle. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan niihin. Yksi suosikeistani on Elmar.



Viime viikolla kerroin eräälle lapselle syöneeni työtoverini, jonka perään tämä tyttönen kyseli. Hieroin vatsaa ja maiskuttelin. Tyttö-parka, 4-vuotias sitkeä sissi, katseli vatsaani suu auki ja kysyi, että miten minä muka voin syödä ihmisen. Sanoin siihen, että no, aloitin sormista ja hotkin siitä eteenpäin, ja nyt se murahtelee tuolla vatsassa, kuuntele vaikka. 

Tyttö painoi korvansa nälkää huutavaan vatsaani ja tuijotti minua lautasen kokoisin silmin suu kauhusta auki. Siinä vaiheessa kaivattu työtoverini hyppäsi areenalle. Tyttöparka tuijotti työtoveriani yhä suu auki ja juoksi pois. Kenenkään naurulla ei ollut rajaa.  


Piirrän töissä, myöskin, joka päivä jotakin. En tiennytkään, että pidän piirtämisestä. Elän lähempänä satuja kuin koskaan. Olisin halunnut jäädä tänään kirjaston lastenosastolle koko päiväksi ja ahmia kaikki ihanat kirjat. Tuli mieleen, että voisin ainakin sivutyönä alkaa kääntää saksalaisia lastenkirjoja suomeksi. Mutta sitä varten pitäisi vääntää näytekäännöstä ja muuta. Ehkä sitten, kun omat projektini ovat saaneet selkeämmän suunnan.

Joka tapauksessa lastenkirjallisuudessa rypeminen on tehnyt hyvää kirjoitustyölleni. Oikeasti. Sieltä saa ihan yksinkertaisia ratkaisuja juoniongelmiin sekä iloa. Puhdasta, elinvoimaista huumoria. Ideoita ja väriä.

Tein graduni aikoinaan huumorista Uspenskin saduissa. Pidin aiheestani ja pidän yhä. Lastenkirjallisuus on täynnä sitä. Vaikka minulla ei ole omia lapsia enkä välttämättä niitä edes halua tai saa, olen kyllä aika myyty lastenkirjallisuuden suhteen. Ja myöskin, täytyy sanoa, noiden pienten tyyppien suhteen, joiden kanssa joka päivä sekä menetän hermoni että nauran kuin pieni eläin. Työpäivän jälkeen on tosin ihana tulla kotiin, missä ei tarvitse kantaa huolta muista kuin itsestä ja joskus satunnaisesti R:stä.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Ruokapainotteinen viikonloppu

Jalkani lepäävät tänään. Oli tarkoitus mennä Alpeille vaellukselle rouva I:n ja hänen miehensä kanssa. Mutta täällä sataa. Ja jalat menivät eilen rikki; rakoille korkokengistä. Ei pitäisi pukea niitä ilman sukkia ja kävellä koko päivää ympäriinsä. 

Teimme illalla ruokaa zusammen.

En kirjoittanut mitään, eilen. Tänään sen sijaan kirjoitan enkeleitä. Luen yhä 1Q84:ää. Luen ehkä kymmenen sivua illassa juuri ennen nukahtamista; ehkä saan sen luettua vuoden loppuun mennessä, tällä vauhdilla. Luen myös Virginia Woolfia. Tällä hetkellä.

Mutta nyt aion takoa tekstiä. Hidas aamu takana. Pyörin lakanoissa ja törmäsin miehen vartaloon. Se oli kuuma, heitin peitot pois; sipsutin kehräämisen jälkeen leipomoon. He tuntevat minut siellä jo, sanovat joka viikonloppu huomenta kuin olisi merkkipäiväni tai kuin joku olisi vasta syntynyt.

Sunnuntaiaamuisin smoothieta ja croissantteja olohuoneessa.

Löysin eilen - kuten tein kaiken eilen - eräästä supermarketista Pandan Lakumixiä. Riemastuin, ostin, söin kaiken hetkessä. Harmi vain, että kauppa sijaitsee melko kaukana. Ei sinne joka päivä jaksa eikä edes kerran viikossa. Mutta lohduttavaa, että lempilakritsiani saa täältä.

Olen huono potemaan välimatkoja. Ostamme ensi viikolla liput Australiaan. Vietän siellä neljä viikkoa, ehkä viisi. R ehtii vain kolme. Matkustamme vasta joulukuun lopulla. Siihen asti voin säästää pienestä palkastani matkakassan ja tyhjiä sivuja. Saan aina matkoilta paljon irti teksteihini; jään. On aikaa. En anna sitä pois.

Menen sitä paitsi naimisiin ajan kanssa vielä, ellei R ehdi ensin. Olin myydä hänet eilen kirpputorilla, koska olin villillä tuulella. Työpaikkani lähellä oli katukirppis, ja koska piti käydä avaamassa ovet muutamalle äidille, jäimme vähäksi aikaa myös auttamaan. Sanoin eräälle naiselle, että minä kyllä myisin tämän poikaystäväni 15 eurolla nyt heti. Ohikulkija oli raskaana. Sanoi, että valitettavasti häneltä jo löytyy mies. Olisin antanut ilmaiseksikin. R on yhä minulla ja minun. Ehkä ensi kerralla saan vaihdettua hänet kullaksi. Jos oikein villille tuulelle satun. Ehkä en. Hän on osa aikaani.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Kiitos kukkaistyttö!

Viimeisen seitsemän päivän sisään olen pääasiassa rakastanut postinkantajaamme. Joka muuten tuntee minut jo nimeltä. Tänään ilahduin.

Käsityötä Kukkaispäiväkirjasta!

Heräsin kuudelta. Kävin juoksulla ja kirjoitin kaksi erittäin tuottoisaa tuntia. Menin töihin. Istuin ulkona 5 tuntia tuntia, välissä kaksi sisällä ja puolikkaan juoksin postittamassa asioita, kuten esimerkiksi yllätyksen kummitytölle. Työpäivän päätyttyä olin myös väsynyt ja nälkäinen. Kiukkuinenkin.

Poljin kotiin tai pikemminkin kauppaan seitsemässä minuutissa. Matkalla haistoin Mariahilfsplatzin kevätmarkkinat. Teki mieli pysähtyä niiden kohdalla ja mennä syömään vohvelia. Mutta poljin kotiin, kuten kunnon emäntä, ruokakaupan kautta. Kaupassa riitti jonoa. Nälkä ja väsymys kasvoivat. Kiukku myös.

Sitten tulin vihdoin tänne, missä asun. Avasin postilaatikon. Siellä oli hauska yllätys Kukkaispäiväkirjan ihanalta pitäjältä. Olen ihastunut hänen blogiinsa kauniiden kuvien ja sanojen takia. Kiitos, pelastit perjantaini! 

Sain siis postikortin tervehdyksineen sekä rykelmän käsin tehtyjä kortteja. Rakastan postikortteja. Ostan sellaisia aina, kun silmiin osuu oikeita. Ja nyt sain, tuosta noin vain, ilostukseni kauniita sellaisia. 

Kivaa perjantaita kaikille muillekin!

T. Ruskearusina, joka yrittää istua loppukesän varjossa, sillä aurinko on jo syvällä ihon alla


torstai 3. toukokuuta 2012

Arkikuviot vievät herneitä nenään

Välillä ajattelen, että olen turha. 

Perkele. 

Mutta sitten taas en. 

Ja sitten ajattelen, että jos olisin turha, en saisi ikinä postia. Viime lauantaina (täällä posti kulkee myös lauantaisin, mitä ylellisyyttä!) tuli ihana apurahapäätös. Tänään kauniita hääkuvia maaliskuulta, kun kävimme kaverini häissä Suomessa.

Ja tuo se postinkantaja myös ei-niin-mukavia asioita. Kuten kirjeen taloyhtiöltä Helsingin kämpästäni, jonka yhä omistan ja jonka omistan vielä monta vuotta, mikäli kukkaro sen sallii, ilmoitus, että kylpyhuoneessa pitäisi tehdä tiivistys- ja kunnostustöitä. 


Thank heavens putkiremonttia sinne ei tule seuraavaan 20 vuoteen. Mutta pitäisi kuitenkin kunnostaa asioita, onhan kyseessä kosteat tilat. Puren hieman hammasta. Jostakin on revittävä rahat. Olen jo nykinyt lapsuusaikojen kaverin hihaa..josko hän voisi homman hoitaa. Apurahaani en kylpyhuoneeseen pistä. Sillä rahalla minä elän kirjoitusta eli siis elän ja hengitän ja tuotan.

Ja sitä paitsi sain myös vuokralaiselta ilmoituksen, että hänen poikaystävänsä muuttaa sinne sisään. En tiennytkään, että asioista ei kysytä enää etukäteen. Olisi se kohteliasta, varsinkin kun olen pitänyt vuokralaista luotettavana. Ja pidän kai vastakin, mutta tuli jotenkin huijattu olo. 

Olen hieman äkäinen. Kirjoittamiselle ei ole ollut tarpeeksi aikaa tai energiaa. Töiden jälkeen olen ollut tavanomaista väsyneempi. On ollut pakko käydä tyhjentämässä ajatukset lenkkipolulla ja sen jälkeen olen oikeastaan jaksanut vain sivun tai kaksi tekstiä tuottaa. Aamuisinkin suurin piirtein saman verran. 


Mutta se pirullinen saksan kurssi on ohi. Opiskelen tästä lähtien itsenäisesti itseni C1-tasolaiseksi. En jaksa enää yhtään liian hitaita oppitunteja. Jos on kysyttävää, käännyn R:n tai työtovereiden puoleen tai soitan naapurin ovikelloa. Pitäisi käydä muutenkin soittamassa, kun sinne on viety meille kuuluva postipaketti. 

Tulisipa jo huominen ja sitä seuraava, eli viikonloppu ja ruhtinaallista aikaa. Huomenna menen vasta kymmeneksi töihin. Sitä ennen ehdin kirjoittaa kolme tuntia, jos herään kuudelta. Mutta haluaisin käydä myös juoksulla, joten ehkä ehdin kirjoittaa vain kaksi tuntia. Tai puolitoista. Sekin riittäisi. Kirjoitan sitten töiden jälkeen ennen R:n kotiin tuloa toiset puolitoista.

On jotenkin vaikea palata tekstin ääreen, kun siitä revitään koko ajan irti. Tuo sivuelämä repii. Ansiotyö ja ärsyttävä hinku saada kesämaha. Grrr. En ole mitään ja silti kaikki. Hyvää yötä. Tai siis työtä.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Keskeneräinen elämä

Olin eilen, vappupäivänä, sittenkin vappuihminen. Auringossa ja pikkuisessa hiprakassakin. Heitin talviturkin hyytävässä Isarissa. Vappuaaton todellakin istuin kotona, kirjoitin ja olin vaikea. Luulenpa, että kaikki ne, jotka ovat kanssani eläneet, voivat allekirjoittaa sen, että todella olen vaikea. Mutta tässä postauksessa onkin pieni puolustuspuhe. Ehkäpä tämä vaikeuteni johtuu siitä, että kirjoitan. Elääkseni.

Vappupisara ja zeppeliini.
Alan vapautua syyllisyydestä, jota tämän päiväkirjan kirjoittaminen alussa aiheutti. Huomaan jopa ratkaisevani asioita näin. Käsikirjoitukseenkin tämä vaikuttaa edullisesti. -- Tuntuu hyvältä, ettei tämä olekaan vain minun sisäistä puhettani, vain minua hyödyttävää, vaan joku muukin voi osallistua tähän.

Näin kirjoittaa Maria Peura, jolta Teos on julkaissut tänä vuonna kirjan Antaumuksella keskeneräinen. Se on Peuran dramaturgian opinnäytteen pohjalta työstetty työpäiväkirja, jossa hän purkaa tuntemuksiaan kirjoittamisen ja käsikirjoituksen työstämisen suhteen. Kirjassa hän pohtii mm. sitä, mitä kirjoittaminen on ja millaista on kohdata keskeneräisyys.

En voi arvostella tätä kirjaa, ei kukaan voi. Se on päiväkirja. Se on täynnä verta, hikeä ja kyyneliä, niin sanoakseni. Henkilökohtaisesti samaistuin Peuran kirjoittaja-minään hyvin vahvasti, joten välillä hyppelehdin sivujen yli - tuntui, että hänen tunteensa olivat minun tunteitani, enkä niitä halunnut aina muistaa. Lisäksi kauhistuin; miten joku voi kokea asiat niin samalla tavalla kuin minä.

Kiinnostuin Antaumuksella keskeneräisen perusteella Peuran romaaneista. En ole niitä vielä lukenut. Samalla sain vertaistukea kirjoittamiseeni. Sain lohtua ja riemuakin. Peura kirjoittaa: "Myös kirjoittamisen prosessiin kuuluu ahdistusta, turhautumista ja tyhjyyttä ja ne tunteet on kohdattava. Kun kohtaan ne siinä prosessissa, ne tavallaan vievät prosessia eteenpäin. Eli jos ei synny mitään, parasta on, että en tee mitään. Suostun olemaan tyhjyydessä. Kohtaan tyhjyyden." Niinpä. Se tunne, kun ahdistus iskee, se tunne.

Lisäksi Peura sanoo osuvasti: "Mutta kun tarina on valmis, moneen kertaan kirjoitettu, hiottu, viimeistelty, minä en halua puhua siitä enää mitään. Kaikki on sanottu, pohdittu. Olen avannut keskustelun, ottanut siihen osaa, ja keskustelu on käyty loppuun, on tehty tarvittavat johtopäätökset, menty tunnemyrskyjen läpi, säilytty hengissä." Minulla on vähän samankaltainen ongelma; jos minulta kysytään, mistä kirjani kertovat, menen lukkoon. En osaa vastata. Pyydän jotakin toista selittämään. Sanat loppuvat ja minusta tulee mykkä.

Tosin kun aikaa on kulunut, lueskelen julkaistuja tekstejäni ihmeen kera. Joskus koen hämmennystä, iloisia yllätyksiä, häpeää: miten minusta on tullut ulos tuollaista.

Peuran kirja todisti minulle sen, tai oikeastaan vahvisti aavistukseni, että tämä kirjoittamis- ja elämisblogin pitäminen on hyvä, voimauttava asia. Se auttaa viemään tekstiä eteenpäin ja on samalla paikka, jonne voin purkaa turhautumistani ja koko tunteiden kirjoa. Tämä auttaa työstämään työn alla olevaa tekstiä, auttaa valmistautumaan ja palautumaan. Auttaa pääsemään yli ja ali ja lävitse.

Olen iloinen, että tällaisia kirjoittamisesta kertovia kirjoja julkaistaan. Ne ovat merkki siitä, että kirjailijan työtä arvostetaan. Sillä mikään myyntihitti tällainen kirja tuskin on; tähän tarttunevat vain ne lukijat, jotka tahtovat tietää sivujen taakse tai jotka kirjoittavat itse. Suosittelen Antaumuksella keskeneräistä lämpimästi etenkin kirjoittaville (olipa tekstilaji mikä tahansa) lukijoille. 

Ja kiitos rakas Ines, että lainasit tämän minulle. Kirjoitan sinulle muutes parhaillani kirjettä. Vähän silloin ja tällöin, mutta pian se lähtee matkaan. Olit mielessäni vappuna ja niin olivat vähän niin kuin kaikki.