sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Mummi mielessäin

Miten muutenkaan voin tänään kirjoittaa kuin ajattelemalla mummia. Ennen kuin syvennyn mummiin, joka on jo viikon ajan ollut tajuton, toivotan hyvää äidillistä päivää äideille, etenkin omalleni, sekä myös tekstien äideille. Ihan on itselläkin suojeluvaistot kohdillaan, kun teksteistäni puhutaan. Tai ainakin hoivaamisvietti tai mitä ikinä äideissä onkaan. 

Oma äitini on turhan huolehtivainen. Saan kuulla joka syksy luennon vitamiineista ja joka talvi ihovoiteista ja joka kevät..hmm..en muista enää mistä. Yleensä annan näiden luentojen lipua korvasta sisään, toisesta ulos, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, niin pitäisi kai olla hyvä lapsi, ja ottaa vaareista neuvo. Äitini on paras äiti, sitä paitsi, minulle. Kuten myös siskolleni ja veljilleni.

Itse väänsin eilen parsaa ja hollandaisea enkä tiennyt, että niin paljon voita on.

Mutta palatakseni mummiin, joka on isovanhemmistani ainoa eläväinen; hän on kärsinyt vakavasta sairaudesta jo muutaman vuoden, mutta nyt tilanne on paha. Hän on saattohoidossa. Eli siis mitä luultavammin seuraavan kerran tulen Suomeen ikävissä merkeissä - voi olla että hyvinkin pian. 

Mummilla on ollut niin kovia kipuja, etten haluaisi hänen enää kärsivän. Ei kukaan meistä halua. Mutta on hyvin, hyvin surullista, että niin huumorintajuinen ja sydämellinen ihminen poistuu pian. 

Mummi on kärsinyt vakavan sairauden lisäksi Alzheimerista, joten muisti on pätkinyt viimeisten vuosien ajan kovasti, mutta silti aina, kun hänen luonaan olen käynyt, on siellä sängyn päällä istuksinut se iloinen, pilke-silmäkulmassa-ihminen, joka mummi on aina ollutkin. 

Työpäivän aarre viime viikolta; rohkea etana, joka ei tahtonut lapsista pois.

Mummi on karjalainen; muistan, kun lapsena jouduin lähtemään Sortavalaan hänen kotikonnuilleen mukaan. En syönyt siellä mitään, sillä kaikki oli niin rähjäistä, että pelkäsin. En tiedä enkä muista mitä pelkäsin. Mutta näin mummin lapsuudentalon, näin hänen koulunsa, näin koko kaupungin. Kuulin juttuja hänen evakkomatkastaan Suomeen. Parasta on, että muistan tämän kaiken tärkeän.

Ja voi. Mummin taidot tehdä ruokaa; parempaa en muista (sorry, oma äiti!). Mummin perunamuussi ja lihapullat olivat suosikkejani lapsena. Ja voih; lanttukukko sekä letut upposivat syvälle, karjalanpiirakoista tai sultsinoista puhumattakaan. Huvittavinta on, että vielä ukinkin eläessä mummi innostui popcorneista (en tosin ole varma, oliko ukki se, joka niistä enemmän hullustui). Hän paistoi niitä kattilakaupalla, ja aina kun siellä kävi, oli tarjolla (ja mukaan viemisiksi) joko tuoretta tai muutaman päivän levännyttä popcornia.

Olen perinyt ukiltani kirjoitusvietin. Ukin kuolema oli kova paikka meille kaikille, ja tietenkin erityisesti mummille. Silloin tuntui, että mummikin katosi, sillä hän muuttui jotenkin ja kovasti. Mutta tietenkinhän hän muuttui. Hän oli surullinen ja yksin monen kymmenen vuoden jälkeen. Kyllä hän siitä vielä palautui entiseksi itsekseen, tosin loppuelämää ovat sitten varjostaneet nämä sairastelut. 

En tiedä, herääkö mummi enää koskaan. Tuntuu tyhjältä ajatella sellaista. Samalla kuitenkin haluan, että hänen ei tarvitsisi enää herätä ainakaan kärsimään. Hän on elänyt pitkän, kauniin, rankan elämän. Synnyttänyt kolme lasta ja siirtynyt sodan alta pois. Hän on nauranut ja itkenyt ja nauttinut ja kärsinyt. 

Minun mummini. En osaa muuta sanoa. Ai niin. Erään asian osaan; olen hieman vihainen pikkuveljelleni. Hän ei ole käynyt kertaakaan, ei yhtään kertaa, katsomassa mummia, kun tämä on sairastanut. Ja tätä on kestänyt jo ainakin 5 pitkää vuotta.

Olen hyvin varma, että jonakin päivänä pikkuveli katuu asiaa. Vaikka mummi potikin muistinmenetystä, hän muisti aina minut, kun siellä kävin. Olisi hän veljenikin muistanut. Hän iloitsi juuri sillä hetkellä, kun hänen luonaan vieraili - mitä väliä sillä onkaan, jos hän sitten heti pois lähdettyä unohti, että siellä oli käyty. 

No, mutta nyt olen sanaton ja haikea. Menen juoksemaan. Kirjoitan. En jaksa mitään vaikka muuten jaksaisin kaiken.

14 kommenttia:

  1. Tsemppejä sinulle Helmi-Maaria.En tiedä sanoa muuta kuin että tajuttomana mummisi ei ainakaan kärsi.Oma mummuni kuoli hieman yli 10 vuotta sitten ja ajatukseni olivat silloin hieman samanlaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, toivottavasti ihminen ei tajuttomana tajua kipua..kiitos tsempeistä!

      Poista
  2. Voi, tsemppejä minultakin. Mummit ovat ihania.

    VastaaPoista
  3. Minunkin mummini on rajan takaa Karjalasta. Vasta äitini kuoltua olen ymmärtänyt kunnolla arvostaa sitä että mummini edelleen elää ja voi hyvin. Muita isovanhempia en ehtinytkään tuntea. nToivonki, että kaikki jotka vielä voivat, pirauttavat mummilleen tänään. Voimia sinulle suruusi!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen vasta viime aikoina sisäistänyt, että mummi on ainoa isovanhemmista, joka vielä elelee..mutta kuinka kivuliaasti hän sinnitteleekään :/ Kiitos voimasta!

      Poista
  4. Onpa surullista. Mutta sitähän elämä on välillä.

    Oma mummoni kuoli vähän yli viisi vuotta sitten, mutta tulee edelleen uniini. Hänkin sairasteli viimeiset vuotensa, mutta ei tarvinnut sinun mummisi lailla kärsiä kivuista. Hän pitkän ja monella tavalla rankan elämän, mutta säilytti naurunsa melkein loppuun asti (olikin oikein hersyvänauruinen).

    Voimia sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuo on hyvin hienoa, että monet säilyttävät naurunsa loppumetreille saakka :) Ja totta; tätähän elämä on. Saapumista ja poistumista...

      Poista
  5. Otan osaa, Helmi-Maaria.<333

    Tällainen on elämän laki - ja kuoleman.<3

    VastaaPoista
  6. Hyvä vain kun muistat mummin hyvät ruuat ja muuten iloisen olemuksen.Ei tarvitse anteeksi pyydellä ja miksi pitäisikään. Huumoria mummilla riitti. Liikuttavasti kirjoitit muistoistasi.Jos hän on ollut ihana mummi sinulle ja sisaruksillesi niin on hän ollut myös hyvä anoppi.Voimia sinulle tyttöseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut hyvä mummi juu. Ja kuten sanottua: harmittaa, ettei tuo pikkuveli ole mummia käynyt katsomassa.

      Poista
  7. Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että oma mummuni voi suhteellisen hyvin ja asuu lähellä. Saatiin istua eilen vierekkäin ja jutella. Tehtiin käsivertailua ryppyisen ja rypyttömän välillä ja laitettiin vastakkainkin: meillä on samankokoiset kädet, mummun keskisormi ehkä aavistuksen pitempi <3

    Paljon voimia sinulle, tilanteen seuraaminen kaukaa ei varmasti ole helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta hyvä, että kädet sopivat yhteen :) Kiitoksia. Tämähän tosiaan on surkeaa, että mitä luultavimmin en enää näe mummia ikinä :(

      Poista