lauantai 30. kesäkuuta 2012

Semminkin, olettamisemminkin

Kirjoitin eilen junassa blogia varten tekstin. Muutakaan en pystynyt, ei tullut muita kuin muutamia lauseita muistivihkoon. Tässä pala eilisen synergiaa, matkalla olemista:

Ostan välillä vääriä lippuja, etenkin jos matkoista on kyse, kuten tälläkin kertaa; piti ostaa kolme tuntia lyhyempi matka, mutta valitsin vahingossa toisin. Joten istun junassa kuusi tuntia. Ensimmäiset kaksi luin Maria Peuran Vedenalisia ja vaikutuin, kuten tein On rakkautes ääretön -esikoisromaanin kohdalla. Tässä Vedenalisissa etenkin loppu on kaunis, huimaava. 

Kieli yhtä tykitystä, mistä minä tunnetusti pidän, mutta eräs asia hieman häiritsi; joukossa on pari kappaletta, jotka ovat kyllä kauniita, mutta juonen kannalta ehkä vähän turhia. Tai siis niiden kohdalla halusin tietää, mitä tulee tapahtumaan, enkä junnata paikalla kekseliäässä symboliikassa ja kalakäsitteissä. Tosin ei se oikeastaan junnaamista ollut. Se taitaa olla mahdotonta Peuran ollessa kyseessä.

Joka tapauksessa nyt olen istunut kaksi tuntia kuudesta. Avasin koneen, katson kohta elokuvan, jonka sujautin aamulla laukkuun ymmärtäessäni matkalippuvirheeni. Pakatessani liian paljon vaihtoehtoja.

Katsoin torstaina Saksa-Italia pelin veden äärellä. Työkaverini kaverit olivat roudanneet joen varteen keskelle metsää heittimen ja kankaan, kaiuttimet; kuvan palloa vaanivista miehistä. Minua yritti kovasti liehitellä eräs mies, ja hätistelin sitä kimpustani samalla kun yritin kaapia erästä maailman ihmeellisimmistä asioista kouriini; tulikärpäsiä.

Näin niitä ensimmäisen kerran ikinä Itävallassa keskellä vuoristometsää pilkkopimeässä ystävieni Ellun ja Sintsan kanssa. Haroin ilmaa, henkeä hinguin. Sanoin iskevälle herralle, että rakastan R:ää. Että jätin Suomen ja helpon elämän, koska rakastan vaikeita ihmisiä ja liikkumista enkä suinkaan aio tehdä enempää erehtymistä.

Olen katsellut tässä sivusilmällä junan lävitse juoksevat maisemat. Viinipellot, jokia. Laajoja kappaleita laakeaa, mäkiä, jotka ovat suurempia kuin mäet muualla. Vihreää. Saksa on niin hirveän laaja, että minä pyörryn. Kuumuudesta vaikkapa myös; tänään hipuiltiin 35 astetta. Paderbornissa, minne saavun yöllä, on hieman viileämpää. Tahdon tuulta ihoon. Tahdon Tuulen tatuoiman taivaan käsiin.

Paljastus: jo toinen kustantamo sanoi jotakin, sanoi kiitos mutta odota, palaan asiaan elokuussa. Lomien jälkeen. Minä ajattelin, että hyvä, oikein hyvä, ja hiki valui rintojeni välistä. Juna hivuttautui juuri Stuttgartiin. En ole koskaan siellä käynyt. Lasin takana reppuja, melkein kaikki vetävät laukkuja. Tämä täyttyy, tämä juna, ilma sakenee. Kantavat käsissään olutta. Tekisi mieli yhtä, mutta en pidä junien vessoista, pidättelen koko matkan ajan, jos joisin oluen, joutuisin vessaan.

Olen hieman hämmentynyt. En ajatellut oikeasti, että hyvä, oikein hyvä. Olen ymmälläni; olenko yhtäkkiä kirjoittanut romaanin, joka räjähtää käsistä pois. Nopeammin kuin suunnittelin. Olin varannut sille aikaa, liikaa aikaa, vielä yli vuoden, olin saanut siihen apurahaa, ja nyt ennen kuin olen apurahaa ehtinyt käyttää, se onkin saanut varjoja ja käsiä. Sen takana juoksee tukka. Sen takia otetaan yhteyttä ja sanotaan: palaamme asiaan. Tosin ehkä se unohtuu lomalla. Ehkä palaaminen on ei.

Pyylevä junavirkailija polttaa laiturilla tupakkaa. Minä tunnen hänet jostakin. Juna ei lähde varmaankaan aivan pian. Ihmiset seisovat käytävillä, kun paikat eivät riitä. Minä istun, ikkunapaikalla pöydän ääressä, jaloissani kassi, siellä sihisevää vettä, antipastisämpylä. Syön sen vasta, kun tulee kunnon nälkä.

Huomenna on hääsyntymäpäiväjuhlat. Iloitsen ihmisistä, joita siellä tapaan. En jaksa enää koskaan riipiä itseä irti. Se sattuu, ja aina jää jonkinmoinen lauma tuttua elämää taakse. Nämä tutut, jotka huomenna löytyvät, ovat osa minua ja R:ää, ja tuolla sivulla on vanha junasilta, ruskea, muratin piirtämä. Tästä tuli pitkä teksti. En osaa lopettaa ajoissa.

Iloista viikonloppua, ilman kuvia tällä kertaa!

torstai 28. kesäkuuta 2012

Saako lähettää terveisiä?

Iloista uutista pukkaa: Ntamo uudistuu. Omien opuksieni hinnat laskevat, runous kukkii, toiminta leviää, trallalaa. Ehkä sen kunniaksi voisin seuraavassa kirja-arvonnassani arpoa jopa kolme kirjaa; tuleehan 30 000 kävijän rajakin pian vastaan. Mutta katsellaan sitä sitten heinäkuun helteillä. Tai itse asiassa helteet ovat jo nyt.

Kuten myös minä; ehkä terve. Tai siis ainakin pirteämpi, vaikken uskalla syödä muuta kuin kaikkea valuvaa. Menen töihinkin kohta. Illalla kävin hevosen luona. Ensi viikolla se alkaa sitten; kaksi kertaa viikossa ratsastelen pitkin peltoja, joskus kentällä, joskus hypin esteitä. Tina-tamma oli lumoava ruskeine kuontaloineen ja helline turpineen. Toivottavasti meistä tulee hyvät ystävät. Henkireikä heppakullasta ainakin tulee. Aina on tullut, hevosista, ja me laukkaamme ja me hirnumme ja meille tulee yhteinen hiki.

Olen päässyt myös aioksistani tekoihin. Luin nimittäin armaan kirjoituskouluystäväni, Pilvi Pääkkösen, esikoisrunokokoelman Saako lähettää terveisiä? loppuun asti eilen (se hyvä puoli sairastelussa on, että ehkä kykenee jopa lukumaratonin tapaiseen). Pääkkösen teos julkaistiin samoihin aikoihin, muistaakseni, kuin toinen romaanini. Ja nyt minun on pakko sanoa, että vaikka kyseessä on tuttava, aion kehua. Kehuja se on saanut useammissa lehtiarvosteluissakin.

Nimittäin Saako lähettää terveisiä? oli kepeää, vauhdikasta luettavaa. Lukiessa tuli hyvä mieli ja oivaltava olo. Kokoelma koostuu proosarunoista, jotka pikistävät esiin arkipäiviä, pieniä kohtauksia, tilanteita, jotka hujahtavat ohi. Pidin mm. teoksen neljännestä (kovin lyhyestä) jaksosta, joka alkaa lukuohjeella (teoksessa on by the way muitakin käyttöohjeita sekä ihan alussa lukemiseen liittyvä, hauska kysely), ja jossa on lisäksi "suurromaani" sekä sattumuksia tädin kanssa.

Ohikulkeminen, virtaaminen, ohittaminen ylipäänsä jäävät päällimmäisiksi tunnelmiksi. Istutaan junassakin, useasti raiteilla, katsellaan lintuja, luontoa on mukana - mikä on oikeastaan vaadittavaakin, sillä Pääkkönen on yhdeltä ammatiltaan biologi.

"Kammataan kiikarilla autiota taivasta, puiden latvoja, värisevää merta. Vastarannalla välähtää, mustia kohteita parveilee ruovikossa. Lintuihmisiä. Laskevat kiikarit, takana ei ketään. - - Ja kun riisut vaatteesi, saat viimeisen sanan puhallettua pois, musta auto saapuu, valkoiseen kaapuun puetaan, kätketään syvälle maahan. Päälle vieritetään sanat."

Kokoelman lukee nopeasti ja sen lukee mielellään toistamiseen. Se sopii kepeydellään kesään. Vaikkapa nyt sitten jo pelkän kantensa perusteella. Teoksen nimikkoruno on mielenkiintoinen, mielestäni; riimittelevä, leikkivä, tässä pieni pala kyseistä:

"Saako krematorio savuttaa, sydän lyödä, exä itkeä, leski syödä? Voiko kuollutta rakastaa salaa, saako huutaa, ruumis palaa, entä väistää, leski halaa? Saako tilin ylittää? Saanko yrittää? - - Saako arkussa nukkua alasti? Avatkaa jo, peitto jäi pahasti! Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?"

Kuolemaa on mukana, on syntymää ja kasvua, on päivää ja tätä päivää. Mutta jotenkin tämä kaikki on raikasta eikä kliseistä. Toivon Pilville sydämestäni kaikkea hyvää ja tietenkin lisää tätä tällaista! 

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Oksennan sivu suun

Sanonko että mitä. Että vaikka vatsa kääntynyt ympäri; minä en jaksa. Maanantaina se alkoi hivuttautuen, eilen jatkui niin, että olin vain puoli päivää töissä, ja tänään en pysty. En ole syönyt, ja jos olen, olen rientänyt katselemaan kirjavaa virtaa vessanpöntön ääreen, sillä suusta tulevat ulos jäänteet.

Tosin tänään ei tapahdu sellaista pahaa enää. Vaikka oksettaakin, kun ajattelee joitakin uutisia, kuten sitä, että siellä Suomessa on eilen yritetty tappaa viattomia. Nyt ovat jäljellä vatsanväänteet. Olen pienestä ruhostani menettänyt kaksi kiloa. Nestettä kai vain, sillä jalat ovat yhä jalat ja kädet spagettia. En voinut mennä tänään töihin. Ikävä noita eläimiä, joita kuvissa näette. Otin ne eilen käteen ja laskin ruohoon.

Työpaikan pojat.
Ikävä olla kotona ilman puuhaa ja vain maata. Eilen olisi ollut hyvin tärkeä vanhempainilta. Olisi varovainen olo muutenkin. Suomalaishemmot vieläkin täällä, mutta en pysty tällaisessa kunnossa muuta kuin nuokkumaan, en heitä tapaamaan, mutta heppailemassa tänään käyn illalla, jos olotila kohenee, sillä aikataulut ovat aikatauluja ja hevoset ovat kuitenkin hevosia. Uskon vahvasti, että heppojen tuoksu palauttaa järjenjuoksuni ja vatsanjuoksuni. Ja huomenna on pakko jo päästä töihinkin. Huomenna on tärkeä retkipäivä.

Käyn kohta hakemassa jonkinlaista kemikaalista apua. Tahtoisin mustikoita Suomesta. Ne auttaisivat. Ehkä löydän jotakin muuta. Kuten vastinetta. Sitä paitsi minusta lähtee villaa. Jotenkin siltä tuntuu. Iho kuoriutuu ja alta näkyy nuoruus. Ikään kuin palaisin päivittäin taaemmas. Olen syyllistynyt rikoksiin, joita en muista. Oksennan sanoja ruuan jälkeen. 

Tämä ei jää tähän, taas vannon, tämä ei jää tähän.


Hassua. Lähetin neljännen romaanikäsikseni oliko se reilu viikko sitten erinäisiin kustantamoihin, ja jo on tullut pientä yhteydenotonpoikasta eräästä suunnasta. Se taitaa siis todella olla hyvä, Tuulen tatuoima taivas, ei vain minun tai koelukijain, vaan myös jonkin ylitsepääsemättömän mielestä. Lohduttavaa tällaisen kourinnan keskellä.

Niin ja sitä paitsi juhannushuuman jälkeen voisin vielä muistuttaa etenkin teitä, arvon jo-Facebook-ystävät, jotka olette ystäviä oikean nimeni kanssa; jos haluatte nähdä blogipäivityksiä ja muuta, luokaapa ystävyyssuhde Helmi-Maarian kanssa, sillä oikeanniminen kirjailijatar ei enää linkitä muuta kuin englanninkieliset bloggaukset, ja Helmi-Maaria on kerrassaan kaikkien kaveri paljon enemmän kuin toinen.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

On rakkautes ääretön

Christopher Street Day, Berlin.

Huojun. Minulta on lähtenyt tuntoaisti. Viikonloppu Berliinissä (tai tarkemmin otettuna lauantaipäivä Berliinissä, sillä muun ajan olimme hotellilla Müggelseellä) valui ohitse nopeasti. Näin jotakin paljon pirteämpää sekä ällöttävää. Sain uuden tukan ja himokengät. Kävelin CSD-paraatin halki. Eräs miespariskunta puuhaili vähän liian irvokkaita asioita keskellä päivää, keskellä puistoa, ja ajattelin, että tässä sitä seisotaan. Kirjaimellisesti yöks. Piti kävellä pikaisesti livohkaan. Haluan koiranpennun ja terävät kulmahampaat.

Ihmiskuntaa.
Sunnuntaina palasin kotiin, ja tapasin myös suomalaisheppuja, jotka ovat saapuneet tänne elokuvafestareille ja jotka ovat hupaisia. Eilen satoi vettä, en päässytkään ratsastamaan, vatsaa raapi kesä, silmiä pienet surut. Sitä paitsi olen lukenut viikon aikana kolme kirjaa, joista yksi on ylitse muiden, ja josta minun on aivan pakko nyt kertoa.

Uusi tukka, hieno, ei itketä!

Kyseessä on Maria Peuran esikoisteos nimeltä On rakkautes ääretön. Se kertoo insestistä; pedofiiliukista. Saara on isovanhempiensa hoivissa, kun oma koti on rikki. Isoisä leikkii Saaran kanssa, lävistää, purkaa kipuaan, tartuttaa sitä Saaraan. Kertojana toimii pääasiassa Saara, mutta mielestäni on hyvä, että myös ukin näkökulma putkahtaa esiin välillä. Alussa ajattelin nimittäin, että ei tämä voi toimia; ei ole uskottavaa, että tarinan kertoo seitsenvuotias lapsi. Ei sillä voi olla tällaista sanavarastoa, ei se osaa, en usko. 

Mutta tämä suorastaan loistava romaani kaapi minusta epäuskon heti alkumetreillä irti. Se toimii, kaikkinensa, kaikin puolin. Ahmin kiinnostavan, aran tarinan parissa tunnissa ja tunsin kihelmöintiä, kuten aina tunnen, kun koen jotakin läpikuultavan hienoa. Kirjan kieli oli kaunista, sen kieli oli lapsen tasoa mutta tavattoman virkeää. Sattuu Saaraan sattuu lukijaan, ukkiin sattuu ja mummiin, perhe on pahin. Saara etsii kiintopisteitä; ukki on kiintopiste. Se rakastaa, kun sen kanssa leikkii.

Lopussa, kuten kaikissa onnellisissa lopuissa, Saara pääsee onneksi turvallisten aikuisten silmiin. Vaikka oma koti pysyy rikki, hänen elämänsä kääntyy valoisammaksi. Hän selviää kyllä. Sitä paitsi nyt kun mietin, on vain hyvä, että kertojana on lapsi. Raaka tarina ei tunnu niin pahalta, kun sen lähtökohtana ovat viattomat, puhtaat lapsensilmät, jotka eivät ymmärrä tätä kaikkea. Ei ymmärrä moni muukaan. Minä en ymmärrä; tämä on totta. Niin moni on joutunut pahan valtaan, niin moni lapsi kylmään veteen.

Suosittelen tätä romaania aivan vilpittömästi ja kaikille. Aihe on tärkeä, julma, kuten todellisuus. Minusta tuli kertaheitolla Maria Peura -fani, ja hyllyssä odottaakin seuraava teos, Vedenaliset, luku-urakkaa. Jään mielenkiinnolla seuraamaan näin taitavan kollegan uraa sivusta.

Paraatilaisia.
Sitä paitsi ennen tätä teosta luin Katja Ketun esikoisen, Surujenkerääjän, mikä suorastaan väsytti. En oikein jaksanut kahlata sitä läpi. Kettu osaa kyllä kertoa; Surujenkerääjän kieli ja kertoja ovat uskottavat sekä rikkaat, mutta juoni tavattoman tylsä. 

Mistä tulikin mieleen, että ei se tosiaankaan riitä, että kieli on kunnossa. Pitäisi muistaa tämä aina, kun sujauttelen papereihin kauniita sanoja ja yhdistelmiä. Surujenkerääjästä en nyt viitsi enempää pakahdella, kun ei oikein ole mitään sanottavaa. Luin sen kyllä loppuun, mutta hitaasti ja haukotellen.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Olen kaksipersoonainen pää!

Nyt on käynyt niin, että minulla on toinenkin blogi. Saksankielinen Tropfen jää hamaan historiaan. En vain jaksa sitä ylläpitää, mutta aion kirjoitella tästä lähtien tämän Pisara-blogin lisäksi englanniksi Drip Drop Dripping -nimiseen blogiini. Tervetuloa tutustumaan!

Lisäksi olen näköjään mennyt mukaan Facebook-villitykseen, uskokaa tai älkää. Helmi-Maaria Pisaralla on nyt oma profiili, sillä luulenpa, että oikean nimeni virtuaaliset ystävät alkavat kyllästyä ainaisiin blogitekstilinkityksiini. Helmi-Maaria Pisara on Facebookissa siis sellainen kaverihenkilö eikä mikään tykkää-henkilö. Hän, eli minä, hyväksyy kaikki kynnelle kykenevät ystävikseen ja ajattelee asioita joskus toisella tavalla kuin minun toinen minäni, eli sen niminen minä, joka on kirjoittanut romaaneja.

Monimutkaisesti selitettyä, eikö. No, mutta siis nyt on Maaria Päivinen ja nyt on Helmi-Maaria Pisara, ja niiden, jotka FB-ystävistäni tahtovat jatkossa lukea blogipäivityksiä, kannattaa ystävystyä Helmi-Maarian kanssa. Maaria ei linkkejä enää laittele, ellei satu jotain todella huikeaa. Eli siis Helmi-Maaria Pisarasta tulee nyt aktiivinen linkkileidi sinne Facebook-villittelyyn.

Näihin tiedotuksiin on hyvä revähtää. Eli siis levähtää. Ja toivottaa kaunista juhannusta! Minä pistin työtoverini juhannusyöpuuhiin; tyttöset ovat nyt sitten laittamassa kukkasia tyynyn alle ja näkemässä koreita sulhounia. Ehkä teen itsekin niin, vaikka melkein joka päivä olen varma, että R on minun loppuni.

Lähden huomenna puolilta päivin (puolikkaan työpäivän jälkeen) ajelemaan Berliiniin ystäväni neiti N:n kanssa. Luvassa on aika lailla kauneuspainotteinen viikonloppu, sillä meille on varattuna kampaajan tuoli sekä kylpylähotelli. Hotelli sijaitsee 30 kilsan päässä keskustasta, joten emme ihan varsinaisesti Berliinissä yövy.

Eli siis tapaamisiin maanantaina, siihen asti palttiarallaa grillin hajua, järven loiskintaa sekä iloista iltojensumaa! Tossa vielä Hannan (Facebookissa) esiin nostattama, todella rentouttava musiikkia-aivoille-video!


keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Krokotiilin keltaiset silmät

Lukutahtini on ollut paljon, paljon hiljaisempi kuin kirjoitustahti, mutta nyt vähäksi aikaa muuttunevat asiat päinvastaisiksi ja ylösalaisin. Runoilla en osaa yhtä laajasti kuin proosailla, joten kirjoittanen hiljaa vierekkäin. Olen jo avannut runotiedostoni, teroittanut kynän. Kirjoitan niitä pääasiassa käsin. Luen sitäkin enemmän. 

Siskoni toi minulle toukokuussa tuliaisiksi kirjalahjan: Krokotiilin keltaiset silmät. Se näytti hyvältä, ja näyttää yhä, joten koristeena voisin sen hyvinkin pitää. Se kuulostikin takakannen perusteella sopivan kevyeltä kevääseen. Siskoni kautta olen tutustunut vuosia sitten mm. Maeve Binchyyn, jonka romaanit ovat aivan ihania rantakirjoja. Muistan lukeneeni niitä Kreikassa ja kesämökillä, viihtyneeni niiden parissa. 

Joten uskoin, että tälläkin kertaa sisko tutustuttaa minut johonkin kepeään ja viihdyttävään. Alku olikin kiehtova. Mutta noin sadan sivun jälkeen huomasin Krokotiilin keltaisten silmien olevan täyttä soopaa, ja mikä pahinta; hyvin lapsellista soopaa. Kertoja selittelee liikaa, maalaa henkilöhahmoista äärimmäiset; jos joku on ilkeä ja kylmä, hän on sitten todella ilkeä ja kylmä; jos joku on saamaton, hän on sitten todella saamaton. 
Kaunis on kansi, jos ei muuta.
Vastakkainasettelu raivostuttaa tätä lukijaa; on kaunis ja menestyvä sisko - on "ruma" ja nyhjäävä sisko, on ilkeä, rahaa ja luksusta himoitseva lapsi - on vielä viaton, hellämielinen lapsi. On työtön, laiska naapurinrouva - on myös toimelias, ponteva naapurinrouva. On pettävää miestä, on sitä vastakohtaakin. En jaksa edes luetella, millaisia henkilöhahmot ovat, sillä ne ovat ylikuvailtuja ja niiden kohtalot sekä tapahtumien kulku on hyvin pitkälti ennalta arvattavaa.

Tämä Jaanan arvio kirjasta kuvastaa ehkä parhaiten lukukokemustani. Tosin täytyy myöntää, etten ole päässyt vielä kirjan viimeiseen neljännekseen - enkä varmaan pääsekään. Kirjahyllyssä huutelevat paljon kiinnostavammat kirjat. Olen lukenut Krokotiilin keltaisia silmiä ensimmäisen 300 sivun jälkeen loikkimalla - ja silti pysynyt juonessa mukana, vaikka kyseessä onkin aikamoinen sillisalaatti. 

Kirjailija, Katherine Pancol, on (kuten Jaana arviossaan toteaa) päätöksentekokyvytön. Romaanissa on hirveästi, aivan liikaa tavaraa. Se ärsyttää. Kaikista eniten näin punaista, kun tähän ihmissuhderomaaniin on pitänyt vielä änkeä kirjailijan arkea ja kirjankirjoittamisprosessia. BLAAH. 

Tahdoin kepeän viihderomaanin, tai sitä ainakin odotin, mutta tämä oli niin silkkaa potaskaa, että jouduin niin kutsutun lukuraivon valtaan. Että jos vielä mietitte juhannuslukemista, niin ÄLKÄÄ erehtykö nappaamaan tätä mukaan - mikäli kaipaatte siis uskottavaa, ei-vastakkain-asettelevaa ja osoittelevaa "vain rikas ja kaunis ja menestyvä pärjää" -romaania. Vaikka en loppuun asti ole päässyt, voin kuvitella, että lopussa sitten ylistetään sitä, kuinka rikkaus ja kauneus ja päämäärätietoisuus ei riitäkään elämässä mihinkään. 

Huokaus. Tuolta Jaanan blogista voi lukea enemmän juonesta, ja sieltä pääsee linkkien kautta myös hieman positiivisempien lukukokemusten kimppuun. Ja sitä paitsi kiitos sisko silti kirjalahjasta! Olisin hyvinkin saattanut erehtyä tämän ostamaan itsekin kannen ja takatekstin perusteella. Ja jos hyväksi kirjoittajaksi tahtoo, on pakko pureskella myös soopaa välillä, jotta huomaa, miten kirjoja ei kannata kirjoittaa.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ihana eläin jalkojen väliin!!!

Ai niin, siellä on juhannusta luvassa. Unohdusten kesä; en ole ajatellutkaan koko asiaa. Ehkä ensi vuonna muistan sen ajoissa ja tulen Suomeen. Pidän niin kovasti juhannuksen tunnelmasta, jos sen viettää ystäväporukassa järven rannassa, Suomessa. En muista, milloin viimeksi olen juhannuksen aikaan ollut siellä.

Otoksia tuolta lenkkipoluiltani, missä on myös rosoisia kohtia
Mutta minulla on silti hulluja uutisia: eilen kirjoitin selkä kyyryssä koko armaan päivän. En mennytkään rannalle lukemaan; ulkona oli tavattoman kuuma, kadut hohtivat hikeä, sadan metrin päässä sijaitsevan maauimalan luona oli tungosta. Minä näpytin kotona käsikirjoitusta. Annoin sille nimen, joka tuli eräitä lauseita ja huojennusta ajattelemalla: Tuulen tatuoima taivas.

Tässä pieni, huterasti valittu näyte: 

Hän sanoi miehelle, että ei oikeastaan tahtonut väistää, ja että jokaisen oli odotettava vuoroaan, ja lopuksi hän vielä kirahti, että vain odottamalla jaksaisi ylväämmin aamujen valkoiset tunnit, ja hän hämmentyi, sillä ei oikeastaan edes ollut tuota mieltä.
Siksi mies huomasi Emilien, joka ei ollut huomattava; tuon kummallisen ajatuksen takia. Mies, avomies, vilkaisi häntä ensin empien, sitten huvittuneena. Se naurahti ja Emilien iho jäätyi uudelleen; hänen katseensa vaeltanut miehen kaikissa vioissa. 
 
rujolla tavallaan kauniita

Pidän parin päivän kirjoitustauon, jos pystyn, ja palaan sitten runoprojektiin, sillä tämä juuri valmistunut käsis on nyt toisten käsissä; sen saivat juuri äsken kaksi kustannustoimittajaa ja kaksi kirjoituskaveria luettavakseen. Tällä hetkellä huvittaisi kirjoittaa englanniksi, joten aloittanen siitä. Mikä on hyväkin, sillä valokuvaajani tarvitsee runot sellaisella kielellä, että hänkin voi nähdä.

Sitä paitsi huomaatteko, arvon lukijat, kuinka minun mieleni hyppii. Välillä olen maankaatama kanto, välillä hypin siivet paljaina pilvissä. Ihmeellisiä ääritiloja! Jostakin luin, että olenkin sellainen äärityyppi. Joka tuntee kaiken liikaa. Että ilo on hyperiloa, onni tavatonta onnea, suru murskaavaa, viha ronskia, inho ihon alla. Ja rakkaus; riipii rintaa. Viime viikolla ulisin täälläkin kurjuuttani kirjoittajana, nyt ropisen kuin kymmenen kultaista kolikkoa ja tikahdun!

välillä pelkästään vihreitä
Ja jotta iloni olisi hyperiloa, voin kertoa hurjia lisäuutisia: menen maanantaina tallille! Kuvitelkaa. Minä, hevostyttö henkeen ja vereen, joka en ole muutamaan vuoteen käynyt säännöllisesti ratsastamassa, saan tilaisuuden aloittaa alusta. Mikäli kemiat pollen kanssa pelaavat yhtä hyvin kuin sen omistajan, alan käydä kahdesti viikossa hevostelemassa. Ja vieläpä kohtuuhinnalla, sellaisella, että minun tuloillani kykenee. Pitää hankkia vain kypärä, saappaat ja housut.

Sitä paitsi kai teistä jokainen tietää, mikä on maailman paras tuoksu?? Tietenkin hevosen turvan tuoksu. Se kirpeä heinän haju. Ihanaa. Käykää ihmeessä ottamassa turpa kämmeniin ja tuoksutelkaa. Parempaa ei ole! Ratsastus on niin mainiota, että hihkun täällä innosta. Pääsen maastoilemaan ja kentälle. Saan ihanan eläimen jalkojeni väliin ja mielen virkeäksi toivottavasti sitten myös talvella, synkkinä syksyn iltoina!
kävelevät saarekkeille, ihmiset, peikot.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Liian pitkä sivu elämänkerrastani

jota en tule koskaan kirjoittamaan:

Olen unohtanut juhlistaa erästä asiaa, jonka unohdin itse asiassa muutenkin kokonaan. Tsadaa: olen asunut jo viikon yli vuoden Münchenissä!! Alkuvaikeuksien (joita riittikin sitten näin nopeasti laskettuna 8 kuukaudeksi) jälkeen elämäni täällä on niin somaa, niin kaunista, niin vuoristoista, että pakahdun. Puoli vuotta sitten olin jo luovuttaa. Mutta nyt kaikki on todella toisin. Kaikki on niin, että voisin heijailla ja leijailla!

Kuten täkäläinen suomalaisystäväni rouva I (joka on asunut Saksassa jo 7 vuotta ja Münchenissä 3) sanoo: rakastan tätä kaupunkia. Asiat ovat nyt kuulaasti. En voi tarpeeksi iloita siitä, että olen oppinut kielen nopeammin kuin oletin, että minulla on erityisen mukava työpaikka ja -yhteisö, että R:n kanssa selvisimme alusta, vaikka oli vähällä, että lopetamme kaiken.

Joten tänään, auringon kilkuttaessa kattopaneeleita, naapurini rimputellessa epävireistä pianoaan (varsin sympaattisesti kylläkin), vapaapäivän puuskuttaessa sormissani (sillä uskokaa tai älkää, painan menemään kuin villa; minun käsikseni on kuorrutusta vaille valmis!) aion tanssia joessa ja heittää sinne hengestäni puolet. Sillä tavalla, että hyppään sinne illalla ja valun virtaa pitkin kohti keskustaa, nousen ylös virkeänä, nousen joesta ylös märkänä, pirteämpänä. 

Tämä kaupunki kallistuu aina kun sen sisään menee, eikä sieltä pääse pois.
Minä jään tänne. Olen Münchenin Maaria.

Bodensee Meersburgista nähtynä.
Yöllä tomaatteja oli tullut esiin. Elämäni ensimmäiset itsekasvatetut tomaatit! Loiskahdin niin, että käväisin aamulla juoksulenkillä. Tapoin vahingossa etanan (tai ainakin sen kotilon). Ostin mansikoita ja pilkoin ne murojen sekaan. Ajattelin: tänään en nipota. Kirjoitin heti pari virkettä vihkoon. Ne tulivat mieleen herätessä. Olen laiminlyönyt runoprojektia. Läpsäytin itseäni poskelle. Olen laiminlyönyt henkilökohtaisen hygienian. Unohdin käydä lenkin jälkeen suihkussa. Piti mennä sinne vähin äänin myöhässä.

Viikonloppu meni kutakuinkin nopeasti. Lauantaina käväisimme tosiaan Bodenseellä ja Konstanzissa. Olin pahalla tuulella iltapäivään saakka, sillä vaikka läksimme jo aamutuimaan matkaan, pääsimme Konstanziin vasta kolmelta (sinne kannattaa mennä Meersburgista lautalla). Meitä nimittäin hieman huijattiin. Ystäväpariskunta huijasi meitä. Uskomatonta, mutta totta.

Konstanzin rantoja
Matkan tarkoitus kun ei ollutkaan päiväretki Konstanziin, vaan ystäväpariskunnan asioiden hoitelua, ja sen jälkeen muutaman tunnin retki Konstanziin, sekä meidän käyttäminen kuskina. No, ei siinä mitään, tämä pariskunta on auttanut meitä aina, joten tottakai mekin autamme takaisin, mutta olisi ollut kiva, että olisivat pyytäneet sitä apua ja kertoneet matkan todellisen tarkoituksen. Meillä kun oli uimatarvikkeet ja kaikki muut turistivehkeet mukana. 

No. Pääsin silti pulahtamaan kylmään järveen, ottamaan kuvia ja näkemään, kuinka Sveitsi kasvaa toisella puolella järveä. Sitä paitsi harmitti sitten illalla, että olin niin pahantuulinen päivällä. Juonut kai myrkkyä. Saimme sitä paitsi hienon asian matkalta; 5 litraa itsetehtyä omena-päärynämehua sellaiselta pieneltä maatilalta. Se on niin hyvää, niin raikasta, että sitä on jäljellä ehkä desi tai kaksi. Sitä paitsi ajoin ensimmäisen kerran elämässäni 180 kilometriä tunnissa. 160 on tosin tarpeeksi. 180 tuntui nivelissä.

Bodensee
Eilen piti mennä oikein hurjalle pyöräretkelle, joka olisi vienyt koko päivän. Noh. Uutukainen, arvokas pyöräni sanoi rits ja se sanoi myös rats. Kyllä suututti. Etujarrut löivät kiinni ja pysyivät puolikiinni koko ajan, vaikka mitä yritin tehdä. Olin niin raivoissani, että korvani punoittivat. En voi sietää koneita enkä tekniikkaa. Niihin ei koskaan voi luottaa. Ja silti haluan niistä kaiken. Etenkin, jos sijoitan niihin vähästä omaisuudestani suuren osan. Tänään pitää mennä korvat punaisina pyöräliikkeeseen ja sanoa, että korjatkaa tämä, kiitos. 

Pääsimme sentään edes vähän ajelulle. Olipahan kovaa jalkatreeniä, kun jarrut puolipäällä poljin 12 kilometriä Feringaseelle ja toiset mokomat takaisin. Eksyimme taitavasti reitiltä, ja minun sydämeni oli leikata yhtä lailla kiinni kuin pyöräni etujarrut, sillä jouduimme syystä tai ensimmäisestä ylittämään aika vauhdikkaan autobahnin tuosta noin vain pyörät kourissa.

Meersburg
Illalla menimme biergarteniin katsomaan Saksa-Tanska pelin. Minä ajoin sinne skootterilla, R oli kyydissä. Painobalanssi oli hukassa; R on 40 kiloa painavampi kuin minä, joten meinasimme kirjaimellisesti haukata ilmaa. Sitä paitsi skootterikulta päätti tehdä stopin suositun ravintolan eteen, joten kappas, hankin huomiota. Sain aplodeja. Sain tosin aplodeja myös sitten, kun skootteri päätti ponnistelujen jälkeen kulkea uudestaan.

En avaisi televisiota yksin ollessa jalkapallon takia, mutta täytyy myöntää, että täällä on tunnelma toinen. Etenkin, jos pelin näkee biergartenissa. Ihmiset ovat sisällä pelissä, vaikkakin ulkona ruudulta ja kentältä. Se huuto, mikä nousee, kun tulee maali; se huuto. Mikä murina, mikä kohahdus, kun maalia ei tule tai kun vastarannankiiskit saavat maalin. Aika hienoa. Ensi perjantain pelin katselen Berliinissä. Tulee kiire ajaa töiden jälkeen sinne saakka, jotta ehtii pelin nähdä. 


Minä kirjoitan nyt. Sitten menen rannalle lukemaan. Sitten sanon R:lle haloo, herra Hertz, vaikka meillä onkin ollut hyvin niukkaa sananvaihtoa viime päivinä. On aika mojovaa, että niinkin rakastunut pariskunta kuin me voi olla toisinaan niinkin silmistynyt. En ole ennen ollut noin jääräpäisen ihmisen kanssa. Ehkä se tekee jääräpäiselle luonteelleni varsin hyvää.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Kilometrit edessä

Olen uuden pyörän onnellinen omistaja! Jiphii! Kiitos kiitos synttärilahjaani osallistuneille. Lähden kunniakierrokselle sunnuntaina, Starnbergerseelle saakka, ja huokailen. 

Tuhannet kilometrit maata edessä, beibe!
Mutta sitä ennen pitää käydä Konstanzissa, siellä Sveitsin ja Saksan rajan lähellä, nauttia hellepäivästä kaupungin rannalla ja siellä on kaikenmoista muutakin, turistitoimintaa ehkä, nähtävyyksiä tai muuta, vettä ja tohinaa. Lähdemme jo puoli kahdeksalta aamulla. Uiui. Mutta mikäli on tuuria, tapaan myös entisen opettajakollegani Suomesta. Hän asuu siellä päin. Me muutimme, sattuman kaupalla, molemmat viime vuonna Saksaan; mitä naapurisopua!

Työpaikan tytöt! Ne vie porkkanat käsistä!

R on biergartenissa niin kuin varmaan koko kaupunki. Minä en; eikä - oho - juuri tällä sekunnilla enää R:kään. Se tuli juuri kotiin ja sanoi, että pitäisi mennä katsomaan auringonlaskua joenvarteen. Onpa romanitaarista. Minun kun piti kirjoittaa tämä ilta kaikessa rauhassa. Ja olen väsynyt. Kamala tyttöystävä, joka sanoo, ettei juuri tänään haluaisi nähdä mitään laskuja (etenkään kun näin juuri 600 euron laskun pyöräkaupassa). 

Ja kaiken lisäksi sanoin, että katso sinä jalkapalloa, minä katson käsikirjoitusta. Hmph. Hyvää yötä ja iltaa ja huomista. (Olen aika varma, että kohta nökötän tuolla vieressä sohvalla ja sanon, että mennäänkö sittenkin joenvarteen katselemaan laskuja.)

torstai 14. kesäkuuta 2012

Nimeni on..

Kirjoilla on nimiä vaikka kuinka. Olen rakastunut joihinkin nimiin. Omilleni en oikein osaa niitä keksiä. Ensimmäisen julkaistun kirjan nimi ei ole omaa käsialaani. En vain tiennyt, miksi sitä olisi voinut nimetä. Enkä tiedä, kuinka moni kirjailija todellisuudessa keksii kirjoilleen itse nimet. Mutta nimet ovat huisi juttu, intohimoni, samoin kuin otsikot. 

Luin muutes tuossa oliko se eilen tuommoisen jutun, jossa pappi itkeskeli lapselle annettua nimeä. Täytyy nyt kyllä sanoa, että jopas on nimi läväytetty (no, ainakin se rimmaa!): Lupu Upu Pupu. Sen enempää kommentoimatta menen seuraavaan asiaan; kirjojen nimistä voi saada taidetta aikaan, kun niitä yhdistelee.

Leena Lumi (ja monet muut bloggaajat, joiden runoja olen kyllä lukenut mutten välttämättä kommentoinut!) on pistänyt oikein tuulemaan; tehnyt nimistä runoja. Hän haastoi minutkin puuhaan. Otan tämän piristävänä kirjoitusharjoituksena (toistoa sitten löytyy, sillä olen toiston trubaduuri!) ja toivotan kaikille samalla tuhtia torstaita. 

Täällä Saksassa ollaan jalkapallokuumeessa (minä en niinkään) ja loppuviikoksi on luvannut hellepäiviä. Tiedossa on trekking-pyörän osto, Konstanzissa käynti ja pyöräretki Starnbergerseelle. 

Ja aion minä kirjoittaakin. Kaiken myrkyllisen pahan mielen melskasta olen mönkinyt lohduttamaan itseäni neljännen käsiksen puurtamiseen ja täytyy sanoa, että se on niin hyvä, että minua itkettää. Ilosta. Ai niin, pahasta olosta vielä; eilen eräs työkaverini ratkesi oksentamaan kesken työpäivän. Että ehkä pahalle ololle on ihan konkreettinenkin syy. Toivottavasti sisälmykset pysyvät sisällä. 

Ihan ekaksi pakko esitellä, tsadaa, uusia laukkujani!
Tämä on Julia. Siis tuo taustalla oleva. 
***********************************************************************************

Brennerin autoreitiltä napsittuja tähtiä.
Maata ja tuhkaa; punainen viiva
  Hänen olivat linnut, 
sodan vihot, kalpeat tytöt,
tyhjän paperin nautinto

Maata ja tuhkaa; 
verhojen takaa tulee kirjoitus;
valkoisen liljan maa;
punainen viiva.


Minä rakastan sinua nuori mies,
kielenhuollon käsikirja,
sanojen synty

Minä rakastan sinua nuori mies,
pyhä yö, 

Naurua pimeässä
Auringon asema; 
satu rakkaudesta

Anna minun rakastaa enemmän
idiootti, minä rakastan sinua nuori mies, 
idiootti, auringon asema, kertomus sokeudesta, pyhä yö, 
vampyyri, kärpästen herra, sivullinen,
mytologia.

Dialogi:

Mätänevä velho: when we were orphans..
The Unicorn: Kinder der Hofnung
Mätänevä velho: enkeli oli vaiti
The Unicorn: saako lähettää terveisiä
Mätänevä velho: the other hand
The Unicorn: Napolin ihme?
(Naurua pimeässä)
 Sivullinen: Idiootti!

 *********************************************************************************
 PS. Meille on tullut töihin kaksi ihanaa marsua. Toinen on Muffin ja toinen Cookie, ja ne hipsivät ympäriinsä kuin leikatun ruohon tuoksu. Olen haltioissani!

PSPS. Onnea Leevi! Hieno, mahtava suoritus. Täytyy koettaa päästä tämän uusimman Odysseuksen läpi!

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Pahoinvointia

Oksettaa. Nykyään usein. Syönköhän jotenkin väärin. Vai nukunko liian vähän. Ei ainakaan ole pelkoa siitä, että pahoinvointi johtuisi lisääntymisestä. En lisäänny. Vielä ainakaan. 

Otteita Veronan kaduilta.
Sain eilen hylsyn, joka kirpaisi ehkä enemmän kuin muut. Se nimittäin tuli kustantamolta, johon olin hieman asettanut odotuksia. Nimittäin tältä kustantamolta sain 3,5 vuotta sitten palautetta tästä samaisesta käsiksestäni. Nytkin tuli palautteellinen hylsy, joten en laskenut siipiäni aivan lyttyyn. 


Mutta se on selvää, että minun on tapettava tuo käsis. Itkettää vähän. Se on minun esikoiseni. Sen jälkeen olen kirjoittanut kaksi julkaistua romaania ja muuttanut tuota esikoista lisää, mutta se ei kelpaa. Se on vakavasti kehitysvammainen eikä kohtalo suo sille syntymisen huumaa. 


Ehkä oksettaa juuri siksi. Että olen päästämässä yhteensä noin 6 vuotta kestäneen työn viemäriin. Hautaan sen multaan ja sappeen, hautaan sen kivien alle, heitän Isariin. Täällä sataa. Kastuin työmatkalla niin pahasti, että nauroin. Pikkuhousuja myöten olin märkä; vesi tunki nahkakengistä sukkiin ja kynsien väleihin.


Minä tapan sinut. Sinut minä tapan, kuusivuotisen unelman, jota luettuaan eräs, mm. Sofi Oksasen "löytänyt" kustannusalan ihminen sanoi, että minusta tulee vielä kirjailija, että se on selvää (kyllä, näinä hetkinä on pakko lohduttaa itseä kaivamalla muistinsopukoista vierailta ihmisiltä saatuja itsetuntoa kohottaneita lauseita). Mutta nyt minä tapan minun intohimoni; käsikseni kaikilta ajoilta. Sormi liippaa jo delete-nappia. Ehkä hautaan sen kovalevylle. Palaan joskus silmät harmaina lukemaan ensimmäisiä oikeita, kauniita lauseitani, joiden alta ei juonta tarpeeksi selvästi erota. Tietysti voisin toivoa, että oma kustantajani siihen vielä tarttuisi, mutta se ei ainakaan vuosi sitten vielä uponnut, minun Pintanaarmujani, minun kehitykseni napanuora.


Tuolta vuoden takaisesta postauksestani voi lukea katkelman Pintanaarmuista. Sen jälkeen olen lisännyt sinne yhden kertojaäänen lisää, yhden kokonaisen henkilön. Minulla on vieroitusoireita. Hirveä syyllisyys, kun omaa rakasta pitää lähteä murhaamaan. Sitä paitsi miten monta tuntia sen kirjoittamiseen onkaan kulunut. Että saapa nähdä, pystynkö rikollisiin toimiin. Pystynkö hävittämään ystäväni kuusi vuotta vanhan käsiksen tuosta noin vain, jota olen kirjoittanut kuukausi- ja vuosikaupalla välillä jopa 8 tuntia putkeen, pitämällä vain hätäisiä vessa- ja välipalataukoja.


maanantai 11. kesäkuuta 2012

Oh, fiori italiani

Jostakin syystä haluan aina koskettaa raunioita.
Hei, olen tullut takaisin kotiin; putoan ikkunan läpi pulloon. Siellä hölskyy kimalteleva Italia ja minä tanssin sen käden pinnalla kynsissä nukkaa, silmissä sitruunasaippuaa. Kuten ennen olen hokenut ja yhä hoen: matkailu avartaa, matkailu antaa minulle sanoja. Matkailu on antanut esikoisromaaniini täydellisimmät lauseet, esimerkiksi, toisen romaanini lähtökohdat, sydämeeni jylhyyttä.

Sateinen perjantaikiipeily kohti taivasta Riva del Gardalla.
Ja nyt sain taas jotakin, enkä malta irrottautua koneelta koko päivänä; kirjoitan ovia auki ja kiinni. Katsokaa nyt näitä kuvia, joista ei välity kuin pikkuinen osa tunnelmia; minä haluan naimisiin Veronan kanssa.

Raaka vilaus Gargnanosta, missä söimme eräänä iltana kuin hyeenat.
Olen onnellinen. Että saan asua täällä kauniiden laaksojen kynnyksellä. Että täältä on reilun kolmensadan kilometrin matka hentoon ihoon. Joka puolella vuoria ja auringon karkeat kättelyt. Kun ajaa Itävallan läpi Italian puolelle on rinta pakahtua ihastuksesta. Ja sitten Italian puolella kellot lyövät ajan pois, keinuvat korvissa, emmekä muista mihin olemme jääneet. 

Ostin tapojeni vastaisesti opaskirjan ja luin sitä vahingossa liian kauan amfiteatterin hartaudessa.

Loma oli siis kertaalleen toistettuna loistava. Riva del Garda oli ihan nätti kaupunki, mutta ensi kerralla majoittunemme hieman alemmas Gardajärven kylkeen. Riva del Gardan vanha kaupunki oli parasta antia tai ehkä kiipeäminen ylös kohti alttaria tuhanteen metriin, mutta muuten se oli turistien, hotellien ja leirintäalueiden peittämä kaistale kartalla. 

Pentu! Mikä ihana pikku olento.
Verona sen sijaan vei sydämestä puolet. Se on aivan uskomattoman kaunis, idyllinen, rosoinen kaupunki. Sen pieniin kujiin on mahdoton eksyä tuntematta ihastusta. Se on tavattoman kirjoitettu kaupunki; minä halasin siellä Dantea ja silmäilin Julian seiniä ja kuvittelin, kuinka kaikkien aikojen kirjailijat ovat siellä kulkeneet, istuneet ehkä samassa kohdassa amfiteatteria kuin minä. Romeon taloksi nimetty talo oli hiljainen, ketään se ei kiinnostanut, mutta minä hymyilin sen ohi kulkiessani ja muistin, mikä on tärkeää. 

Julian talo oli tungospesäke, mutta sai sieltä vähän irtikin.

Otin kuvia röpelöisistä taloista, kukista, elämän jäljistä. Otin kuvia R:stä ja teki mieli kosia. Hullua. Mutta en sentään kosinut, enkä kosi koskaan, minä annan nyt vinkkejä heille, jotka  matkustavat autolla Saksan läpi Italiaan. 

Romeon ja Julian tarinan kirvoittamia rakkaudentunnustuksia.

Ensinnäkin kannattaa seurata, milloin Saksassa on juhlallisia päiviä. Nimittäin autovirta lomapaikkoihin on hyytävä. Olimme fiksuja ja heräsimme torstaina matkaan varhain, mutta silti jäimme loppusuoralla läkähdyttävään ruuhkaan. Seuraavalla kerralla heräämme siis pari tuntia aiemmin välttääksemme kaiken peuhaamisen pakokaasuonkaloissa.

Olen kasvo, olen Italian runnomaton ruusu.
Itävallassa pitää maksaa tietullia, jos matkustaa moottoritietä pitkin. 8 eurolla saa 10 päivän oikeuden ajella. Innsbruckin jälkeen alkaa sanaton matka. Ei pysty hengittämään, pissaa täytyy pidellä. On niin järjettömän kaunista. Niin hellyyttävää, että ei muista, miten kuiva maailma oikeasti voi olla kaiken vehreän alla. Täytyy myös maksaa ns. Brennerin tulli, 12 euroa, mutta sen maksaa riemuiten, sillä reitti alas ja takaisin on huikea.

Veronassa sijaitsee Italian kattavin kirjasto.
Myös Italian puolella tietullia pitää maksaa, jos käyttää moottoritietä. Poistulomatkalla vältimme tullit ja ajelimme pieniä teitä pitkin, vyöryimme laaksoihin ja vuorten väleihin ja minä otin kuvia taakse jäävistä kylistä. Samoin Gardajärveltä Veronaan pääsee reilussa tunnissa käyttämällä pieniä teitä. Näkemällä yksinkertaisesti enemmän. Ensi kerralla pyöräilemme sinne ja aina.

Veronaa joka puolelta.
Eilen lähdimme vasta noin kuuden aikaan illalla ajelemaan kohti kotia. Ruuhkaa tuli vastaan Italian ja Itävallan rajalla, vaikka kuvittelimme, että kaikki olivat lähteneet paluumatkalle jo aamulla. Kotiuduimme yhdeltätoista, sillä tunti piti seisoskella ruuhkassa ja puolikas tunti odotellessa ruokaa matkan varrella. Söimme riistoruokalassa, mutta sen maisemat hinkuivat niin, että ruoka maistui rattoisalta.

Dante, oi Dante.
Ja kyllä; lähden lähelle vielä tämänkin jälkeen, katson kuinka sade tippuu porkkanapellolle, kuinka viiniköynnökset kätkevät sisäänsä. Ensimmäinen kertani Italiassa, ja minä olen vietyä naista. Ei ihme, että Vera Vala on jämähtänyt sinne sekä yläasteaikojen toveruuteni neiti E. Minusta tulee vielä Veran tai E:n naapuri joku kaunis, kultareunainen päivä, varokoot selustojaan vain. Opettelen kasvattamaan vihannekset oikein ja perustan vihannestehtaan. 

Linnanjäänteitä Arcossa.
 PS. Minun on kai pakko esitellä lisää näkymiä seuraavassa postauksessa. Niin kauniita otoksia tuli automatkojenkin varrelta. Sitä paitsi vihdoin on varattu talo läheltä Venetsiaa elokuulle. Yhdeksi viikoksi. Vieläpä huokealla, sillä vain 170 euroa per nuppikunta täytyy pulittaa suhteellisen hienosta asunnosta.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Miten pääsen takaisin itseeni?

Minusta tuntuu, että olen erkaantunut maailmasta.

Kävin äsken aamujuoksulla. Joki näytti paisuneen; istuinpaikkojen kohdalla tanssivat vesipyörteet ja paikoiltaan irronneet oksat; lenkkipolkuni läpi virtasi kaakaonpunaista vettä. Ajattelin juostessa, että olenpa pahalla tuulella. Että mistä tämä nyt johtuu; kertakaikkinen kyrsiintyminen. 

Vastausta ei kuulunut. Vieläkin ketuttaa. 


Kai tämä on stressiä. Minusta on yhtäkkiä tehty matkanjohtaja kaikille vuoden matkoille, joita yhtäkkiä on kasaantunut niin paljon, että hyvä kun molempien käsien sormet riittävät laskemaan. 

Pitäisi varata hotelli kahden viikon päähän Berliiniin (tosin yritän delegoida tehtävää ystävälleni, jonka autolla sinne hurahdamme), pitäisi varata loma-asunto elokuulle viikoksi, pitäisi varata lennot johonkin kauas vuoden lopulle (emme ehkä menekään Australiaan, vaan Miamiin tai Indonesiaan) ja varmistaa, että pääsemme majoittumaan mahdollisimman halvalla (ts. täytynee vuokrata asunto sieltä jostakin vähäksi aikaa), täytyisi varata lennot Suomeen elokuun viimeiselle viikolle, täytyisi miettiä, miten päästä huokealla Paderborniin kesäkuun lopulla, miten Rostockiin heinäkuun lopulla. 


Samalla taustalla väijyy ajatus, että riittävätkö rahkeet ja rahat tähän kaikkeen. Eivät ne ehkä riitä, mutta R:n kanssa on onneksi sellainen diili, että hän maksaa kotimaamme matkoista suurimman osan. Maksan kaiken tuplasti takaisin, kunhan olen vastavalmistunut kasvatustieteilijä (juu, taustalla kummittelee ajatus myös siitä, että pitäisi hakea ja päästä opiskelemaan uutta ammattia) tai tunteiden tulkki. 

En osaa laskea, mutta yksi plus kolme on viisi, silmiini särkyvät peilikuvat pilvistä; pitäisi hankkia huomista varten auto, siivota, pakata laukut. Gardajärvellä kai satelee, kaiken lisäksi, mitä; tunnistanko itsessäni stressinpoikasta. Taidan suosiolla pitää kirjoitustaukoa alkaen tästä päivästä päättyen sunnuntaihin. 


Ohessa kuvia Gardajärveltä ja Riva del Gardalta, Kiosked Image Bankista, toivotan kaikille rehevää loppuviikkoa, sellaista hyväntuulista, toivottavasti omakin mieli tästä piristyy, vaikka ensin pitäisi suoriutua työpäivästä ja muista puuduttavista velvollisuuksista. 

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Mikä saa uskomaan itseensä?

Tämä on motivaatiobuustaus. Tuli toivomus, että kirjoittaisin aiheesta. Ja koska viime aikoina olen joutunut hylkykaatosateen uhriksi, ajattelin, että juuri nyt on ajankohtaista kertoa, mikä saa minut kirjoittamaan lisää ja ennen kaikkea: lähettämään tekstejäni kaikista hylsyistä huolimatta kustantamoihin, eli toisin sanottuna uskomaan tuottamaani taiteentapaiseen.

Tärkeää on tuki; se, että joku ottaa vastaan kun tuntuu, että tipahtaa.

Esimerkiksi tänään vihasin tulostintani. Se ei toiminut ja sitten se toimikin, joten tulostin kolmannen romaanikäsikseni (joka siis on saanut osakseen jo 5 kappaletta ei-kiitos-ei-mahdu-kustannusohjelmaamme-kirjettä), pistin sen pahvikoteloon ja kävin viemässä postiin (aika huokeaa on täältä käsin lähettää 214 liuskaa paperia..vain 8,99 euroa..olisin kuvitellut kaiken maksavan mansikoiden verran, tosin mansikatkin ovat täällä halpoja..). Eli siis hylsysateesta huolimatta minussa elää vielä toivo. Että joku hyvä, taitava kustannustoimittaja näkisi helmiä sanojeni kohdalla.

Tietysti tilanteeni on moniin kirjoittajiin verrattuna kohtalaisen hyvä: olen julkaissut kirjailija, saan jopa apurahaa, ja mikä parasta; romaaneistani on tullut hyvää, suorastaan ylistävää kritiikkiä jopa sanomalehdessä asti. Mutta samalla kertaa olen samankaltaisella lähtöviivalla esikoiskirjoittajien kanssa: koetan tunkea jalkaani isommille vesille. Tai siis pyrstöäni ja kitusiani.

Tärkeää on selväpäisyys. Kieltäytyminen ja harvinainen kyllä.
Mikä minua motivoi päivästä (myös pahasta, ikävästä hylkypäivästä) toiseen on ensinnäkin rutiininomaisuus. Kirjoittaminen on asia, jota teen joka päivä (paitsi viikonloppuisin). Tai ainakin pyrin tekemään. Kirjoittaminen on aamuhartaus ja iltapala. Se on rentoutumista, hikoilemista, aivotyöskentelyä. Koska se on rutiini, se ei unohdu. Joskus sitä tosin tahtoo rutiineista irti, mutta koska se on pinttynyt rutiini, sen pariin on helppo palata (okei, myönnetään, että pitkien lomien jälkeen sitä vain karttelee rutiinejaan).

Motivaationakkina (tai pikemminkin -porkkanana, olenhan kasvissyöjä) toimii rutiininomaisuuden lisäksi se, että saan palautetta. Jos tekstini olisi täyttä potaskaa, saamani palaute ei olisi niin liikuttavan rohkaisevaa. Luen myös erittäin huonoina päivinä jo julkaistujen tekosieni kritiikkejä uudelleen ja uudelleen. Jos olen Suomessa, menen kirjastoon ja ihastelen siellä nuokkuvia kirjojani (kuulostanee egoistiselta, mutta tätähän tämä itsebuustaus on!)

Kun matkustan, tulee aina tarve kirjoittaa.

Ennen kuin minulta mitään julkaistiin olin aika lailla hakoteillä. Tai sanotaanko: ennen kuin aloin saada kunnollista palautetta teksteistäni. Olen kirjoittanut 17 vuotta. 17 vuotta sitten minulla oli jo oma tyylini. Se on kehittynyt tähän pisteeseen, eikä tätä pistettä olisi koskaan saavutettu, jos en olisi voittanut teininä novellikilpailua, jos en olisi päässyt 7 vuotta sitten novellikilpailussa finaaliin (ja kirjamessuille esiintymään), jos en olisi päässyt Kriittiseen korkeakouluun opiskelemaan ja saamaan sitä kullankallista palautetta. Sitä paitsi uskon, että kehityn vielä 17 kertaa 17 vuotta. Sekin motivoi. Ajatus siitä, että ei tämä tässä ole.

Joten aina kun harmittaa, sylettää, keittää, ajattelen saamaani palautetta. Jos oikein harmittaa vituttaa herjauttaa, luen lempikirjailijoitteni kirjoja ja ajattelen, että tätä on kirjallisuus. Oikeasti; suosikkeja lukemalla hyvä tuuli palautuu lähes aina. Sekä usko itseen. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta suosittelen keinoa. Parempi olla lähellä mestareita kuin pelätä ja lipua kauas.

Keräily ja muunlaisen taiteen pelkkä näkeminen motivoivat. Tämä on eteisemme postikorttiseinä.
Rutiineiden, itsebuustauksen ja palautteen sekä lempikirjallisuuden pläräämisen lisäksi erittäin motivoivaa on urheilu. Rääkkilenkki; sellainen että keho huutaa perkelettä. Siinä alkaa pikkuhiljaa myös sanat soljua ulos; johonkin on raivo purettava. Usein myös kävelylenkit auttavat; niiden aikana ajattelee ehkä hitaammin, muistaakin jotakin, kun palaa kotiin ja astuu koneen ääreen. 

Raitis ilma, terveellinen ruokavalio, päivittäinen, armotonkin kirjoittaminen ja paukkuva syke ovat sellaisia ei-niinkään-motivaattoreita, vaan itsestäänselvyyksiä. En saa sanoja ulos, jos olen krapulassa (joten kartan krapulaa kuin kaivoja), en saa sanoja ulos, jos väsyttää; itse asiassa krapulassa (miksiköhän nyt paasaan krapulasta..?!?) tai yltiöpäisen väsyneenä itken ja ajattelen olevani surkea, en saa sanaa paperiin, jos en joskus pakota itseäni kirjoittamaan. Joskus on pakko. Pakottaa. Itseäänkin. 

Palaute, palaute, palaute. Olipa se luottolukijalta tai tuntemattomalta arvostelijalta, se on tärkeyden huippu.

Mutta kaikista paras motivointikeino ja keino uskoa itseensä on lukea omaa tekstiä. Kirjoittaa sitä ja hymyillä. Kokea se elämys, joka tulee, kun näkee tuottaneensa jotakin omasta mielestä huikeaa. Se riittää, useimmiten, eikös. Se, että kirjoittaa itselleen, on tärkeintä. Kun itseä rakastaa, rakastaa muita. Kun itseen uskoo, uskoo myös siihen, että muutkin (edes jonakin hämyisen kauniina päivänä) uskovat. 

Toivotan siis uskomisen iloa ja sopivissa määrin itserakkautta kaikille teille, jotka edes harkitsette kirjoittamista. Sitä paitsi kummasti helpottaa, kun hylsyt repii palasiksi ja heittää paperikeräykseen. Ja vannoo, ettei ikinä ikinä ikinä enää laita tekstiään sinne ja sinne. Kyllä se mieli siitä leppyy, ajan myötä.

LISÄYS: Niin, ja unohdin mainita vielä sen, että kun oikein on turta ja hylätty fiilis, ajattelen, että no, saapahan Suomi sitten itkeskellä, kun LAKKAAN kirjoittamasta suomeksi. Säälihän se olisi, jos niin kävisi, mutta jos vaikka 10 vuoden päästä vielä houkuttaisi paljon luetun kirjailijan ura, enkä sitä olisi vielä saavuttanut, vaihtaisin kirjoituskielen saksaan tai englantiin. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, olen parasta aikaa työstämässä runoja kolmella eri kielellä, joten ei se niin kaukaa haettua edes olisi..