keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Krokotiilin keltaiset silmät

Lukutahtini on ollut paljon, paljon hiljaisempi kuin kirjoitustahti, mutta nyt vähäksi aikaa muuttunevat asiat päinvastaisiksi ja ylösalaisin. Runoilla en osaa yhtä laajasti kuin proosailla, joten kirjoittanen hiljaa vierekkäin. Olen jo avannut runotiedostoni, teroittanut kynän. Kirjoitan niitä pääasiassa käsin. Luen sitäkin enemmän. 

Siskoni toi minulle toukokuussa tuliaisiksi kirjalahjan: Krokotiilin keltaiset silmät. Se näytti hyvältä, ja näyttää yhä, joten koristeena voisin sen hyvinkin pitää. Se kuulostikin takakannen perusteella sopivan kevyeltä kevääseen. Siskoni kautta olen tutustunut vuosia sitten mm. Maeve Binchyyn, jonka romaanit ovat aivan ihania rantakirjoja. Muistan lukeneeni niitä Kreikassa ja kesämökillä, viihtyneeni niiden parissa. 

Joten uskoin, että tälläkin kertaa sisko tutustuttaa minut johonkin kepeään ja viihdyttävään. Alku olikin kiehtova. Mutta noin sadan sivun jälkeen huomasin Krokotiilin keltaisten silmien olevan täyttä soopaa, ja mikä pahinta; hyvin lapsellista soopaa. Kertoja selittelee liikaa, maalaa henkilöhahmoista äärimmäiset; jos joku on ilkeä ja kylmä, hän on sitten todella ilkeä ja kylmä; jos joku on saamaton, hän on sitten todella saamaton. 
Kaunis on kansi, jos ei muuta.
Vastakkainasettelu raivostuttaa tätä lukijaa; on kaunis ja menestyvä sisko - on "ruma" ja nyhjäävä sisko, on ilkeä, rahaa ja luksusta himoitseva lapsi - on vielä viaton, hellämielinen lapsi. On työtön, laiska naapurinrouva - on myös toimelias, ponteva naapurinrouva. On pettävää miestä, on sitä vastakohtaakin. En jaksa edes luetella, millaisia henkilöhahmot ovat, sillä ne ovat ylikuvailtuja ja niiden kohtalot sekä tapahtumien kulku on hyvin pitkälti ennalta arvattavaa.

Tämä Jaanan arvio kirjasta kuvastaa ehkä parhaiten lukukokemustani. Tosin täytyy myöntää, etten ole päässyt vielä kirjan viimeiseen neljännekseen - enkä varmaan pääsekään. Kirjahyllyssä huutelevat paljon kiinnostavammat kirjat. Olen lukenut Krokotiilin keltaisia silmiä ensimmäisen 300 sivun jälkeen loikkimalla - ja silti pysynyt juonessa mukana, vaikka kyseessä onkin aikamoinen sillisalaatti. 

Kirjailija, Katherine Pancol, on (kuten Jaana arviossaan toteaa) päätöksentekokyvytön. Romaanissa on hirveästi, aivan liikaa tavaraa. Se ärsyttää. Kaikista eniten näin punaista, kun tähän ihmissuhderomaaniin on pitänyt vielä änkeä kirjailijan arkea ja kirjankirjoittamisprosessia. BLAAH. 

Tahdoin kepeän viihderomaanin, tai sitä ainakin odotin, mutta tämä oli niin silkkaa potaskaa, että jouduin niin kutsutun lukuraivon valtaan. Että jos vielä mietitte juhannuslukemista, niin ÄLKÄÄ erehtykö nappaamaan tätä mukaan - mikäli kaipaatte siis uskottavaa, ei-vastakkain-asettelevaa ja osoittelevaa "vain rikas ja kaunis ja menestyvä pärjää" -romaania. Vaikka en loppuun asti ole päässyt, voin kuvitella, että lopussa sitten ylistetään sitä, kuinka rikkaus ja kauneus ja päämäärätietoisuus ei riitäkään elämässä mihinkään. 

Huokaus. Tuolta Jaanan blogista voi lukea enemmän juonesta, ja sieltä pääsee linkkien kautta myös hieman positiivisempien lukukokemusten kimppuun. Ja sitä paitsi kiitos sisko silti kirjalahjasta! Olisin hyvinkin saattanut erehtyä tämän ostamaan itsekin kannen ja takatekstin perusteella. Ja jos hyväksi kirjoittajaksi tahtoo, on pakko pureskella myös soopaa välillä, jotta huomaa, miten kirjoja ei kannata kirjoittaa.

7 kommenttia:

  1. Kiitos varoituksesta, tämä jo melkein lähti mukaan kirjakaupasta. Tämän luettuani en kyllä enää harkitse, jäiks :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietysti kannattanee myös vilkaista noita positiivisia arvioita kirjasta..mutta en kyllä yhtään voi suositella tätä.

      Poista
  2. Tästä kirjasta minä olen kuullut lähinnä kehuja. Joskus olen katsellut sitä kirjastossa, mutta hävettää myöntää, olen jättänyt sen sinne paksuutensa takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas ihmettelen, että mikä saa sankat joukot lukemaan moista, kömpelöä tekstiä. Tuli lukiessa sellainen olo, että minä tässä leikin barbeilla ja kerron, mitä ne tekevät..ja argh, se, miten kertoja välillä kertoo kolmannessa persoonassa ja yhtäkkiä ensimmäisessä, hyppää muka henkilön ajatuksiin - se ei vain toimi. En tiedä, miten toimii alkuteoksessa...

      Poista