maanantai 4. kesäkuuta 2012

Mikä saa uskomaan itseensä?

Tämä on motivaatiobuustaus. Tuli toivomus, että kirjoittaisin aiheesta. Ja koska viime aikoina olen joutunut hylkykaatosateen uhriksi, ajattelin, että juuri nyt on ajankohtaista kertoa, mikä saa minut kirjoittamaan lisää ja ennen kaikkea: lähettämään tekstejäni kaikista hylsyistä huolimatta kustantamoihin, eli toisin sanottuna uskomaan tuottamaani taiteentapaiseen.

Tärkeää on tuki; se, että joku ottaa vastaan kun tuntuu, että tipahtaa.

Esimerkiksi tänään vihasin tulostintani. Se ei toiminut ja sitten se toimikin, joten tulostin kolmannen romaanikäsikseni (joka siis on saanut osakseen jo 5 kappaletta ei-kiitos-ei-mahdu-kustannusohjelmaamme-kirjettä), pistin sen pahvikoteloon ja kävin viemässä postiin (aika huokeaa on täältä käsin lähettää 214 liuskaa paperia..vain 8,99 euroa..olisin kuvitellut kaiken maksavan mansikoiden verran, tosin mansikatkin ovat täällä halpoja..). Eli siis hylsysateesta huolimatta minussa elää vielä toivo. Että joku hyvä, taitava kustannustoimittaja näkisi helmiä sanojeni kohdalla.

Tietysti tilanteeni on moniin kirjoittajiin verrattuna kohtalaisen hyvä: olen julkaissut kirjailija, saan jopa apurahaa, ja mikä parasta; romaaneistani on tullut hyvää, suorastaan ylistävää kritiikkiä jopa sanomalehdessä asti. Mutta samalla kertaa olen samankaltaisella lähtöviivalla esikoiskirjoittajien kanssa: koetan tunkea jalkaani isommille vesille. Tai siis pyrstöäni ja kitusiani.

Tärkeää on selväpäisyys. Kieltäytyminen ja harvinainen kyllä.
Mikä minua motivoi päivästä (myös pahasta, ikävästä hylkypäivästä) toiseen on ensinnäkin rutiininomaisuus. Kirjoittaminen on asia, jota teen joka päivä (paitsi viikonloppuisin). Tai ainakin pyrin tekemään. Kirjoittaminen on aamuhartaus ja iltapala. Se on rentoutumista, hikoilemista, aivotyöskentelyä. Koska se on rutiini, se ei unohdu. Joskus sitä tosin tahtoo rutiineista irti, mutta koska se on pinttynyt rutiini, sen pariin on helppo palata (okei, myönnetään, että pitkien lomien jälkeen sitä vain karttelee rutiinejaan).

Motivaationakkina (tai pikemminkin -porkkanana, olenhan kasvissyöjä) toimii rutiininomaisuuden lisäksi se, että saan palautetta. Jos tekstini olisi täyttä potaskaa, saamani palaute ei olisi niin liikuttavan rohkaisevaa. Luen myös erittäin huonoina päivinä jo julkaistujen tekosieni kritiikkejä uudelleen ja uudelleen. Jos olen Suomessa, menen kirjastoon ja ihastelen siellä nuokkuvia kirjojani (kuulostanee egoistiselta, mutta tätähän tämä itsebuustaus on!)

Kun matkustan, tulee aina tarve kirjoittaa.

Ennen kuin minulta mitään julkaistiin olin aika lailla hakoteillä. Tai sanotaanko: ennen kuin aloin saada kunnollista palautetta teksteistäni. Olen kirjoittanut 17 vuotta. 17 vuotta sitten minulla oli jo oma tyylini. Se on kehittynyt tähän pisteeseen, eikä tätä pistettä olisi koskaan saavutettu, jos en olisi voittanut teininä novellikilpailua, jos en olisi päässyt 7 vuotta sitten novellikilpailussa finaaliin (ja kirjamessuille esiintymään), jos en olisi päässyt Kriittiseen korkeakouluun opiskelemaan ja saamaan sitä kullankallista palautetta. Sitä paitsi uskon, että kehityn vielä 17 kertaa 17 vuotta. Sekin motivoi. Ajatus siitä, että ei tämä tässä ole.

Joten aina kun harmittaa, sylettää, keittää, ajattelen saamaani palautetta. Jos oikein harmittaa vituttaa herjauttaa, luen lempikirjailijoitteni kirjoja ja ajattelen, että tätä on kirjallisuus. Oikeasti; suosikkeja lukemalla hyvä tuuli palautuu lähes aina. Sekä usko itseen. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta suosittelen keinoa. Parempi olla lähellä mestareita kuin pelätä ja lipua kauas.

Keräily ja muunlaisen taiteen pelkkä näkeminen motivoivat. Tämä on eteisemme postikorttiseinä.
Rutiineiden, itsebuustauksen ja palautteen sekä lempikirjallisuuden pläräämisen lisäksi erittäin motivoivaa on urheilu. Rääkkilenkki; sellainen että keho huutaa perkelettä. Siinä alkaa pikkuhiljaa myös sanat soljua ulos; johonkin on raivo purettava. Usein myös kävelylenkit auttavat; niiden aikana ajattelee ehkä hitaammin, muistaakin jotakin, kun palaa kotiin ja astuu koneen ääreen. 

Raitis ilma, terveellinen ruokavalio, päivittäinen, armotonkin kirjoittaminen ja paukkuva syke ovat sellaisia ei-niinkään-motivaattoreita, vaan itsestäänselvyyksiä. En saa sanoja ulos, jos olen krapulassa (joten kartan krapulaa kuin kaivoja), en saa sanoja ulos, jos väsyttää; itse asiassa krapulassa (miksiköhän nyt paasaan krapulasta..?!?) tai yltiöpäisen väsyneenä itken ja ajattelen olevani surkea, en saa sanaa paperiin, jos en joskus pakota itseäni kirjoittamaan. Joskus on pakko. Pakottaa. Itseäänkin. 

Palaute, palaute, palaute. Olipa se luottolukijalta tai tuntemattomalta arvostelijalta, se on tärkeyden huippu.

Mutta kaikista paras motivointikeino ja keino uskoa itseensä on lukea omaa tekstiä. Kirjoittaa sitä ja hymyillä. Kokea se elämys, joka tulee, kun näkee tuottaneensa jotakin omasta mielestä huikeaa. Se riittää, useimmiten, eikös. Se, että kirjoittaa itselleen, on tärkeintä. Kun itseä rakastaa, rakastaa muita. Kun itseen uskoo, uskoo myös siihen, että muutkin (edes jonakin hämyisen kauniina päivänä) uskovat. 

Toivotan siis uskomisen iloa ja sopivissa määrin itserakkautta kaikille teille, jotka edes harkitsette kirjoittamista. Sitä paitsi kummasti helpottaa, kun hylsyt repii palasiksi ja heittää paperikeräykseen. Ja vannoo, ettei ikinä ikinä ikinä enää laita tekstiään sinne ja sinne. Kyllä se mieli siitä leppyy, ajan myötä.

LISÄYS: Niin, ja unohdin mainita vielä sen, että kun oikein on turta ja hylätty fiilis, ajattelen, että no, saapahan Suomi sitten itkeskellä, kun LAKKAAN kirjoittamasta suomeksi. Säälihän se olisi, jos niin kävisi, mutta jos vaikka 10 vuoden päästä vielä houkuttaisi paljon luetun kirjailijan ura, enkä sitä olisi vielä saavuttanut, vaihtaisin kirjoituskielen saksaan tai englantiin. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, olen parasta aikaa työstämässä runoja kolmella eri kielellä, joten ei se niin kaukaa haettua edes olisi..

22 kommenttia:

  1. Hyvin mielenkiintoinen kirjoitus. Sai miettimään näitä juttuja myös omalla kohdallani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä! Olisi kiva kuulla muidenkin motivointikikoista, jos niitä on!

      Poista
  2. Ei ole motivointikikkaa, sillä hukkasin sen kokonaan!!! Kirjan kirjoittamisen hohto katosi päästäni täysin. Olin saanut olla toimittajana isossa uutislehdessä tyyliin juttu per päivä, sen jälkeen tein muuta eli otin isossa firmassa ihmisiä töihin, mutta tein firman lehteä taitosta juttuihin, sen jälkeen voitin erään naistenlehden kirjoituskilpailun ja jätin taakseni puolen sataa kirjoittajaa. Kaikki runoni ja novellini on julkaistu jossain lehdessä. Vuosia pidin pakinapalstaa paikallislehdessä. Kirjoitin Viherpiha -lehteen jutun omasta puutarhastani...Sitten alkoi blogi ja tosilukeminen. Nyt voin kirkkaasti myöntää, että kaikki motivointi on kuollut. Mikään ei saisi minua enää kirjoittamaan kirjaa. Minulla on tosi ja rankka aihe, mutta tarjoan sitä eräälle kirjailijalle seuraavan kerran tavatessa. Ehkä olen kirjoittanut itseni kirjoittamisen ohi. Minua helpottaa. Luovuus ei ole kadonnut, se vain purkautuu nyt muualla ja toisin.

    Toivotaan, että minun kiihkeä entinen kaipuuni kirjailijaksi on siirtynyt sinuun. Olen aina saanut kaiken, mitä olen todela halunnut, joten ehkä tuo ei olisi niinkään heikko kaipuu. Minä vain väsyin siihen. Ota sinä se, ravitse sitä ja tee siitä totta. Olen aina uskonut, että ihminen saa mitä ikinä haluaa, kunhan haluaa kiihkeästi vain yhtä asiaa kerrallaan. Lykkyä tykö♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, otan kyllä mieluusti kaipuusi vastaan :) Ja tottahan se on, että jos oma into johonkin sammuu, siirtyy se sitten muuhun.

      Poista
  3. PS. Jätin siinä naisten lehden kilpailussa taakseni 248 kirjoittajaa. En puolensataa.

    Tänään paras ystäväni sai kuulla, kun oli hakenut johonkin hänelle tärkeään paikkaan, että taakse jäi 52 henkilöä. Päätimme muistaa eräät luvut, joten tuo puolen sataa on niin väärin. On ollut tavallista hektisempi päivä ja huomenna kahdet eri vieraat etc. R. leikkaa nyt välipuutarhan nurmikkoa;-) Minä taidan alkaa hoitaa puutarhakäsiäni vieraskuntoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja siis tuohan on mainiota, noin hyvin pärjätä! Ja se, että tekee toimittajantyötä, vie varmaankin voimaa kirjoittaa muuta. Haaveilin vielä muutama vuosi sitten toimittajan urasta, mutta parempi ehkä keskittää kirjoitusvoimat tähän proosaan ja lyriikkaan..

      Poista
  4. Mielenkiintoinen postaus. Kiva kuulla, että arvostat saamaasi palautetta noin paljon :)

    VastaaPoista
  5. Tosiaan, hyvä postaus. Mikähän minua potkii eteenpäin? Pakkomielle? Lasketaanko se motivaattoriksi ;)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, pakkomielle on motivaattori :D Se vaivaa minuakin!

      Poista
    2. Pakkomielle on motivaattoreista paras! Minulla se suuntautuu nyt niin outoon suuntaan, että pidän tiedon omanani. Se on kylläkin mainittu kirjassa Melankolian huoneet ja onneksi se ei vaadi hoitoa;-)

      Poista
    3. No hyvä, jos ei sentään hoitoa vaadi :D Raota sitten joskus salaperäisyyden verhoa, ja kerro, mikä pakkomielle sinua riivaa..

      Poista
  6. Helmi-Maaria!

    Minulla on vahva usko sinuun.<333
    Ja sinulla samoin sinuun, joten kuka / mikä voisi estää sinun suuren voittosi?

    Hyvää viikon alkua sinulle.<333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kai ainoastaan se, että avautuvatko isojen kustantamojen ovet minulle vaiko eivät. Tai edes suurten lehtien huomio. Se kai voi olla estävä tekijä, mutta toisaalta, jos niin käy, vaihdan kieltä. Sitten joskus vuosien päästä.

      Poista
    2. Kielen vaihto ei ole ollenkaan huono ajatus. Mieti: Suomenkielisiä taitaa olla jotain alle 10 miljoonaa (olen huono luvuissa...) ja jo Saksassa on saksaa puhuvia yli 80 miljoonaa. Toinen vaihtoehto on aina englanti. Muistaakseni Elif Shafak kirjoittaa sekä turkiksi että englanniksi.

      Poista
    3. Totta; täällä riittäisi myös marginaalikirjallisuuden lukijoita tungokseksi asti..englantini tosin on vahvempi kuin saksa, joten ehkä jonain päivänä..we'll see..

      Poista
  7. Mä olen monesti ajatellut, ettet ehkä riittävästi arvosta kustantamoasi. Kustantamosi ei ole mikään kovin vanha ja se on kyllä pelkästään positiivista. Mua itseäni ainakin kiinnostaa enemmän se mikä on marginaalissa, kuin se mikä on taidokkaasti ja isolla rahalla markkinoitu. Taiteen arvo on mielenkiintoinen juttu, sitä ei voi mitata vain pelkin talouden mittarein ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, että kustantamoni on vasta nuori. Olen pahoillani, jos tästä suuremman talon toivostani saa sen kuvan, etten arvosta kustantamoani. Kyllä arvostan, kovin, mutta nälkä taitaa kasvaa syödessä. Toisin sanottuna tahtoisin isompia myyntilukuja, mikä on varmaankin mahdotonta on demand -kustantamosta. Mutta niin, sääli, että nälkäni on kasvanut. Ehkäpä se laimenee vielä :)

      Ntamo tuo esille sellaista kirjallisuutta, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja jota isot talot eivät pienten myyntilukujen pelossa uskalla ottaa hyppysiinsä. Olen tietysti iloinen, että Ntamo on huomannut teksteissäni jotakin. Ja kiitollinen. Ilman Ntamoa olisin vielä paikoillani räpistelevä perhosparka.

      Ja alleviivaan sekä -kirjoitan kanssasi tuon, että taiteen arvoa ei voi mitata talouden mittarein. Ei oikeastaan lainkaan, jos tarkemmin ajatellaan, sillä taidehan on samaa kuin kauneus; kokijan sisällä, silmissä, aisteissa.

      Poista
    2. En muuten ole kustantamosi edustaja jos sitä pelkäät vaan ihan vain lukija ;). Tuli vaan mieleen, että jos sä kuvittelet mun olevan kenties sun kustannustoimittaja :D. En ole vaan ihan anonyymi lukija vain :)

      Poista
    3. Tai siis olin anonyymi edellisen kommentin kirjoittaessani :)

      Poista
  8. Haa, hienoa että jaat motivointikikkasi. Näitä vinkkejä sitä aina aika ajoin kaipailee. Itse buustaan kirjoittamistani haaveilulla. Ja tällä hetkellä sisäinen palo pakottaa kirjoittamaan, en osaa olla ilman. Se on kuin huumetta (tai jonkinasteinen pakkomielle).
    Hylyt sun muut karkotan hetken itsesäälin jälkeen samoin kuin sinä, uhoan kirjoittavani eri kielillä. Tai kuten ykkösen kanssa, aloitin jopa sen kääntämisen kunnes hyydyin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, käännöstyö on rankkaa, itse hyytyisin varmaan alkumetreillä :D Parempi varmaan kirjoittaa suoraan toisella kielellä, mutta pysyttäydyn nyt rauhassa suomen kielessä, kun se kerran on vahvuuteni :)

      Luulenpa, että meitä kaikkia riivaa tuo pakkomielle..

      Poista