torstai 28. kesäkuuta 2012

Saako lähettää terveisiä?

Iloista uutista pukkaa: Ntamo uudistuu. Omien opuksieni hinnat laskevat, runous kukkii, toiminta leviää, trallalaa. Ehkä sen kunniaksi voisin seuraavassa kirja-arvonnassani arpoa jopa kolme kirjaa; tuleehan 30 000 kävijän rajakin pian vastaan. Mutta katsellaan sitä sitten heinäkuun helteillä. Tai itse asiassa helteet ovat jo nyt.

Kuten myös minä; ehkä terve. Tai siis ainakin pirteämpi, vaikken uskalla syödä muuta kuin kaikkea valuvaa. Menen töihinkin kohta. Illalla kävin hevosen luona. Ensi viikolla se alkaa sitten; kaksi kertaa viikossa ratsastelen pitkin peltoja, joskus kentällä, joskus hypin esteitä. Tina-tamma oli lumoava ruskeine kuontaloineen ja helline turpineen. Toivottavasti meistä tulee hyvät ystävät. Henkireikä heppakullasta ainakin tulee. Aina on tullut, hevosista, ja me laukkaamme ja me hirnumme ja meille tulee yhteinen hiki.

Olen päässyt myös aioksistani tekoihin. Luin nimittäin armaan kirjoituskouluystäväni, Pilvi Pääkkösen, esikoisrunokokoelman Saako lähettää terveisiä? loppuun asti eilen (se hyvä puoli sairastelussa on, että ehkä kykenee jopa lukumaratonin tapaiseen). Pääkkösen teos julkaistiin samoihin aikoihin, muistaakseni, kuin toinen romaanini. Ja nyt minun on pakko sanoa, että vaikka kyseessä on tuttava, aion kehua. Kehuja se on saanut useammissa lehtiarvosteluissakin.

Nimittäin Saako lähettää terveisiä? oli kepeää, vauhdikasta luettavaa. Lukiessa tuli hyvä mieli ja oivaltava olo. Kokoelma koostuu proosarunoista, jotka pikistävät esiin arkipäiviä, pieniä kohtauksia, tilanteita, jotka hujahtavat ohi. Pidin mm. teoksen neljännestä (kovin lyhyestä) jaksosta, joka alkaa lukuohjeella (teoksessa on by the way muitakin käyttöohjeita sekä ihan alussa lukemiseen liittyvä, hauska kysely), ja jossa on lisäksi "suurromaani" sekä sattumuksia tädin kanssa.

Ohikulkeminen, virtaaminen, ohittaminen ylipäänsä jäävät päällimmäisiksi tunnelmiksi. Istutaan junassakin, useasti raiteilla, katsellaan lintuja, luontoa on mukana - mikä on oikeastaan vaadittavaakin, sillä Pääkkönen on yhdeltä ammatiltaan biologi.

"Kammataan kiikarilla autiota taivasta, puiden latvoja, värisevää merta. Vastarannalla välähtää, mustia kohteita parveilee ruovikossa. Lintuihmisiä. Laskevat kiikarit, takana ei ketään. - - Ja kun riisut vaatteesi, saat viimeisen sanan puhallettua pois, musta auto saapuu, valkoiseen kaapuun puetaan, kätketään syvälle maahan. Päälle vieritetään sanat."

Kokoelman lukee nopeasti ja sen lukee mielellään toistamiseen. Se sopii kepeydellään kesään. Vaikkapa nyt sitten jo pelkän kantensa perusteella. Teoksen nimikkoruno on mielenkiintoinen, mielestäni; riimittelevä, leikkivä, tässä pieni pala kyseistä:

"Saako krematorio savuttaa, sydän lyödä, exä itkeä, leski syödä? Voiko kuollutta rakastaa salaa, saako huutaa, ruumis palaa, entä väistää, leski halaa? Saako tilin ylittää? Saanko yrittää? - - Saako arkussa nukkua alasti? Avatkaa jo, peitto jäi pahasti! Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?"

Kuolemaa on mukana, on syntymää ja kasvua, on päivää ja tätä päivää. Mutta jotenkin tämä kaikki on raikasta eikä kliseistä. Toivon Pilville sydämestäni kaikkea hyvää ja tietenkin lisää tätä tällaista! 

2 kommenttia:

  1. Biologilla on tietoa ja näkemystä kirjoittaa luonnosta, viittaa kirjailija Eeva Tikkaan.<333

    KAUNISTA viikonloppua, Helmi-Maria.<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, varmasti on tietoa mistä ammentaa! sinullekin kaunista viikonloppua.

      Poista