tiistai 31. heinäkuuta 2012

Taidan lukea Kochilta muutakin

Ajattelin että en jaksa, mutta haluan kuitenkin. Sitten ajattelin, että mieluummin menen ulos kirjoineni ja muistivihkoineni, otan viltin mukaan, rantaudun vaikkapa kymmenen kilometrin päähän johonkin häiriöiltä suojaisaan poukamaan, mutta jostakin syystä ohjauduin keittiöön, sulatin viimeiset palat Naurunelikon taannoin tuomaa ruisleipää (aah, se OLI maukasta niin kauan kuin sitä riitti!), keitin jasmiiniteetä (mitä ilman en elä päivääkään ja minkä avulla pidän suurimmat elämänjäljet iholta poissa), söin ahnaasti, väsyttää.


Tänään on vapaapäivä, sillä eilen olin töissä. Jumahdin liehuvien verhojen väliin katselemaan naapurin ikkunoita. Se ei ole kotona, valokuvaaja, se ei ole myöskään studiossaan alakerrassa, missä se mahtaa olla. Kielellä maistuu vielä eilisillalla nauttimani mansikkaviini, tänäaamuna juoksemani hikilenkki, mustikat joita ripottelin murojen sekaan. Haluan valokuvaajan kehystämään elämän seinilleni.

Nyt sulattelen tuhtia ruisleipälounasta ja sen jälkeen teen, mitä mieleni todella tahtoo, eli hyppään loistavan pyörä(hevoseni) selkään, lataan sen kyytiin ensin viltin ja vettä, reppuun värikyniä (viime aikoina olen kirjoitellut runoja eri värisillä tusseilla) ja paperia ja Thomas Mannin Der Zauberbergin


Mutta tässä se tulee; mielipiteeni Herman Kochin kirjasta Angerichtet, jonka suurin osa suomalaisista tuntee nimellä Illallinen. Voittoisa, moneen kieleen käännetty romaani, on rakenteeltaan taidokas. Ihastuin ideaan siitä, että tarina sijoittuu yhteen iltaan, illalliseen. Romaani on jaettu sellaisiin jaksoihin kuin aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, digestiivi ja juomaraha. Jännite latautuu miltei alun aperitiivista lopun yllättävän suureen juomarahaan saakka, mikä kertoo rahan vallasta, oikeuden tai epäoikeuden hinnasta.

Mutta. Mielestäni kirjassa on aivan liikaa takaumia. Taidan mussuttaa usein takaumista, mutta tässä kirjassa niitä on häiritsevän paljon. Tarina olisi kantanut paljon väkivaltaisemmin mukanaan, jännite ladannut henkihieveriin, jos kerronta olisi pitäytynyt enemmän tässä hetkessä eikä eilisessä. 


Tosin juonen kannalta lienee tärkeääkin, että lukija tietää, mitä menneestä löytyy. Millaisia luurankoja, millainen ruumis, millaisia päätöksiä, millaisia tekosia. Kenen kädet ovat käyneet, kenen viha loiskahtanut pintaan, missä ja miten, miksi jo silloin. Olisin tehnyt itse toisenlaisia kerrontaratkaisuja, joten romaani ei ole täydellinen, sillä aina, jos lukiessa mietin, että tämän voisi tuoda toisinkin esiin, huomaan, etten aivan täysin ole myyty.

Mutta hyvä tämä romaani on, ansiokas. Juoni "takaumanegaatiostaan" huolimatta kiristelee lukuruuveja. Siinä Paul Lehman vaimonsa Clairen kera menee illalliselle veljensä Sergen ja tämän Babette-vaimon kutsumana. Mennään loistokkaaseen ravintolaan, minne ei noin vain saa pöytävarausta - ellei kyseessä ole Serge Lohman, huipputason poliitikko, josta povataan seuraavaa pääministeriä. 


Alusta asti voi haistaa inhon pilkahdukset, joista Paul kärsii. Hän tuntuu suorastaan halveksuvan veljeään, tämän täydellisyyttä, tämän perhananmoista taitoaan teeskennellä. Illan suurena puheenaiheena, jota loppuun saakka vältellään tuomasta esiin, on pariskuntien pojat, serkukset Michel ja Rick, sekä rikos, johon pojat ovat syyllistyneet. Käydään vääntöä siitä, mikä on oikein: paljastaa pojat poliisille vai antaa heille mahdollisuus valoisaan tulevaisuuteen ilman välietappia vankilassa. 

Kysytään, mikä on oikein, mikä väärin, kenellä on arvoa, kenellä ei. Onko sillä väliä, että koditon henkilö pahoinpidellään kuoliaaksi - etenkin kun tämä koditon henkilö on mennyt makaamaan toisten tiellä pankkiautomaattikopissa, haisemassa saastaisena siellä, onko väliä, että tuollaisen henkilön on antanut vähän maistaa epähenkilöyttään. 


Päähenkilö Paul vaikuttaa inhimilliseltä pikkuhiljaa esiin tulevine "puutteineen". Hän on entinen historianopettaja, joka osaa räjähtää etenkin ilman räväkkää persoonallisuutta, eli aggressiivisuutta, hillitsevää lääkitystä. Hänelle oma poika Michel ja vaimo Claire ovat kaikki kaikessa, onnellinen perhe, elämä. Sitä puolustaessa kaikki tuntuu olevan oikein. Myös se, mikä monen mielestä olisi väärin.

Angerichtet oli helppo lukea, saksaksihan sen vetäisin, nopeakin, eikä sitä olisi halunnut päästää käsistään. Harmillisesti aikahirviö on syönyt elämääni liikaa, on aukkoja, jolloin en ehdi. Tämä romaani jää pyörimään mieleen, ja mikä parasta; kirjailijana tästä saa niin sanotusti kicksejä. Rakennetta, aikatasoja ja juonta tutkiessa sekä märehtiessä jälkeen päin saa hyvin paljon irti. Oppia ja ikää, kaikkea mahdollista.

 
Kirjasta ovat omat, ihastuneet näkemyksensä kirjoittaneet mm. Leena Lumi, Lumiomenan Katja sekä Amma (muutamat mainitakseni).

PS. Nyt on tiedossa loistokkaita kirja-arvontoja. Opuscolo-blogi on täyttänyt kaksi vuotta, minkä kunniaksi arvotaan kirjoja. Lisäksi Maija Haavisto arpoo esikoistaan, mutta ei päästä osallistujia helpolla ;)

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Olen tänään sisältä puhdas!

Nyt taidan vihdoin tietää, mitä rafting on. Eikös se ole koskenlaskua? Ainakin siltä tuntui tänään. En voi muuta huokaista kuin että meillä oli aivan loistava päivä. Siis kerrassaan mainio. Aamulla lähdettiin yhdeksältä ajamaan kohti Itävallan Haimingia, satoi kaatamalla vettä, ukkosti; nauratti; näinkö tässä kaatosateessa sitten viiletetään jokea alas. 

Laakson pohjalta katsottuna haluan asua rinteessä.
Yhdeltätoista olimme perillä, aurinko lipui pintaan. Kuumuus täytti laakson. Pilvet kelluivat yksittäisinä rypäleinä rinteillä, minä rakastan Itävallan puoleisia vuoria, maisemia, korkeutta. Sinne pääsee ajamaan myös pikkuteitä pitkin, jolloin ei tarvitse maksaa tietullia ja jolloin maisemat tappavat epäilyksensiemenet itse kunkin mielestä.

Pilvivyöry.
Puoli kahdeltatoista liimauduin märkäpukuun. Tuntui hieman iljettävältä, märältä toisen käyttäjän jäljiltä, haisi hieltä, mutta heti kun ajoimme viisitoista kilometriä sinne päin, hyppäsimme minibussista maahan, joka oli ruskeaa ja mutaa, kannoimme kumiveneen rantaan ja loiskahdimme veteen, unohtuivat pienet epäkohdat.

Irvistysleuka.
Menimme kuohujen läpi, meloimme menemään, hypimme välillä veteen, yritimme päästä takaisin veneeseen (en kyllä päässyt ilman apua!), teimme erikoisia temppuja oppaan käskystä, törmäilimme toisiin veneisiin, minut istutettiin keulaan keskelle pahoja virtoja, piti taiteilla pysyäkseen kyydissä, nielin mutaista vettä, yskin silmillä, mitkä maisemat, mitkä maisemat. 

Grrrrrr.
Suosittelen lämpimästi vuoristojokilaskettelua. Sielu lepää, silmätkin. 

Lopuksi käväisimme syömässä jenkkityylisessä road-ravintolassa, ja koska olo tuntui kotiin tullessa energiseltä, heitin 26 kilometrin pyörälenkin (tällä kertaa siihen meni tunti..torstaina olin nopeampi pidemmällä matkalla) ja R kävi juoksemassa. Mikä ihmeellisen urheilullinen, mestarillisen maalauksellinen päivä.

Epäirvistysleuka.
Ihanaa lojahtaa sohvaan ja oikoa jalat. Kauneutta ensi viikkoon!


PS. Olen kirjoittanut (mielestäni) valtavia runoja. Sellaisia onnistuneen oloisia. Peräti viisi kappaletta!

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Kirjoitustalkoot

Ihanaa, kerrankin lauantai ilman kummempaa tekemistä, R nukkuu sen ilta venyi pidemmäksi kuin omani, vietimme töiden jälkeen kaksinaista aikaa joenrannalla, grillasin suklaata ja camembert-juustoa, tuorejuustosieniä, R tuikkasi sinne lihaa vaikka minä sanoin että mansikat riittävät.

Kävin torstaina hullulla pyörälenkillä.
Join muutaman lasin weißweinschorlea ja olin henkisellä lomalla, heräsin kahdeksalta kirjoittamaan minulla on runoja takataskuissa, kohta laitan tehosekoittimen tuleen, pistän sinne melonia mansikkaa perkeleen verran kurkkua, sitten kirjoitan lisää, olen surullinen sillä vuokrahevoseni on loukannut jalkansa, sillä ei voi ratsastaa pitkään aikaan, se potee ja tuntee kipua, ja minä itken aina kun eläin kärsii.

Tästä lähtien otan kameran aina mukaan hikisiin hetkiin.
Tänään on myös päiväkotimme kesäjuhlat, ajan sinne skootterilla ja sanon päivää, koska mitä muutakaan kesäjuhlissa voi sanoa. Sain eilen rusketusraitoja vaikka luulin että niitä ei enää tule, oli liian kuuma, yli kolmekymmentä astetta, työtoverini jaloista vuoti kosteusvoidetta.

Perjantai-ilta rannalla.
Huomenna pääsen ensimmäistä kertaa ikinä raftingiin, en tiedä mitä se on suomeksi voisiko joku auttaa, ajamme Itävaltaan hyppään jokeen, haluan vaihtaa kirjoitustyyliäni vanha alkaa puuduttaa, mutta ei sitä noin vain vaihdeta jos se on osa persoonaa, osa sitä miksi olen kasvaa pyrähtänyt, luin vanhaa päiväkirjaa kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten samankaltaisesti, tahtoisin uudet kesähousut, puuvillaa, mietin, osallistunko maalauskurssille, tekisi mieli ja nyt olisi hyvä tarjous, haluan siveltimen joka piirtää rajoja, täyttää tyhjän vie halut, jotka ovat turhia.

Pojat ovat kasvaneet hieman, tulevat syliinkin jo.
Pääsen kuulemma tänään eilisen palkkapäivän kunniaksi syömään, parasta olisikin sillä olisin mieluummin nukahtanut vierekkäin, mutta hyvä niin, R nukkuu varmaan pitkään, minä pidän aamurauhasta pirteistä kuvista silmissä. Lauantaista ilman kiirettä kesäjuhlan jälkeen, haluan taas pyörälenkille illemmalla kuten tein torstaina, vauhti on kultaa korvien väliin, maisemat jänteviä, tiedättekö miltä hiki tuntuu kun sen pusertaa väkisin.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Finnen von Sinnen lukupinossa myös

Eilisillan myöhäinen koulutus osoittautui erittäin antoisaksi. Haluan oppia aiheesta nimeltä Process Communication Models lisää. Kyseessä oli sellainen motivointiluento, missä tutustuttiin kuuteen eri persoonallisuustyyppiin ja siihen, mikä näitä tyyppejä motivoi, ärsyttää, stressaa jne. Aihe on suorastaan kultainen arkku sisäiselle a) opettajalleni ja b) kirjailijalleni.

Sain viikko sitten kukkalahjan. En R:ltä tosin, mutta sainpas!
Kuten useimmiten, en tietenkään olisi millään malttanut istua kolmea tuntia (onneksi vain kolme, piti olla neljä!) aloillani ja kuunnella. Jalat rummuttivat, käsi piirsi kukkia paperiin, silmät viuhtoivat pitkin kattoa, kelloa, ulko-ovea. Mutta jaksoin silti. Osa asioista tosin meni ohi korvien; pystyn keskittymään paikalla olemiseen useimmiten niin, että livun muihin maailmoihin. Pääasiat kuitenkin tulivat selviksi ja nyt minulla on rakennuspalikoita henkilöhahmojen luomiseen (sekä sosiaaliseen työhöni!). Voisin kirjoittaa aiheesta postauksen, kunhan olen siihen tutustunut paremmin lukemalla pari opusta ja saamalla lisäkoulutusta.

Herman Kochia lempilakanoissa.
Sen jälkeen ymmärtänen lähes kaikkia ihmisiä ja heidän tapojaan suhtautua asioihin paremmin. Heidän tekemisiään, heidän reaktioitaan, toivotaan että pystyn. 

Siihen asti sukeltelen. Herman Kochin sivuissa olen edennyt puoleen väliin. Romaani "Eingerichtet" vaikuttaa oikein hyvältä. En ole pystynyt kirjoittamaan; tarvitsen enemmän kuin tunnin tai puoli tuntia, jotta voisin. Tänään teen vain puolikkaan työpäivän; hankin vapaata, sillä aloin olla niin umpipuhkipoikki, hyvän työpaikan tunnistaa siitä, että vapaata saa, kun todella tarvitsee; ehkä vihdoin jaksan kirjoittaa iltapäivän verran.

Kirjoja jonossa. Osan olen jo lukenut, mutta aikoja sitten. Luen uudestaan.
Olkoonkin, että tänään menevät tehdyt ylitunnit - joita yritän säästellä lokakuuta (= Suomen reissua) varten. Olisihan noita lomapäiviäkin vielä, mutta ne kuluvat elokuussa ja sitten vuodenvaihteessa New Yorkissa ja Floridassa. No...ennen joulua saan kyllä neljän päivän verran ylitunteja, sillä paiskin erään työkaverin vuorot silloin. Tunnustus: kyllä, aika järjetön ikävä vielä vuoden takaista pitkää, opettajan kesälomaa ja kaikkia niitä herkullisia lomia, joita silloin oli. Ei tarvinnut laskea, milloin lomailee ja kuinka monta päivää.

No, elokuussa sentään voin heittäytyä taiteilijaksi. Kirjapinokin odottelee, houkuttelee, mutta epäilen, että enemmän kirjoittelen kuin luen sitten kun todella voi keskittyä, sisälläni on matalapainetta ja mikä pahinta; ei voi sataa ulos ennen kuin avaan oven tai raotan ikkunan. Räjähdysaltista, siis.

Hauskaa torstaita kaikille täältä Münchenin kuumasta huumasta. 

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Yhteistyötä pienen pojan kanssa

Ratsastin tänään liian kauan, eksyin baijerilaiseen metsään; lopulta vain hevosen ansiosta pääsin takaisin tallille. Pelkäsin jo, että tässäkö tämä nyt oli. Minun lukuni näissä sivuissa. Että näinkö minä ja ruskea hevonen ratsastamme pimeään saakka, putoamme johonkin loukkoon, etenkin kun joka puolella sattuu olemaan jyrkkiä pudotuksia, alamäkiä ja ylämäkiä, upottavia mättäitä; jäämme kyydeistä pois.

Minisammakko viime viikolta!
Mutta annoin löysät ohjat, annoin tamman määrätä suunnan lopulta, paarmat kiusasivat sitä ja minua säälitti. Pääsin kotiin äsken. Olen riepu. Tein kasviksista mössöä, pilkoin sinihomejuustoa sekaan, tuoksun hevoselta ja heinältä ja oletan, että loppuviikosta ei sada. On kuumaa ja helleaalto ja minun tekisi mieleni saunaa.

Harjoittelen asioita mielessäni, kun paperilla ei ole aikaa. Harjoitan kielitaitoani. Luen saksaksi. Luen ja kirjoitan englanniksi. Olen saanut jo palautetta englanninkielisestä blogistani monelta, vaikka siellä ei lukijamäärä olekaan kuin minimaalinen, mutta rohkaisevaa on saada säkenöivää palautetta niiltä, jotka eivät mm. romaanejani voi lukea kielimuurin takia. 

Näkymiä viime viikon leiriltä.
Eikä tämä ole tyhjää puhetta tämä on helmeilyä. Menen nyt sänkyyn, selaan ensin blogeja, sitten menen sänkyyn todella ja jatkan Herman Kochin lukemista saksaksi. Riemastuttaa, kun ei takkua. Kun osaan ja vielä nopeasti. Ai niin ja mikä hirmuinen uutinen: olen alkanut sepustaa yhtäkkiä töissä päästäni lastensatua. Lapset mankuvat jokaisessa hetkessä lisää tarinaa. He kiljahtelevat, kun tulee jännittävä kohta; he nauravat, kun tapahtuu kummia. Eräs poika, oikea lahjakkuus, päätti kuvittaa kertomukseni. Tuli tippa linssiin, kun se vain toi tuon kuvan eteeni ja sanoi, että voisimmeko yhdessä tehdä sen kirjaksi. Miten hieno kuva, eikö. 

Lahjakkaan päiväkotilapsen kuvitusta tarinallein.
Pitänee kai kirjoittaa mokoma kertomukseni joskus paperille...? Että jos vaikka kerran tulisi ulos jotain, joka olisi lasten asiaa, saksan kielellä vielä kaiken lisäksi. Runoja on tullut myös. Sanoja lähinnä, säkeitä. Sullon ne kokonaisuuksiin kunhan ehdin.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Valintoja edessä, teenköhän oikein...

Toisella lailla ajateltuna en ollutkaan viikonloppuna Rostockissa, vaan Warnemündessa sekä paikkakunnalla nimeltä Bad Doberan. Vaikka matka oli pikainen, ehdin istua Itämeren hiekassa, ehdin kuurata kasvoja pohjoistuulessa, palella mäntyjen katveessa, sukeltaa mansikkaparatiisiin, missä kaikki oli silkkaa pelkkää ehtaa mansikkaa (menkää ihmeessä ohiajomatkalla tuonne!), ehdin lukea (kuten mainittua) Umberto Econ Ruusun nimen loppuun, ehdin nukkua 8 tunnin yöunet. Ehdin myös seisoa 5 minuuttia Berliinissä, nähdä päättömästi juoksentelevia kesyhköjä hiiriä bensiiniasemalla, puhua saksaa kuin eläin. 

Itämeri Saksan käsissä kylmä katse vilustun.
Olen yllättynyt; ymmärrän nykyään 98 % kaikesta. Me riitelemmekin jo saksaksi. Englanti ei luonnistu R:n kanssa enää lainkaan, vaikka se oli vielä vuosi sitten pääkielemme. Sanavarastoa täytyisi (kuten aina on hyvä) laajentaa. Hankinkin tänään synttärilahjaksi saamallani lahjakortilla kaksi romaania, molemmat saksankielisinä, Thomas Mannia ja Herman Kochia. Aloitan luku-urakan heti.


On laitettava elämä painoon. Minulla on itsevarma olo kirjoittajana; vaikka aikaa ei ole, en panikoi juuri nyt. Aikaa tulee viimeistään kolmen viikon päästä, jolloin jään lomalle. Aikaa on silloin paljon, sillä monen sattuneen syyn summana en pääse Suomeen, sittenkään (tuotan suurimman pettymyksen äidilleni, mutta toivottavasti äitiä lohduttaa se, että pettymyksenä tämä on suurensuuri itsellekin!), en pääse ennen lokakuuta.

Mansikkamaassa oli myös maailman suurin kannunäyttely.  Nauratti: miten voi olla kannunäyttelyjä olemassakaan!
Minun on pakko miettiä, kirjoitusitsevarmuudesta huolimatta, mitä haluan täällä elämältä. En halua näin pienellä palkalla sinnitellä paria vuotta kauempaa, en tällä koulutuksella ja työkokemuksella varsinkaan, vaikka pidänkin työstäni, työkavereistani, työnantajastanikin. En pystyne kokopäiväkirjailijaksi ikinä, vaikka sellaiseen ilmaantuisikin mahdollisuus. Tarvitsen sosiaalista elämää niin paljon, virikkeitä; haluan jotakin samankaltaista kuin Suomessa äikänmaikkana oli. Opetustyö ja kirjoitustyö tanssivat käsi kädessä.

Warnemünden silkkitie, kengät piti riisua, pehmeässä astua.
Joten olen hakeutumassa viimeistään vuoden vaihteessa opiskelijaksi - töiden ohella. Verkkoyliopistossa voin opiskella sitä, mikä tällä hetkellä kiinnostaa eniten: sosiaalipedagogiikkaa. Tahdon tehdä töitä (ongelma)nuorten parissa. Toinen vaihtoehto on hakeutua kääntäjäkoulutukseen, mikä olisi edukasta, sillä taustalla on 1,5 vuoden käännöstieteen opinnot ja venäjän kielitaitoa 12 vuoden ajalta. Jos kieliyhdistelmänä olisi saksa, suomi ja venäjä, pötkisin jo pitkälle. Katsotaan, kuinka käy, kunhan tieni taas valitsen.


On myöhäistä hakea tänä kesänä normaaliin yliopistoon, mutta sepä antaakin minulle aikaa oppia tämän saksan paremmin, vaikka täytyy hykerrellen myöntää, että osaan sen lähestulkoon niin hyvin kuin pitääkin. Yllättävää; luulin, että tähän tasoon saakka sinnittelisin täällä kaksi vuotta vähintään, mutta kiitos R:n ja täkäläisten tuttavien olen jo nyt tässä. 

Kavereitakin ehti tavata, ehti tanssia nuotiota kohti.
Täällä on sydänkesä, lämmintä kylmän jälkeen. En jaksa urheilla, vaikka en olekaan ehtinyt 4 päivään lenkille. Huomenna ratsastan, ihanaa, keskiviikkona on töiden jälkeen koulutustilaisuus, torstaina ratsastusta, perjantaina jalat kohti kattoa. Ei aikaa siis tekstille, mutta tuolla se muhii ajatuksissa. Ratsastaessa pyrkii pintaan; voin meno- ja tulomatkalla kirjoittaa muistikirjaan sanarykelmiä ja aivastella.

Ihmeellisen tyyni olo. Olen harmoninen nainen, kuten 30-vuotiaana tuleekin olla, harmoninen tänään, onneksi edes, sillä sellainen en ole läheskään joka päivä.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Kirjani, teille, olkaa iloiset!

En sano kuinka tukalaa on istua autossa, vieraan ihmisen kyydissä, pidätellä ilmoja, neljä tuntia ilma kasvamassa vatsassa; ennen automatkaa söin KILON kirsikoita, ei olisi kannattanut, olin pyörtyä autossa, yritin keskittyä lukemaan, jotta olisi ollut muuta ajateltavaa, sainkin koko setin, Umberto Econ Ruusun nimen loppuun saakka sisääni, mutta koska romaani oli hieno mutta hieman tylsähkö, tunsin kivun kalvavan kehoani säälimättä.

Mutta perillä ollaan, vihdoin, arvoin kirjat, menen heti nukkumaan, huomenna olen tavoista poiketen töissä. Haluaisin olla vapaalla, joten en malta odottaa seuraavaa viikonloppua, jolloin ei ole mitään muuta tiedossa kuin lepoa, päiväkodin kesäjuhlat, raftingiä vuoristojoessa.

Onneksi olkoon B.N., Minerva, Hanna van der Steen sekä Marke. Teitä kohtasi onni nimeltä Arpa. Ottakaapas vaikkapas sähköpostitse minuun yhteys, ilmaiskaa sitä kautta kuulas tahtonne ja osoitteenne. Hyvää yötä! Teille, jotka ette valitettavasti voittaneet, tarjoilen uutta kierrosta jonain säkenöivänä hetkenä sekä lämpimän käden raikua!

Ja vielä jälkitunnelmissa onnittelut pikkuveljelleni, Lauri-kummituksenpojalle sekä oveluudelle.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Söinpä sittenkin pensaista marjoja

Mikä elämänkiire! Olin leirillä lasten kanssa, en ole saanut 48 tuntiin omaa rauhaa ollenkaan (vessassa sentään sain käydä yksin, ja ai niin, oli mulla keskiviikkona 20 minuutin yksinäinen hetki, jonka nukuin, ja torstaiaamuna kävin juoksemassa tunnin ennen muiden heräämistä, minä aikana pelkäsin seudulla liikkuvaa sairasta kettua) joten ei liene ihme, että hermot ovat kireällä juuri tänään.

Avotalli hepoille Ufferingissa.
Lähdemme 20 minuutin päästä ajamaan Rostockiin. Ei huvita rehellisesti sanottuna yhtään. 800 kilometriä autossa vain yksien synttärijuhlien takia, mutta toisaalta ne ovat ihanan tyypin synttärit, joten ehkä paha tuuli laantuu ja huvitus ilmaantuu pian. Ajamme sunnuntaina ne samat 800 kilometriä takaisin. Ei omaa aikaa, ei omaa aikaa, ei omaa aikaa lainkaan, ja sekös saa kirjailijattaren järjiltään. EI siis LAINKAAN omaa AIKAA vaikka KIRJOITUSVEHKEET kirkuvat LAUKUSSA.

Sain sentään istua aurinkotuolissa työajalla.
Kirja-arvonta tättärää tapahtuu sunnuntaina myöhään illalla (siihen ehtii vielä osallistua siis!), suurimmalla osalla teistä kello on silloin tunnin enemmän kuin minulla, joillakin tunnin vähemmän, näkemiin, hauskaa viikonloppua, ja ihanalle LAURILLENI suloista syntymäpäivää, sinnikästä myös pikkuveljelleni, moikkis!! 

Sympaattisella maanviljelijä Seppillä oli myös ikioma nukketeatteri. Hän on myös lastenkirjailija.

PS. SUOSITTELEN yliehdottomasti sitä maatilaa, missä leireilimme, se on myös oivallinen ellei loistava Bed&Breakfast -paikka niille, jotka matkailevat Etelä-Saksassa autoillen tai pyöräillen! Aion mennä sinne joskus tuon R:ni kanssa potkien! Ja sitä paitsi hevoset saivat tuolla tallissa olla vapaana, ihan ilman karsinakoppeja, ulkona tai halun mukaan sisällä! Hehkutan paikkaa vielä ensi viikolla!

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Mitä sitten jos

Kun tänne blogimaailmaan on jo juuret, kohtaan välillä hauskoja haasteita, tehtäviä, löytämistä. Leena Lumi, jonka blogista voi käydä kurkkimassa kirja- ja puutarhavinkkejä, tökkäsi minua konditionaalilla. Jos olisin, mikä olisin, kirjojen nimillä vastaan olemisen sietämättömään keveyteen. 

Joten yritän olla ehkä, jotenkin konditionalisoitua, tämä on hauska harjoitus etenkin juuri nyt, kun uusi teksti on lähtenyt käyntiin, tullut yllättäen, suunnittelematta. 

Jos olisin ääni, olisin Napolin ihme.

Jos olisin valhe, olisin ranskalaisen luutnantin nainen.


Jos olisin väri, olisin maata ja tuhkaa.

Jos olisin tuoksu, olisin pyhä yö.

Jos olisin rikki, olisin naurua pimeydessä.

Jos olisin savua, olisin Rimpisuon usvapatsas.

Jos olisin lähtenyt, olisin sivullinen.

Jos olisin nauranut ilosta itseni kipeäksi, olisin kertomus sokeudesta.

Jos olisin sinulle kuva, olisin yksisarvinen.


Jos olisin uni viimeiseltä yöltä, olisin tyhjän paperin nautinto.

Haluan sinulta vastauksia, kerro mikä olisit, esimerkiksi sinä Susupetal, sinä myös, Tirlittan, en ole teitä kahta vielä koskaan tainnut haastaa olenko, ja sinutkin minä haastan, oi sinä kaikki, ja nyt lähden töihin, päivä on kylmä, illalla ratsastan, nukun puhki, huomenna lähden maatilalle kahdeksi yöksi, ja nyt vielä muistutan kirja-arvonnastani, sen merkkipäivä lähestyy, voi olla että olen vasta keskiyöllä kotona juuri tuona päivänä, mutta olkoon sitten keskiyön kirja-arvonta, näkemiin.

PS. Sitä paitsi nyt tiedän, miksi en tiennyt lukeneeni Little Been tarinaa! Siksi, että olen lukenut sen eri nimisenä: the other handina, joten nyt minulla on kirjahyllyssäni sekä Little Bee että The Other Hand, olenpa minä kömpelö ja typerä joskus, hankkia nyt kaksi samaa, kaksi aivan täysin samaa, lahjoitan toisen takaisin sinne mistä se tulikin.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Tekisin toisinkin

Ihmeen rauhallisesti nukuttu olohuoneyö.
Olen unohtanut itseni paikkoihin, joiden päällä kasvaa aluskasvillisuutta. Viikonloppu sujahti ohitse huomaamatta; telttailimme R:n kanssalauantai-sunnuntaiyön olohuoneessa, ulkona satoi ripaskaa, ei ollut asiaa vuorille sellaisella säällä. Perjantaina join kauniita cocktaileja, huomasin jossakin vaiheessa, että pomo piti minua kädestä kiinni; nauroin; mitä se noin tekee, irrotin itseni, tanssin hieman, lähdin kotiin missä R nukahti ympärilleni, luin Edith Södergranin runoja ainakin kaksikymmentä.

Eilisellä ratsastusretkellä kävelimme jyrkkiä pätkiä vieretysten.
Lauantaina ostin vauvalle potkupuvun, en omalle sillä omaa ei ole, ostin sen intialaisten ystäviemme vauvalle, jota eilen katselimme silmät kipinöinä, se oli pikkuruisen ihmisen näköinen ja chai-tee maistui hyvälle. Ystäviemme äidit olivat lentäneet Intiasta asti heitä auttamaan, mutta he eivät näyttäytyneet meille, he sulloutuivat makuuhuoneeseen, kuulin vain äitien äänet. He ovat muslimeja, ehkä siksi piiloutuivat, mutta ystävämme M (joka myöskin on muslimi ja nainen, nykyisin äiti) ei enää käytä edes huivia julkisilla paikoilla, käytti kyllä ennen, hänellä on kaunis tukka ja kasvoissa tuoretta usvaa.

Pelloilla pilvien alla.
Vaikka emme menneet vaeltamaan vuoriin päin, oli viikonloppu täynnä hulinaa; lauantaina istuimme aamuyöhön asti itäsaksalaisten ystäviemme parvekkeella ja minä join kaksi lasillista caipirinhaa, ja sen jälkeen se tuli. Se oli yrittänyt tulla jo kauan ja silloin se tuli: lause. Tärkeä ensimmäinen lause, aloituslause; aina kirjoitustauon jälkeen se iskee kuin halkio, se tulee yhtäkkiä odottamatta, se jää mieleen pitää jankata, ei ollut paperia mutta maalasin sen mieleen, toistin sitä koko illan, en puhunut muille juuri mitään jotta en unohtaisi; nautin yön pehmeästä kääreestä, ihanista ihmisistä, nukuin makuupussissa sunnuntaihin saakka ajatellen lausetta, yhtä ainoaa voi kun se on vetävä.

Alpit tuolla takana häälymässä, ne näkee kun ratsastaa kaarrellen.
Sitä paitsi eilen kävin ratsastamassa, löysin uuden reitin maastosta, ehdin ennen sadetta pois, näin vuorista huiput edes. Tina-tammalta tipahti kenkä, en tiedä miksi ja missä vaiheessa, mutta voi kuinka on ihanaa mennä, välillä oksat läimäytyvät kasvoille, ei niitä näe kun on uppoutunut ajatuksiin ja hevosen liikkeisiin alla.

Tallia kohti tallaamassa.
Tänään kirjoitan, en voi sille mitään kirjoitan proosaa, lause tuli sitä on jatkettava, siitä lähtee taas lankakerän rullaaminen, minulta loppuu voima. Olen tällä viikolla kenties varuillani, lähden ylihuomenna leirille lasten kanssa, viikonlopuksi ajamme Rostockiin, en muista milloin ehtisin vain olla, mutta kirjoitusvälineet kannan mukana, sille on oltava aikaa, inspiraation kukka kämmenelläni toivotan kaunista viikkoa!

Viikon vanha jalka.
Uuvuttavaa, kyllä mutta muikeaa, osallistukaahan vielä sinne arvontaan, lue minua luethan. 


perjantai 13. heinäkuuta 2012

Peruttu poljento

Kyllähän tämä nyt niin on, että huomenna sataa. Vaellusreissu Alppien kulmille jäänee, tipahtaa kyydistä; olisiko vuorossa sittenkin ensimmäinen viikonloppu Münchenissä tänä kesänä ilman mitään suunnitelmia. Tekisi ihan hyvää. Olen purtu, olen pakottanut itseni heräämään. 

Sitä paitsi megalomaanisen kirja-arvontani, jossa voit voittaa omaksesi kirjojani, olen mennyt pöyhentämään uuteen uskoon. Muistan väärin nimien lisäksi päivämääriä. Uusi päivämäärä on 22.7. Ja jos käy niin, että en ole kotona, kaadan itseni kumoon keilapallolla. Nimittäin ensi viikolla lähden leirille lasten kanssa. Haastan heinäladossa riitaa, poltan olkapäät auringonvalossa. 

Hyvää perjantaita. En ehdi olla kummoinen. Töiden jälkeen on työnantajan kustantama illallinen. Rapsutan kynsistä hiekat pois ja virnuilen. Sitä paitsi eilen työnantaja sanoi, että minut haluttaisiin pitää vakituisesti. Että kiinnostaisiko. Soppari on vuoden loppuun voimassa. Kysymys kuuluukin; kiinnostaako todella. Iloitsen ainakin siitä, että olen tehnyt työni tarpeenmukaisella intensiteetillä ja vieläpä haluja vastaavasti.


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

30 000 luettua kertaa

Pakko illan raosta (puuuuuh, työpäivä venähti tänne asti, mutta sainpahan ylitunteja!) hehkuttaa erästä kanadalaista elokuvaa nimeltä Incendies (saksaksi kantaa nimeä Die Frau die singt). Katsoimme sen R:n kanssa tuossa kohokohtana hymähtävänä vierasjoukon poistumisen ja hyvälaatuisen uupumisen rajoilla. Siinä ammutaan rakeita katsojan silmiin, uskonto rikkoo uskoa, ja mikä vahvinta; nainen pysyy vaiti ja kantaa tuhannet taakat olallaan kuolemaansa saakka.

Tiedätkö mikä kaupunki? Kävin siellä sunnuntaina kavereiden kanssa.
Nyt ollaan kaiken muhkean lisäksi siinä pisteessä, että 30 000 kävijän raja blogissani on rikki ja ylitse. Syön sen kunniaksi - mitäs muutakaan kuin Kouvolan tuikeaa lakua. Koska ntamolla on tapahtunut ilahduttavia muutoksia, ja koska tahtoisin levittää sanojeni voimaa eteenpäin, järjestän megalomaanisen arvonnan:

Arvon kaksi kappaletta Siljaa ja Maita sekä kaksi kappaletta Minä rakastan sinua nuorta miestä kummipoikani (ja pikkuveljeni ja kaverini) syntymäpäivänä 22.7. ja lisäksi tietenkin näinä päivinä, kun kaksi rakasta ystävää ovat astumassa 30 vuoden rajapyykin ylitse (onnitteluni Ellu ja Sintsa!).

Mainiota kakkua mainioille, piristäville lukijoilleni!

Luulin muutes, etten ole lukenut Little Beetä. Mutta olenkin sen jo lukenut. Kuinka kummallista, että menen ostamaan kirjan, jonka olen jo lukenut tietämättäni, että olen sen lukenut, ja kuinka vielä kummallisempaa, että olen lukenut kirjasta blogiarvioita ja myhäillyt, että tuohan on pakko lukea, koska en ole sitä vielä lukenut.

Näköjään joskus unohtaa helposti tehdyt asiat. Tosin olen huono nimissä. Muistan vain äärilaidat. Aikoinaan äikänmaikkanakin meni pahimmillaan kuukausia ennen kuin opin kaikkien uusien oppilaiden nimet, ja sekoitin niitä solkenaan senkin jälkeen.

R:n skootteri on minullekin menopeli, siinä on laukunpidikekin, jiihaa!
Onnea arvontaan, johon voit osallistua kommentoimalla tänne nimimerkillä tai Facebookiin. Kaksi arpaa saat, jos mainostat arvontaa blogissasi tai liittäydyt lukijakuntaan. Tai lähettämällä kiihkeää fanipostia. Tai ottamalla itsestäsi terälehdet irti ja puhaltamalla ne tänne tuhannen tunnin pauhulla niin, että virkistyn. Sitä paitsi jotta virkistyisin oikein, lähden iltakävelylle mukanani musiikkia sekä muistivihko. Piirrän kylmiä savuja siipiin. Osoitan oikeat kohdat ja väärät muodostumat. 

Jään sinulle syliin.


*******************************************
 

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Onnistunut uurastushuuma

Istua hiljaa illassa jaloissa jalustinten puremat.
Minulla on kurkkunaamio lärvissä, olen elämänlärvissä,
ratsastin tunnin maneesissa hikipäässä vaihdoimme tamman kanssa tahteja

                                       se kulki kaula kaarella
                                       vaikka luulin unohtaneeni taidon taivuttaa


Iho hiessä paarmat pinnassa hevosen askelet allani
minä kävin lähellä vuoria joita voi hyvin puristaa sormien väliin

                                       kun niitä kiikaroi kaukaa
                                       kun ottaa kuvan kilometrejä kerralla kiinni

olen onnellinen kiireinen, väsynyt, kotona vasta ennen kymmentä jos
silloinkaan, ja jos on tehnyt päivän töitä, nukkunut sitä ennen pommiin
niin ettei ole ehtinyt kirjoittaa

on hyvä syy kaatua sänkyyn ja nukahtaa. Sitä paitsi en enää ihmettele
miksi minua on verrattu Leena Krohniin. Tai siis toisen romaanini maailmaa on verrattu.
Nimittäin olen lukenut Donna Quijotea ja nähnyt. Että Krohn on kirjoittanut
kolmisenkymmentä vuotta aiemmin ne sanat, jotka minä olen luullut keksineeni,
miltei kirjainten tarkkuudella hän on minun luomani kertojat tai pelottavasti kauhukuvani: minä.

Mutta en pidä Donna Quijotesta, joten eikö ole silloin oikeus
ajatella, että en minä ole matkinut, koska en ole edes tiennyt olevani
niin samankaltainen; miksi kaikki kirjoitetaan vähintään kerran tai kaksi uudestaan?

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Korkeuksissa jälleen

Kaikki viikonloput huljuvat ohi nykyään kuin istuisin saavissa ja loiskisin vedet ympäriinsä huomaamattani. Sitten istua töllötän siellä pohjassa ja ihmettelen, mihin pisarat katosivat.

Kotkanpesän perspektiivistä perussettiä...
Ystävät ovat vielä täällä, lähtevät iltapäivällä, sitten iskee taas se haikeus mikä iskee aina kun jokin lähtee tai jättää jäämättä. On ollut vauhtia ja huipennusta, pala vuorta, 120 euron sakko Itävallassa (siksi, että emme maksaneet tietullia, koska emme ylipäänsä aluksi ymmärtäneet, että käväisimme Itävallan puolella ja vieläpä moottoritiellä..), Hitlerin kesäasuntoa, valkoviinischorlea, skumppa-aamiaista, nähtävää, itsellekin, dirndlit päällä leijumista, on ollut myös hyvää sananvaihtoa.

Pilvessä. Tai siis pilvi tuli päälle ja peitti pesän.
Eli siis en ole ehtinyt nukkua kunnolla tai keskittyä (muuhun kuin hetkeen). Äsken kävin juoksemassa joen varressa ja huuhdoin unet pois. Tytöt nukkuvat. Minä olen siivoustuulella, pesen pyykkiä, pesen likaisia laseja, jotka menisivät koneessa rikki, katselen vaelluskuvastoa. Menen treffeille R:n kanssa neljän tunnin päästä, ostamme loputkin välttämättömät vuoristovarusteet; ensi viikonlopun nukun jossakin epämääräisessä kohdassa ja pelkään karhuja, susia, pelkään maanvyörymää. 

Mun jätski ei sun.
Menemme siis vuorille, yöksi asti, tosin ehkä nukumme leirintäalueella, koska täällä Saksassa ei saa nukkua missä tahansa. Eilen kävimme myös laella. Kotkanpesä, eli siis Hitlerin kesäasunto 1800 metrin korkeudessa, kuulostaa houkuttelevalta, mutta ei nähtävyytenä ole moinen. Maisemat ovat kuitenkin huikeat, loistokkaat, sielu lepää, oi. 

Huomenna jatkuu sitten arki tai alkaa taas, jatkuu se jo tänään iltapäivällä, mutta on paljon tehtävää ja kirjoitettavia lauseita, eräs ystävistä vie kirjastonkirjoja takaisin Helsinkiin, niistä on tullut sakkoa enkä muista miten päin ollaan kun tehdään lain mukaan asiat, ja teen luultavasti historiaa itseni kanssa ja ehdotan Ntamolle jotakin, mitä pelkään, sillä luulin haudanneeni herkät hetkeni.


Salzburgissa ennen kahvila Sacherissa istumista kakunkuvat silmissä.