maanantai 2. heinäkuuta 2012

Ilmaista novelli-iloa

teille kaikille tarjoan minä. Tai ehkä jopa novelli-itkua. Tiedä häntä. Istuin tänään kauan junassa, palasin Müncheniin, tarkoitus oli kirjoittaa runoa, mutta tulikin novelli, pitkästä aikaa novelli, sitä pitäisi tietenkin hioa ja viilata ja höylätä, työstää, ja se on ehkä kliseinen vastakohdiltaan, mutta pakko oli tehdä näin, koska ennen kirjoittamista mietin sellaista asiaa kuin ihmiskauppa ja kun astuin junaan, minua vastapäisellä paikalla istui nunna, istui koko matkan, ja minä olin varpaillani enkä tiennyt miten olla, koska ylläni oli hyvin lyhyt farkkuhame...mutta tässä se on tuoreeltaan ulos putkahtaneena ja minä lähden nyt ratsastamaan, moi:

- Miltähän tuntuisi olla huora?

Nora painoi päänsä maihinnousutakkia vasten ja antoi kylmän tulla. Mies, joka piteli häntä kädestä, vastasi kohauttamalla olkiaan, oli jo sanoa, että sinunhan se pitäisi tietää; Noralla oli tarpeeksi mennyttä. Tarpeeksi miehiä, joiden nimillä ei ollut edes väliä. Sitä paitsi Nora pukeutui häpeällisen tiukkoihin vaatekappaleisiin, Nora ei katsonut silmiin kun sanoi kiitos.

Tämä oli uutta heille molemmille. Matkustaa, matkustaa yhdessä, istua kuusi tuntia junassa ja halkaista toinen maa. Mies oli eronnut kahdesti, hänellä oli jo lapsiakin ja viipyvä vatsa, ronskit lihakset käsivarsissa; hänen tuli kantaa, kantaa vastuuta, halkoja, kantaa vettä kaivosta, naisia kynnysten yli, kantaa, hänen kantaa maailman painoa viimeisillä voimillaan. Siksi hän joi niin usein. Joi humalaa pois. Joi perheistä ulos, joi nuoria Nora-nimisiä naisia syliinsä. Joi junassa kylmiä juomia ja unohti mitä näki.

He olivat menossa Saksan läpi Amsterdamiin. He olivat jo ohittaneet Hannoverin ja Kasselin, heidän junansa kiersi jonkinmoista ympyrää eikä pois tohdittu astua. Nora oli puhunut jo viikkoja tästä; halusta nähdä punaiset ikkunat vähäpukeiset naiset. Mukautua, sopeutua, pelastaa, kirjoittaa väitöskirjaa väkisin myytävistä naisista; olisiko heillä surua silmissä, timanttia katseessa, olisiko heillä varaa jalokiviin vai konttasivatko he polvillaan pakosta; olivatko he alistettuja, ahdingossa, ja jos eivät, mikä heidät laittoi niin tekemään. Käyttivätkö ne huumeita, saisiko heiltä hyvään hintaan, hetkinen.

He kulkivat väärään suuntaan; Nora huomasi erehdyksen mies ei. Tämä juna menisi Würzburgiin, Nürnbergiin, tämä suistuisi alas Münchenin suuhun
 - Minkä verran se maksaa?
Nora halveksui miestä omalla tyhjällä tavallaan; mies oli myöntänyt käyneensä silloin tällöin ilotaloissa, työmatkoillaan ulkomailla, kerran lomamatkalla kun entinen vaimo ja kaksi alle kouluikäistä lasta nukkuivat huoneistohotellilla; miehellä oli tylyä kokemusta. Mies näyttikin ahneelta. Sillä oli monen päivän sänki kasvoja koristamassa, se tuoksui eiliselle, sen kädessä helisi puolikas pullo vehnäolutta. 
- Mikä maksaa, Noraseni?
- Mikä on hyvä hinta. Jos olisi huora.
- Riippuu laadusta.
- Minun täytyy mennä vessaan.
Nora otti mukaansa ainoan matkatavaransa, suuren suuren käsilaukun; hän tarvitsi vain rahaa ja passinsa, hammasharjoja ja alusvaatteita saisi ostettua mistä tahansa kaupasta, hän aikoi jäädä vessaan. Lymytä siellä seuraavalle asemalle saakka ja hivuttautua junasta pois, vaihtaa suuntaa, jättää mainitsematta tuolle yhtäkkiä täysin tuntemattomaksi havaitsemalleen miehelle mitään oikeasta ja väärästä, määränpäästä, vaihdoksista.
- Voisitko mennessäsi ja tullessasi tuoda lisää, kaksi pulloa vaikka, en jaksaisi millään nousta.


Hän nyökkäsi, hän nyökkäsi aina kun pyydettiin palveluksia, hän nyökkäsi, sillä palaisi kuitenkin takaisin. Seuraavalle asemalle livuttaisiin vielä tunti, ehkä enemmän, ei hän jaksaisi kyykkiä kusisessa käymälässä muutamaa minuuttia kauempaa, hänellä oli mahdottoman pieni rakko, se tyhjenisi alle minuutissa, sitä paitsi Nora inhosi kosketusta. Että pitäisi ottaa tukea seinistä, ehkä lavuaarista, pitäisi pidellä käsillä kiinni kun jalat eivät pystyisi. Hän oli jo juonut yhden tai kaksi; päivät alkoivat nykyään aina niin.

Hän ei ollut saanut uraansa edes alkuun; se näytti päättyneeltä, hänestä piti vielä kuukausia aiemmin tulla valtiotieteiden tohtori, mutta siinä hän huojui kohti vessaa keskellä Keski-Eurooppaa, jossakin väärässä suunnassa kummallisessa asennossa, ja hänen mielessään pyörivät asennot, joissa naiset voisivat keikistellä punaisten valojen loimussa, ikkunoissa, esillä kuin makkarat tai monen sortin viinerit. Kuka ne sinne asettelee, kuka määrää valikoimat.

Hän näki vessan peilissä lohkeamia; hänen kasvojaan kiristi kiire. Tämä ei oikeastaan ollut loma. Tämä oli työmatka. Mies oli ostanut liput eräänä yönä, jona he seisoivat rautatientorilla ja kaatuivat lätäkköön, nauroivat hulvatonta vauhtia, kaksi tuntematonta, ja mies pyysi häntä mukaansa matkalle maailmaan, hakisivat vaikkapa virkistäviä kokemuksia naapurimaasta, sormet olivat hakanneet automaattia, hakanneet junamatkan Amsterdamiin, ostaneet lippusarjan, jolla pääsi junaan kuin junaan, matkaan kuin matkaan; he saapuivat Fuldaan kun Nora laski housunsa alas ja antoi tulla. 

Virtsaa loiskui reisille, Nora ei ottanut tukea; juna seisoi Fuldan asemalla ja himmennetyn ikkunan takana erotti hahmoja, ne vetivät laukkuja, ne kulkivat pois. Asemalta pois, lentoon lähdössä. Nora pyyhki vasemmalla kädellä, hän pyyhki sillä aina, teki sillä likaiset työt, oli vetänyt mieheltä käteenkin lippujen oston jälkeen vasurilla, oikealla oltiin tarkkoja, puhtaita, itsetunto toimi parhaiten silloin, kun Nora käytti oikeaa, puhdasta kättään.
- Me olemme menossa väärään suuntaan.


Mies nukkui. Pullo sen kädessä hulahteli uhkaavasti oikealle vasemmalle. Juna pysyi Fuldassa, Nora oli suoriutunut vessasta nopeasti, unohti ostaa uusia pullollisia juomaa, heidän vieressään istui uusi matkustaja. He istuivat neljän hengen avaruudessa ja uusi matkustaja hymyili hennosti; uusi matkustaja toivotti sydäntä hivelevän lempeällä äänellä hyvää päivää, vaikka oli oikeastaan aamu, ja sen kasvot olivat pyhät. Se oli nunna. Palava nainen, Nora ajatteli, nunnilla palaa sydämessä ikuinen liekki. Hän tunsi kipua istuessaan nunnaa vastapäätä, hän asetteli jalkansa niin, että mitään ei välistä näkynyt, miksi hameenkin piti olla noin lyhyt kun kyydissä oli kultaa ja mirhamia, miltähän tuntuisi olla nunna, huorapukuinen nunna, nunnapukuinen huora, Nora pyrskähti. Mies heräsi. Nunna luki vihreäkantista kirjaa.
- Lukevatko nunnat aina Raamattua.
-  Milloin sun kyselyikä esimerkiksi loppuu.
- Tiedonjanoni on ehtymätön.
- Kuin myös janoni. Toitko lisää.
- Unohdin.


Mies huokaisi, tietysti se huokaisi, jotta kuva olisi teräväpiirteinen ja jylhä, mies huokaisi harmistuneesti. Se läpsäisi Noraa kämmenellä, läpsäisi Noran reittä, Noraa punasi raivo; voisi tuo edes pyhän henkilön edessä yrittää olla, käyttäytyä, oliko sillä rajoja. Mitään tapoja.
- Me menemme väärään suuntaan.


Nora nousi. Hän ei pystynyt liikkumaan, olemaan paikallaan, nunna lakkasi lukemasta ja katseli, aivan varmasti katseli, Noran lyhyttä hametta jolla ei ollut mitään häpyä, nunna kaivoi laukusta jogurttia, Nora katseli kuinka se piti pienen hiljaisen hetken ateriansa äärellä, painoi pään, risti kädet, alkoi lusikoida niin tyynen näköisesti, että itselle tuli hillitön olo, ja sitten se siirsi jalkaansa niin, että Noran varvas jäi alle, eikä hän tohtinut kiljahtaa kivusta, nunnan tapa syödä oli niin vertaansa vailla; mitä kiitollisuutta, mitä syventymistä, maistaakohan se mitään, nauttiiko.
- Minusta tuntuu että olen syyllinen. Likainen.
- Minne sinä nyt?
- Voitaisiinko me vaihtaa paikkaa? En halua olla tässä. Sinun kanssa nunnan vieressä, mieti nyt. Miehen kanssa, joka on jättänyt perheensä ja huitelee kaksikymmentäviisi vuotta nuoremman naisen kanssa pitkin maita. Pitkin mantuja. 
- Minä lähen nyt.


Mies kohautti harteitaan, se kohautti niitä aina, se oli kuin jokin isä, se oli isä, isä jollekin muttei Noralle; Nora oli siihen verrattuna valmis ja kimmoisa.
- Sinä siis et tuu mukaan.
- Mihin minä nyt.
- Meidän pitää vaihtaa junaa.
- Juurihan tämä pysähtyi miksei vaihdettu siellä.
- Minä kaikesta jaksa aina huolehtia olin kusella. Mennään, johonkin, takapenkkiin vaikka.


Mies huokaisi taas. Se luopui vastarinnasta. Se nosti oman pienen selkäreppunsa, sellaisen likaisenvihreän hattuhyllyltä, heilautti sen selkään, kumarsi nunnaa kohti ja mutisi näkemiin, se osasi saksaa, tuo mies oli kai kirjaviisas ja kielipää, nunna hymyili heille molemmille, se oli ujo nunna joka ei siunannut heitä; eikö sen olisi pitänyt, toivottaa vaikka herran siunausta, oliko se ikään kuin harras.
Juna kiiti kahtasataaneljääkymmentäyhdeksää kilometriä tunnissa, kohta tulisi Würzburg, voisivat siellä poistua ja lähteä eri suuntaan. Nora etsi tyhjiä istumapaikkoja, vaikka tyhjiä oli joka puolella, ei ollut mikään loma-aika, oli aamupäivä, ruuhkat olivat tunti sitten vaienneet, Noralla oli nälkä. Mies höräytti pullonsa tyhjäksi.
- Mennäänkö ravintolavaunuun mieluiten.


Nora nyökkäsi, oli hänen vuoronsa mennä edellä, mies haisi yhä eiliseltä ja hän tahtoi jo huomisen, ei jaksanut pysähtyä tähän, nunnan kasvoja oli koristanut nöyryys, miten Nora voisi koskaan yltää samaan. Sitähän piti olla. Nöyrä, jotta näkisi läpi.

He löysivät ravintolavaunun vasta sateen roiskiessa maisemaa, se ruoski vihreitä laaksoja, kohisi joessa, joka halkoi pientä kylää, sen katoilla oli vielä eilen tanssinut aurinko, nyt hyydyttiin. Tämä oli sateen ja harmaiden katseiden päivä.

Ravintolavaunussa oli täydempää. Käytiin keskusteluja politiikasta ja urheilusta, Espanja oli juuri päihittänyt Italian jalkapallossa, voittanut taas palkinnon, vaikka se voitti palkintoja aina, eikö olisi reilumpaa, että oltaisiin tasapuolisia.
- Eikös jalkapalloväki käy aika kohtuullisissa määrin naisissa. Maksullisissa.

Noran kysymysvirta asettui kohilleen, kun hän sai huulilleen tuopillisen olutta, mies nieli jo puolessa välissä, se näytti siltä, että oli käynyt Niagaraa ihastelemassa ja Grand Canyonia, se oli liukastellut islantilaisia teitä pitkin ja sen auto oli hajonnut matkalla Sortavalaan, siltä se näytti, se näytti yhtä aikaa ankaralta ja väsyneeltä, kaikki nautinnot nauttineelta, voisiko siitä enää mitään tulla.
 - Menisitkö vielä kerran naimisiin jos sua pyydettäisiin.
- Et kai aio kosia.
- Menisitkö.
- Menisin varmaankin. Ei kai sitä yksinkään viitti vanheta.
- Onhan sulla tuota lääniä jo. Sinä mitään yksin voi sanoa olevasi.


Mies nieli oluensa nopeammin kuin toivoisi. Nora olisi mielellään pysähdellyt välillä, mietiskellyt enemmänkin, mutta tuo vastakohta tuossa esti elämästä hetkittäin. Se joi itseään karkuun. Se ei halunnut muistaa enää huomenna tätä. Norakaan ei muistaisi, sen hän tiesi, hän oli juonut tuon miehen seurassa jo monena päivänä ja kadottanut päiviä, kuinka monta olikaan jo kadottanut, liian monta päivää, vitutti. Miksi oli pitänyt tuon mukaan lähteä. Ei kai nyt ilmainen matka ollut tämän arvoista. 

Olisi hän lipun voinut itsekin hankkia, matkustella ehtii sitten kun on varaa, sanoi äiti aina, soitti Noralle kerran viikossa ja varmisti että opiskelijattarella ovat asiat kunnossa, se oli lukenut lehdestä artikkelin itseään myyvistä opiskelijoista, et kai sinä semmoista tekisi, äiti oli sanonut ja siirtänyt kysymättä Noran tilille parisataa euroa, pahan päivän varalle, osta talveksi takki ja kengät. Niin se oli sanonut ja siinä Nora nyt joi, talvitakkiaan joi matkalla väärään suuntaan. 

Juna alkoi hidastella, se tunki tunneliin, pitkään kuin nukahtamispiste. Noran tarkat silmät pyyhkivät talojen punatiilikattoja, sade ei enää riipinyt rintaa, sumu leijui alhaalla, se leijui etuovilla, ihmiset astuisivat ensiksi sumun syliin ja näkisivät kirkkaasti vasta vähän kauempaa, jos viitsisivät ulos mennä, ehkä ne jäisivät päiväksi sisään, eivät uskaltaisi astua epäselvään.
- Meidänhän pitäisi jäädä tässä, ulos niin kuin.


Würzburgissa oltiin, vasemmalla puolella kihosi rinne, sen pintaa varjostivat viiniviljelmät, Noran teki mieli valkoviiniä tai tammista punaista, viiniviljelmät olivat viivottimella vedettyjä, tarkkoja kuin ajattomuus, juna lasketti niiden ohi hitaasti, oltiin laivassa.
- No, sitten ei kuin hörpinkörpin. Juopa se pois vai autanko minä.
- Tai mitä jos me Nürnbergiin asti ja sitten. Jotenkin tykkään tästä vauhdista.
- No haluatko sinä sinne Amsterdamiin vai et.
- Ehkä. Mutta tarvitseeko sinne tänään ehtiä tai juuri nyt mennä.
- Niin, no, onhan meillä vielä aikaa.
- Sitä paitsi olen kuullut, että täällä osassa Saksaa saisit litran tuopin olutta, ja minä voisin kierrellä vähän, katsoa mitä siellä on, ja sinä istua kaljalla, sinähän et muuta kai tarvia.

Würzburgin asemalla odotti miehiä enemmän kuin naisia, niillä oli polvipituisia housuja, urheilusukkia, selkäreppuja, rinteellinen viiniä kohosi niiden takana. Nora ja mies pysyivät paikallaan. Oli katedraalia ja punaista asemarakennusta, pilkullinen tiilitalo, vähemmän graffitteja kuin idässä, tämä oli tyhjää seutua, sateen murjomaa, miksi aurinko ei paistanut vaikka sitä kaivattiin, kuka lohduttaisi loputonta kyytiä, kyytiläistä sen sisässä, Noran silmäkulma oli kipeä, oliko hän sen iskenyt johonkin, oliko tuo mies öisin väkivaltainen.

Se joi olutta niin kuin olisi pidätellyt itkua. Seuraavan kylän kohdalla Nora piteli vatsaa, kuukautiskipuja kai, pellolla ratsasti joukko hahmoja, kaviot porasivat multaa, Nora haistoi maissipellon jo kaukaa, juna haukkoi kilometrejä. Mies osti toiset tuopit, osti kolmannet. 

Tämä humala saattoi jo riittää, suunnaton jumala, nunna tuli hakemaan mukillisen kahvia, se vilkaisi Noran hametta, Nora läimi helmaa alemmas, mies runnoi sisälmyksiään tällä tavalla.
Nürnbergin kohdalla he nukkuivat. 

He nukkuivat leuka vasten pöytää, miehen reppu luiskahtanut lattialle, Noran suunnaton laukku pyrähtänyt polville, nunna juonut kahvinsa jättänyt kupin roskakoriin, juna tyhjentynyt, täyttynyt, maa halkaistu, siihen poltettu punainen ympyrä.

10 kommenttia:

  1. Oikein näpsäkkä ja eletyn oloinen tarina. Miten tämä oli kuin minä joskus junassa halki Saksan...Ei tietenkään. Minähän olen hyveellinen kuin nunna;-)

    Tykkäsin: 'tarvia', 'rinteellinen viiniä' ja 'oliko tuo mies öisin väkivaltainen'. Siis on päiviä, hetkiä, joskus viikkoja, jolloin ei tiedä, onko joku väkivaltainen tai ei, pääasia on, että junassa ei tarvitse koskea vessassa mihinkään.

    Kaikki paikan nimet niin tuttuja ja muistan kerran yöllä, kun heräsin makuuvaunusta käytävälle röökille, miten tumma mies alkoi muka ohittaa, mutta...Ja ulkona Saksan aamu heräsi, jossain kiekui kukko ja halusin vielä vain nukkua.

    VastaaPoista
  2. Pidin lauseesta: Se joi olutta niin kuin olisi pidätellyt itkua.
    Allu

    VastaaPoista
  3. Mukavaa, jos tässä on ainesta :)

    Leena, huomasin tuossa kirjoittaessani tapahtumapaikalla, katsellessani ihmisiä, nolostellessani kohti nunnaa, että silloin kun kirjoittaa kaikki asemien nimet ja vauhdit ja muut heti ulos, heti kun ne tapahtuvat, saa tunnelman miltei samana tekstiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet täysin oikeassa! Minäkin elin kaikki Fuldat sun muut uudelleen. Erittäin autenttinen. Tämä on kuin vain virrannut eli liika yrittäminen ei rasita tekstiä.

      Poista
    2. Sitä tämä taisi ollakin, virtaa, täytynee useammin mennä kulkuvälineisiin ja/tai kahviloihin kirjoittamaan ja antaa ohikulkevien ihmisten tuoda teksti :)

      Poista
  4. Hyvin etenevä ja hienosti kirjoitettu! Sinä se osaat!

    VastaaPoista
  5. Vastaukset
    1. Tattis. Mutta täytynee treenata urheasti, jos sille tielle uskallan eksyä. Siis novellitielle.

      Poista