tiistai 31. heinäkuuta 2012

Taidan lukea Kochilta muutakin

Ajattelin että en jaksa, mutta haluan kuitenkin. Sitten ajattelin, että mieluummin menen ulos kirjoineni ja muistivihkoineni, otan viltin mukaan, rantaudun vaikkapa kymmenen kilometrin päähän johonkin häiriöiltä suojaisaan poukamaan, mutta jostakin syystä ohjauduin keittiöön, sulatin viimeiset palat Naurunelikon taannoin tuomaa ruisleipää (aah, se OLI maukasta niin kauan kuin sitä riitti!), keitin jasmiiniteetä (mitä ilman en elä päivääkään ja minkä avulla pidän suurimmat elämänjäljet iholta poissa), söin ahnaasti, väsyttää.


Tänään on vapaapäivä, sillä eilen olin töissä. Jumahdin liehuvien verhojen väliin katselemaan naapurin ikkunoita. Se ei ole kotona, valokuvaaja, se ei ole myöskään studiossaan alakerrassa, missä se mahtaa olla. Kielellä maistuu vielä eilisillalla nauttimani mansikkaviini, tänäaamuna juoksemani hikilenkki, mustikat joita ripottelin murojen sekaan. Haluan valokuvaajan kehystämään elämän seinilleni.

Nyt sulattelen tuhtia ruisleipälounasta ja sen jälkeen teen, mitä mieleni todella tahtoo, eli hyppään loistavan pyörä(hevoseni) selkään, lataan sen kyytiin ensin viltin ja vettä, reppuun värikyniä (viime aikoina olen kirjoitellut runoja eri värisillä tusseilla) ja paperia ja Thomas Mannin Der Zauberbergin


Mutta tässä se tulee; mielipiteeni Herman Kochin kirjasta Angerichtet, jonka suurin osa suomalaisista tuntee nimellä Illallinen. Voittoisa, moneen kieleen käännetty romaani, on rakenteeltaan taidokas. Ihastuin ideaan siitä, että tarina sijoittuu yhteen iltaan, illalliseen. Romaani on jaettu sellaisiin jaksoihin kuin aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, digestiivi ja juomaraha. Jännite latautuu miltei alun aperitiivista lopun yllättävän suureen juomarahaan saakka, mikä kertoo rahan vallasta, oikeuden tai epäoikeuden hinnasta.

Mutta. Mielestäni kirjassa on aivan liikaa takaumia. Taidan mussuttaa usein takaumista, mutta tässä kirjassa niitä on häiritsevän paljon. Tarina olisi kantanut paljon väkivaltaisemmin mukanaan, jännite ladannut henkihieveriin, jos kerronta olisi pitäytynyt enemmän tässä hetkessä eikä eilisessä. 


Tosin juonen kannalta lienee tärkeääkin, että lukija tietää, mitä menneestä löytyy. Millaisia luurankoja, millainen ruumis, millaisia päätöksiä, millaisia tekosia. Kenen kädet ovat käyneet, kenen viha loiskahtanut pintaan, missä ja miten, miksi jo silloin. Olisin tehnyt itse toisenlaisia kerrontaratkaisuja, joten romaani ei ole täydellinen, sillä aina, jos lukiessa mietin, että tämän voisi tuoda toisinkin esiin, huomaan, etten aivan täysin ole myyty.

Mutta hyvä tämä romaani on, ansiokas. Juoni "takaumanegaatiostaan" huolimatta kiristelee lukuruuveja. Siinä Paul Lehman vaimonsa Clairen kera menee illalliselle veljensä Sergen ja tämän Babette-vaimon kutsumana. Mennään loistokkaaseen ravintolaan, minne ei noin vain saa pöytävarausta - ellei kyseessä ole Serge Lohman, huipputason poliitikko, josta povataan seuraavaa pääministeriä. 


Alusta asti voi haistaa inhon pilkahdukset, joista Paul kärsii. Hän tuntuu suorastaan halveksuvan veljeään, tämän täydellisyyttä, tämän perhananmoista taitoaan teeskennellä. Illan suurena puheenaiheena, jota loppuun saakka vältellään tuomasta esiin, on pariskuntien pojat, serkukset Michel ja Rick, sekä rikos, johon pojat ovat syyllistyneet. Käydään vääntöä siitä, mikä on oikein: paljastaa pojat poliisille vai antaa heille mahdollisuus valoisaan tulevaisuuteen ilman välietappia vankilassa. 

Kysytään, mikä on oikein, mikä väärin, kenellä on arvoa, kenellä ei. Onko sillä väliä, että koditon henkilö pahoinpidellään kuoliaaksi - etenkin kun tämä koditon henkilö on mennyt makaamaan toisten tiellä pankkiautomaattikopissa, haisemassa saastaisena siellä, onko väliä, että tuollaisen henkilön on antanut vähän maistaa epähenkilöyttään. 


Päähenkilö Paul vaikuttaa inhimilliseltä pikkuhiljaa esiin tulevine "puutteineen". Hän on entinen historianopettaja, joka osaa räjähtää etenkin ilman räväkkää persoonallisuutta, eli aggressiivisuutta, hillitsevää lääkitystä. Hänelle oma poika Michel ja vaimo Claire ovat kaikki kaikessa, onnellinen perhe, elämä. Sitä puolustaessa kaikki tuntuu olevan oikein. Myös se, mikä monen mielestä olisi väärin.

Angerichtet oli helppo lukea, saksaksihan sen vetäisin, nopeakin, eikä sitä olisi halunnut päästää käsistään. Harmillisesti aikahirviö on syönyt elämääni liikaa, on aukkoja, jolloin en ehdi. Tämä romaani jää pyörimään mieleen, ja mikä parasta; kirjailijana tästä saa niin sanotusti kicksejä. Rakennetta, aikatasoja ja juonta tutkiessa sekä märehtiessä jälkeen päin saa hyvin paljon irti. Oppia ja ikää, kaikkea mahdollista.

 
Kirjasta ovat omat, ihastuneet näkemyksensä kirjoittaneet mm. Leena Lumi, Lumiomenan Katja sekä Amma (muutamat mainitakseni).

PS. Nyt on tiedossa loistokkaita kirja-arvontoja. Opuscolo-blogi on täyttänyt kaksi vuotta, minkä kunniaksi arvotaan kirjoja. Lisäksi Maija Haavisto arpoo esikoistaan, mutta ei päästä osallistujia helpolla ;)

12 kommenttia:

  1. Tuollaisia kirjoja sinun kannattaa lukea, niistä oppii,ja kieli on myös hallussasi!

    Oikein hyvää elokuun alkua, HELMI-MAARIA!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kannattaa ehdottomasti lukea opin kannalta. Ja kielitaidon kannalta :)

      Poista
  2. Oletpa sinä hyvin kielen oppinut, kun romaani menee saksaksi ja vielä nopeasti.Yksi kuvista näyttää tutulta:) nyt pöytä ja tuoli ovat maalla, kun vesi huuhtelee laiturin yli:)/AP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, en enää mene kielikursseille, vaan suoraan kielikokeeseen, mistä saan todistuksen taidoista (toivottavasti) ja sitä kautta pääsyn yliopistoon!

      Poista
  3. Minä pidin Illallisessa takaumien runsaudestakin. Jotenkin melkein täydellinen kirja, ja sellainen jonka muistaa kauan aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä on erittäin nerokas romaani! Mutta minua vaivasi tuo takaumien määrä. Etenkin romaanin puolivälissä tuntui, että illallinen oli kadonnut kokonaan...ja siihen tahdoin takaisin!

      Poista
  4. Koch kiinnostaa minuakin kovasti. En ole paljon arvioita lukenut, mutta innostus on noussut vähästäkin. Laitan tämän kuitenkin suosiolla tuonnemmaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue kuitenkin heti kun ehdit muilta kirjoilta/kirjoittamiselta ;)

      Poista
  5. Helmi-Maaria, mennyt on nykyisyytemme. Ja juuri takaumat lopulta rakensivat jännitteen ja pitivät rakenteen kasassa ja kerronnan oikeassa, herkullisessa tempossa. Ja kirjan väkivalta olisi korostunut liikaa ilman takaumia. R. lukee nyt Illallista niin kiinnostuneena, että saan olla hetken jopa koneella;-)

    Ah, Der Zauberberg, siinä vasta kirja. Luen sen muutaman vuoden välein ja koen edelleen samat fiilikset, että kyseessä on kirja, joka kuuluu ainakin minun listallani maailman 20 parhaimman kirjan joukkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ajattelin tyrkätä tämän R:n käteen, siis oman R:ni, hän jo kyseli, mitä oikein luen.

      Minä olisin kaivannut vähän vähemmän takaumia. Mutta mikä olen sanomaan, kun uusimmassa tekstissäni "syyllistyn" samalla tavalla takaumiin...

      Kyllä, Zauberberg on komea teos. En ole aikoihin lukenut, ja nyt luen sen saksaksi. Hurjaa :)

      Poista
  6. PS. Pieni tila on usein taikaa. Kun on nähnyt Viettelysten vaunun, sen tajuaa lopuksi elämää.

    Peter Cameronin The Weekend on myös loistava esimerkki lyhyeen aikaan sidotusta tarinasta. Pieni tila, lyhyt aika...ne kantavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olekaan lukenut tuota Cameronia. Pitääkin kokeilla!

      Poista