maanantai 16. heinäkuuta 2012

Tekisin toisinkin

Ihmeen rauhallisesti nukuttu olohuoneyö.
Olen unohtanut itseni paikkoihin, joiden päällä kasvaa aluskasvillisuutta. Viikonloppu sujahti ohitse huomaamatta; telttailimme R:n kanssalauantai-sunnuntaiyön olohuoneessa, ulkona satoi ripaskaa, ei ollut asiaa vuorille sellaisella säällä. Perjantaina join kauniita cocktaileja, huomasin jossakin vaiheessa, että pomo piti minua kädestä kiinni; nauroin; mitä se noin tekee, irrotin itseni, tanssin hieman, lähdin kotiin missä R nukahti ympärilleni, luin Edith Södergranin runoja ainakin kaksikymmentä.

Eilisellä ratsastusretkellä kävelimme jyrkkiä pätkiä vieretysten.
Lauantaina ostin vauvalle potkupuvun, en omalle sillä omaa ei ole, ostin sen intialaisten ystäviemme vauvalle, jota eilen katselimme silmät kipinöinä, se oli pikkuruisen ihmisen näköinen ja chai-tee maistui hyvälle. Ystäviemme äidit olivat lentäneet Intiasta asti heitä auttamaan, mutta he eivät näyttäytyneet meille, he sulloutuivat makuuhuoneeseen, kuulin vain äitien äänet. He ovat muslimeja, ehkä siksi piiloutuivat, mutta ystävämme M (joka myöskin on muslimi ja nainen, nykyisin äiti) ei enää käytä edes huivia julkisilla paikoilla, käytti kyllä ennen, hänellä on kaunis tukka ja kasvoissa tuoretta usvaa.

Pelloilla pilvien alla.
Vaikka emme menneet vaeltamaan vuoriin päin, oli viikonloppu täynnä hulinaa; lauantaina istuimme aamuyöhön asti itäsaksalaisten ystäviemme parvekkeella ja minä join kaksi lasillista caipirinhaa, ja sen jälkeen se tuli. Se oli yrittänyt tulla jo kauan ja silloin se tuli: lause. Tärkeä ensimmäinen lause, aloituslause; aina kirjoitustauon jälkeen se iskee kuin halkio, se tulee yhtäkkiä odottamatta, se jää mieleen pitää jankata, ei ollut paperia mutta maalasin sen mieleen, toistin sitä koko illan, en puhunut muille juuri mitään jotta en unohtaisi; nautin yön pehmeästä kääreestä, ihanista ihmisistä, nukuin makuupussissa sunnuntaihin saakka ajatellen lausetta, yhtä ainoaa voi kun se on vetävä.

Alpit tuolla takana häälymässä, ne näkee kun ratsastaa kaarrellen.
Sitä paitsi eilen kävin ratsastamassa, löysin uuden reitin maastosta, ehdin ennen sadetta pois, näin vuorista huiput edes. Tina-tammalta tipahti kenkä, en tiedä miksi ja missä vaiheessa, mutta voi kuinka on ihanaa mennä, välillä oksat läimäytyvät kasvoille, ei niitä näe kun on uppoutunut ajatuksiin ja hevosen liikkeisiin alla.

Tallia kohti tallaamassa.
Tänään kirjoitan, en voi sille mitään kirjoitan proosaa, lause tuli sitä on jatkettava, siitä lähtee taas lankakerän rullaaminen, minulta loppuu voima. Olen tällä viikolla kenties varuillani, lähden ylihuomenna leirille lasten kanssa, viikonlopuksi ajamme Rostockiin, en muista milloin ehtisin vain olla, mutta kirjoitusvälineet kannan mukana, sille on oltava aikaa, inspiraation kukka kämmenelläni toivotan kaunista viikkoa!

Viikon vanha jalka.
Uuvuttavaa, kyllä mutta muikeaa, osallistukaahan vielä sinne arvontaan, lue minua luethan. 


4 kommenttia:

  1. Voi kun kirjoitatkin kauniisti. Niin mukaansatempaavasti ja - oudosti ;) Ja hienoa, että sait sen EKAn, se on tärkeä. Sillä pääsee vauhtiin, se antaa motivaatiota ja virtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kun tuo eka lause aina räjähtää tajuntaan, ei auta muu kuin antaa mennä :) Nyt vain tarvitsen sitten kiireiltäni aikaa kirjoittamiselle. Se onkin oikea haaste tässä kesäkuumalla...

      Poista
  2. joillakin se romaani alkaa noin, yhdestä lauseesta! onnea sinulle, helmi-maaria.<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosin tällä kertaa en ole varma, onko kyseessä novelli vai romaani ;)

      Poista