perjantai 31. elokuuta 2012

Uranvaihdos! Uusi suunta!

Ymmärrän itseäni paremmin. Nimittäin tänä sateen riepomana päivänä olen tilkka viisautta: en pidä päiväkotityöstä. Pidän työkavereistani, pidän "meidän lapsistamme", mutta en tarpeeksi jaksaakseni sitä kauaa. Se on kuluttanut minut puhki, eikä palkka vastaa kulumisen määrää.

Nyt uskallan tämän sanoa. Aiemmin en, kaikkien vaikeuksieni jälkeen, vaan olin vain iloinen siitä, että pääsin jaloilleni. Yhä olen, toki, enkä yhtäkkiä tietenkään voi irtisanoutua. Mutta minulla on aivan järjetön, suunnaton, lohduton, uskomaton, valtava, ronski, riipaiseva IKÄVÄ äikänmaikan työtä. 

Lomani viimeinen päivä on tänään, enkä todellakaan halua maanantaina töihin (ensi viikolla pitää joka päivä työskennellä uusien lasten takia). Ennen halusin aina. Loman jälkeen opettaa. Nyt haluan jäädä takaisin.

Jotenka tättärää: tämän sateisen päivän vietän etsien opiskelupaikkoja. Oikeaa alaa. En tarvitse lisäkulumia. Ja jos ei oikeaa alaa löydy, muutan parin vuoden päästä takaisin Suomeen. Näin on. Minä tarvitsen työn, jota teen intohimolla, ja työn, joka ei vie minusta naurua. Olen ollut liian vakava viime kuukausina, nauruton, hymytön, todella tiuskelias ja tympeä ja pahantuulinen, ja nyt täysrentoutuneena omana itsenäni ymmärrän, että työ on puolet persoonaa. Ja minä haluan olla niin kuin ennenkin, niin kuin Suomessa, opettajana.

Ja ihihii, illalla tapahtuu tuon kaltaisuutta ravintolassa nimeltä Alter Hof:


torstai 30. elokuuta 2012

Sydämeni koetuksella!

Eilen päätin, että himputin katinkontit: flunssa ei pilaa lomaani. Jotenka menin R:n mukana biergarteniin tapaamaan hänen kouluaikaista, ihastuttavaa ystäväänsä, joka kutsui siltä istumalta minut Stuttgartiin luokseen kyläilemään. Niin että R jäisi tänne. Ja minähän sanoin: kyllä. Tosin ehkä otan R:n mukaan. Olen joskus ujo.


Tapasin myös uuden suomalaisihmisen. Hän on juuri muuttanut tänne ja tarvitsee mm. tulkkausapua. Koska alkuni täällä oli lievästi kuvailtuna helvetillinen, teen mitä hyvänsä, ettei kenenkään tarvitse kokea samaa. Huomenna siis menen tulkiksi työkkäriin. Toivottavasti byrokratian pyörä ei pyöri. Pistän sen tukkoon. Tuikkaan kapulan rattaisiin. Huudan käytävillä, että pitäkää leimanne, täältä tulee täyttä asiaa eikä leimoja tarvita, ja sitten laitan leiman otsaani. Sellaisen leiman, että johan riittää!

Englantilaisessa puutarhassa kiinalaisen tornin kupeessa ilman meikkiä ja pää isontuneena.
Tänään olen saanut vilustumisolon hieman laimenemaan - mutta harmikseni en tarpeeksi voidakseni mm. mennä ratsastamaan (oh, ikävä Tina-tammaa ja maastoreittejä!). Jotta flunssa ei pilaisi yhtään mitään, rassasin R:n kanssa skootteria kiiltokuntoon (hän rassasi sitä eilen 6 TUNTIA, ja osti minut tänään avukseen ravintolaillallista vastaan...mutta nyt väsyttää niin, ettei raflailusta tule mitään, ja sitä paitsi huomenna koittaa suuri jännittävä ilta: dinner in the dark!). 

Kävimme ajelemassa ympäriinsä. Hauskaa, kun ihmiset nauravat perään. Tai avaavat autonsa ikkunan liikennevaloissa ja kyselevät, minkä vuosimallin Schwalbe meillä oikein on. Että jos tahtoo huomiota, ja minähän sitä janoan, kannattaa ostaa Schwalbe ja päristää.

Müncheniläisiä taloja skootterin kyydistä kuvattuna.
Englantilaisessa puutarhassa söimme jäätelöä. Aurinko kiirehti piiloon yhtäkkiä. Sade saavutti ennen kuin ehdimme Schwalben selkään, ja nyt olen märkä osittain, ja pelkään, että herra Flunssa rakastaa tällaista; sateen kastelemaa heikkoa vartta. 


Joka tapauksessa tällaiset päivät ovat nyt tärkeitä. Ei ole aikatauluja, saa nukkua, tehdä mitä mieli tekee. Saimme juuri äsken myös kutsun yläkerran naapurin synttäreille. Joten illaksi on tiedossa piipahdus kylään. Ja oih. Sydämeni murskahti eilen. Eräs naapurimme sanoi, että tuo vastapäisen talon valokuvaaja muuttaa pois! Voi ei! Hän on minun salainen tirskistelyn kohteeni! Hän on minun neljännen romaanini sivuhenkilö! Hän on minun valokuvaajani. Alaston näky illoissa ja aamuissa. Ja nyt se muuttaa pois.


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Hortoilen kuin rantahiekka

Sivistyksen malja on kiskonut terveyttäni. Olen kipeä. Kipeä, lomalla, kipeä, helteessä, kipeä, sikkurainen sentään, sisällä. Pääni on kumiseva kammio. Nenässäni asuu viisi miljoonaa bakteeria, jotka halaavat toisiaan niin, ettei ilma pääse läpi. Ja minulla olisi loma. 


Tänään suunnitelmana oli lähteä Wachelsee-vuoristojärven kupeeseen vaeltamaan ja telttailemaan, hengittämään lisää inspiraatiota, mutta tässä olen minä. Mytyssä. Nukkunut ja lukenut lähestulkoon kolme päivää ja yötä lukuun ottamatta kaupungilla käymistä eilen. 


Täällä lotisee helle, kesä helskyy; löysimme vaikka minkälaisia herkkuja Viktualienmarktilta ja uudesta, ruokaparatiisiksi muutetusta Schrannenhallesta. Vietimme tapas-illan, kotona, helpon, emme tehneet mitään itse, joten hinnaksi tuli suurempi kuin ravintolaillasta, mutta olipa jumalaisen makuista. Ja nukuinpahan sen jälkeen 11 tuntia. 


Huomasin tässä alkuviikosta, että tarvitsisin enemmän kuin 2,5 viikkoa lomaa juuri nyt. Olen väsynyt kaikesta. En tiedä missä todella haluaisin olla. On ikävä äikänopettajan työtä. Olen todella hukassa kirjailijana. En tiedä, mihin kuulun. Ja sitä paitsi: onko tämä jonkinlainen kolmenkympinkriisi? En minä halua kriiseillä. On aivan tarpeeksi kriisiä asua poissa Suomesta ja selvitä kaikesta, mitä ei ole. 


Luin Italiassa Fifty Shades Of Greyn lisäksi pari muuta kirjaa. Toinen niistä oli Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (luin sen englanniksi, ja täytyy sanoa, että englanninkielisen pokkarin kansi on PALJON vetävämpi kuin tuon suomalaisen!). Ihana, ihana 100-vuotias päähenkilö Allan sai minut naurahtelemaan välillä. Suosittelen tätä riemastuttavaa, ja aivan pöhköä kirjaa lämpimästi kaikille. Se on siis hyvällä tavalla pöhkö. Aivan kuin vanhempieni edesmennyt koira Olivia, jota myös Pölliksi kutsuttiin. 

Sitä paitsi kirjailija Jonas Jonasson osaa yllättää lukijan. Tarinaan tulee koko ajan odottamattomia tapahtumia tai henkilöhahmoja lisää. Kuten elefantti, Sonja, kuten Stalin ja muut suuret vallanpitäjät menneiltä ajoilta. Suomessa Jonassonia verrataan Paasilinnaan. Minä en ole Paasilinnalle koskaan lämmennyt, enkä ainakaan englanninkielisen version puolesta tätä hulvatonta kirjaa hänen tuotantoonsa vertaisi.


Ja nyt minä jatkan kirjoitusharjoitustani. Mikäli olet väsynyt löpinöistäni, ei kannata jatkaa, sillä nyt muistan lisää paikkoja, joissa olen käynyt ja tämä on vain harjoitusta, ajatuksenvirtaa:
 
Thaimaan ja Kambodzan rajalla minulta huijattiin mukava summa rahaa, ja Angkor Watissa aurinko lakkasi peittämästä, ja minä kiipesin kuten aina, kiipesin temppelin laelle entisen poikaystäväni kanssa, hyvä kun uskalsin alas tulla, vasta Vietnamissa aloin voida pahoin, vasta siellä vietin inhon yön; hostellihuone rapisi niskaan ja minä kuvittelin sinne torakat, enkä kyennyt käyttämään vessaa, pidättelin koko tunkean yön, aamulla ensimmäisinä tunteina riensin ulos ja virstasin neljän tähden hotellissa jäseneni kuntoon.

Mutta aina kun matkustan Savonlinnan läpi mökille, katson sillalta takaviistoon ja näen oopperajuhlien kruunun, ja se linna on samaa kuin näkisin maan alle; Vietnamissa tein sitäkin, kävin maan alla katsomassa kirkkoa, kävin maan alla tunneleissa, joissa tajusin potevani ahtaanpaikankammoa, en pystynyt kulkemaan sotilaiden jälkiä kuin metrin tai kaksi, ja myöhemmin palattuani Ho Chi Minhiin ostin mekon, joka minulla on vieläkin, siitä on reunusta kulunut puhki, Hanoissa muistin lisää, Cat Bayn saarella uin sellaisissa aalloissa, joissa vesi oli valkoisenaan kuplista, ja ne löivät kivien yli niskoihin, ja minä varjelen sinua kaikelta.

Irkutskissa pelkäsin aamuyötä, oli kylmä keskellä kesää, ja jos Baikalissa ui ilman lämmikettä, saa 25 ikävuotta lisää, joten minä uin siellä, ystävän kanssa vaihdoimme ruumiita, kiiruhdin yhtäkkiä veden läpi, kuulin lehmien huudot kallioilla, ja olin valmis jatkamaan. Pekingissä minua katselivat säälittävät silmät, Kielletyssä kaupungissa ja Taivaallisen rauhan aukiolla järjestelin ajatuksiani siisteihin riveihin, pinosin hyllykaupalla, ja Kiinan muurilla näin vain metsän, näin metsän puilta, näin enemmän.

Kun vaihdoin kaupunkia, piti matkustaa yöjunalla, sain hädin tuskin istumapaikan, ja vieressäni seisoi nainen, joka kantoi sylissään lasta, antoi lapsen virtsata käytävälle, puristauduin kasaan, kaikki ne katseet, miten kestin ne, minulle tarjottiin lämmintä maitoa, jota juovat astronautit taivaalla, enkä voinut kieltäytyä, se olisi ollut suurempi kuin etikettivirhe, ja kun juna vihdoin lipui Shanghaihin, luulin päässeeni yli. 

Minun kotini oli ennen Helsinginkadulla, ja nyt siellä asuu jokin toinen. Minä näin ullakkokerroksen saunasta pohjoiseen, piritorilla huusivat räsyiset hahmot, saunoin siellä jäsenet raukeina ja kohtasin oveluuden. Kohtasin sen rivakammin kuin nukuin vuosia sitten Marseillessa rannalla, en saanut hotellia mistään, kylmetyin tahdoin kotiin. Olen monesti tahtonut kotiin. Aina kodista pois. Juna vei Toulosseen, Bordeauxiin, vei Pariisiin ja Belgiaan, kävin Gentissä, kävin Liegessä, ostin suklaata kuin sarjakuvissa, Antwerpenissa olen käynyt kahdesti, sieltä pääsee hengästymättä Hollantiin, en muista yhden paikan nimeä, mutta siellä asfaltti oli joutuisampaa kuin muualla, ja Rotterdamissa näin värikuvia, näin Amsterdamia ylösalaisin, kuljin pulun kanssa museossa, söin roppakaupalla kivennäisaineita.

Sitä paitsi nyt lopetan, en muista enää lisää tänään. R korjaa skootteria. Minä menen suihkuun ja paranen. Haluan ajelulle. Eilen juutuin ruuhkaan keskellä kaupunkia, ajoin risteykseen, jossa vain minulle paloi punainen, ja sitten tulivat autot, joka puolelta kuormat, kiljuin, R pelkäsi kerrankin. Mutta tässä ollaan. Kipeänä hengissä. Münchenin sykkeessä. Kyllä minä tätä kaupunkia uumoilen. Es ist meines zuhause.

maanantai 27. elokuuta 2012

Fifty Shades Of Sex Me Please

Ennen kuin jatkan eilen aloittamaani kirjoitusharjoitusta, elämäni kunnossapitämistä, valokuvamuistin parannustalkoita, on pakko kirjoittaa kirjasta, jonka otin mukaani lomalukemiseksi Italiaan. Kyseessä on kohua herättänyt E L Jamesin kirjoittama Fifty Shades Of Grey. Muun muassa Koko lailla kirjallisesti -palstan Jenni on kirjoittanut tästä, ja koska haluan jostakin välttämättömästä syystä ottaa osaa tähän romaanitrilogiaan liittyvään kirjakeskusteluun, sanon sanani ja vaikenen. Kuvat muutes ovat viime viikon matkakuvia.


Luen parhaillani Fifty Shades Darkeria. Oikeastaan olen jo loppusuoralla. Lukeminen tökkii, mutta halusin lukea myös tämän trilogian toisen osan, sillä ensimmäinen oli niin viihdyttävä ja se jäi tylysti kesken. Kyllä. Fifty Shades Of Grey viihdytti minua. MINUA, joka en yleensä pidä ensinnäkään kirjasarjoista, vaan yksittäisistä romaaneista, ja joka ei pidä massasta, vaan menee sivusuihin. 


Fifty Shades Of Grey on pehmopornoa, tai kuten romaanin miespäähenkilö, hurmaava Mr. Grey sitä kutsuu, vaniljaseksiä pullollaan. En kuitenkaan ymmärrä, miksi nämä seksikohtaukset herättävät kohua. Ne eivät saaneet minua lukijana punastelemaan (kuten monissa kirja-arvioissa uhataan!) eivätkä ne olleet sadomasokismia oikeastaan nähneetkään muuten kuin dominon muodossa.


Niin. Siis Fifty Shades Of Greyhän on saanut osakseen hurjaa huomiota juuri SM-seksin takia. Siksi, että Mr. Grey on domino, joka iskee silmänsä Anastasiaan, nuoreen, juuri yliopistosta valmistuvaan neitsyeen, joka on korkeintaan suudellut elämässään. Viattomuuteen, joka punastuu pelkistä kohteliaisuuksista. Mr. Grey tahtoo Anastasiasta itselleen submissiven (eli alistujan, enkä nyt tähän hätään tiedä, onko tälle sanalle muuta suomen kielen vastinetta..?). 


Anastasia on niin Mr. Greyn valloissa (kukapa ei olisi!), että suostuu tämän ehdottamaan Dominant-Submissive -sopimukseen. Hän on kauhuissaan ja entistä epävarmempi itsestään. Hän ei ymmärrä, miksi tuollainen vaikutusvaltainen, röyhkeän rikas komistus on kiinnostunut juuri hänestä. Itse asiassa romaanin ärsyttävin piirre on (mikä muuten korostuu vielä lujemmin jatko-osassa, Fifty Shades Darkerissa) juuri Anastasian epävarmuus. 


Yhdellä rivillä (kyllä, rivillä, ei pelkästään kappaleessa tai luvussa)  hän on innostunut, ihastuksissaan, valloittunut, kun taas seuraavalla rivillä hän uhkuu epätoivoa, sitten taas intoa, sitten taas epätoivoa, intoa, epävarmuutta, ihastusta, pettymystä, blaa. Anastasia onkin henkilöhahmona epäuskottava. Tylsä. Ärsyttävä prototyyppi. Ilmiselvä kyhäys; viihderomaanin elementti, kaunis, viaton, blaah, niin dramaattinen.

Kun taas Mr. Grey on onnistunut. Kyllä; hänkin on ilmiselvä romanttisten tapahtumien protomalli, mutta tässä E L James on onnistunut. Tunnustan; minä kiihotuin. Ja monta kertaa. Onneksi makasin niin kuumassa auringonpaisteessa niin täydellä rannalla niin tukevassa aurinkotuolissa, että en sentään ryhtynyt käpälöimään itseäni taikka vieressä hikoilevaa R:ää.


Mr. Grey on onnistunut myös sen takia, että hänestä on tehty tarpeeksi ristiriitainen henkilöhahmo. Sitä paitsi tuollaisia miehiä on; jäänharmaan katseen omistavia, veistoksellisia, rikkaita miehiä, jotka avaavat daameilleen autojen ovia ja vievät reunoille. Tämä mies vie Anastasiaa ääriin. Tahtoo lyödä tuskaa pois. Omaa tuskaa, tahtoo naisen nautinnon omakseen. 

Sadomasokismia tästä teoksesta ei löydy. Jos sellaista tahtoo, kannattaa lukea O:n tarina (mikä muutes on hyvä romaani!) tai vaikkapa Markiisi de Saden Justine (jota en pystynyt kauhistelematta, jopa silmiä sulkematta lukemaan!). Sen sijaan jos on koukuttunut sellaisiin televisiosarjoihin kuin Täydelliset naiset tai muihin vastaaviin, Fifty Shades Of Grey uppoaa varmasti. 


Minulle tämä tuli juuri sopivaan väliin. En ole miesmuistiin lukenut mitään ns. kevyttä kamaa. En mitään viihteellistä. Olen ollut väsynyt töistä, väsynyt ulkosuomalaisuudesta, väsynyt parisuhteesta, joka on yhtä ristiaallokkoa, ja sitten lankesin Mr. Greyn katseeseen ja minusta tuntui, että hän vietteli minut eikä Anastasiaa, ja minä viihdyin, totta tosiaan, minä sain aivoni narikkaan, ja koska Fifty Shades Of Grey päättyy eikä pääty, vaan jää kesken, ostaa pamautin lauantaina Trevisosta automatkan ratoksi Fifty Shades Darkerin. Joka on astetta huonompi. Pelkkää toistoa, jankutusta, rakastaa-eirakastaa-Anastasiaa. 

Noin niin kuin romaanina, joka olisi täydellinen rakenteeltaan, teemoiltaan ja kieleltään, Fifty Shades Of Grey ei ole hyvä. Lainkaan. Siinä mielessä en ymmärrä sen menestystä. Se etenee hitaasti; toistaa, jankkaa, eikä mene asiaan - siis sadomasokismiin, minkä takia kirjan ensialkuun ostin (kuulopuheiden perusteella kirjan piti olla kohua herättävä juuri tuon seksihomman takia ja minua kiinnostaa kaikki uudenlainen lähestyminen, mitä tässä tapauksessa EI ilmennyt) ja se on pikku naisille tarkoitettu. Se on parikymppisten naisten Twilight, missä vampyyria tai ihmissutta edustaa Mr. Grey ja viattomuutta Anastasia. Sitä paitsi lopussa hengästyy tapahtumien paljoudesta. Kirjailijalle on tullut kiire päättää ensimmäinen osa ja koukuttaa lukija lukemaan toinen. Hidas juoni päättyy nopeasti ja töksähtää.


Että toisaalta kyllä ymmärrän, miksi kirja myy. Täällä Saksassa ja tuolla Italiassa kirja on hyvin vahvasti kaupoissa esillä. Eturivissä, top 10 -hyllyillä. Kaikkialla. En tiedä, kuinka suomennos tästä toimii, sillä esimerkiksi "oh Anastasia" -ilmaus kuulostaa todella tylsältä, jos se on suomennettu "oi Anastasiaksi". Mutta alkukielellä luettuna romaani on rytmikäs. Sopivasti staccato, kuten Mr. Greyn kuiskaukset siitä, että Anastasia on hänen. You. Are. Mine. Seksikohtauksista pisteet puuttuvat, hyvä niin, rytmi on juuri niin kiihkeää kuin seksikin. Ja kyllä, himot heräävät niin, että ainakin minun R:ni täytyy juosta koko ajan karkuun. Täällä on villi kirjailijatar valloillaan!

Mitä siis muuta voin sanoa kuin että suurten romaanien rakastajien kannattanee jättää kirja välistä. Kaunokirjallista nautintoa tämä ei juuri tuota, mikäli syvyyttä tahtoo tai muuta. Mutta jos tekee mieli televisiosarjojen sijasta heittää aivot hetkeksi hattuhyllyyn kirjan parissa, suosittelen. Fifty Shades Darkeriin en enää toista kertaa tuhlaisi rahojani. Tosin katsotaan nyt. Vielä on 150 sivua jäljellä. Tiedä jos vaikka E L James saa minut koukuttumaan niin, että haluan myös kolmannen osan sisääni. Joskus kun en voi vastustaa vaikkapa tv-sarjoja. En siedä keskeneräisyyttä.

Ja sitä paitsi olen otettu.  Vielä yksi rivi -blogin Anna Elina pitää minun epämääräisestä, kirjoittamiseen ja elämiseen ja kirjoihin ja vuoristorataani liittyvästä blogistain. Kiitoskia. Ilahduttavaa.

Seuraan hyvin hyvin monia blogeja, pelkkiä loistavia sellaisia, ja monet näistä ovat jo saaneet osakseen samaisen tunnustuksen, mutta tarjoilenpa tätä nyt silti seuraaville viihdyttäville blogeille:

Appelsiinipuun alla
 Rooibos kirjoittaa
Kello viiden tee - syanidilla, kiitos
Ajatusviivalla tanssia
Virtausta elämään





Tässäpä saamani tunnustuksen säännöt:


  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kovaa merta, johon hujahdin

Mikä olen sanomaan, miten matkat aloitetaan, ja etenkin miten ne loppuvat; tulos riippuu mistä sen maistaa, näkee. Mutta sen sanon, että kotiin on mukava tulla. Aina, huolimatta siitä, kuinka arvokasta aikaa on tullut vietettyä toisissa olosuhteissa. Ja nyt minä olen väsynyt, vaikka viikon olen kuronut väsymyshaavaa umpeen.


Olen lukenut silmäni pyöreiksi, vaikka voisi luulla, että Italiassa on muutakin tekemistä. Kulmani kuluivat maatessani mahallani rantatuolissa, nojatessani kyynärpäihin, yrittäessäni lakata. Rosolina Maren rantaa huuhtova meri oli samea; siinä kulkivat puolet Italiasta ja Saksasta, kuulin myös englantia puhuttavan, ranskaakin. En ole suuri rantalomaihminen, mutta tällä kertaa oli liian kuuma muuhun. Suorastaan pyörrytti välillä. Jäätelökin piti hotkia, se suli pitkin ranteita, tahmeaan ihoon takertui, ja lakanoissa kiljui hiekka.


Teimme yhden päiväretken Venetsiaan. Se ei ole lainkaan huomaamaton tai epäpätevä, se on taideteos, koko kulmikas, rosoinen kaupunki. Ihastuin, kuten ihastuin aiemmin kesällä Veronaan ja eilen (hieman pienemmissä määrin tosin) matkatessamme viimeiseksi päiväksi Trevisoon; yhden illan kuljimme ihastuttavassa Chioggiassa, pikku-Venetsiassa, laguunin hohteessa.


Yksi elokuinen päivä Venetsiaa ei ole tarpeeksi; sinne on pakko palata. En osaa sitä vielä tarpeeksi kuvailla, tai ehkä en jaksa tänään. Parasta olisi kai myöhemmin syksyllä tai varhain keväällä lähteä uudestaan, sillä kuumuus ja turistimassat pakottivat vähentämään näkemisen määrää. Kuljimme siis vain kuten sotilaat kiiruhtavat, kiersimme katuja näimme epätoivon sillan, näimme piazzoja ja seiniä kondolista käsin. Istuin Grand Canalen rannalla juomassa valkoviiniä, nipistämässä R:ää korvasta, söin palan pizzaa hienon vaatekaupan ovella.


Ja siitä se lähti.
Ajatus paikoista, joissa olen muistanut olla.
En kirjoittanut lomamatkalla mitään. Keskityin lukemaan.En tiedä, kirjoitanko tälläkään viikolla mitään; olen jotenkin palamassa loppuun tai muuta. Teki hyvää olla viikko ilman yhteyttä maailmaan, kun puhelinkaan ei toiminut.


Mutta tämä tuli mieleen ja nyt se tulee ulos, sillä sormeni hinkuvat, kaipaavat sanoja, ja minä harjoittelen tänne elämästäni viidesosan. Sen jälkeen nukun, sillä matka vie yhä voimaa, se vei minua ja R:ää vähän kauemmas toisistamme ja tavallaan se pakotti huomaamaan mikä voisi tuoda takaisin, ja minä todella haluaisin takaisin yhtä lähelle kuin, ja me yritämme, kyllä, molemmat, ja minä itken ja nauran kun katson kuvia, jotka voisivat jatkua, ja jos ne joskus loppuisivat, en tietäisi mitä tehdä.


Joten:

Minä, jonka isosisko antoi ylen heti saatuaan kuulla olevansa tästä lähtien isosisko, olen oksentanut lähijunaan Münchenin lentokentän ja Hauptbahnhofin välillä. Sitä ennen olen nähnyt monta tornia, kiivennyt aina, eri kaupungeissa, kohti valoa. Oxfordissa näin kuluneita kattoja, punaista tiiltä; Lontoossa ymmärsin, etten pidä kaikista suurkaupungeista. Pariisissa näin Mona Lisan ja pelästyin, sillä se oli pienempi kuin olin ajatellut. 

Oslossa Munchin Huuto pakotti minut ajattelemaan luonnostelun tärkeyttä. Moskovassa olen unohtanut ajan; varpaani jäätyivät Gorkin puistossa talvisin, kun äiti vei sinne ulkoilemaan, tai kesäisin maneesissa, kun ratsastin väärin tai tipahdin hevosen selästä. Pietarissa kuljin Eremitaasin ohi, en nähnyt sitä mukamas, eksyin kai hieman enkä enää ehtinyt, sisareni kanssa menin siellä ravintolaan, missä lattia pyöri paikallaan. Olen kiivennyt Lofooteilla, missä punaisten puutalojen hehku sytytti toivon rauhasta. Teki mieli uida napoihin, etelään asti, jäätyä virroissa; aurinko mollotti taivaalla niin kuin se mollotti Oulussakin, Lapissa, Suomen kainalossa, oikean käden sormenpäissä, vaikka oli yö.

Berliinissä söin parhaan falafeldönerin, istuin ystävän kanssa vanhan lentokoneen istuimessa, olimme takapihoilla, pimeässä luolassa, missä sininen valo hyrräsi ja porukka tanssi kuin laine, jalasta toiseen; olivat ehkä toisen maailman puolella. Minä olen rakastanut Prahassa R:ää enemmän kuin juuri tällä hetkellä; kun nukuimme Tallinnassa vinossa kattohuoneessa, kun ongelmia ei ollut, kun ongelmat vasta tulisivat joskus, minä rakastan häntä tietenkin yhä, mihin se lähtisi, ylhäinen sekava tunne, etenkin kun tiedän että parempi olla hänen kuin vaeltaa kesäkuumalla Mongolian tasangoilla, hätistää kärpäsiä kimpusta ja huomata että niitä tulee aina lisää. 

Chioggian taloja.
Paraguayn punainen hiekka, tiilenvärinen maa, se paloi kun astuin siihen. Ilman kenkiä ei kärsi. Brasiliassa söin lihaa, taivaallisen makuista puoliraakaa pihviä, vaikka olin kasvissyöjä, ja Iguazun putouksilla tunnustin itselleni, etten koskaan lakkaa näkemästä, mikäli mahdollista. 

Trevisoa.
Veronassa minä olen ylittänyt joen keinuvin lantein, ajatellut amfiteatterissa, että tämä on miltei samaa kuin Ateenassa, missä paijasin kulkukoiran pentua yhden yön verran ja olin ottaa sen mukaani. Se oli kadonnut, kun seuraavan kerran menin etsimään. 


Ja anteeksi, mutta nyt on lopetettava, aion jatkaa tätä harjoitusta, paikkojeni tulvaa, sillä on niin paljon paikkoja joissa olen käynyt, ja niin suunnattomasti, joissa pitää vielä käydä. Terveisiä kuitenkin kaikille Italiasta, missä kuumuus ylittää sietokyvyn, missä talot ovat talompia kuin muualla.


perjantai 17. elokuuta 2012

Suomalaista romaania saksaksi

Ahkeraa mutta kyllä, vielä ennen lähtöä roikun koneella, roikun koska jännittää pitkästä aikaa enkä saa unta. Kävin tänään sekä kirjastossa että kirjakaupassa. Olenko ennen maininnutkaan, että täällä pehmeäkantiset kirjat ovat hyvin hyvin näyttävästi esillä. Että niitä vasta ostetaankin. Kovakantiset joutuu kaivamaan esiin tai vähintään etsimään niitä silmät pyöreinä.

Joten on käynyt kumma asia: pidän nykyään paljon enemmän pehmeäkantisista kuin kovista kirjoista. Niitä on helpompi ottaa matkalle mukaan, niitä on helpompi lukea asennossa kuin asennossa, ja niitä voi kantaa useampia kappaleita samaan aikaan mukana, ja ne näyttävätkin yhtä lailla kirjoilta kuin muutkin.

Minun matkalukemistoni ensi viikolle on seuraava:
Jonas Jonasson: The Hundred-Year-Old Man Who Climbed Out of the Window and Disappeared
E L James: Fifty Shades of Grey
Paul Auster: Oracle Night
Nick Flynn: Another Bullshit Night In Suckcity (otin nimen perusteella kirjastosta mukaan, hullua!) 
Saima Harmaja: Kaukainen maa

Polttelee aina avata uusi romaani ja joko pitää tai ei pitää siitä. R otti mukaansa Oksasen Puhdistuksen saksannoksena. Kun ei kerran omia romaanejani voi lukea, niin saapahan ainakin kosketusta muihin suomalaisuuksiin.


No mutta hauskintahan oli se, että kaupassa kuulivat kyllä kaikki asiakkaat, kuinka riemukasta on löytää oman maan mansikoita. R:n jälkeen Puhdistuksen kohdalle kulkivat muutamat vieraat henkilöt. En jäänyt katsomaan, ottivatko sen mukaansa vaiko eivät, kun piti kiiruhtaa eteenpäin elämää.

Ja nyt unta kaaliin. Ihana Italia, morgen komme ich schon! Blogissa on sitten viikon tauko, samoin kuin muiden lukemisessa. Käsissäni riekkuvat vain kynä ja muistivihko sekä yllä luetellut romaanit, ja katseeni lipuu meren pinnassa. Ja apua. En olisi halunnut mutta juuri näin. Naapurin valokuvaajan alasti ikkunassaan.

Moikkis olen lähtövalmiina!

Tulipa yhtäkkiä tuossa eilisiltana ikävä. Ikävä kummipoikaa ja kaikkia sisaruksia ja niiden jälkivääntöä, ystäviä, vanhempia, kaikkia kaikkia. Herra T:tä, Inkkulia, Sintsaa, Ellua, Saimaa, Annia, Piiaa, Helsinginkatua, omaa pientä kotia. Iski ihan tuntematta mokoma tunne, varoittamatta hiipi mieleen, jynssäsi päätä; se iskee yleensä kerran kuussa. Ehkä useamminkin.

Sen saa painettua kyllä taka-alalle, ei kai muutakaan voi. Nyt se iski, kun poljin pohkeet hapoilla tallilta kotiin, kun radio lakkasi toimimasta, kun autot hujauttivat minua pyörteisiin. Ei voinut karkuun polkea, sillä tunne seurasi mukana enkä kovempaa enää pystynyt, vaikka tällä kertaa 30 kilometrin matkaan meni tunti ja 20, olen hidastunut, harmittaa.

Aikaa Lorenzon kanssa. Mennyttä aikaa. Ikävä!
Katselin vanhoja kuvia jo toissapäivänä. Huomasin: minulta jäävät kaikki hetket välistä. En ole mukana, kun niistä tulee koululaisia tai kun niiltä irtoaa hampaita, minun kummilapsiltani, en ole mukana, kun pienimmät oppivat muistamaan tätinsä ja setänsä, enkä ole mukana, kun siellä ostetaan uusia koteja tai paistetaan omenapiirakkaa, keräännytään yhteen muuten vain. 

Kummityttö sylissä, katsotaan kuinka yksi meistä saa nimeä.
En ole mukana, kun äiti täyttää 60 vuotta, en, kun ystävät siirtyvät työpaikoista toisiin tai syövät aterioita saman pöydän ympärillä, istuvat iltaa kuulaassa elokuussa, en ole mukana, kun kirjallisuus elää ihmisten muodossa tapahtumissa.

Listahan voisi jatkua loputtomiin, minun ulosjäämis-listani, joten pakko pitäytyä siinä missä on ja kääntää valoa kirkkaammaksi. Olenhan kuitenkin useammin läsnä kuin en ollenkaan. Ja kylässähän on käyty, täällä luonani, toivottavasti käydään jatkossakin, ja minä tulen, tulen 6 viikon päästä Suomeen peräti viikoksi, rockirock.

Kai tämä tällainen kaipuutunne vaanii puskan takana kaikkia niitä, jotka ovat kotimaata vaihtaneet. Minulla on uusi elämä täällä, mutta voi kun saisin samat ihmiset mukaan. Ihmisikävä. Ja Helsinki-kaipuu. Niisk. Onneksi on blogi johon voi purkaa. Päiväkirjakin. Onneksi kummipoika soitti tänään. Ihana. Onneksi München on vienyt sydämen.

Mitä löytöjä :)
Ehkä myös hullun kokoinen matkakuume vaikuttaa haikeuteeni. Rosolina Mare -niminen paikkakunta Venetsian eteläpuolella odottaa kuin vyönisku. Huomenna on lähtö, aamulla varhain, ajamme jäävisti viisi tuntia. Otamme norjalaisystävän Venetsiasta kyytiin. Sitten alkaa ehtoo.

Luulen, että minun täytyy käväistä Venetsiassa pidemmän ajan kuin vain yhden päivän verran. Ehkä irtaudun muusta porukasta ja käyn siellä yksin. Joskus teen sellaista. 

Ikimuistoisinta oli olla yksin Yangtse-jokiristeilyllä kiinalaislaivassa neljän päivän ajan. Kukaan ei puhunut englantia. Vieressä valui laiva, joka oli täynnä iloista, juhlivaa kansainvälistä kansaa. Välillä teki mieli hypätä sinne laidan yli. Olin nimittäin kiinalaiskohde. Ottivat kuvia koko ajan, pyysivät laulamaan karaokea, tyrkkäsivät lavalle vaikka sekä musiikki että tekstitys olivat silkkaa kiinaa, kutsuivat illalliselle kanssaan, ruoka oli kyllä hyvää, pakottivat kertomaan asioita. Puhuin käsin. Välillä vetäydyin omaan rauhaan homeiseen hyttiin kirjoittamaan. Silja ja Mai sai alkunsa siellä. Söin jokilaivan pysähdellessä tulisia nuudeliaterioita 50 sentillä ja otin kuvia kuolleesta kaupungista, temppeleistä, ympärillä kohoavista rinteistä.

Lumihankiruno.

Mutta Italia. Ihana Italia. Vanhat bikinit saavat kelvata, samoin kaikki kesämekot. Lukemistoa haalin vielä kasaan. Erään kirjan olen jo pakannut mukaan työkaverin suosituksesta: Jonas Jonassonin The Hundred-Year-Old Man Who Climber Out of the Window and Disappeared. Vielä pari muuta romaania pitäisi löytää. Jos sitä vaikka kirjastoon hilautuisi.

Olen yrittänyt räpiköidä Murakamin 1Q84:ää yhä eteenpäin, mutta todellista kamppailua se on; tekisi mieli lopettaa koko ajan kesken. En vain raaski, sillä R raahasi minulle tuon järkäleen tuliaisiksi työmatkaltaan valtameren takaa. Ja jollain tasolla koko ajan toivon, että kyseinen opus muuttuisi mielenkiintoisemmaksi. No..olenpahan jo 500 sivun rajan ylittänyt. 400 vielä, jotta voin hurraata huudella.

Olen muutes aika paha pariskunnan puolikas. Nimittäin meillä on vihdoin yhteinen kulutustili, mistä voi ruuat ostaa ja laskut maksaa. Ja mitä teen minä: ostin "salaa" oikein ihanan valokuvakehyksen ja tilasin kaksi julistetta omista valokuvista. Lisäksi laitoin 350 valokuvaa kehitettäväksi. Tulisivatpa ne jo tänään. Saankohan ostaa vielä valokuva-albumin yhteisillä rahoilla? Ja kehyksiä? Rakastan kehyksiä. Voisin kehystää koko kodin. Koko elämän. 

Minun elämäni: milloin siitä tuli näin mutkikas. 
Ihana ja hämärä. 
Kaipuusta ratkeamaisillaan.
Haisen valkosipulillekin.
Ja ehkä viinille.

Kävimme eilen R:n kanssa syömässä kreikkalaisessa, ja koska siltäkin alkoi loma, istuimme vahingossa iltaa aika pitkään. Olen nykyään aivan hulluna sopivasti jäähtyneisiin valkoviineihin, joissa on ripaus sitrushedelmän makua.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Sunnuntai keskellä viikkoa

Täällä on uunikuuma. Olin eilen vahingossa huppelissa, tanssin kuin myyrä, meillä oli pieni suomalaistyttöjen ilta; ystävä tuli kylään ja toi juustoa. Sitten avasin viinin. Sitten menimme tanssimaan Muffathalleen. Sitten söimme dönerit ja tulimme taksilla meille, ystävä jäi yöksi, nukkui R:n kohdalla sänkyä, eikä tänään ole ollut paha olo lainkaan, vaan pelkästään hyvä, tein pienen pyörälenkinkin ja kävin heppailemassa samaisen ystävän kanssa, ja minun polvessani oleva naarmu kutiaa. Paraneekohan se ikinä. 

No kylläpä eilen nauratti. Ihme hevosenilme. Turpani pitäisi tukkia.
Eilen, vaikka olikin hieman flunssa-alkaa-olo, päätin polkaista täältä kotoani Holzkircheniin hevosen luokse. Pyörällä. Matkan piti kestää vain tunnin, sillä kilometrejä oli mureat 29, mutta kappas; vastaan tuli tiesulkuja ja kiertoteitä, kiersin ympyrää moottoriteiden välillä, kiroilin tuskanhiestä pohkeisiin sattui, eksyin, olin 2,5 tunnin polkupyörämatkan ja kenties 50 kilometrin jälkeen vihdoin tallilla. No. Tulipahan urheiltua. Ja lähtipähän flunssan alku pois. Ja maistuivatpahan sitten viinit ja juustot paremmalle.

Ratsastusmaisemistoa.
Ja minä olen iloinen. Jostakin syystä raikas. Pintanaarmuissa on nyt vain 166 sivua, olen tiivistänyt sitä melkein 60 sivun verran, ja nyt paketti näyttää erinomaiselta. En tajua, miksi en ole ennen nähnyt sen suurimpia puutteita, jotka karsin pois ja neuloin kuriin. Nyt Pintanaarmuja menisi aivan varmasti suosikkikustantamoistani läpi, mutta se on Ntamo-romaani. Kuvakin on jo löytynyt, kansikuva Anni Halosen käsistä, katsokaa kuinka kaunis.

Kuva ja maalaus: Anni Halonen.
Kiitos teille lukijoille kaikista vinkeistä; alan markkinoida kirjaa täällä nettimaailmassa tiuhalla tahdilla syksyn aikana. Kirjabloggaajat voitte ilmoitella sitten, mikäli haluatte arvostelukappaletta. En ole varma, osaanko sitä tyrkyttää tai kehtaanko. On vaaniva olo, jos niin teen. Mutta annan ilomielin sitä arvosteltavaksi.

Julkaisu tapahtuu kenties silloin, kun olen New Yorkissa vaihtamassa vuotta uuteen; mikä olisikaan hienompaa kuin roikottaa kirjaa kattojen yllä ja kilauttaa skumppalasia yhteen elämäni ihmisen kanssa, toivottaa elämäni romaani tervetulleeksi maailmaan ja tuntea huimausta.

Ratsastusmaisemaa.
Tänään München on hiljainen ja vaiti. On jokin ihme kansallinen vapaapäivä. R on töissä toisessa osavaltiossa, missä ei ole vapaata. Runoilen tämän illan tai ainakin luen runoja. Ties kuinka monennen kerran elämässäni nautin Sylvia Plathista. Pitäisi kai siivotakin, mutta en ole tänään sellaisella tuulella. Voisin mieluummin sotkea. Heitellä vaatteita ympäriinsä ja hillua. Kengät jalassa kävelen joka tapauksessa sisällä. Unohdan ne välillä jalkaan, mitä väliä.

Huvittavaa. Keskellä Etelä-Saksan peltomaisemaa on tuollainen kyltti.
Onnittelen myös tätä kautta Juha Itkosta uutuusromaanista, joka julkaistiin tänään. Tutustuin Itkosiin täällä Münchenissä viime syksynä. Vahdin välillä pienintä poikaa, jotta vanhemmat pystyivät työskentelemään. Joten hahaa; olen ollut välikädellisesti mahdollistamassa tämän uusimman romaanin, Hetken hohtavan valon (aah miten kaunis kirjan nimi!) kirjoitustyötä.

Eläinystäväni ja eräs ainoista suomalaisystävistäni täällä.
Odotan kuulaana Suomeen pääsyä, jotta saisin käsiini tämän Itkosen uusimman, Leevi Lehdon kääntämän Ulysseuksen, Vera Valan esikoisromaanin, Fagerholmin uusimman ja niin edelleen ja niin edelleen. Lukeminen ei taida koskaan loppua, kun aina tulee lisää, ja vanhaakin täytyy muistaa.

Ja nyt mietin, tilaanko kotiinkuljetuksella sushia vai keitänkö pastaa. Ehkä pitäisi keittää pastaa, sillä hankin juuri toissapäivänä uusia vaellusvaatteita (outletistä, mutta kuitenkin), ja minulla on valkosipulia ja öljyä, eikä parempaa ole kuin pelkkä pasta oliiviöljyllä ja valkosipulilla sekä kirsikkatomaateilla kuorrutettuna. Mmm...

maanantai 13. elokuuta 2012

Hengissä sittenkin ja lisää voisin haluta!

Voi huikeus! Minulla on jalat rikki ja päässä sekamelskaa. Kirjaimellisesti. Sitä paitsi meinasin kuolla kivivyöryyn ja pudota 2300 metristä kuiluihin. Mikä tykyttävä viikonloppu takana! 

Maisemia Krünin ja Mittewaldin välissä.
Menimme autolla (kesti vain tunnin koko ajomatka!) vielä etelämpään. Lauantaina teimme kevyen vaelluksen alhaalla vuoristolaaksossa, mutta voi kamala, miten tulikaan pelättyä hengen puolesta sunnuntaina! Apua. Menimme mustalle, eli vaativalle, vaellusreitille. Se oli korkeintaan 2300 metrissä, eli ei mitenkään hengityksellisesti raskas, mutta kääks. Ei se mikään vaellusreitti ollut. Se oli kiipeilyreitti (vaikka kiipeilyreitti siellä oli vielä erikseen), jolta me kaiken lisäksi eksyimme puoleksi tunniksi ja olimme joutua kivivyöryn valtaan. 


Hiukankos tätä tyttöä pelotti! Onneksi pelastimme itse itsemme loikkimalla turvaan kuin gasellit, tai oikeastaan loikkiminen oli mahdotonta, kun jyrkästä rinteestä ei saanut mitään pitoa, joten ehkä mieluummin hyväksyimme tien kuin hämähäkit. Ainakin minä tarrasin vuoreen kiinni niin.


Ei olisi millään pystynyt kulkemaan viimeistä kolmea tuntia, mutta oli pakko. Jalkani ovat verillä. Rakastan vuoristoja, mutta uudet kengät on ostettava. Sitä paitsi jäädyin la-su yön teltassa. Nukuimme 900 metrin korkeudessa leirintäalueella, ja kyllä, siellä oli kylmä, vaikka päivällä hivottiin hellettä. Joten en ole oikein nukkunut ja lisäksi olen rampa. Mutta onnellinen rampa, kuinkas muutenkaan. Noista matkoista saa niin kovin paljon irti!


Tänään on viimeinen työpäivä ennen lomaa. Heppailua tiedossa myös, joten en ehdi kirjoituspuuhiin. Huomenna sitten, huomenna aloitan tuhannen tulimmaisen vauhdilla kirjailijan elämän. Kuulautta elokuuhunne!