perjantai 10. elokuuta 2012

Koululainen isolla pihalla

Moikkis! Olen juuri tai siis eilen hakenut runoprojektiani varten residenssipaikkaa Koneen säätiöltä. Päädyin hakemaan Koneelta mieluummin residenssiä kuin apurahaa, sillä tarvitsen KIPEÄSTI jonkin tyynen rauhan tyyssijan kirjoittamista varten vähäksi aikaa, kaukana R:stä, kaukana täältä.

Romaania varten hain apurahaa Kordelinilta. Toivon, että edes toinen noista tärppää, jotta saisin aikaa. Jotta taloudellisesti voisin pitää päivätyöstä tauon. Jotta pääsisin Suomeen pidemmäksi ajaksi kuin kannoillani kääntymään! Minulla nimittäin on ikävä Suomea. Näillä tuloilla (ja lomilla) siellä ei juurikaan käydä.

Muistutus vienoista mauista, joita näin eilen.
Ja niin. Mitäs tässä muuta kuin että nyt on yhtä typerä olo kuin aikoinaan ensimmäisillä kerroilla lähettäessäni käsiksiä kustantamoihin; sellainen, että olen tehnyt virheitä tai huonon hakemuksen. Ei; olen tehnyt surkean rääpäleen. Räpiköin kurassa. Nolo-olo. Syö minut, äiti maa! Tietääkö kukaan tunteen?

Olo on siis kuin epävarmalla seitsemäsluokkalaisella ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Tai sen koulupäivän jälkeen, kun on viimein avannut suunsa ihastuksen edessä. Tai kun ihastus on tullut perjantaina discossa puhumaan, ja koululaistyttö vain tuijottaa eikä uskalla vastata. Lopulta hän poistuu paikalta. Kuten tein minä vuonna yhdeksänkymmentäjotakin.

Siksi (ja säälittävien hakemusten kyhäämisten takia!) on pakko kaivaa esiin vahvimpia puoliani. Tässä taas esimakua, tällä kertaa ei Pintanaarmuista, vaan runo, joka kaipaa vielä työstämistä, mutta joka olisi tarkoitus sisällyttää kokoelmaan, jota toivon toivon toivon toivon saavani voivani pääseväni ihanaa työstää työstää työstää Saaren kartanon residenssiin:


Jos heräät ennen minua
on kokonainen viikko pilalla

puhun silloin silkkaa suomea
puhun pohjoiskarjalan murretta
puhun pilkut pois
tavutan hitaasti, selkeästi selkääsi
kiroilen ja parjaan 
ymmärrät äänensävystä

olevasi toivoton, olevasi minusta lähtenyt laakso
olevasi potku, olevasi kohdullani käyvä, uupumaan tuomittu pyhiinvaeltaja
olevasi henki, reikä, poika joka potkii

palloa voimankäytön ilosta
kanavoi siihen ripauksen kohtuullisuutta
sinun potkusi, sinun painosi ja voimasi, jotka lataat kaareen

Jos heräät ennen minua
on ilta, on hämärä

ovat marraskuussa murtuneet luut
vähintään tämä päivä
kaatopaikkakunnossa.

PS. Aika ahkeraa. Käyn hoitamassa Tina-tammaa joka päivä yli viikon ajan, koska sen omistaja on Suomessa lomalla. Matkalla Tinan luokse korjailen käsistäni junassa. Tinan luona hengitän syviä vetoja. Pesen sen iljettäväksi muuttunutta takajalan haavaa. Kotimatkalla rakastan käsistäni. Luen sitä ja vilustun!

6 kommenttia:

  1. Pitelen sinulle peukkuja tuon residenssin suhteen, aivan upean näköinen paikka. Tekisi terää minullekin, näin syksyn lähestyessä sitä haluaisi vetäytyä omiin oloihinsa ja vain kirjoittaa. Tosin tiedän, että jo yhden päivän päästä kokisin pienen kuoleman ikävöidessäni tytärtäni.
    Runosi on kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei varmaan pystyisi residenssöimään, jos olisi lapsia. Mutta odotahan, kun tyttösi kasvaa, niin menet sitten :)

      Toivon todella, että saisin paikan. Siis todella. Tarvitsisin kipeästi.

      Poista
  2. Hieno paikka tuo Koneen säätiön residenssi;)))

    Toivotan sinulle, Helmi-Maaria, onnea ja menestystä molempien hakemuksiesi kanssa!<3333

    Oikein ihanaa viikonloppua sinulle & co!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on todella kaunis residenssi. Toivotaankin parasta :) Ihanaa viikonloppua Tohmikselle!

      Poista
  3. Pidän nyt peukkuja pystyssä sulle,että saat niitä sekä apurahaa että residenssipaikan!

    VastaaPoista