sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kovaa merta, johon hujahdin

Mikä olen sanomaan, miten matkat aloitetaan, ja etenkin miten ne loppuvat; tulos riippuu mistä sen maistaa, näkee. Mutta sen sanon, että kotiin on mukava tulla. Aina, huolimatta siitä, kuinka arvokasta aikaa on tullut vietettyä toisissa olosuhteissa. Ja nyt minä olen väsynyt, vaikka viikon olen kuronut väsymyshaavaa umpeen.


Olen lukenut silmäni pyöreiksi, vaikka voisi luulla, että Italiassa on muutakin tekemistä. Kulmani kuluivat maatessani mahallani rantatuolissa, nojatessani kyynärpäihin, yrittäessäni lakata. Rosolina Maren rantaa huuhtova meri oli samea; siinä kulkivat puolet Italiasta ja Saksasta, kuulin myös englantia puhuttavan, ranskaakin. En ole suuri rantalomaihminen, mutta tällä kertaa oli liian kuuma muuhun. Suorastaan pyörrytti välillä. Jäätelökin piti hotkia, se suli pitkin ranteita, tahmeaan ihoon takertui, ja lakanoissa kiljui hiekka.


Teimme yhden päiväretken Venetsiaan. Se ei ole lainkaan huomaamaton tai epäpätevä, se on taideteos, koko kulmikas, rosoinen kaupunki. Ihastuin, kuten ihastuin aiemmin kesällä Veronaan ja eilen (hieman pienemmissä määrin tosin) matkatessamme viimeiseksi päiväksi Trevisoon; yhden illan kuljimme ihastuttavassa Chioggiassa, pikku-Venetsiassa, laguunin hohteessa.


Yksi elokuinen päivä Venetsiaa ei ole tarpeeksi; sinne on pakko palata. En osaa sitä vielä tarpeeksi kuvailla, tai ehkä en jaksa tänään. Parasta olisi kai myöhemmin syksyllä tai varhain keväällä lähteä uudestaan, sillä kuumuus ja turistimassat pakottivat vähentämään näkemisen määrää. Kuljimme siis vain kuten sotilaat kiiruhtavat, kiersimme katuja näimme epätoivon sillan, näimme piazzoja ja seiniä kondolista käsin. Istuin Grand Canalen rannalla juomassa valkoviiniä, nipistämässä R:ää korvasta, söin palan pizzaa hienon vaatekaupan ovella.


Ja siitä se lähti.
Ajatus paikoista, joissa olen muistanut olla.
En kirjoittanut lomamatkalla mitään. Keskityin lukemaan.En tiedä, kirjoitanko tälläkään viikolla mitään; olen jotenkin palamassa loppuun tai muuta. Teki hyvää olla viikko ilman yhteyttä maailmaan, kun puhelinkaan ei toiminut.


Mutta tämä tuli mieleen ja nyt se tulee ulos, sillä sormeni hinkuvat, kaipaavat sanoja, ja minä harjoittelen tänne elämästäni viidesosan. Sen jälkeen nukun, sillä matka vie yhä voimaa, se vei minua ja R:ää vähän kauemmas toisistamme ja tavallaan se pakotti huomaamaan mikä voisi tuoda takaisin, ja minä todella haluaisin takaisin yhtä lähelle kuin, ja me yritämme, kyllä, molemmat, ja minä itken ja nauran kun katson kuvia, jotka voisivat jatkua, ja jos ne joskus loppuisivat, en tietäisi mitä tehdä.


Joten:

Minä, jonka isosisko antoi ylen heti saatuaan kuulla olevansa tästä lähtien isosisko, olen oksentanut lähijunaan Münchenin lentokentän ja Hauptbahnhofin välillä. Sitä ennen olen nähnyt monta tornia, kiivennyt aina, eri kaupungeissa, kohti valoa. Oxfordissa näin kuluneita kattoja, punaista tiiltä; Lontoossa ymmärsin, etten pidä kaikista suurkaupungeista. Pariisissa näin Mona Lisan ja pelästyin, sillä se oli pienempi kuin olin ajatellut. 

Oslossa Munchin Huuto pakotti minut ajattelemaan luonnostelun tärkeyttä. Moskovassa olen unohtanut ajan; varpaani jäätyivät Gorkin puistossa talvisin, kun äiti vei sinne ulkoilemaan, tai kesäisin maneesissa, kun ratsastin väärin tai tipahdin hevosen selästä. Pietarissa kuljin Eremitaasin ohi, en nähnyt sitä mukamas, eksyin kai hieman enkä enää ehtinyt, sisareni kanssa menin siellä ravintolaan, missä lattia pyöri paikallaan. Olen kiivennyt Lofooteilla, missä punaisten puutalojen hehku sytytti toivon rauhasta. Teki mieli uida napoihin, etelään asti, jäätyä virroissa; aurinko mollotti taivaalla niin kuin se mollotti Oulussakin, Lapissa, Suomen kainalossa, oikean käden sormenpäissä, vaikka oli yö.

Berliinissä söin parhaan falafeldönerin, istuin ystävän kanssa vanhan lentokoneen istuimessa, olimme takapihoilla, pimeässä luolassa, missä sininen valo hyrräsi ja porukka tanssi kuin laine, jalasta toiseen; olivat ehkä toisen maailman puolella. Minä olen rakastanut Prahassa R:ää enemmän kuin juuri tällä hetkellä; kun nukuimme Tallinnassa vinossa kattohuoneessa, kun ongelmia ei ollut, kun ongelmat vasta tulisivat joskus, minä rakastan häntä tietenkin yhä, mihin se lähtisi, ylhäinen sekava tunne, etenkin kun tiedän että parempi olla hänen kuin vaeltaa kesäkuumalla Mongolian tasangoilla, hätistää kärpäsiä kimpusta ja huomata että niitä tulee aina lisää. 

Chioggian taloja.
Paraguayn punainen hiekka, tiilenvärinen maa, se paloi kun astuin siihen. Ilman kenkiä ei kärsi. Brasiliassa söin lihaa, taivaallisen makuista puoliraakaa pihviä, vaikka olin kasvissyöjä, ja Iguazun putouksilla tunnustin itselleni, etten koskaan lakkaa näkemästä, mikäli mahdollista. 

Trevisoa.
Veronassa minä olen ylittänyt joen keinuvin lantein, ajatellut amfiteatterissa, että tämä on miltei samaa kuin Ateenassa, missä paijasin kulkukoiran pentua yhden yön verran ja olin ottaa sen mukaani. Se oli kadonnut, kun seuraavan kerran menin etsimään. 


Ja anteeksi, mutta nyt on lopetettava, aion jatkaa tätä harjoitusta, paikkojeni tulvaa, sillä on niin paljon paikkoja joissa olen käynyt, ja niin suunnattomasti, joissa pitää vielä käydä. Terveisiä kuitenkin kaikille Italiasta, missä kuumuus ylittää sietokyvyn, missä talot ovat talompia kuin muualla.


4 kommenttia:

  1. ...ja yhä vain maailman pyörä pyörii....;)))))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyörii pyörii :) Toivottavasti ei irtoa radaltaan!

      Poista
  2. Helmi-Maaria, kirjoitit niin pitkästi, että vastaan siihen, mikä eniten kosketti.

    Ensinnäkin minunkin on pakko päästä Venetsiaan, ei enää Veronaan, sillä siellä tapahtui...se yksi juttu.

    Toisekseen, tajuan niiiin hyvin, mitä tarkoitat sanomalla, että haluaisit kuvien jatkuvan. Kun meillä oli kriisimme, katselin valokuva-albumeita, joita ennen digiaikaa tein todella paljon. Repäisin sieltä kuvan R:stä ja minusta kun olimme niin kuumassa huumassa toisistamme, että se hehkuu kaiken läpi. Laitoin kuvan yöpöydän laatikkoon ja katsoin sitä lävitse vaikeiden viikkojen. Melkein 30 vuoden huuma ei voi kadota väärinymmärrykseen. Minä selvisin hengissä tuon kuvan avulla ja nyt olemme taas me. Enkä ikinä, ikinä päästä sitä kuvaa pois likeltäni. Teinkö loitsun? En tiedä. Kaikki on aina korjattavissa, takaisin saatavissa, tulet syttyvät uudestaan...usko pois.

    Ihana suukkokuva!

    VastaaPoista