keskiviikko 8. elokuuta 2012

Napolin ihme

Kuten jotkut ovat korvansa umpeen saaneet kuulla: Tahar Ben Jelloun on yksi ehdottomista kirjailijasuosikeistani. Häneltä kun jotain luen, en koskaan pety.
Niin kävi taas. Avasin Napolin ihmeen ja tunsin kylmiä, kuumia väreitä. Tunsin vaihdevuoteni, jotka tulevat joskus vielä kohdalle. Tulin raskaaksi; isä on Ben Jelloun ja lapsi runo, jonka Napolin ihmeen tiimoilla sain aikaiseksi.
"Mietit, mitä heille tapahtui. Miksi onni yllättäen loppuikin? Gino sanoi että ero tuntui kuolemalta, se oli kuin kuivunut joki, ainiaaksi katkennut ääni."


Tahar Ben Jellounin Pyhä yö on sellainen teos, joka minun oli pakko ostaa omakseni, kun olin sen kerran lukenut. Antikvariaateista Jellounia löytää helposti. Luulenpa, että joudun ostamaan myös Napolin ihmeen, Seitsemännen portin, ahdistavan, mutta mestarillisen Sokaisevan pimeyden sekä Tuhat ja yksi taikaa-romaanin. Ne kaikki olen häneltä lukenut. Loputkin suomennetut teokset pitää saada lukea. Pakko saada.

Napolin ihmeessä kertoja, itseään tuskastuneeksi mieheksi kutsuva, Marrakesistä kotoisin oleva kirjailija ja professori Bidun, matkustaa itse ja vie lukijankin Napoliin. Hän vakuuttaa arvostelulautakunnan kirjoitussuunnitelmallaan, jonka tehtävänä on kuvata Napolia, ja voittaa matkan tuohon ihmeen kaupunkiin, jotta voisi kirjoittaa siitä suunnitelmien mukaan ja jättää tekstinsä kaupungin hoteisiin.

Hän on tyytymätön avioliittoonsa vaimonsa Fatuman kanssa. " - - miten olisin voinut puhua ihmiselle, joka ei enää nähnyt minua, ei enää erottanut minua toiseksi, sillä olin osa vaimoani kuin jokin hänen raajansa, näkymätön ruumiinosa, joka aiheutti kärsimystä samalla tavalla kuin sotilas kärsii haamusärystä - - tajusin että jokin minussa mureni, meni palasiksi, kunnes eräänä päivänä en enää nähnyt kuvaani peilissä." Palkintomatka onkin suuri helpotus; pesäero rikkinäiseen, onnettomaan liittoon, jonka pauloissa on pakko elää (tai pikemminkin kuolla) päivästä päivään. 

Bidun alkaa kirjoittaa vaimolleen kirjeitä saavuttuaan Napoliin. Niissä hän kuvittelee vaimonsa täysin erilaiseksi kuin mitä tämä on, ja kutsuu tätä kukkaseksi, Wardaksi. Hän ei odota vaimolta vastausta, eikä sitä saakaan, mutta hän kuvailee tälle kaiken näkemänsä ja kokemansa.

Bidun ajautuu omituisen puhelinsoiton johdattelemana aikoja sitten suljettuun köyhäinhoitolaitokseen, rakennukseen, joka kuhisee mm. rottia ja pimeää, Napolin likaista puolta. Siellä hän tapaa Mamman, vanhan naisen, joka on kuivaa ja kovaa multaa ja suolavettä, hedelmätön villi viikunapuu, jätekukkula, palanut kasvi, sisältä kellastunut hylätty puksipuu, rasvainen paperipala, suttuinen kirja, sammunut peili, kärpäsiä kuhisevista muistoista roikkuva levä. Napolin kasvot. Napolin ihme. Nainen, jolle ihmiset käyvät maksua vastaan kertomassa tarinansa, jotta Mamma ne ottaisi heiltä ja tuhoaisi. Kohtalot ovat pieniä, vaikeita elämiä. Surkeita tai avoimia loppuja.

Bidunille Mamma kertoo myös oman elämänsä, kohtalonsa, loppunsa. Bidunin on kerrottava omansa tälle järkkymättömälle naiselle. Hän tunnustaa rakkautensa Ize-nimistä unikuvaa kohtaan, jonka takia hän on alunperin ottanut osaa Napolin kirjoituskilpailuun. Ize on ollut Bidunin pakotie huonosta avioliitosta unelmiin. Ize on itse unelma, todellinen ja epätodellinen henkilö, johon kaikki rakastuvat. Ize on ollut Bidunin kirjeenvaihtoystävä jo kauan aikaa. Vaimokin on mennyt löytämään tämän vaarallisen suhteen sanat.

Napolin ihme on sellainen tarina, joka laittaa lukijan miettimään omaa elämäänsä. Se väittää, että myös kuviteltu elämä on elämää ja toisin päin; elämä voi olla kuviteltua. Se tuo esiin tahdon ja unelmien voiman, ihmismielen hullunkurisuuden. Mammakin huutaa: "Hulluja me olemme kaikki! - - Mutta hulluus ei ole sekavuutta, se on palmupuu, joka antaa kivettömiä taateleita, se on polte joka ei aiheuta kipua, se on poissaolevan suudelma, mustan laulajattaren karhea ääni, se on lennosta napattu silmäpuoli lintu."


Tämä koko romaani tuntuu unelta. Painajaiselta, kauniilta. Siinä tuodaan esiin myös kirjailijan elämää, onhan Bidunkin sellainen. Hän esimerkiksi väittää, että parhaiten voi kirjoittaa sellaisista paikoista, missä ei ole koskaan käynyt. (Huomautus: niin voi. Esim toisessa romaanissani vien päähenkilön Lähi-Itään, missä en ole koskaan käynyt, ja palaute on ollut sellaista, että Istanbulin - miksi jotkut paikkaa ovat luulleet - voi haistaa ja maistaa, nähdä!)

Bidun kokee Napolissa rakkausjutun Avan kanssa. Hän luulee, että Ava on Ize. Hän kokee syntymänsä ja loppunsa Avassa, kunnes pysähtyy totuuden, eli oikean Izen astuessa eteensä. Mamman vedellessä viimeisiään Bidun painaa päänsä tämän vatsan päälle ja kuulee elämän: "Se oli Napolin vatsa, ruton ja koleran aikojen Napolin, valloitetun ja vastarintaan nousseen, salaisen ja laittoman Napolin, tappajalasten hulluuden ja mustiin pukeutuneiden leskien väsymyksen muuttaman Napolin, sen Napolin joka hikoilee lihavassa ruumiissaan silmät puoliummessa ja jalat harallaan iltatuuleen."


Bidunin piti viipyä Napolissa kaksi viikkoa. Hän jääkin sinne viideksi vuodeksi. Kun hän palaa kotiinsa Marrakesiin, on tyhjän tilalla uusi tyhjä.

Minä olin hiljaa tämän luettuani. Olen mitä ilmeisimmin imenyt Jellounista vaikutteita kirjoitustyyliini (vaikka ensimmäisen kerran luinkin häneltä mitään vuonna 2007), mistä olen vain ylpeä. Tämä herra on kirjallinen jumalani. Kuten Duras on jumalattareni. 

Mikäli haluatte hiljentyä, viipykää tässä.

PS. Kaikki muut kuvat, paitsi ylin kirjakuva, ovat Kiosked Image Bankista hakusanalla Napoli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti