sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Oktoberfesteilyä

Se erinomainen puoli Oktoberfesteilyssä on, että kun aikaisin aloittaa, päätyy myös nukkumaan varhain. Kuten minä; kello kuudelta illalla! Muut jatkoivat aamukahteen. Ihmettelen millä eväillä.

Brezeliä!
Tänä vuonna meillä ei ollut pöytävarausta, ja epäilimme, pääsisimmekö lainkaan sisään telttoihin, mutta tsadaa; ystäväni rouva I järjesti meidät kaikki seitsemän weißbier-aamupalastelijaa vippaskonstilla sisään. Eli siis lainaamalla rannekkeita muilta henkilöiltä. Joten olimme kuin olimmekin teltassa! Vessajonot olivat hirveät, ja ulkona sisäänpääsyä jonottava kansa kuin karjaa. Tuntui melkein joukkoharhalta.


Huvipuistolaitteet jäivät kokematta. Menemme ehkä tänä iltana hurjastelemaan, tosin en tiedä, jaksaako tuo R. Minähän heräsin sitten jo aamuviideltä. Pyörin sängyssä seitsemään. Ja tähän mennessä, kello kahdeksalta, olen siivoa pöräyttänyt koko eilispäivän aamupalasotkut pois. Epäilen, että nuo muut nukkuvat puoleen päivään, joten ehdin hyvin hengailla. Ja lukaista, esimerkiksi, kirjan nimetlä Poika (kiitos Karoliina, se tuli eilen perille!) tai plärätä ystäväni Sintsan lähettämää vegaanikeittokirjaa (kiitos Sinde, se tuli eilen perille!) tai esimerkiksi, tättärää, pakata laukkua huomista varten. 

Perinteinen Weißbierfrühstück sisältää weißwurstia (yyyh, nein danke!), brezeleitä ja obazdaa.
Sillä Suomi-Finland juhuu, täältä tullaan illalla!! Vielä tämän blogin kautta voisin mainostaa, että kiertueeni on seuraavanlainen: 2.10. Tampere, 3.10. Helsinki, 4.10. Kouvola, 5.10. Kotka, 6.-8.10. Helsinki. Että jos jossakin välissä ehtisin kaiken nähdä, olisi maailma kallellaan. Mutta yrittäkäämme, ystävämme! 

Pinossa!
Iloista sunnuntaipäivää kaikille Oktoberfestien jälkipäiväläiseltä, jolla ei, hahaa, ole lainkaan pää kipeä, vaikka eilen tuntuikin siltä, että katot leijuivat ilmassa ja jalat keskitaivaassa. Sitä paitsi menen tänään ratsastamaan tuonne huokean, hailakan taivaan alle.


keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Tai muuta sellaista

Vohveli tuoksuu meille asti. Oktoberfestin tuoksu on lähtemätön, palaava. Koko kaupunki tuoksahtaa iltapäivisin, varsinkin, vohvelille, paahdetuille pähkinöille, hattaralle. Meiltä on tasan kaksi kilometriä, eikä senttiäkään päälle, Oktoberfest-alueelle Theresienwieselle. Kun tulen töistä kotiin, pökerryn makeasta ilmasta. Törmäilen mekkoihin pukeutuneisiin naisiin ja tyttöihin, nahkapäntsimiehiin, nauruun. 

Päivän tuotos.
Oikeastaan pidän tästä. Että tämä kaupunki on elossa. Karttelen keskustaa, todella näihin aikoihin ja kesällä, mutta muuten München hengittää kuin laulu. On piristävää nähdä iloa. Täällä on vielä kesä, tai ainakin sen jälkilämpöä. Yöt kylmiä, päivät jopa niin lämpimiä, että pitää riisuutua vähemmäksi. Paitsi että huomenna sataa. Toivottavasti ei liikaa viikonloppuna, jolloin sittenkin vihdoin ehdimme festeille.

Meille tulee huomenna R:n lapsuudenystävä kylään. Hän on psykologi. Yritän SILTI houkutella hänet ostamaan dirndlin perjantaina, kun minä ja R olemme töissä ja tuo ystävä yksin kaupungilla. Koska aion itse kulkea koko lauantain mekossa. Tahtoisin uuden, pidempihelmaisen, mutta no. Ehkä ensi vuonna. 


Vuoden takaista Oktoberfestailua.
Suomi-koulussa on mukava opettaa, by the way. Minulla on aivan ihana, 10 oppilaan ryhmä. Vaativakin, sillä siellä on täydellistä äidinkieltä osaavaa väkeä ja sellaista myöskin, joka ei ymmärrä juuri mitään. Pidän opettamisesta aivan niin hulluna, että olen jopa puolivakavissani ehdottanut R:lle, että muuttaisimme Suomeen. Sittenkin. Mutta sitten taas on tämä München. Kyllä kaupunkiin voi olla niin ihastunut, että pelkästään sen takia jää. Kuten me. Että ehkä riittää, että opetan suomea kerran viikossa ja loput ajasta haaveilen.

Iltahuurteinen meneillään. Minulla. Olen tekstisuossa. Olen juoksuhiekassa. En osaa enää. En ole koskaan osannutkaan, esimerkiksi uida kunnolla, uin pelkkää koiraa. Kuuntelen Smashing Pumpkinsia juuri. Olen avannut englanninkielisen työni. Ehkäpä pääsen teen avulla pitkälle illan kaartuessa yöksi. Tai ehkä räjähdän kuin kurpitsa. Söin nimittäin juuri itseni ähkyyn omenapiirakasta, jonka jossakin välissä kiireistä päivääni ehdin leipoa. Ihmettelen vieläkin, että miten ja miksi.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Kirjakkuutta!

Sofi Oksanen täräyttää Müncheniin. Sattuipa niinkin sopivasti, että tulen Suomesta oikeaan aikaan takaisin, jotta voin tiistaina 9.10. mennä kuuntelemaan, kuinka Sofi lukee Stalinin lehmiä saksaksi. Olen iloinen; pala suomalaista kirjallisuuskenttää täällä, tyrkyllä, tuosta noin vain! 


Sitä paitsi olen hieman ymmällä. Jos ja KUN aloitan opiskelut täällä tammikuussa, minun on myös pakko työskennellä, jotta pystyn elämään tai ainakin syömään sekä viipyilemään, ja nyt olisi tarjolla koko opintojen ajan jatkuva työsuhde; he tahtovat pitää minut. Eilen oli työpaikkakokous tai pikemminkin iltaruokailu, ja siellä kävi ilmi, että jatkumoa olisi tiedossa ilman loppua. Voisin kyllä ehdottaa hieman vähempää tuntimäärää. Jotta ehtisi sitten töiden, opintojen, R:n ja kaiken maailman himojen (kuten lukemisen, vaeltamisen, juoksemisen, ratsastuksen, suklailun jne.) ohella kirjoittaa. Olenhan sentään ensisijaisesti kirjoitusmaailman lapsi.


Hieman (sitä paitsi) ahdistaa ajatus siitä, että jämähdän tuonne, missä en edes työskentele täydellä sydämellä, mutta ehkäpä kaiken voi kääntää pelkästään hyväksi ahdistukseksi; onpahan tiedossa rahoitusta opinnoille! Ja opintojen jälkeen muutaman vuoden päästä voin sitten sanoa kiitos kiitos, heipähei. Pitäisi vain jotenkin syöttää itselle jaksamisvoimaa, jotta todella jaksan muutaman vuoden tätä samaa. Onneksi on sentään 6 viikkoa lomaa per vuosi. Muutenhan sitä ei erkkikään ehtisi!


Tämä viikko on huokea hujahdus arkeen; aikaa kirjoittamiselle on oikeastaan vain aamuisin. Kuten nyt, kun heräsin liian myöhään kirjoittamaan, enkä saa aikaiseksi mitään. Mitään, mitään, en. No, mutta ainakin ajatukset raksuttavat, ja se on tärkeintä, voin työstää kaiken mielessä ja oksentaa paperiin, kunhan ehdin. 

Tuossa vielä muutama kuva viikonlopulta. Voi suloutta! Ja oooooh. Siskoni ottaa koiranpennun. Juuri sopivasti sillä tavalla, että ehdin majailla hänen nurkissaan koiravilinässä ja ihastella. Ja ONNEKSI R näkee sen myös. Ehkä se sanoo sitten, että okei, okei, koirat ovat kivoja. Mutta niin; vaikka kuinka koirakuumeilisin, juuri nyt, näiden opintojen, työelämän, kirjoittamisen sekä muiden kiireiden keskellä, en kyllä voi kuin haaveilla. Vielleicht in der Zukunft!

maanantai 24. syyskuuta 2012

Hulppeaa huipulla

En ole koskaan halunnut hypätä pilviin yhtä paljon kuin halusin lauantaina. Olin vain 2500 metrin korkeudessa, mutta pilvet jäivät alle; ne olivat pehmeä, valkoinen meri, ja minä uskalsin pudottautua.

Merien meri.
Kuvat kertovat enemmän kuin sanani koskaan. Kävimme Dolomiiteilla vaeltamassa, tarkemmin sanottuna Etelä-Tirolin alueella, ja vielä tarkemmin huiskittuna Alta Pusterian tienoilla, tuolla esimerkiksi, noiden kolmen huipun kyljessä, mutta emme kiertäneet noita huippuja (mikä lenkki sopii myös by the way sellaisille, jotka eivät ole koskaan urheilleet), vaan ohitimme ne, ja jatkoimme vähän ylemmäs ja paljon kauemmas. 


Ystävämme vanhempien hotelli (tai pikemminkin todella kotoisa majatalo, missä nukuin yhtä hyvin kuin nukun omien tai R:n vanhempien luona!) sijaitsi (ja yhä sijaitsee) Toblachissa, aivan keskustassa, ja voi kuinka herttaista väkeä siellä olikaan. Suosittelen lämpimästi tätä pientä majataloa kaikille. Sieltä on loistavat kulkuyhteydet vaellus-, hiihto- ja laskettelupaikkoihin. 

Dolomiittien kohoumakohta: kolme huippua, joita kutsuin uskaliaasti hampaiksi.
Majatalon vieressä tönöttää vaaleanvihreä, kaunis kirkko, joka helähtää soimaan aamuvarhain, joten jos ei ole tottunut kellojensoittoon, suosittelen korvatulppien hankintaa. Minulle tuo oli musiikkia, jota kuulen kotonakin päivittäin, tosin en aivan noin korvanjuurelta saakka. 

Up we go!
Hipaisin siis viikonloppuna taivasta, ja voi mitkä jäljet tuosta hipaisusta jäivätkään. Vaelsimme lauantaina kuutisen tuntia, minkä päälle pitää laskea vielä parin tunnin ihastelu- ja lounastauot. Valitettavan usein vaellusravintolat vuorten huipuilla tarjoavat halpaa ruokaa kalliiseen hintaan, mutta aaaaaah, onneksi mukana oli paikallinen ystävämme, joka tiesi, mistä naruista vedellä; saimme yliherkullista ruokaa kohtuulliseen hintaan lähempänä aurinkoa kuin tavallisesti. Suosittelen täten tätä vuoristoravintolaa kuin majakka!

Vuoristovettä järven muodossa, noin 2500 metrin korkeudessa.
Vaellusreissu painoi pohkeisiin kipua, vaikka emme kiivenneet kuin ehkä tunnin tai kaksi, ja loput ajasta oli alastuloa. En pidä alas tulemisesta. Ylöspäin on taivaanmakuista mennä, mutta argh, alas tullessa vaelluskenkäni ovat kuin helvetinpiikit. Pitänee oikeasti ostaa uudet kengät. Alastulo on mielestäni myös raskaampaa kuin kiipeäminen. 

Awwwww! Niin on nättiä, että tirahdus sentään!
Ja oih, kulinaariset nautinnot olivat viikonloppuna iskuja sydämeen, sähköiskuja nimittäin, ja suolistoni laulaa vieläkin onnesta. Olen täpötäysi ja ihastunut. Kyllä nyt kelpaa kirjoitella sekä jopa työskennellä! 

Kesän kuivaama joki. Taikka kivijoki. Kuinka sen nyt näkeekään.
Kauneutta viikkoonne!!

PS. OOh, arvokkaasta tuotoksestani Minä rakastan sinua nuoresta miehestä on ilmaantunut uusi arvio, kurkatkaapas Marken blogista!

perjantai 21. syyskuuta 2012

KK

Kiitos Anna Elina! Blogimaailmassa on se hyvä asia, että ns. reaalimaailman OIKEIDEN ystävien lisäksi saa blogiystäviltä tukea. Teitä on monia, mikä on muikistavaa, lämmintä, huisia, joten kiitän kaikkia!


Olen kirjoituksen lumoissa, tänään, R tuli eilen kotiin, olin juuri käynyt ratsastamassa ihanalla Tina-tammalla, joka oli niin laiskalla tuulella, että jalkalihakseni rutisevat tänään, valmistin pizzaa (jota saamme illalla oikein italialaisten käsien taittelemana!), saanut äidiltäni Kodinkuvalehti-suklaa-lähetyksen (kiiiiitos!), sanoin: eihän tehdä enää mitään. En jaksa.

Joten sänky kutsui, kodinkuvalehtirupeama (KK on lempilehteni!), ja nyt on aamu, se sujuu taas, kirjoittaminen, enkä muistaisi mennä töihin ellei olisi pakko. Tuolla on pikkuinen lukunäyte englanninkielisestä tekstistäni. Cheers. Italia, Italia, Italia soi. Vuoristo, Alpit, olen onnellisten tähtien tyttö!

torstai 20. syyskuuta 2012

Harhailen väärissä maailmoissa

Tänään ajatukset heittelehtivät, aamu ollut karhea; heräsin yöllä kolmelta (kuten aina), ja vastapäisen talon valokuvaaja oli hereillä; säikähdin; koko sen pitkä koti oli valaistu. Ehkä se pakkasi muuttolaatikoita, sehän lähtee pois, en tiedä milloin genau, mutta lähtee, ja minusta on kummallista nähdä selkeästi toisten kodit.

Loppuyön uneksin hänestä; ei. Uneksin käsiksestä, jossa hän on. Ja minä olin päähenkilö, yhtäkkiä, enkä tänään pääse sisään englanninkieliseen käsikseen niin kuin pitäisi. Takkuilee, mikä siinä on, että kirjoitetuista otoksista tulee unikuvastoa, vähintään.

Englantilaisen puutarhan loistoa.
Tästä huomaa, ja muustakin, että kun kunnolla eläytyy kirjoitustyöhön, tulevat tapahtumat läsnäoleviksi. Sitä on ikään kuin mukana kirjansa maailmassa sen työstövaiheessa (ja pian työstövaiheen jälkeen); hädin tuskin todellisuus erottuu alta. Tuossa päivänä jonkinmoisena ahdistuin kesken juoksulenkin; pimeä laskeutui ylle, kuvittelin kaiken sen pahan, mitä englanninkielisessä käsiksessä työstin, ja palasin kotiin. Jokainen pikkurasahdus kotona sai ihoni hyytymään. Olisi ehkä parempi, jos R olisi aina kotona. Hän olisi oveni takaisin oikeaan elämään. Ei tarvitsisi antaa mielikuvituksen vallata.

Huomisiltana ajan tästä läpi.
Pitää mennä kohta töihin. Jaksaa sitä, että yhä olen täysin eri mieltä joissakin asioissa kuin ylihuolehtivainen työtoveri, enkä jaksa hänen epäluottamustaan, jota hän pilviselvästi minua kohtaan tyrkkii. Jos tämä näin jatkuu, sanon suorat sanat enkä säästele. Mutta eihän se tietenkään jatku, näin. Tänään tulee kolmas työtoveri saikulta takaisin, ja hänen seurassaan ylihuolehtivainen kollega on aivan erilainen kuin pelkästään minun. Puuh. Miksi aina, missä tahansa ihmissuhdeasiassa, on jonkinlaisia ongelmia. Miksi ei voisi vain sujua. Etenkin kun kummatkin kollegani ovat hyvin miellyttäviä henkilöitä.

No. Illalla edessä ratsastusta; junamatkalla muistivihon kanssa työskentelyä; pitää rakentaa henkilöhahmoajatuksistani jonkinmoista taulukkoa. Rakentaa päähenkilöistä ehjät. Pitää unohtaa leipätyö, joka ei onneksi tule olemaan loppuelämäni leipätyö, ja huomenna sitä paitsi ylitän taas kahden maan rajat. Italia, Italia. Here we come! Hauskaa viikonloppua! Ja ihihiii: vieläkin iloitsen Suomen matkastani!

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Valitsin Suomen!

En menekään sitten odottamaan lippujen saantia Skunk Anansien tai The Gossipin keikoille. Tämän laahaajan piti valita: joko ostan LIIAN kalliit lentoliput Suomeen (okei, halvempiakin olisi ollut, mutta tahdonko matkustaa 14-18 tuntia sinne ja toiset takaisin..no, en tahdo!) tai sitten menen musiikkielämyksiin, ja tietenkin, tottakai, ostin lennot. Alkaahan tuota salmiakkihammastakin kolottaa jo vähän turhan paljon. Ja oi, karjalanpiirakkaa himoitsin jo muutama viikko sitten. JA ihmiset, voi, ihmiset. Kerrankin. Nähdäänhän!

Tulen kuin juoru 1.10. (myöhään illalla!) ja viivyn tasan viikon. R tulee vähemmäksi aikaa perässäni. Hurraa! Viikkoon pitäisi mahduttaa visiitti Tampesteriin, pari yötä Kotkaan ja tietenkin, oh, Helsinki-laatuaikaa täytyy olla tarpeeksi ellei liikaa(kin). Lisäksi tahdon käväistä veljien perheiden luona Rajamäellä ja Kouvolassa. Mökkiin meneminen jää tältä erää. Ei haittaa. En tahdo liian hektistä viikkoa. 

Kuva: Kiosked Image Bank
Nyt kun malttaisin vielä pysyä saappaissani pari viikkoa. Sitä ennen pulahdan sinne Italiaan perjantaina, vaellan Alppien katveessa, tulen sunnuntaina takaisin, ärsyynnyn töissä (argh, on hieman näkemyseroja ylihuolehtivaisen jenkkikollegan kanssa, ja yritän pitää pihinät sisälläni, mutten tiedä, räjähdänkö silti!), opetan pari kertaa Suomi-koulussa (tänäiltana on eka kerta!), ehdin sittenkin myös Oktoberfesteille (lennän siis vasta maanantaina Suomeen) ja KIRJOITAN. Epäilen, että Suomessa en ehdi tarinoimaan.

Joka tapauksessa tänä sateisena, jyrkkänä keskiviikkona olen iloinen siitä, että pääsen käväisemään Suomen kamaralla. Laukut tyhjinä tulen, jotta pääsen takaisin ne herkuista ja luettavasta täysinä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Englantilaista vyörymää

Miten iloinen voi iloinen kirjailija olla?!? Tiedättekö miltä tuntuu, kun oma, vierasmaalainen elämänkumppani voi kerrankin, endlich, lukea tekstiä. Siis miten mukavaa, että hän kerrankin näkee, millaista on kirjoittaa, millaista tekstiä minusta tulee, miten tekstiä työstetään, miten voi jakaa ajatuksia, millainen on minun ääneni.

Olen tekemässä kenties virheen, kenties en lainkaan. Sääntö numero yksihän on, että älä koskaan luetuta tekstejäsi lähimmäisilläsi. Sillä mitä luultavimmin nämä lähimmäiset eivät ymmärrä fiktion ja tosielämän rajaa, mitä luultavimmin he sekoittavat kertojan sinuksi jne. jne., ja kaiken lisäksi he ovat jäävejä sanomaan yhtään mitään.

Tämä projekti on henkilökohtaisen vuoren valloitusta!
MUTTA astun liukkaille jäille: aion luetuttaa R:llä englanninkielistä käsisyritelmääni aina, kun saan sitä valmiiksi. Eilen kirjoitin 10 liuskaa tuosta noin vain. Ja R luki sen, tuosta noin vain nopeasti kaiken, ja sehän on sen merkki, että ei ainakaan kömpelyydellä ole pilattu alkumetrejä. En ota häneltä muuta palautetta vastaan tässä vaiheessa kuin että hänen on sanottava, jos teksti matelee eteenpäin tai jos juoni on epäuskottava ja tylsä. Ja tietenkin tsemppikehuja kuulen mieluusti, mutta olen oppinut ottamaan kehut vastaan vain yhdellä korvalla. Etenkin tutuilta, etenkin siinä vaiheessa, kun teksti on keskeneräinen ja vasta alussa. En siis anna painoarvoa minkäänlaiselle muulle kritiikille kuin "mielipiteille" juonesta ja kulusta.

Suomeksi kirjoittamisesta tämä englanniksi kirjoittamiseni eroaa siten, että teksti on juonipainotteinen. En kikkaile kielellä, ja voi millaista suunnittelutyötä teen. Uutta itsellein. Yllättävää on huomata, että pidän suunnittelusta. Ennen olen sanonut pöh kaikelle, mikä pitää sisällään tekstin etukäteen pohtimista.


Tekstiä tulee miltei yhtä nopeasti kuin suomeksi, mistä olen yllättynyt, ja kieli on kaunista, mistä myöskin olen yllättynyt. Luulin, että jos ei kirjoita omalla äidinkielellä, jälki on kuivakkaa, mutta eipä ole. Siinä on hipaisu minun suomalaista tyyliäni, pikkuisen poetiikkaa, sopivasti säröjä. Sanakirjaa pidän vieressä, sillä joitakin sanoja täytynee hakea, mutta vielä en ole siihen turvautunut. Ensimmäisen version yritän kirjoittaa samalla lailla kuin suomeksi; tarttumatta mihinkään, kirjoittamalla vain. Toisella kerralla voin lisätä sanoja, joita tarvitsen.

Olen niin innoissani, että pöksyistä meinaan hyppiä pois! Ei luonnollisestikaan tee mieli mennä töihin, nimittäin pitkän kirjoitustauon jälkeen on vuorossa taas tämä, mikä aina iskee: maaninen kirjoitusvaihe. Herään varhain, kirjoitan ennen töitä, tulen töistä, kirjoitan koko illan (lukuun ottamatta juoksu- tai pyöräilytaukoa) enkä tapaa ketään. Hevosen selässäkin tulen työstämään tätä. Ajatuksissa ratsastaa. Ystäville taas pitää selitellä. Että miksi ei, tai että missä olen. Onneksi tähän mennessä ymmärrystä on löytynyt, mutta voi kuinka pelkään, että menetän henkilöitä elämästäni tällä tavalla.

Ja nyt kun työskentelen englanniksi, en ole lainkaan peloissani, enää, nyt kun alkuun ollaan päästy. Nautin, voi kuinka nautinkaan. Juoni on mainio, aika kiero, siinä on rippeitä kauhusta, joten en tiedä, kallistuuko tämä sitten jännityskirjallisuuden puolelle. Mikä olisi uutta minulle, kirjailijana. Olen varastanut röyhkeästi R:n serkun tekemät temput, ja kuten suomenkielisissäkin teksteissäni, käsittelen naiseutta, äitiyttä (tällä kertaa siis äitiyttä, en lapsettomuutta!), voimaa. Kostoa. Inhoa. Kaipuuta. Vangitsen erään henkilön pitkään piinaan.

Viime syksyn satoa.
Sain eräältä kustannustalolta tuossa hylsyn, muutes by the way. En tiedä, mitä käsistä se koski (voisivat edes sen ilmoittaa). Mutta sanotaanko, että eipä haittaa ollenkaan. Jos Suomessa hylätään, olen varma, että isken kultasuoneen esimerkiksi Englannissa. Odotellaan vain, niin parin vuoden päästä siellä on hyllykaupalla myynnissä psykologista ihmissuhdekertomusta suomalaiskirjailijan käsistä! Sitten vain pitäisi päättää, suomennanko sen itse ;)

(Tämähän on sitten vain buustausta...itsekehuskelua ei niinkään..eihän sitä jaksaisi unelmoida, mistään, jos ei vähän hehkuttaisi ja luottaisi työn alla olevaan projektiin!) Ja siis ihaninta on se, että minun R:ni pääsee vihdoin lukemaan minua. Sitä olen odottanut jo kuin pientä palavaa kiveä kämmenelleni avaruudesta. Kirjoitan tätä käsistä vain itselleni ja R:lle, ja jos tästä jotakin hyvää muodostuu, uskallan lähestyä ulkomaisia kustantajia ja sitten unelmoida enemmän jostakin sellaisesta kuin kansainvälisistä kentistä. Nyt riittää, että minun poikaystäväni, ehkä tuleva avioliittolainen, näkee, mistä puusta kukat kasvavat.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Kellot soivat

Olen mennyt tottumaan erääseen asiaan; kelloihin. Ne soivat tasatunnein. Joka puolella. Täällä on rykelmä kirkkoja, ja niissä on suuria kupoleita, jotka kätkevät sisäänsä tuhansia kiloja kellomateriaalia. En herää niihin enää. Mutta olen niin tottunut, että heräisin, jos ne eivät soisi.

Kellot soivat myös sisälläni: The Gossip tulee tänne! Skunk Anansie tulee tänne! Kuka muu tulisi vielä? Ilahtuisin ystävien vierailusta. Tai perheihmisten. Mutta toivottavasti lippuja noille keikoille on jäljellä vielä parin viikon päästä, jolloin saan seuraavan palkan, ja voin ostaa itseni musiikki-iloiseksi. Voi kun tutisen.
Hulluhko joutsen juopumassa järvestä.
Olen unohtanut, kuinka hulppeaa on käydä kuuntelemassa musiikkia livenä. Muisti virkistyi lauantaina, kun käväisimme tunnelmoimassa Flowerstreet-festareilla. Onnistuinpa saamaan jopa nimmaroidun levyn Simeon Soul Chargerin pojilta, kun rempseästi vain pakotin heidät juttusille kanssani. En ole vielä ehtinyt kuunnella levyä, mutta livenä tuo bändi sytytti meidät kaikki ja koko hämärän, täydehkön hallin. 

Fanikuva, cheese!
Täällä tuntuu olevan musiikkiasiointi kohdallaan. Pikkufestareita järjestetään melkein joka viikonloppu, ja keikkoja tuppaa koko ajan. En kirjallisuuskiireiltäni ehdi ikinä mihinkään, joten oli suorastaan hekumaista pitkästä aikaa musiikkisoitua. Heti tuli hinku muillekin keikoille. Nimeä keräämättömien artistien taitaa olla helppo aloitella uraansa Saksassa. Keikkailemalla, nimittäin. Yleisöä riittää. Ja keikkapaikkoja. Ja tunnelmaa.

En lakkaa ihailemasta joutsenia. Otin niistä tusinan kuvia, ainakin.
Touhuisat olivat kaksi viimeistä päivää, joten tänään, arvon vapaapäivämaanantaina, jona olen pakottanut R:n töihin toimistolleen (kyllä, tunnen syyllisyyttä siitä, että omin kotimme!), viskon tekstiä eteenpäin kuin maannielemä miekka. Sitä paitsi eilen kävimme Starnberger-järvellä ajelemassa (skootterikullalla) ja kävelemässä, ja oli ihan kesä. Joutsenet valkoisen lisäksi harmaita, jäätelö italialaista, mangoa ja suklaata, siivissäni kultahippuja, aurinko leikkimässä pinnalla. Emme menneetkään vuoristoon asti vaeltamaan, kuten halutti, sillä nukuttiin vahingossa kymmeneen; oli turhan myöhäistä lähteä. Minä hullu kun tahdon kammeta itseäni tuntikaupalla ylös ja alas pitkin kivisiä siltoja. 


Mutta skootterointi on kivaa (puuduttaa tosin kankkumuskeleita enemmän kuin kirjoittaminen!) ja ihailen taloja. Stanbergerissä asuu eniten miljonäärejä. Se kertonee paljon talojen koosta ja ulkonäöstä. Harmi vain suurin osa lukaaleista on korkeiden aitojen takana piilossa. Mielestäni kauneuden pitäisi antaa näkyä. Rehottaa kuin viinin poskilla. Talojen posket suorastaan anovat, että ohikulkija tulisi sisäänsä. Voi kun yksi niistä joisi minut jonakin päivänä!

Sunnuntaipilailua pappaparan päällä.
Ja sitä paitsi tsadaa: pääsen yllättäen ensi viikonlopuksi Italiaan, Süd-Tiroliin. Siellä saa vaeltaa sielua täyteen. Ja kaiken lisäksi Alpit ovat syys-lokakuussa kauneimmillaan värien vuoksi. Pääsemme majoittumaan ystävän vanhempien hotelliin ILMAISEKSI. Kuinka hehkeää. En ehdi sitten tänä vuonna Oktoberfesteille, muuten kuin töiden jälkeen iltaisin hurjastelemaan huvipuistolaitteisiin ja syömään suklaalla kuorrutettuja hedelmiä, ja ehkä kahden viikon päästä jos en lennä vielä lauantaina Suomeen (niin siis ei, ei ole lentolippuja vieläkään, tänään ne on pakko ostaa!) mutta eipä haittaa. Siellä ei ole tänä vuonna vanhanajan Oktoberfest-aluetta, mikä on paljon tunnelmallisempi kuin tuo iso möykky Theresienwieseä. Paljon mieluummin menen Italiaan. Se on vienyt sydämestä pintaverisuonet pois. Hullu, samea Italia! Kuinka pistävää onkaan asua niin lähellä sitä.


Kiintoisaa viikkoa kaikille!

perjantai 14. syyskuuta 2012

Kengällinen rauharupeama

Uunissa paistuu tomaatti-mozarella-pizza. Odotan kieli urheiluhousujen alla (sillä vyötä ei ole, kuten sanonnassa) sen valmistumista, sillä läkähdyn, kävin viimeisen kerran kuntosalilla tällä erää. Nimittäin jäsenyyteni lakkautuu, kun vuorokausi vaihtuu. 

Siinä on urheilua kerrakseen, että käyn ratsastamassa kahdesti viikossa ja juoksen tai pyöräilen kolmesti. Ja siinä, että pääsen Alpeille silloin tällöin vaeltamaan selkä köyryssä ja nenä valppaana. Ja siinä, että tilasimme työpaikan tyttöjen kanssa jokaiselle oman kuntopallon. Ja siinä, että töissä tulee olemaan rankkaa uusien lasten takia. Nytkin olen puhki.

R huvittelee jossakin, aina se huvittelee kun minua ei huvita, ja minä jökötän itsepäisesti kotona. En ole enää niitä tyttöjä, jotka rentoutuvat parhaiten alkoholipitoisissa huvituksissa, vaan niitä, jotka tarvitsevat rauhan. Tosin odotan kyllä jo Oktoberfestiä. Pistän viikon päästä lauantaina dirndlin päälle ja menen kukkoilemaan. Pitäähän rauhoittumaan päin olevienkin tyttöjen välillä pistää koroilla koreasti.

Häh?? Mikähän tuo vihreä palkki tässä kuvassa on...?
Ja sitä paitsi apua, ostin kengät tänään vaikka en olisi saanut, sillä kukkarosta näkyy jo pohja, mutta eihän noita voinut vastustaa, kun ne huusivat yksinäisyyttä kaupan hyllyllä, ja jotta en olisi liian materialistinen, ostin myös kurpitsan. Ehkä se lohkeaa keitoksi tässä kuulaina syyspäivinä. 

Äidilleni toivotan vielä tätä kautta oikein letkeitä onnitteluja! Hieno saavutus on kupsahtaa kuudenkympin ikään. Toivottavasti sinulla on ollut iloinen, kaunis ja kuulas päivä! Ja toivottavasti pikkuinen lähetykseni on jo saapunut perille.

Kiivautta viikonloppuunne! Minä lähden sunnuntaina vaeltamaan vuoristoon, mutta sitä ennen vietämme vielä raikkaan lauantain Münchenissä ja katufestivaaleilla katselemassa vilinää sekä kuuntelemassa indie-musiikkia. Ja ai niin, tämän illan kirjoittelen pizzanpalat kourassa englanninkielistä tekstiyritelmää, joka on lähtenyt yllättävän hyvin alkukäyntiin!

torstai 13. syyskuuta 2012

Lihapostaus! Bite me!

Tänään on vuorossa kaikkea muuta kuin kirjoittamista tai kirjallisuutta, nimittäin, tsadaa: LIHApuhetta. Ja sitä, että eilisiltana kävin itkemään, kun kuuntelin The XX:n Angelia. Sen jälkeen itkin kuullessani Crystalisedin, ja arvatkaa pillitinkö, kun Missing alkoi soida. Mikähän tätä neitihenkilöä vaivaa..?

No mutta anyways asun maassa, missä liha tuntuu olevan elintärkeätä. Siis eri tavalla tärkeätä kuin muualla. Lihajalosteita, kuten makkaraa (eli wurstia, etenkin bratwurstia) on tyrkyllä pilvin pimein supermarketeissa - ja ihan erityisissä lihamyymälöissä, eli Metzgereissä. (Olen mennyt unohtamaan suomenkielisen vastineen..miksi kutsutaankaan lihakauppoja?!) Lisäksi lihaa on kaikenmoisessa muodossa joka puolella.

MMMMMMmmmmm. Kasvista!
Olen siitä onnellinen, että työskentelen kasvisruokatarhassa, missä lihaa ei lapsille tarjota (paitsi jos on juhlat, mistä aiheesta alempana). Ärsyttää, kun työtoverini mutisevat joskus, että ei tuolla elä. Että eikö niille lihaa voisi. Tai kun on viikonlopun aika, he alkavat puhua "mehukkaista pihveistä" ja "oikeasta ruoasta". Ja he, kuten suurin osa ihmisistä tässä maassa, ostavat lihansa katsomatta sen alkuperää. Vain HINNALLA on väliä. Niisk. Syvä niisk. Onhan esim. Mongoliassakin liha tärkeintä, siellä näin kasvisruokailijana nälkää, mutta siellä sentään liha juoksee ulkona. Jättimäisiä, mutta ahtaita tuotantotiloja ei yksinkertaisesti ole. Näin siellä, kuinka vuohta vietiin pölkylle. Kuinka se kirkui, suorastaan. Ei ollut kiva katsoa, mutta toisaalta se vuohiparka oli päässyt juoksentelemaan pitkin maita ja mantuja ennen päätymistään hirsipuuhun.

Kasvista myös grillissä.
Jos täällä järjestetään juhlat, olivatpa ne sitten tupaantuliaiset, syntymäpäivät, häät tai pihakekkerit, vieraat eivät VIIHDY tai tule LAINKAAN paikalle, mikäli tiedossa ei ole lihaa. Tai jos he tietävät etukäteen, että tarjoilut ovat lihattomia, he syövät ennen juhlia ja nyrpistelevät nenäänsä VÄRIKKÄILLE kasvisherkuille. Yleistän nyt sitten verestävästi. Onhan täälläkin kasvisruokailijoita, mutta suurin osa kansasta hirnuu lihan perään. 

Falafeldöneriä, nam!
Olen monesti loukkaantunut. 30-vuotissyntymäpäiväni tahdoin viettää lihattomana, mutta (tyhmä kun olin, ja ilmoitin asiasta etukäteen) sain vastaani sellaisen älämölö-en-tule-paikalle-ryntäyksen, että piti hankkia muutamat wurstit pitääkseni kansan tyytyväisenä - halusinhan toki kuitenkin heidät paikalle, sillä olen seuraeläin. Tai jos olemme kutsuneet kavereita kylään ja syömään, ruokiin ei ole juurikaan koskettu, tai niihin kosketaan hyvin ennakkoluuloisesti (tosin jos niihin kosketaan, useimmiten pyydetään myös lisää!). Ärsyttävää. 

R:n lautasella pihviä, minulla silkkaa kasvista (ja juustoa).
Viimeksi tämä tapahtui lauantaina R:n vanhempien luona. Siellä sitä ostettiin pihviä ja wurstia grilliä varten, ja kun minä aloin tehdä vuohenjuusto-bataatti-kääreitäni grillattavaksi, sain osakseni ennakkoluuloista yäk-ei-tuo-ole-ruokaa-märinää ja jopa naurua. Ihme kyllä vuohenjuusto-bataatti-kääreeni hujahtivat kuin kuumille kiville, eikä minulle riittänyt niistä kuin yksi. Seuraavana päivänä menimme megalomaanisiin syntymäpäiväjuhliin, missä (ihme kyllä alkuruokana oli kalaa!) tarjottiin VIITTÄ eri lihasorttia. Kasvissyöjä sai lautaselleen sieniä - maukkaita kylläkin - ja salaattia, jossa oli vain keräsalaattia. Maistelin myös peuraa, jota en ollut vielä koskaan maistanut, mutta peura ei osoittautunut jutukseni, joten se päätyi R:n lautaselle.

En tahdo maksaa täällä lihasta. Liha on niin tehotuotettua, että ei ole tosikaan. Karjaa tapetaan liukuhihnameiningillä eikä sen hyvinvoinnista välitetä. Lihaa myydään joka nurkalla vaikka missä muodossa. Saksalaisille ruoan hinta on tärkeämpää kuin laatu. Kaikki mikä on halpaa, päätyy lautaselle. Ja lihahan on.

On kyllä sitten myös luomulihaa, minkä uskon olevan myös onnellisen ruhon lihaa, sillä omin silmin olen mm. ratsastusreiteilläni nähnyt laiduntavia lehmiä, joiden aitauksessa on "me saamme olla ulkona" -kylttejä, ja joissa mainostetaan luomutuotteita. Nimenomaan lihaa. Ei pelkästään maitoa tms.

Viikonloppuaamiainen on meillä AINA lihaton (ja vähän liian runsas!).
R on ehdoton saksalaismakkaroitsija, jolle liha uppoaa, mikä ei ole yllätys, mutta parin dokumenttielokuvan jälkeen hänkin välittää, edes vähän. En ole enää tiukkis: meille voi ostaa lihaa, kunhan se on luomua. Joskus jopa maistan sitä pikkuisen. En yksinkertaisesti pidä lihasta, yleensä. Porosta tykkään. Sanon itseäni kasvissyöjäksi, koska mielestäni olen sellainen. Joskus tosin olen kohtelias: jos en tunne heitä, joiden luona syödään, suostun maistamaan kaikkea. Kalaa syön myös. Mieluiten isän kalastamaa mökillä.

Lihaton tapas-ilta.
Kanaparkojen kasvattaminen on kauheinta. Ärsyttävää, että hyvin usein, jos sanon olevani kasvissyöjä, minulta kysytään, syönkö sitten kanaa. DA-AAA. Kana on lihaa. Ja paljon tehotuotetumpaa kuin nauta tai sika. Kananmunia syön - mutta pidän aina huolen siitä, että munat ovat luomua. Täällä on helppo löytää aivan todellista ekologiaa ajamalla maaseudulle. Ei tarvitse kauaa ajaa, jotta on perillä. Luomusupermarketteja on myös joka kulmalla täällä kaupungissa. Niihin luotan.  Niiden valikoima on suuri ja hinnat usein halvempia kuin Suomessa normaalien ruokien.

Tavallinen aamupalani..tosin mansikat eivät ole enää ajankohtaisia.
Jonakin päivänä minä ja R saatamme mennä naimisiin, vaikka. Ja sehän tietää suuria kemuja täällä, LIHA-Saksassa. Ja sehän tietää sitä, että minun valintojani EI kunnioiteta (puuh, en jaksa taistella vastaan..olen jo luovuttanut..saksalaiset ovat armottomia lihan suhteen). Eli siis joudun mitä luultavimmin ruokkimaan parisataa suuta (kyllä, parisataa, sillä R:n kotiseudulla juhlakunnan koko on aika järjetön, ja lisäksihän tulevat minun Suomen ihmiseni) lihalla, vaikka kuinka itkisin puhtaan kasvislinjan perään.

Jos minun pitää ikinä parisataa suuta ruokkia, niin haluan olla kyllä 200-prosenttisen varma siitä, että laitan rahani hyvinvointiin - nimittäin eläinten hyvinvointiin.

YYH ja YÖKS! Tätä ne vetävät mielellään R:n kotiseudulla.
Naimisaihe ei ole ajankohtainen, mutta tulipahan vain Das perfekte Dinneriä katsellessa mieleen - samoin kuin tämä liha-asia. Eräässä jaksossa yksi kilpailija tarjosi pelkkää kasvisruokaa, ja oi mitä ennakkoluuloa se herätti; yksi kanssakilpailija toi oman sämpylän mukaan ja söi sen pöydässä!!? Pöyristyttävää.

Nam! Perunakakkusia ja omppuhilloa.
Ja sitä paitsi ihan mielenkiinnosta tahtoisin tietää, miten te, arvon lukijat, syötte. Oletteko kasvissyöjiä, vegaaneja, vegetaristeja, lihanjyrsijöitä, niin kutsuttuja normaaleja ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan..? Mitä mieltä olette lihantuotannosta (ja -jalostuksesta)? Välitättekö lainkaan? Miten toimitte liha- tai esim. munaostoksilla? Onko syöminen vai oheistoimintaa, ettekä erityisemmin kiinnitä siihen huomiota?

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella syyllistää ketään tai osoitella tai edes paasata tai käännyttää. Tuon vain ärtymystäni LIHA-Saksasta esiin. Jokainen meistä tekee valintansa, ja ne ovat oikein jos siltä tuntuu. Minun valintani on yrittää ajatella ensisijaisesti eläinten vointia. Isäni kanssa uskallan ärtyä aiheesta oikein toden teolla, mutta esim. R:n vanhempien seurassa tukin suuni. En vain jaksa suivaantua tai saarnata, kun silmiä ei kerran olla valmiita avaamaan.

Ruokailua rakkaiden Helsinki-kavereiden kanssa. IKÄVÄ!
Ja voi kuinka raivostuttavaa oli pari vuotta sitten pääkaupunkiseudun kouluruokailukeskustelun seuraaminen. Yksi kasvisruokapäivä viikossa oli kaataa koko maailman ja keräsi järjetöntä vastustusta. Ihmettelen miksi!? Ei kasvisruoka tarkoita viittaa pelkkään puuroon (mikä itsessään on terveellistä) tai vihersalaattiin. Samoin kävi tässä vähän aikaa sitten USA:ssa. Lihateollisuushan se siellä ärähti, kun terveysministeriö ehdotti kasvisruokapäivää. Raha taitaa puhua vähän joka tuutissa. Tai ahneus, ko. Tai ehkä vain makuasiat, joista ei voi kuulemma kiistellä. Mutta minäpä sanon, että voi. Sitä paitsi kuinka moni on syönyt jotain todella erityisen säväyttävää kasvisruokaa? Jos ei ole, niin silloinhan on vaikea uskoa sen voimaan...

Cheers ja tsingaling! Antakaa kaikkien tähtien maistua!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Aikataulupulma






Nyt on yhtä harmaata kuin kuvassa, vaikka kuva on elokuulta, ulkoilmaelokuvateatterin katveesta. Eilen jyskytti helle, tänään tipahtaa taivas. Lakonista.

Sain pikkuisen sivutyötarjouksen. Kai se on pakko ottaa vastaan; opettaa maanantai-iltapäivisin englantia pikkuihmiselle, mutta jaksankohan 2 tuntia kerrallaan. Kyseessä kun on vähän niin kuin englanninopetus- ja lapsenvahtityön yhdistelmä enkä minä pidä lapsenvahtityöstä. 

Tuleva New Yorkin matka pakottaa kuitenkin ottamaan kaiken vastaan. Tietää sitä, että en ehdi kirjoittaa ainakaan tehokkaasti :( Mutta toisaalta kahden sivutyön ja yhden päivätyön avulla minulle jää kuussa käteen melkein saman verran (kulujen jälkeen) kuin Suomessa.

Voi kun niin niin niin toivoisin saavani ensi vuodeksi residenssipaikan tai tarpeeksi apurahaa voidakseni kirjoittaa pari kuukautta mennen tullen. Siis nyt jos (ja kun) otan tuon sivutienestin vastaan, teen fyysisesti töitä lähes 40 tuntia viikossa. Tai siis en lähes vaan tasan. Sillä aloitan ensi viikolla myös sen Suomi-koulutyön. 

Hurjaa. No. Kai välillä pitää elääkseen tehdä kaikenmoista. Kavereita en ehdi nähdä en sitten lainkaan. Viikolla siis. Yritän jatkossakin pitää viikonloput myös kirjoittamisesta vapaana. 

Kai ehdin kirjoitella sitten maanantaisin ennen iltapäivää ja joka aamu kuudelta kukon kanssa kilpaa. Heppailemassa käyn lokakuusta lähtien kerran arki-iltana ja kerran viikonloppuna. Jossain välissä pitäisi myös juosta.

Ja nyt täytyy mennä; vatsani on kunnossa, joten juna lähtee.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Jälkihehkua ja tulimmaista ulosantia!

Mahtavaa: minun vatsani on niin kutsutusti sekaisin. Yksityiskohtaista kuvailua on turha odottaa. Siihen eivät kirjailijantaitoni yllä. Mutta en kyllä enää pidä vatsatautia potevia vauvoja sylissä, no way.  Sitä paitsi viime yönä pelastin kissan, melkein, olin ottaa sen meille kotiin, kun se maukui ja ulisi yksin kadulla; se seurasikin kotiovelle asti, muttei tullut sisään vaikka houkuttelin. Olisin hoitanut sitä siihen asti, kunnes omistaja löytyisi.

Näkymiä R:n vanhempien takapihalta.
Ulkona on palttiarallaa kaksikymmentäseitsemän vai olisiko peräti kolmekymmentä astetta lämmintä. Tervetuloa kesä. Uskomatonta, mutta totta: mieluummin olisin töissä, kaitsemassa kakaroita puistossa tai puutarhassa, kälättämässä työtovereiden kanssa kuin tässä. Juoksemassa jokaisen suupalan jälkeen vessanpöntön ääreen. Uulalaa.

Silmän kohdalla kuilu.
Tulin viime yönä retkeltäni 600 kilometrin päästä kotiin. Yksisilmäinen poni ja vehreä Thüle jäivät taakse kuin heiluvat hampaat. Kaikki yrittävät saada meitä, minua ja R:ää, sinne. Muuttamaan. Mutta ei käy. München on lähellä vuoria, vuoret lähellä taivasta, ja Italia, muun muassa, on käsin kosketeltavissa, Prahasta ja Itävallasta tai Sveitsistä puhumattakaan.

Lauantain linnaseikkailu.
Luin oman romaanini, Siljan ja Main, viime yönä loppuun (yönä, todella, sillä saavuin kotiin noin kahden aikaan "aamulla"). Tarkastelin sitä mahdollisimman kriittisin silmin sikäli kuin ihastukseltani pystyin, ja löysin katalia virheitä. Olen paasannut mm. siitä, että Helmi Kekkosen romaanissa sana "valo" toistuu liikaa. No, minulla toistuu sana "kaikkeus". Samoin oksentaminen. Siljaa kuvottaa koko ajan. Ei tosin ihmekään. Kuvottaisi minuakin, jos noin olisivat asiat.

Ensimmäistä kertaa kädessä; oma romaani vuonna 2010.
Kustannustoimituksellisia virheitä löysin liikaa. Sanoista saattoi puuttua viimeinen kirjain, kappalejaot olivat paikoin onnettomat, ja toistoakin löytyi. Lisäksi essiiviä olen käyttänyt turhan paljon. Kävi oikein ärsyttämään. Mutta onneksi "virheet" eivät pistäneet liikaa silmään. Sanat veivät mennessään. Samoin herra M. Bulgakov, rehtori, Mai. Kaikki ne kalliit henkilöt.

Joten ja mutta ja silti aaaaaah; olen koskettanut pilveä. Mikä mainio romaani! Mikä leppeä henkäys harmoniaa, ja juuri sitä, mikä ei ole harmoniaa nähnytkään! Anteeksi aivan kamalasti, että hehkutan, mutta näin nyt vain on. Hehkutuspostaus omasta romaanista on sitä paitsi tähän löysävatsaiseen väliin paikallaan. Lopputuloksena on se, että motivaatio kirjoittaa on taas luiskahtanut kattoon! Se kun on ollut hieman maanraoissa.

Miron näyttelystä napsittua.
Siljasta ja Maista on ilmestynyt kourallinen arvosteluja (jotka löytyvät tuolta oikean puolen sivupalkista). Sanomalehdessä saakka siitä OLI juttua, mutta valitettavasti sanomalehtiarvostelua ei löydy enää netistä. En itse arvostele sen enempää, vaikka miksen voisi (muistaakseni, korjatkaa jos olen väärässä, Koko lailla kirjallisesti -blogissa heräteltiin kysymystä siitä, saako kirjailija arvostella oman teoksensa). Vapautta se on sananvapauskin. 


Mutta koska Silja ja Mai on vielä jollakin lailla sydämellä, laitan muutamia otoksia kyseisestä romaanista, ja haastan teistä jokaisen sen lukemaan. Olen käsittänyt, että moni pelkää sen avaamista, enkä ymmärrä miksi. Se ei ole esimerkiksi James Joycen Odysseusta nähnytkään, eivätkä mm. sivistyssanat häiritse, jos niille ei anna valtaa. Suosittelen vain menemistä sisään; virtaamista mukana. EI kannata jäädä yksityiskohtiin kiinni. Kyllä se sieltä mukaansa riuhtoo. Se ydin. Se maailma.

Se viittoili kohti Siljan tiukasti järjestämää keittiötä, viivasuoraan vedettyjä mattoja lattioilla, kirjoja, jotka oli lajiteltu hyllyihin viivottimen avulla, aakkosittain, sisällöittäin, kokojärjestykseen; sellainen ei kelvannut, sellainen laudatorinen, turvallinen suora; valokuvatkin; mitä roskaa mitä tavatonta unohdusta.
                                                          ***                                                                 
Silja itki kun näki aution maansa, silmät ilman silmiä, mä vien sut kaupungille, tänään mennään ja juhlitaan, Mai hihkui, viimeisteli Siljan muotokuvan valmiin kaltaiseksi. Se luihui iski silmää, näytti syntymättömältä sisarelta tai lahjonnalta, Silja nieli hitaammin, paloitteli itseään; Mai oli juuri tuollainen; kirjoitettu matka jonkun toisen kynällä. 
                                                          ***                                                                   
Mies valui Siljasta ulos, kuiski: sinut on tehty sokerista. Minut on tehty paljosta muusta, kuten pestisidistä ja pieteetistä, Silja kahmi peittoa alastoman uumansa suojaksi ja makasi pitkään, makasi hiljaa kuin kevät.
                                                          ***                                                                   
Silja avasi oven kuin partituuri. Maihan se siellä seisoi, linnunnokka suljettuna oven takana - ei, ei se seissyt; se nojasi seinää vasten heikkona, bruttopainonsa menettäneenä - laiha, kuihtunut Mai; se ei koskaan ehtinyt pysähtyä; se oli japanintauti; viisi kertaa vuodessa talebanit iskivät puukkonsa sen selkään, Main näyteikkunassa luki: täältä saat kauneuden.
                                                          ***                                                                   
Oli tullut aika. Se kaikki alkoi siitä. Silja näki - keskellä moskovalaisen, suurtakin suuremman puiston metsää - hevosen. Hän rekisteröi laihan eläimen; kylkiluut paistoivat kuin vihaiset rystyset. 
                                                          ***                                                                 
Kun he saapuivat Bolsoin pyhätöksi verrattavaan aulaan, Silja sokeutui hetkeksi. Kaikki kimalsi. Kuohui, lannisti! Nainen pisti kädet korvilleen; toivoi, että M. Bulgakov muuttuisi ottomaaniksi johon voisi laskeutua makaamaan, leyhyttää kasvoja itämaisella viuhkalla; riistää omaa itseä. 
                                                          ***                                                                 
Museo sijaitsi kolkossa kellarissa, eikä sinne ollut opasteita. Siljaa kiihotti sellainen. He hyväilivät toisiaan vaivihkaa suuren, keisarillisen peniksen edessä. He eksyivät hapuillessaan tietä takaisin, minkä seurauksena Silja vaati kliimakseja; M. Bulgakov maalasi hänen ruumiinosistaan runoja. 
                                                          ***                                                                   
Olin sinulle joskus tärkein, Silja piirsi kaavoja muistopuheeseen, jonka aikoi pitää omissa hautajaisissaan mahdollisesti jo seuraavana syksynä. Hän ei edelleenkään uskonut terveeseen rintaan, ei saksittuun, ei ehjään. Entinen elämä näytti peilissä vinolta, nainen ajatteli: tältä tuntuu kun synnyttää.
                                                          ***                                                        

Se siitä, anteeksi pitkä postaus, mutta a) olen tylsistynyt ja b) hehkun moisesta huolimatta. Toivotan teidät tervemenneeksi kaksijakoisen kirjani maailmaan. Ja jos et mene sinne, niin toivottavasti tulevat romaanini saavat innostumaan!

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kylmiä väreitä: luen itseäni!!

Ette usko mitä teen. Siis en usko itsekään, etenkään näitä tuntemuksia. Olen avannut Siljan ja Main, ensimmäisen julkaistun romaanini (en osaa kutsua sitä esikoisromaanikseni, sillä ihka oikea esikoisromaanini on vasta tämä kolmas, ensi vuonna ilmestyvä Pintanaarmuja), ja olen ERITTÄIN yllättynyt.


Lävitseni puskee kylmiä väreitä ja ihastusta. Tässä on romaani, jonka olen aina halunnut lukea. Kuulostanee tyhmältä; olenhan viettänyt sen parissa lukemattomia, kenties satojatuhansiamiljoonia tunteja, mutta nyt luen sitä pitkän ajan jälkeen uudestaan, luen sen kansien välistä, ja minä olen Silja ja minä olen Mai, ja minä olen heidän äitinsä, heidän luojansa, ja heidän serkkunsa, siskonsa, varjelijansa.

Minun tapani kirjoittaa on samankaltainen kuin Miron maalata.

Oli korkea hetki tarkastaa oma ruumis terveeksi, kieltää vääristymät, läikyttää.  Silja kunnioitti tuota aamua jona hän nousi, pesi hampaat, askelsi keittiöön. Sinä aamuna se kaikki alkoi; jääkaapista tuijotti suuren kalan silmä, pahempi kuin Main torjuminen koskaan; se pisti. 

Silja oli oksentaa. Hän kosketti terävää evää, hipaisi majesteettista silmää, ajatteli: en kyllä yhtä raaka halua olla.


En usko. En usko, että olen kirjoittanut noin loistavan romaanin. Olen vasta alussa sen lukemisessa, ja kuulostanee tyhmältä tällainen itsensä hämmästely, kehuskelu, mutta sitähän tämä on, tämä kirjoittaminen: kirjoitamista itselle. Kirjoitan sellaisia tekstejä, joita itse tahdon lukea, ja voi kuinka ihanaa on poimia oman tarhan hedelmiä, maistaa niitä. Olen iloinen, että romaanini on aiheuttanut ihastelua ja jopa keskeyttämistä, ja toivon, että vaikka se ei enää uutuusromaani olekaan, sitä luettaisiin yhä.


Kappalejakoja olisi kyllä Siljasta ja Maista voinut lyhentää, mutta muuten olen aivan sen pauloissa. Kuten kummitätini aikoinaan sanoi: teksti vain vie mukanaan, se on kuin tanssia, se täytyy lukea kaksi kertaa läpi. Olen unohtanut monet asiat. Eikä ihme; annan tekstin viedä, en suunnittele juurikaan, ja sanat vain tulevat, kun kirjoitan. Joten nyt kaikki on minulle uutta. Hämmästyttävää. Ensimmäisellä lukukerralla antaa vain sanojen tuntua, lähestyä ihoa, ja toisella kerralla voi huomata ovelan juonenkin.


Ja minä olen R:n vanhempien luona pienessä, idyllisessä kylässä. Täällä on helle. Eilen kävimme Paderbornin Neu blaablaa -linnassa (joka oli kaunis, kuten kuvat kertovat) ja kappas: siellä oli Joan Miron näyttely. Pääsymaksu oli ällistyttävät 2,5 euroa. Kulttuuripläjäys antoi kovasti eikä ottanut. Kadotin myös lempipaitani, mutta se löytyi juoksemalla edestakaisin, ja illan istuin tähtikaton alla grillaamassa bataattia, nauramassa, tapaamassa tuttuja.

Kohta lähdemme naapuritaloon 60-vuotissynttäreille. Ne järjestetään ulkona, sinne on tulossa kenties koko kylän väki, ja minulla on tukka kiharalla. Kadun täyttää hanaolutkärry (mihinkäs saksalaiset oluthanoistaan pääsisivät) ja vaeltava kansa. Takapihalla ruohoa syö valkoinen, yksisilmäinen poni. Ja tähän tämä ei lopu. Rauhoittavaa sunnuntaita!

PS. Leena Lumin blogissa juhlistetaan yli 500 000 kävijän määrää arvonnalla. Osallistu ihmeessä ja tutustu blogiin, jos et vielä ole näin tehnyt!