sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kylmiä väreitä: luen itseäni!!

Ette usko mitä teen. Siis en usko itsekään, etenkään näitä tuntemuksia. Olen avannut Siljan ja Main, ensimmäisen julkaistun romaanini (en osaa kutsua sitä esikoisromaanikseni, sillä ihka oikea esikoisromaanini on vasta tämä kolmas, ensi vuonna ilmestyvä Pintanaarmuja), ja olen ERITTÄIN yllättynyt.


Lävitseni puskee kylmiä väreitä ja ihastusta. Tässä on romaani, jonka olen aina halunnut lukea. Kuulostanee tyhmältä; olenhan viettänyt sen parissa lukemattomia, kenties satojatuhansiamiljoonia tunteja, mutta nyt luen sitä pitkän ajan jälkeen uudestaan, luen sen kansien välistä, ja minä olen Silja ja minä olen Mai, ja minä olen heidän äitinsä, heidän luojansa, ja heidän serkkunsa, siskonsa, varjelijansa.

Minun tapani kirjoittaa on samankaltainen kuin Miron maalata.

Oli korkea hetki tarkastaa oma ruumis terveeksi, kieltää vääristymät, läikyttää.  Silja kunnioitti tuota aamua jona hän nousi, pesi hampaat, askelsi keittiöön. Sinä aamuna se kaikki alkoi; jääkaapista tuijotti suuren kalan silmä, pahempi kuin Main torjuminen koskaan; se pisti. 

Silja oli oksentaa. Hän kosketti terävää evää, hipaisi majesteettista silmää, ajatteli: en kyllä yhtä raaka halua olla.


En usko. En usko, että olen kirjoittanut noin loistavan romaanin. Olen vasta alussa sen lukemisessa, ja kuulostanee tyhmältä tällainen itsensä hämmästely, kehuskelu, mutta sitähän tämä on, tämä kirjoittaminen: kirjoitamista itselle. Kirjoitan sellaisia tekstejä, joita itse tahdon lukea, ja voi kuinka ihanaa on poimia oman tarhan hedelmiä, maistaa niitä. Olen iloinen, että romaanini on aiheuttanut ihastelua ja jopa keskeyttämistä, ja toivon, että vaikka se ei enää uutuusromaani olekaan, sitä luettaisiin yhä.


Kappalejakoja olisi kyllä Siljasta ja Maista voinut lyhentää, mutta muuten olen aivan sen pauloissa. Kuten kummitätini aikoinaan sanoi: teksti vain vie mukanaan, se on kuin tanssia, se täytyy lukea kaksi kertaa läpi. Olen unohtanut monet asiat. Eikä ihme; annan tekstin viedä, en suunnittele juurikaan, ja sanat vain tulevat, kun kirjoitan. Joten nyt kaikki on minulle uutta. Hämmästyttävää. Ensimmäisellä lukukerralla antaa vain sanojen tuntua, lähestyä ihoa, ja toisella kerralla voi huomata ovelan juonenkin.


Ja minä olen R:n vanhempien luona pienessä, idyllisessä kylässä. Täällä on helle. Eilen kävimme Paderbornin Neu blaablaa -linnassa (joka oli kaunis, kuten kuvat kertovat) ja kappas: siellä oli Joan Miron näyttely. Pääsymaksu oli ällistyttävät 2,5 euroa. Kulttuuripläjäys antoi kovasti eikä ottanut. Kadotin myös lempipaitani, mutta se löytyi juoksemalla edestakaisin, ja illan istuin tähtikaton alla grillaamassa bataattia, nauramassa, tapaamassa tuttuja.

Kohta lähdemme naapuritaloon 60-vuotissynttäreille. Ne järjestetään ulkona, sinne on tulossa kenties koko kylän väki, ja minulla on tukka kiharalla. Kadun täyttää hanaolutkärry (mihinkäs saksalaiset oluthanoistaan pääsisivät) ja vaeltava kansa. Takapihalla ruohoa syö valkoinen, yksisilmäinen poni. Ja tähän tämä ei lopu. Rauhoittavaa sunnuntaita!

PS. Leena Lumin blogissa juhlistetaan yli 500 000 kävijän määrää arvonnalla. Osallistu ihmeessä ja tutustu blogiin, jos et vielä ole näin tehnyt!

15 kommenttia:

  1. On varmaan aika jännää lukea omaa kirjaansa.Pitääkin laittaa tuo sinun kirjasi korvan taakse.
    Miron näyttely oli varmaan ihana;olen käynyt Barcelonassa Miron museossa.Ja miten halpa pääsymaksu tuolla oli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä todella näppärä, kaunis näyttely. Ja parasta oli, että se oli täysi yllätys: tallailimme vain linnan pihalla ympäriinsä ja eteen tupsahti vanha ratsastushalli, jonka ovessa oli Miron näyttelyn kyltti. Sisään piti ehdottomasti astua. Ja juu, omaa on jännä lukea pitkän tauon jälkeen :)

      Poista
  2. Ihanaa, kun olet päässyt noin hyvin saksalaiseen elämään sisään. Oma mieheni on Allgäusta, läheltä Oberstdorfia, mutta tein sen virheen nuorena, etten koskaan pyrkinyt tutustumaan mieheni sukulaisiin ja ystäviin. Suomessa kun asumme, oli helppo keksiä aina syitä, miksi en voinut tulla sinne.

    Ja onneksi olkoon vielä näin surkean jälkikäteen kaikista kirjoistasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mikään ole surkean jälkikäteä :) Kiitos! Oi, olet saanut miehesi Suomeen? Minäkin saisin R:n, mutta vain vuodeksi tai pariksi. Kuulemma. Ehkä mieli muuttuisi, jos hän siellä todella asuisi. Olen kuitenkin iloinen, että olen nykyään ns. sisällä :)

      Poista
  3. Ihanaa lukea, mitä itse pidät Siljasta ja Maista! Juuri tuollainen se on, kuin sinä kuvaat :-).

    Miksi ajattelet esikoiseksesi vasta tulevaa kirjaasi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun tekemääsi arvostelua onkin kiva käydä lukemassa silloin, kun mieli viilaa maata, sillä olet kokenut Siljan ja Main samankaltaisena. Voi olla, että teen perinpohjaisemman postauksen aiheesta, kunhan pääsen loppuun saakka uusioluennassa ;)

      Siksi ajattelen Pintanaarmuja esikoiseksi, että sen olen kirjoittanut ennen muita. Se on vanhin käsikseni toisin sanottuna. Muuttunut tosin matkalla paljon!

      Poista
    2. Ai, tosi mielenkiintoista!

      Ihanaa, että mun postaus saa hyvälle mielelle! :-)

      Poista
  4. Risa, Oberstdorf on aivan ihanaa seutua. Siellä on tullut kierreltyä.

    VastaaPoista
  5. Helmi-Maaria, lumoavaa, että olet aallon harjalla, euforiassa: Suotakoon sen jatkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaan, että euforia jatkuu loppusivuille asti ;) Ihan tulee sellainen olo, että olen itse suosikkikirjailijani :D Mikä tunne suotakoon kaikille kirjailijoille! Sillä tavalla tekstiä tulee jatkossakin, kun itseensä ja tuotantoonsa uskoo.

      Poista
    2. Just noin kai sen pitää ollakin! Eihän kirjoittamisessa muuten ole mieltä :-D...

      Mahtavaa, Helmi-Maaria!

      Poista
  6. Upeaa, että lumoudut omasta tekstistäsi! Koin samanlaisen elämyksen löydettyä vanhan runoni kiintolevyn kätköistä. Hämmästelin, minäkö tuon olen luonut ;-)
    Hauskoja juhlia, tuollaiset ulkojuhlat kuulostavat upealta täältä viileästä Suomesta käsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin ihmeellinen tunne ;) Että luot jotakin, ja aikojen päästä ihmettelet "voimaasi".

      Juhlat olivat ihanat. Täällä oli tänään plus 30 astetta. Huh. Ihan hiki valui..

      Poista
  7. Hienoa että pidät itse luomastasi kirjasta, Siljasta ja Maista!;DD Toivottavasti näitä ioisa ja haltioituneita hetkiä tulee jatkossakin;)))

    Mukavaa uuden viikon alkua, Helmi-Maaria!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieläkin lumoilen, puolivälissä mennään ;) Näitä tulee aina silloin tällöin, toivottavasti itse kullekin! Huimaa viikkoa sinnekin!

      Poista