tiistai 4. syyskuuta 2012

Parisuhde kirjailijan satunnaisena taakkana

Harmaa verho peittää Müncheniä. R:n lentokone halkoo sitä viidentoista minuutin kuluttua. Meillä oli hieman kireä tunnelma puoli kuudelta aamulla. Nähkääs minä käännän siihen aikaan kylkeä, ja R:n herätyskello roiskii kamalia säkeitä, ja jos R ei sitä sammuta heti (joskus se soi viisi MINUUTTIA!), tökkään miestä kylkeen ja vikisen. Mikä tietenkin aiheuttaa sen, että mies on kuin karhu ja ärisee, mikä johtaa siihen, että tunnen itseni loukatuksi ja tiuskahdan. Tämähän on sitten miltei jokaviikkoinen tiistaiaamutragedia. 

Onneksi kumpikin ymmärtää, että väsymyksellä on jotain tekemistä asian kanssa. Leppymys tapahtuu siis viimeistään aamuteen aikaan, sitten kun R on taivaalla ja minä tässä. Perjantaiaamuisin tämä sama toistuu: minä herään kuudelta kirjoittamaan, hipsin hiljaa huoneesta pois, ja jos R herää myös (mikä on todella ärsyttävää, sillä tarvitsen kirjoitusaamuni!), sanon: ei puhuta nyt ainakaan tuntiin, mieluiten ei kahteen. 

Tappelevat joutsenet = minä ja R.
Ja siitäkös seuraa kapina: mikä parisuhde tämä on, jos me emme voi puhua. Ja minä vikisen: argh, anna minun nyt vain kirjoittaa, kerrankin, häiritsemättä, ja että kuinka monta kertaa pitää selittää, kuinka tärkeää aamurauha on. Ja sitten on punaista villaa maailma täynnä. Kumpikin leppyy vasta töissä, ja mikä pahinta, en ole suuttumukseltani saanut kirjoitettua juuri mitään muuta kuin vihaisia säkeitä viharunoihin. 

Olen päätynyt siihen tulokseen, ettei R ymmärrä, mitä kirjailijuus on. Aina kun se on kotona, se kuvittelee, että minua voi häiritä milloin vain. Vaikka kuinka kiemurtelen ja sanon, missä kaapit huojuvat, tämä on suuri ongelma. En tiedä, miten sen voisi ratkaista. Ei auta, että työhuoneen ovessa on lukko. Kun olisikin paremmat tulot, vuokraisin työtilan jostakin muualta. No mutta. Onneksi (ja toisinaan epäonneksi!) R on tiistaista torstaihin poissa. 

Tältä usein tuntuu!
Maanantaista on tullut uusi ongelma: R jää kotiin ja tekee etätyöpäivän, mikä on yhtä helvettiä kirjailijalle. Koska maanantaithan ovat vapaapäiviäni, kirjoituspäiviäni, jolloin kodin pitäisi kuulua minulle. Yritän tässä käydä neuvotteluja, jotta R menisi aina toimistolle. Minusta on jopa epäreilua, että hän tekee etätyöpäiviä juuri maanantaisin. Olenko todella itsekäs, kun vaadin häntä menemään pois?!

Olisi kiinnostavaa kuulla, kuinka muilla on. Mitä tahansa kirjoitustyötä teettekään; miten ovat sukset suorassa tai ristissä kumppanin kanssa? Ja miten asia on sovittu/hoidettu? Olenko ainoa, joka joutuu sotimaan saadakseen tilaa?

Sain muutes lääkettä äikänmaikkaikävään. Aloitan Münchenin Suomi-koulussa kahden viikon päästä tokaluokkalaisten opettamisen. Siinäpä sitä onkin sitten keskiviikkoisin iltapuhdetta. Olen innoissani. Ja tällä lailla saan hieman lisää seteleitä kukkarooni. Toisin sanottuna tarkoitus pyhittää henkilömäärät. Ja ei; en tiedä, mitä tarkoitan. Olen vain todella väsynyt.


Töihin paluu ei ollut kuitenkaan niin vakavailmeistä kuin pelkäsin. Meillä onkin vain 7 kakaraa tällä viikolla (ja 3 opettajaa!) paikalla, joista uusia on 3. Aika leppoisaa. En tosin ymmärrä, miksi minun piti eilen, virallisena, jokaviikkoisena vapaapäivänäni mennä paikalle. Viikko matelee, tiedän sen eilisen perusteella. Mutta ehkä se matelee myös siksi, että ajattelen sen matelevan. Sitä paitsi sainpahan eilen nähdä, kuinka ampiainen tappoi mehiläisen ja kantoi sen mennessään jonnekin korkealle. Hullua. 

Jos et ole muuten testannut kirjoitusnopeuttasi, kokeilepa nyt. Minun tulokseni oli hitaampi kuin oletin. 365 merkkiä/minuutti. Mistä tulikin into tälläytyä nopeammaksi. En vain ehdi harjoitella. Schade.

PS. Kuvat Kiosked Image Bankista

26 kommenttia:

  1. En osaa sanoa miten parisuhteessa elävät henkilöt, joilla on työ ja lapsia, löytävät aikaa kirjoittamiselle. Mielessäni he ovat oikeasti pyhimyksiä. Itse elän yksin ja, vaikka käyn töissä, niin minulle pitäisi jäädä ihan tarpeeksi aikaa kirjoittamiselle. Kuitenkin aika vain valuu sormien välistä.. usein joutaviin asioihin, mutta ne joutavatkin asiat ovat joskus ihan kivoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyhimyksiä ei ole meillä näkynyt, kärttyisiä akkoja kyllä :P

      Ne on ne joutavat jotka saa lähdöt. Sitten joskus tulee ahdistava tunne, että tekee aina ja taukoamatta "työtä" -vaikka kirjoittaminen on harrastus ja ilo, se joutavien puute näkyy tuollaisena tunteena.
      -Leijona

      Poista
    2. :D

      Kirjoittaminen on tosiaan työtä ja varsinkin se muokkaus. Sen voisin ulkoistaa.

      Poista
    3. Minusta muokkausvaihe on jostakin syystä addiktoiva. Janoan muokkausvaihetta :D Sen takia varmaankin kirjoitan supernopeasti perussetin ja muokkaan parhaimmassa tapauksessa vuosia!

      Poista
  2. Vaikeaa! Talouteen kuuluu neljä henkeä. Parasta on kirjoittaa yksin, niin että koko talo on omassa rauhassa.
    Harvoin sellaista saa, ainakaan niin pitkäksi aikaa kerrallaan että ehtisi muutakin kuin avata tiedoston ja miettiä missä mennään.
    Olen joutunut pakottamaan itseni kirjoittamaan, kun muut ovat läsnä. Vetäydyn nurkkaan, sanon, että nyt haluan tunnin olla rauhassa. Usein puolet siitä tunnista menee siihen, että toistelen: antakaa nyt hetki rauhaa... aikuinenkin, mies, välillä änkeää samaan nurkkaan ja loukkaantuu kun sanoo, että nyt menet pois. Käsittämätöntä...
    -Leijona

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm..mä en kyllä osaa kirjoittaa R:n lähellä, koska se ei ikinä muista, että mun täytyy saada keskittyä häiritsemättä. Nykyään suurimmat riidat tulevat siitä, että minä TARVITSEN rauhaa ja sitten herrashenkilö tahtoo puhutella. Ja minä olen epäkohtelias enkä puhu.

      Poista
  3. No mulla on helppoa saada oma rauha kirjoittamiseen ja tukimukseen, kun mies on päivät töissä ja lapset koulussa. Mutta ymmärrän kyllä tuskasi, joskus kun on joku deadline tulossa on kirjoitettava viikonloputkin ja silloin on hankalaa. Toivottavasti saatte asiaan jonkin ratkaisun, ainakin tuohon maanantaipäivään, ettei asiasta nouse liian iso juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lucky you :) Minäkin toivon, että R antaa "periksi" ja menee toimistolle töihin. Sinne kun ei ole edes pitkä matka.

      Poista
  4. Mielenkiinnosta.. miksi maanantai on muuten sen päivä? Sattuu olemaan vaan vapaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sattuu olemaan vapaa. Olen tosin viime aikoina miettinyt, pitäisikö vaihtaa se esim. keskiviikoksi (tiistaita en saa töistä vapaaksi), mutta toisaalta pitkä viikonloppu joka viikko on aika luksusta.

      Poista
  5. Meillä ei tästä kovin usein tule ongelmaa. Olemme molemmat luonteeltamme hieman erakkomaisia, asioihin uppoutuvia, joten voi mennä tunteja että mies istuu koneellaan ja minä omallani. Lapsiakaan ei ole, niin rauhallisia hetkiä kotona ei tarvitse erikseen järjestellä. Jos toinen haluaa kuunnella musiikkia ja toinen hiljaisuutta, kuulokkeita löytyy muutamatkin.

    Joskus tietysti tulee - puolin ja toisin - hetkiä, jolloin toisen ajatukset ovat työssä kiinni ja toiselle iskee seurallinen fiilis. Mutta aika hyvin mies ymmärtää, jos sanon että kirjoitus sujuu nyt niin hyvin, että sopiiko jos kirjoitan rauhassa vielä hetken?
    Itse taidan äksähtää helpommin, jos en saa huomiota heti kun haluan.. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinullakin on siis porkkanat hyvin pussissa. Minulla toimi ennen se, että pidin kuulokkeita korvilla ja kuuntelin musiikkia, mutta R:llä on paha tapa keskeyttää silti. Argh. Eli siis musiikkikaan ei auta enää.

      Poista
  6. Minulla oli samanlainen ongelma entisessä suhteessani. Seurustelin kolme vuotta tanskalaisen miehen kanssa. Asuimme ensin Tanskassa, sittemmin Suomessa. Hän kävi kokopäivätöissä, eli minulla oli aikaa kirjoittaa. Ongelmia tuli ennemmin siinä, että hän ei oikein ymmärtänyt mitä kirjoittaminen merkitsee minulle. Hän yritti parhaansa mukaan tukea minua, mutta silti tuntui etten saanut sellaista tukea, jota olisin kaivannut.

    Nykyisessä suhteessani asiat ovat taas oikein mallillaan! Mies on runoilija, joten hän ymmärtää kirjoittamistarpeeni ja tuemme toinen toisiamme. Koen myös viimein saavani sellaista tukea taiteelliselle työlleni, mitä en ole aiemmissa suhteissani saanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. R kai ymmärtää, mitä kirjoittaminen mulle merkitsee, mutta sen kalloon ei vain mene perille, ettei saa häiritä - tai että jos mua häiritsee, on selkeää, että syntyy riita.

      En kuitenkaan miestä aio vaihtaa, vaikka helpointa olisi varmaankin taiteilijasielun kanssa :)

      Poista
  7. Onneksi mieheni on oppinut tuntemaan minut hyvin tässä vuosien varrella. Se on nimittäin johtanut siihen, että hän on tajunnut, että olen seesteinen vain, jos saan olla oma itseni, mikä tarkoittaa, että minun on saatava a) kirjoittaa b) juosta.

    Lisäksi minulla on sellainen ärsyttävä ominaisuus, että kirjoitan paljon päässäni, jolloin katoan hetkeksi tästä maailmasta, enkä kuule enkä näe, mitä ympärillä tapahtuu. Nykyään, jos olen pidemmän aikaa hiljaa, mies yleensä vain toteaa "ai, teet taas töitä", mutta joskus minun on oikein sanottava, että nyt minun on saatava ajatella rauhassa.

    Hurjaa kärsivällisyyttä tämä vaatii kumppanilta, se on selvä. Mieheni todennäköisesti toivoo, että joskus kaikki tämä kärsivällisyys palkitaan, kirjoitan bestesellerin ja sitten mies pääsee oloneuvokseksi ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on samat: kirjoittaa täytyy saada samoin kuin juosta. Olet onnekas, jos miehesi ymmärtää. Luulisi R:kin tajuavan pikkuhiljaa, että meillä ei olisi riitoja, jos minulle annettaisiin tarpeeksi rauhaa. Huoh. Toivon, että jonakin päivänä hän oppisi...

      Poista
  8. Mahtavaa, että pääset opettamaan!

    Meillä on onneksi se, että minä kirjoitan ihan työkseni. Välillä tosin kiristää välejä, kun minulla on sellaisia kausia, että tokenen työkuntoiseksi vasta 18-20 aikaan illalla, eli joudun tekemään töitä koko illan, koska päivällä en ole ollut siinä kunnossa. Mieheni ei ihan hirveästi fanita NaNoWriMoja tai sitä kun kirjoitan tietokirjoja. Vaikken kirjoittaisikaan, saatan olla muulloinkin poissaoleva. :-P En yleensä tee töitä viikonloppuisin, mutta joskus loppurutistuksessa on pakko.

    Mieheni kyllä puuhaa tosi paljon myös omiaan, esim. koodaamista, rakentelua ja musiikin tekemistä. Aika samanlainen tilanne kuin anuh:lla siis. Toisaalta en ole hirveän herkkä keskeytyksille, en menetä flow-tilaa, jos pitää välillä jutella vähän aikaa toisen kanssa. Mitään maagista hiljaisuutta/rauhaa ei tarvitse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinullakin on siis tuuria miehen ja etenkin flow-tilasi kanssa. Minun on pakko kirjoittaa aamuvarhain ja töiden jälkeen iltamyöhällä. Ja maanantaisin. Koska en minäkään halua viikonloppuisin työskennellä.

      Poista
  9. Meillä on kanssa molemmat "taiteilijoita" eli työrauhan saamiseksi riittää toteamus: "mul on inpiraatio tms". Useimmiten ei tarvitse edes sanoa mitään, kun toisen ilmeestä tai poissaolevasta katseesta näkee missä mennään. Jos R harrastaa jotakin keskittymistä vaativaa niin ehkä voit saada sen vaatimaan rauhaan vertaamalla hänet ymmärtämään omaa rauhan tarvettasi.

    Aikasemmin olin töissä paikassa jossa sai kirjottaa rauhassa, omassa huoneessa ja ilman että kukaan häiritsi tunteihin. Aloitin eilen uudet työt, mutta vaikuttaa siltä, että täälläkin on niin rauhallinen tahti, että jää melkosesti aikaa kirjottaa. Ja työhuoneen oven saa kiinni ja lukkoon tarvittaessa.

    Tunnen yhden tyypin joka on kirjottanut useamminkin kirjan työn ohessa. Hän kirjoittelee sillä aikaa kun asiakas on selin. Hänelle on etua siitä, että hän kirjottaa kielellä jota työkaverit tai asiakkaat eivät ymmärrä. Sullahan on sama etu! Voit kirjottaa suomeksi juttujasi ja väittää että kyseessä on joku tärkeä työjuttu. Tosin et ehkä nykyisessä työpaikassas?

    Mites kahvilat? Oletko kokeillut? Niissä saa yleensä olla melkosen rauhassa, eikä "vuokrakaan" maksa kauheita. Etenkin jos jätät kotona aamukahvin juomatta ja juot sen paikan päällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen joskus kirjoittanut kahviloissa, mutta en pystyisi aina siirtymään sellaisen rauhaan. Vaikka täytyy sanoa, että se tuottaa hedelmää. Kotona olen kuitenkin parhaimmillani..

      R ei valitettavasti harrasta muuta kuin nörtteilyä tai juoksemista (kanssani), ja vaikka hän keskittyisi ohjelmoimiseen, hän häiritsee sanomalla vähän väliä jotakin ja vaatimalla vastausta. Argh. Mitenköhän saisin siitä taiteilevan sielun :D Ennen hän harrasti musiikkia ahkerasti, muttei enää.

      Juu ei. En pysty töissä kirjoittamaan yhtään mitään. Harmi. Hyvä, että sinulla on pullat tukevasti uunissa!

      Poista
  10. Todella upea otsikko;-) Sopisi vaikka kirjan nimeksi.

    Siis minulle ei voi puhua kukaan, jos olen juuri lukenut kirjan ja aion kirjoittaa sen 'ulos'. R. on oppinut, mutta alussa marisi. Nyt on neuvoteltu kompromissi, jossa teen viikolla sikana töitä ja onhan hänkin töiden jälkeen kuntoilemassa, kuten tänään koripalloa pelaamassa ja koko viime vuosi meni siihen MM-kisaa valmentautuessa. MUTTA: Minä niin haluasin, että blogit pitäisivät viikonloput hartaasti vapaata. Miten minä voin olla täältä pois, kun muutkin ovat touhussa. Launtain tosin jo perheelliset osaavat pyhittää, mutta minulla on sinkkublogiystäviä, joilla on viikonloppuna vain aikaa.

    Miehet ovat huomionkiepämpiä kuin koirat. Meidän Olga osaa olla ylimyksellinen ja näen vain silmän pienestä meripihkan välkeestä, että nyt mamin pitää mennä pusimaan ja hieromaa. Mies on kuin kaasu ja täyttää kaiken tilan, kun hän on kotona. Miten hän sen tekee? En tiedä. Parasta olisi olla viikonloput parisuhteelle ja muu aika näihin kaikkiin omiin juttuihin. Harvoin enää kirjoitan viikonloppuna. Se on melko mahdotonta...Minne katosi se vaitelias hämäläinen mies vai onko hän oppinut minun vauhdissani samaan tyyliin.

    Mikään ei ole niin hirveää, kuin löytää Kuolematon Lause, Ajatus tms. ja sitten joku uskaltaa puhua! Sprechen ist Silber, schweigen ist Guld!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta; olisi helpompi pysyä kyydissä mukana, jos blogit eivät päivittyisi viikonloppuisin, mutta toisaalta itsekin bloggaan silloin(kin).

      Ja totta: tuntuu että R on paljon huomionkipeämpi kuin entinen koirani. Tai minä. Ja minä olen todella sellainen.

      Ehkä miehesi on mukautunut sinun vauhtiisi :) Toivottavasti meille kävisi vuosien saatossa samoin. Rakastan hiljaisuutta, silloin kun sitä tarvitsen!

      Poista
  11. Minä kipuilin vuosia neljän lapsen,miehen
    (ja toisenkin miehen) kanssa kirjoitusrauhasta, mutta sitten päätin vain kantaa kaikki kirjoitusvälineni keskelle olohuonetta, sinne, missä muutkin ovat. Totuin nopeasti kirjoittamaan hälyn ja menemisen keskellä, enkä edes häiriinny pienistä keskeytyksistä.

    Tilanne oli vain sellainen että oli joko oltava kirjoittamatta tai tehtävä radikaali muutos. Huomaan voivani kirjoittaa nykyään ihan missä tahansa eikä melukaan häiritse. Tosin nyt asun yksin ja tilaa ja rauhaakin (kirjoitin ensin vahingossa "rahaakin", sic!)on taas siunaantunut. Kun minut keskeytetään, sanon maagiset taikasanat "oota vähän"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostan hattua: en pystyisi tuohon. Kirjoittamaan hälyssä, keskellä, keskeytysten kera.

      Poista
  12. Mahtavaa, opetusovi on ainakin raollaan :)

    En viitsi kommentoida tuota kirjoittamisrauhaa, kun minun kirjoitukseni rajoittuvat lähinnä blogipostauksiin ja kauppalappuihin ;) Tosin ensin mainittu kieltämättä aiheuttaa reaktioita... Toivottavasti R ja sinä löydätte ratkaisun.

    Kääk, jäin samantien koukkuun tuohon kirjoitusnopeussivuun :D Yläasteella kymmensormijärjestelmä oli bravuurini, tänään irtosi 412 merkkiä minuutissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös olekin aika koukuttava testi! Sullapa on kova naputusvauhti!

      Poista