keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Purkaus! Leiskun! Ryöstän sinut!

Happy Halloween, sanon. Olen unohtanut; onko huomenna Suomessakin vapaapäivä? Täällä kyllä. Puolilta öin alkaa tanssikielto. Voitteko kuvitella. Myös pitkäperjantaina on sellainen. Tosin monet yökerhot ovat silti auki aamuun asti. 

Meille tulee illalla vieraita, viipyvät viisi pitkää päivää. Ei huvita. Ovat R:n kavereita. Minulla on huomenna kyllä vapaata, mutta olisin tahtonut kirjoittaa koko päivän. Nyt työhuoneeseen tunkee ihmisiä, olohuoneeseen tunkee myös, enkä saa happea. Vieraat ovat vielä sitä tyyppiä, joka ei siivoa jälkiään, jättää käytettyjä nenäliinoja mihin sattuu, pissaa seisaaltaan eikä edes vilkaise aamupalapöytään, jos siellä ei ole Nutellaa.
Erityisesti yksi noista kurpitsoista on aivan hulvaton!
Onneksi olen perjantaista sunnuntaihin koulutuksessa. Ei tarvitse olla mikään typerä emäntä. Sitä paitsi torstaina ja lauantai-iltana menen tallille tuulettumaan. Otan taukoa niistä vieraista. Ei oikeasti yhtään huvita. Argh, argh. Miksi ihmisten pitää tunkea silloin, kun itselle se vähiten sopii. 

No. R:n kavereita; R:n viihdytettäviä. En laita tikkua ristiin. Hymyilen ehkä, osallistun joihinkin keskusteluihin, ja siinä se sitten oli. Niin ja piilotan kaikki hapankorput, suomalaiset mustikkashampoot ja Fazerin suklaat, sillä ne ovat MINUN muistoesineitäni Suomesta, ja vain MINÄ saan niitä syödä (sekä R, lukuun ottamatta suklaata, jonka olemassa olosta hän ei tiedä mitään), sillä muut eivät niitä arvostaisi, heittäisivät varmaan palan maisteltuaan roskakoriin ja shampoon löträisivät päivässä loppuun.
No juuri tuo!
Onneksi täällä saa purkaa epäinnokkuuttaan. Ei viitsi R:n tunnelmia pilata. Eikä kyllä niiden vieraidenkaan, jotka ovat ihmisinä mukavia, oikein mukavia, siis.

Meillä töissä vietetään halloweenia, kun kerran osa porukasta tulee Yhdysvalloista. Menen toisin sanottuna parin tunnin päästä merirosvoksi pukeutuneena päiväkotiin ja syön karamelleja. Ainoa ongelma, minkä eilisiltana poikkiväsyneenä huomasin, on, että merirosvopukuni on suhteellisen seksikäs. Vatsaa näkyy, ja R meinasi mennä hulluksi, vaikka yritin valmistautua tätä päivää varten, joten riisua rimpautin puvun hyvin äkkiä pois ja pakenin. Ei se saa ryppyyn mennä. Pitää yhtäkkiä keksiä jokin vatsanpeitto. Eivät ne lapset välittäisi, mutta siellä käy isiä ja äitejä ravaamassa koko ajan.
Grrrr.
Eli siis tiedossa on hyvin karkkipainotteinen päivä. Tähän vuoden aikaan se on mainiota. Tarvitsenkin sokeria pysyäkseni hereillä. Eilen vanhemmat kävivät kaivertamassa kurpitsoita, ja koska unohdin ottaa niistä kuvan, lisään illalla postaukseen hulppeita kurpitsakuvia. Eilen myös vihasin yhtä työkaveriani. Voi että vihasin. Jos jollain on huono päivä, niin tarvitseeko silloin muiden päivästä tehdä paskan. Argh. 

Tänään menen uusin silmin sinne. Jos pitää vihata, heitän nallekarkkeja sitä kohti. Perkele. Rakastan hevosia, minulla on kylmä. Kirjoitan nyt. Tunti aikaa ennen kuin pitää muuttua tästä ihmisestä merirosvonaiseksi, jolla on silmälappu ja kaulassa renkaita.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Veli villakorva

Onpas nyt kyllä ratkiriemukasta. Toissa viikonloppu meni vatsanväänteissä, tämä pään muljahtelemisissa. Nyt olen kuitenkin niin sanotusti out of pain.

Ja vähemmästäkin olisin. On niin hehkeä tuo uusi lamppumme. Olen sen kajossa aivan.

Lumibunny. Tai siis karhunpää. Minä, kai, kotikadulla.
Eilen(kään) en käynyt ratsastamassa, mutta korjaan asian tänään. Mitä eilen tein, on toinen asia. Kirjoitin koko aamupäivän, sillä sanoin kivulle, että jos ei kerran luonnosta nautita, nautitaan sitten sanoista, ja voitin. Kipu kärsi huomionpuutetta. Kirjoitin kuin pieni rusakko. 


Leivoin myös aivan todella muhkeita porkkanasämpylöitä, vaikka täällä leipomoiden tarjonta on hulppeaa, ja ne olivat niin maukkaita, että ihmettelen, miksi edes ostan leipomoista mitään. Tai no enkä ihmettele. Leivon sämpylöitä vain silloin, kun on "se aika kuukaudesta". No niin. Nytpähän sitten kaikki tietävät, milloin minulla on mahdollisesti "se aika kuukaudesta". Vaikenisinkohan edes jonakin päivänä. Bloody hell.

Markkinat Mariahilfsplatzilla, kuten melkein aina.
Kävimme eilen myös kävelemässä, mikä joskus on mahdotonta, sillä minun poikaystäväni on tehty sohvageeneistä. Lumi oli tipahtanut taivaasta maahan. Kaupunki kääritty harmaan, valkoisen ja oranssin yhdistelmään. Kävimme teellä kahdessa eri kahvilassa. Kupit olivat niin suuria, että pääni olisi hyvin mahtunut sisään. München on niin ihana, että täällä voisi vaikka vain tanssia pitkin katuja, olipa pää kuinka kipeä tahansa. 

Surullisen komea biergarten-näkymä.
Olisin tahtonut Alpeille, mutta a) kuka kivun kanssa tahtoo nähdä maailmaa ja b) lumi oli märkää. Vaeltaminen märässä ensilumessa ei ole ehkä minun juttuni. Olen kuitenkin takuuvarmasti menossa muutaman viikon päästä joko yksin tai jonkun kanssa yhdessä vuorille. Eihän tästä muuten tule mitään.

Keltaista reunaa ja lunta.
Työstän tänään kylmässä, kosteassa kodissamme käsistä, jonka luulin jo olevan valmis, mutta joka ei kyllä olekaan. Käsistä nimeltä Tuulen tatuoima taivas. Kartan yhä englanninkielistä työtäni. No can do.

PS. Vielä aivan pakko toistaa: Täydellinen paisti on aivan todella huikea kirja. Siis viihdyttävä, ironinen ja maukas. Luen aika hitaasti sitä, mutta pian häämöttää jo loppu, enkä tahtoisi että se loppuisi vielä lainkaan! 

lauantai 27. lokakuuta 2012

Heitän kivun nurkkaan

Onnistuin potemaan kalvavaa pääkipua koko eilisen päivän, ja kipu kaatoi minut kiemuraan myös tänään. En päässyt ratsastamaankaan, kun päätä vain jomotti. Onneksi sain sovittua, että jos huomenna olo on parempi, saan mennä maastoilemaan sitten silloin. Harmittaa aina, jos ratsastelu jää väliin, sillä Tinan selässä unohtuvat murheet, ja mieli harhailee haaveissa.

Vieläkin tunnen tuskaa. Mutta olen hilannut itseni väkisin ulos. Taivaalta putosi koko aamun pelkkää vettä, sitten vesi muuttui raskaammaksi, ja nyt kun ikkunasta katsoo ulos, näkee valkoista. 

Uusi lamppu lempihuonekalukaupastani Karesta.
Pidin henkilökohtaisen kirjamessuiltapäivän. Tai oikeastaan se ei ollut henkilökohtainen, sillä R oli mukana eikä se oikeastaan ollut kirjoihin liittyvä. Kävimme ensin nimittäin pianoliikkeessä. Lumouduin. Minun R:ni soittaa niin kauniisti, ja nyt hän aikoo investoida ikiomaan pianoon! En malta odottaa, että hän sen ostaa, ostaisipa vaikka heti ylihuomenna, sillä haluan itsekin uudestaan oppia. Kävin pianotunneilla lapsena; en osaa enää liikuttaa sormia. Pianomusiikki on niin kirvelevän kaunista, että voi taivas.

Lukeva kissa lintuhäkissä. Hmm..

Pianoilun jälkeen siirryimme kirjamessuiltapäivämme huonekaluosioon. Ajattelin, että ehkä voisin istua makealla sohvalla kuten kirjailijat kirjamessuilla, ja R voisi vaikka haastatella, mutta törmäsimme heräteostokseen; aivan sikatörkeään lamppuun. Siis hienoon, mahtavaan. Unohdin sohvat ja haastattelut samoin tein. R sen bongasi ensin, moniulotteisen lamppumme, ja ajattelin, että tuo mies on taivaan lahja. Katsokaa nyt, mikä hullu taideteos tuo uusi valontuoja on! Uulalaa. Mitä kontrasteja. Mitä sulokkuutta, intohimoa ja surullisuutta se sisältää. 

Sopii hyvin olkkariin, eikös.

Sitten minä siirryin hetkeksi messuilun vaateosion pariin. Ajattelin, että kirjallisuusihmisen on pukeuduttava nöyrästi. Värikkäästi. Ostin kaksi uutta paitaa kuin kevät. Ne ovat lämpimiä ja sinisiä. Sain ne melkein puoleen hintaan. 

Joten sen jälkeen oli hyvä osallistua henkisesti "Helsingin kirjamessuille", tosin pidin ne Münchenissä ja aivan yksin. Eli siis mennä porhalsin lempikirjakauppaani täällä ja hipelöin kirjoja. Ihastelin niitä puoli tuntia, kunnes pääni muistutti, etten jaksa enää yhtään. Oli liikaa ihmisiä ympärillä kuten messuilla aina, ja oli muutenkin parasta mennä sohvalle ja niellä taas aspiriinia, joka ei auta. 

Karesta on hankittu työpöydätkin. Tosin käytettyinä. Käytetyissä on tunnelmaa!

Mutta en päässytkään kotiin. Pääsin ruokakauppaan, sillä hyvillä kirjamessuillahan on myös ruokamessut, ja koska ulkona pyrytti märkää, vaatteiden läpi iholle tunkevaa lunta, ja koska ostoksia oli yli käsimäärän, R lähti etsimään meille taksia, jolla saisimme sekä itsemme että kallisarvoiset kirjamessuiltapäivätuotteemme kotiin suhteellisen kuivina. Odotin aivan liian kauan yksinäisessä ylhäisyydessäni kamalassa pisteessä. Kauppa, missä emme koskaan mitään osta mutta tänään kyllä, sattuu sijaitsemaan päärautatieaseman nurkilla ja juuri sen kohdan edessä, missä kaupungin huumehörhöt pyörivät. Pelotti kuin häkää. 

Ööh. En tiedä miksi tämä on näin päin. Mutta tässä on asioita, jotka Karesta haluaisin ostaa.
Kyyti tuli lopulta. Ajattelin; ihanaa, vihdoin pääsen lepäämään; että onpa rankkaa tämä messuilu. Mutta en päässytkään. R kokkasi (ensimmäistä kertaa muuta kuin pakastepizzaa!), ja keittiöömme ilmestyi myös aussiystävämme, ja nyt nuo miehet juovat tuolla olutta, ja minä tahtoisin kylpyyn ja nukkumaan ja pääkivun pois. 

Joten kai minä nyt sitten vain riisun itseni, menen sinne kylpyyn. Sammutan musiikit muilta. Pyydän, että menisivät mieluummin naapuritalon baariin juoruamaan juoruamisensa. Ja että lukisinkin vielä hetken, olen aivan ihastunut Täydelliseen paistiin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Repaleita kuvassa

Jos olisin henkilökuva, en olisi henkilö lainkaan, sillä minun kuvastani puuttuvat valojen vaihtuvuus sekä pisteet, joissa pitäisi näkyä lämpö.

Sattuu päähän. Kuinka mojovaa. Sattuu päähän, koska yllyimme työtovereideni kanssa vanhempainillan jälkeen hurauttamaan kolme lasillista Hugoa kurkkuumme. Olin jo kymmeneltä sängyssä, mutta silti sattuu. Au. No, ehkä kipu hälvenee, kun punainen virtaa lävitseni; ehkä pääni raikastuu, kun hyppään kymmenen minuutin tai ehkä vasta viidentoista kuluttua pyöräni selkään ja ohitan aamuruuhkat, kuten joka aamu ohitan. Koko maailman pitäisi pyöräillä. 

Kerran Pekingissä jouduin pyöräonnettomuuteen tai oikeastaan minun takiani eräs nainen joutui; ajoin pyörällä skootterin ohi, ja tönäisin vahingossa skootterin kyydissä istunutta naista jalkaan, ja hän, raukka, putosi kyydistä, ja minä jo kauhuissani ajattelin, että nytkö joudun kiinalaiseen vankilaan. Nimittäin naisparan polvi meni auki, mutta hän hymyili vain, kehotti polkemaan pois, vaikka olisin kyllä tehnyt mitä vain. Toivottavasti hänelle ei aiheutunut ikuista vammaa.

Tämä on kyllä vähän olotilani.

torstai 25. lokakuuta 2012

Kynsissäkin kylmiä poimuja


Söin eilen kesäkurpitsan kukintoja. Ne muistuttivat puhtaan lakanan tuoksua. Ajattelin; tämä nähdään vielä, ja kun katsoin ikkunasta kohti sisäpihaa, missä talojen kelmeät posket haukkaavat asukkaita sisäänsä, näin lammikoita ja pajunkissoja, vaikka katseet kiskovat kohti syksyä. Vanha mies kantoi jätesäiliöihin autonrenkaita. Sen selkä kyyry, mutta katse katala. Ehkä autonrenkaiden sisällä, kumisessa kätkössä, piili miehen vaimo, osia, sormia ja varpaita; heittikö se vastaparinsa siinä roskien sekaan, luokitteliko kumppaninsa sekajätteeksi vai paperiksi, kastuneeksi pahviksi, polkiko se kuluneella saappaallaan massaa sopivan litteäksi.

Ja nyt olen syönyt kaksi annosta riisimuroja. Koko ajan on nälkä, sillä täällä on niin kylmä. Paksun paksu villapaita olisi järkevä hankinta, joten kysynkin; mistä tuutista voi tilata (mieluiten käsintehtyjä!) villapaitoja. Sellaisia, joissa sietää tämän vilun?
Vaihdoin blogin ilmettä. Taustalla häilyy tämä kuva, joka on pala veronalaista seinää. Arvaatteko minkä talon kyljestä?

Olen kirjoittanut proosarunon tapaista, mutta en tiedä, onko se proosaa vai runoa. Pieniä juttuja. Minusta tuntuu, että ehkä pohjimmiltani ja loppujen lopuksi olen kuitenkin runoihminen. Nautin suunnattomasti eräistä runokokoelmista, jotka lainasin kirjastosta, ja näinä kylmänkalseina päivinä sormetkin naputtavat jotakin sellaista. 

Kauneutta torstaihin ja perjantaihin ja päiviin, jotka seuraavat näitä. Minulla ei juuri ole aikaa, sillä illalla on vanhempainilta, ja huomenna vajoan jäihin. Ai niin ja ai niin, aloitin Satu Taskisen Täydellisen paistin viime yönä. Hauskalta vaikuttaa, komealta!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Ei nyt kyllä Joel Haahtela kolahtanut

Kotz, kotz, kotz. Oksu, oksu, oksu suomeksi siis. Oksetus. Yäk. 

Ensisanani: kun pikagooglettamisen perusteella tässä postauksessa käsittelemäni kirja on saanut vain ylistystä osakseen, katson, että voin antaa täyslaidallisen vastaväitettä. Tai ainakin ampua kasan patruunoita kapinallisin elkein niihin toisiin suuntiin. Kirjailija Joel Haahtelaa en tietenkään henkilökohtaisesti tähtäile sihtaimeeni, mutta nyt, valitettavasti, hänen romaaninsa Lumipäiväkirjan voisin vaikka, eeh, räjäyttää kranaatilla.

Niin ja ai niin; muistakaa, että minun "arvosteluni" kirjoista ovat siinä mielessä erilaisia kuin valtavirran, että tarkastelen ylipäänsä romaaneja ihan puhtaasti oppimismielessä. Että miten kannattaa ja miten ei kannata kirjoittaa. Ellei kohdalle satu joku loistava romaani tai runokokoelma, jonka ahmin ihan vain nautinnon vuoksi sellaisenaan enkä mitään mieti. Sellaisia tulee usein vastaan, onneksi, muutenhan lakkaisin lukemasta yhtään mitään.

Ja lisämuistutus; en yleensä käy tiivistelemään juonta näissä blogiarvioissani, kuten en tässäkään. Niin monissa (mainioissa!) kirjablogeissa ja netissä muutenkin selostetaan juoni, joten sen voi käydä lukaisemassa muualta, kuten esimerkiksi alle linkittämistäni arvioista.
Kuva: Kiosked Image Bank.

Ja sitten asiaan: Kun kävin lokakuun alussa Suomessa, tarvoin kirjastoon matkalaukku kourassa, lätkin sen sisään sellaisia kirjoja, jotka puhtaasti (blogi)arvioiden takia olivat jääneet niskavilloihin roikkumaan kuin parhaatkin muistutustikut. Yksi näistä ylistetyistä oli tämä tähtäimessäni poriseva Joel Haahtelan Lumipäiväkirja

Aloitin sen silmät levälläni; odotin kovaa kotimaista. Silmäni menivät sirriin jo alussa. Koska olen kieli-ihmisiä, kieliseikat joko pilaavat lukukokemukseni tai antavat sille kyytiä. Nyt heti alussa olla-verbin imperfekti- ja pluskvamperfektimuodot (eli oli ja oli ollut!) rynnivät silmiin ja nenään ja suuhun, ja olin tukehtua. Tuli yökkisreaktioita. 

Etenkin te, jotka kirjoitatte ja haluatte julkaistujen kirjoittajien repertuaariin; välttäkää sitä, mitä Joel Haahtela tässä teoksessa ei vältä:

"Välissä OLI vain muutama vuosi. Hiukset OLIVAT lyhyemmät ja hän näytti väsyneeltä. - - En OLLUT ajatellut häntä pitkään aikaan. Nyt hän OLI vapaa..."

"Silmäni OLIVAT jo tottuneet hämärään. Ullakko OLI hiljainen ja suojassa, lumisade vaimensi kaupungin. En halunnut liikahtaa, päätyikkunan neliö OLI ny hivenen valoisampi kuin hetki sitten, puhelinluettelot ja paperit OLIVAT levinneet pitkin lattiaa. - -"

Eli siis tuo verbi hyppii silmiin. Kuvailussa se on läsnä koko ajan (olla-verbi on hyvin helppo korvata muilla, ilmaisuvoimaisemmilla sanoilla!). Minusta kieli menettää heti vetovoimaansa, jos se on tuollaista. Se on suoraan sanottuna tökköä. Kökköä.

Sitten mikä lisäksi ärsytti, puhtaasti, OLI se, että koko kirja räjähtää takaumista. Perkele. En jaksa sellaista. Miksi kaikki pitää aina kertoa takaumana. Haahtela ei suinkaan ole ainoa tässä maailmassa, joka niin tekee. Minusta romaani menettää mielekkyytensä, jos se hilaa liikaa menneessä. Jos se mennyt on niin tärkeä, niin miksei siirrä kerrontaa sinne menneeseen ja kerro kaikkea preesensissä. Etenkin, jos melkein koko romaani sijoittuu taakse. Miksi edes herättää lukijan mielenkiinto nykytilannetta kohtaan, jos sitten kertoo kuitenkin aivan jostain muusta?? Näin tekee Haahtela tässä, kuten tekee Petja Lähde vastikään lukemassani Poika-romaanissa. Argh. Minua olisi kiinnostanut paljon enemmän alun kehittyminen. Nykyajassa.

Takaumaromaanit ovat vaikea laji. Hyvin harva onnistuu minua kuohauttamaan positiivisella tavalla turhauttavan monilla takaumillaan.

Kuva: Kiosked Image Bank

Ja juu, on, on; jokin todella syvällä merkitysten aallokossa uiva teos. Niinkö. Yrittää ainakin. Liikutaan Saksassa, liikutaan 60-70-lukujen taitteessa. Välillä pinkaistaan takaisin kohti nykyisyyttä, mutta ei aina ylletä tänne asti. Uidaan entisessä tyttöystävässä, joka on oikein vangittu aktivisti. Vaimo on tietysti jostakin syystä laimea, tytär etäinen. Blaah. KLISEIDEN KLISEITÄ. 

Toistan itseäni: kieli tökkii, tökkii pahasti. Kielensä puolesta tätä on kehuttu. Ihmettelen, että minkäköhän helvetin sienen alla minä olen kasvanut ?! Kun oma mielipiteeni tuntuu niin erilaiselta valtavirtaan verratessa. En esimerkiksi lainkaan pitänyt Pulkkisen Rajasta, kun sen aikoinani luin, enkä ole vielä lukenut hänen toisia teoksiaan, mutta kai ne on (hehkutusten takia!) pakko vetäistä. Valtavirta tykkää, ja minusta tuntuu, että olen joku hemmetin anarkisti - vasten tahtoani. Joka ei vain ymmärrä eikä tahdo ymmärtää, vaikka minä kyllä tahtoisin kovasti. Olisin niin tahtonut pitää tästä, kaikkinensa. Nyt pidin vain (jossakin määrin) loppumetreistä. 

Sitä paitsi missä ovat ne oivaltavat kielikuvat? Onko tämä muka sitä: "Äiti oli kuin kesäinen heinä, jota tuuli taivuttaa." Mielestäni tuo on kulunut. Kliseinen, suorastaan. Kuten suurin osa tämän kirjan kuvista. Paikkojenkin kuvailu on kalseaa. Saksan osissa ei tule kyllä yhtään kotoisa olo; kuvailu on tylsää ja puuduttavaa ja KLISEISTÄ. Samoin kuin esimerkiksi huoneiden tai asioiden kuvaus. Blaah ja hohhoijaa. Etenkin strippibaarikohtauksessa meinasin nukahtaa, oli meinaan niin jo-kuultua-jo-nähtyä kuvausta.

"Sisällä oli savuista ja hämärää. Minut ohjattiin pöytään ja tilasin oluen. Musiikki soi kovaa, tasainen jytke tuntui ruumiissa. Lavalla tanssi nainen, joka puristi sormillaan tankoa, keinutti lantiotaan hitaasti edestakaisin. - -"

Ja sitten se pilkutus. VAIKKA olenkin koulutukseltani pilkkujen metsästäjä, sihtaaja ja amputoija, annan kaunokirjallisuuden olla. Siellä pilkut tuovat rytmiä ja niitä voi tökkiä mihin vain, kuten itsekin tökin. MUTTA jos niitä lähtee tökkimään mihin vain, lukijalle KANNATTAA tehdä selväksi alusta asti, että ei pyri kieliopillisesti täydelliseen kieleen. Jos ei tee tätä seikkaa selväksi, käy ainakin minunlaisiani lukijoita ketuttamaan. 

Haahtela sortuu (tai tekeekö tahallaan??) erääseen kielioppivirheeseen, joka tulee tässä teoksessa koko ajan vastaan: " Me seisoimme portilla ja Sigrid oli suudellut minua..." Tuonne kuuluisi pilkku erääseen väliin. Moneen kohtaan tuonkaltaiseen väliin kuuluisi pilkku, ja ehkä se johtuu siitä, että sana JA toistuu yhtä usein kuin verbi OLI, tämä pilkkuvirhe iskee silmään. Kävi oikeastaan se ärsyttämään, että nuo virheet ärsyttivät, sillä en tahtoisi kaunokirjallisuuden ollessa kyseessä olla lainkaan mikään kielipoliisi. Välillä kieli oli oikeaoppista, välillä väärää, ja minä menin sekaisin.

No, mutta siis. Joel Haahtelaa kehutaan kaikkialla (noin niin kuin lyhyen googlauksen perusteella), joten kai hänen on sitten oltava hyvä. Minun on luettava häneltä jotakin muutakin ajatellakseni samoin. Vain löytääkseni sen jonkin hohdokkuuden, mistä kaikki hänen kohdallaan puhuvat. Eli siis vaikka tämä Lumipäiväkirja nyt oli pääasiassa vain raivostuttava ja tylsä (olin lopettaa kesken, ja kerran nukahdinkin lukiessani!), aion tarttua Haahtelaan vielä.

Arvatkaa miksi. Siksi, että koko romaani ei ollut täyttä soopaa. Sivulta 177 lähtien se oli suorastaan loistava. Loppu oli kerta kaikkiaan hämmästyttävän voimakas. Miksi koko romaani ei ollut tuollainen? Jos OLISI OLLUT, OLISIN nyt myytyä lukijanaista. Loppusivuilla tulee eteen myös koko romaanin pointti (ja vastaus takaumiin tukeutumiseen):

"Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?"
Lopuksi tahtoisin kuulla, että mikä hemmetti se sieni on, minkä alla olen näyttänyt kasvaneeni? Että miksi en pidä siitä, mistä suurin osa pitää? Ja silti omat romaanini ovat ihan pidettyjä - niidenkin joukossa, joiden kirjamaku näyttäisi olevan erilainen kuin omani - tosin no joo...valtavirtahan ei ole näyttänyt koskeneen niihin..että ehkäpä pysyttelen vain kolossani ja tulkitsen kuten tähänkin asti olen kirjallisuutta tulkinnut.

Ai niin ja sitten vielä; jos itse Haahtela menee lukemaan tämän hieman kiivaan (huomatkaa, että olen aamuärhäkällä tuulella!) arviontapaisen, toivon, ettei hän näe mustaa kohdallani. En ole ensinnäkään mikään ammattikriitikko, ja toiseksikin kriitikontaitoni ovat ruosteessa. Siitä on jo viisi vuotta, kun arvostelujani on viimeksi lehteen painettu. Ja koska en tuo juonta esiin, eivät mielipiteeni ehkä ole tarpeeksi perusteltuja. Ja nyt lopetan oman mielipiteeni selittelyn. Muuten se menettää uskottavuutensa.

Tästä romaanista ovat pitäneet monien muassa Karoliina, Sara, pihi nainen ja (hieman varauksellisesti) Villasukka kirjahyllystä. Epäpitämisiä en siis nopealla silmäyksellä löytänyt, mutta kuulisin mielelläni sellaisiakin!

PS. Ilahduttavan paljon runokokoelmia Hesarin esikoiskisassa! Siellä on myös yksi ntamolainen teos! Onnea :)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Kyssäkaalitaivas!

Siis pakko haukkoa täällä ilmaa. Olen jo aikaa sitten löytänyt tämän Yaelianin ylläpitämän ruokablogin, joka on kerrassaan ihastuttava, ja nyt sitten löysin pinon kyssäkaaliohjeita! 

En ennen edes tiennyt mikä on kyssis, mutta tänne muutettuani siitä on tullut aivan ykkössuosikki. Syön kyssäkaalia mieluiten sellaisenaan, kun en edes tiedä mihin sitä voisi käyttää, mutta nyt alkaa keittiössä uusi elämä. Kyssäkaalinkokkaamistalkoot!

Kyssistä sinne, kyssistä tänne. Kyssis, jonka nimi muutes on huvittavahko, rulettaa!! 


Minusta on tullut R:n kanssa asuessa muutenkin ruoanlaittohullu. Tykkään siitä. Tehdä kaikkea. Tuolta olen löytänyt hyviä blogeja, eli toisin sanottuna tekemisen iloa. Ja ai niin, taannoin keväällä ilmoittauduin Das perfekte Dinner -ohjelmaan. Siitähän ei kuulunut mitään kummempaa lopulta, joten ilmoittauduin viime viikolla uudestaan. Katsotaanpa, pääsenkö kauhan varteen :) Olisi aika hauskaa. Ihan noin niin kuin kokemuksenakin vain.

Sitä paitsi rakastan tarkkailua. Pääsisin nuuskimaan toisten tuntemattomia koteja. Katsomaan silmiin ihmisiä, jotka eivät ole tulleet vielä vastaan. Pimeinä vuodenaikoina tuijotan muutes röyhkeästi ikkunoista sisään. Ärsyttäviä ovat asunnot, joiden ikkunat on peitetty kaiken maailman taljoilla. Sisään pitää nähdä. Meissä kaikissahan asuu pieni tirkistelijä!

Ja nyt menen töihin. Tämä viikko on rankka. Leluton viikko. Raivasimme kaikki päiväkodin lelut piiloon, mikä tarkoittaa sitä, että koko ajan pitää olla skarppina ja keksiä tekemistä niille pienoismalli-ihmisille. Olen jo valmiiksi uupunut. Odotan viikonloppua kuin salmiakkilähetyksiä!


maanantai 22. lokakuuta 2012

Toivottavasti rakastat nuorta miestä!

Kaunis ja suurenmoinen kiitos kaikille kirjanvoittamispuuhiin osallistuneille! Kolmen viehättävimmän, hehkeimmän, ovelimman, koskettavimman tai muuten vain lupaavan virkkeen valinnasta tuli pulmallinen, pähkinän kaltainen ongelma, sillä kaikki kilpailuun osallistuneet olivat erityisiä ja kauniita, mutta lopulta seuraavat päätyivät arvontaan asti:

JUKKA: Minä rakastan sinua nuori mies, jonka hiljalleen harmaantuvaa peilikuvaa katselen aamu aamulta armeliaammin. 

IRENE K: Minä rakastan sinua nuori mies, jonka tukka on kuin tomusokeria, hullaannuttava, pölyävä, imelä pehko, jonka uumeniin haluaisin käpertyä aamun sarastukseen asti, jotta voisin havahtua ja kehrätä hiuksesi hattaraksi. 

PIA: Minä rakastan sinua nuori mies, jonka koivet ovat kasvaneet heinäseipään pituisiksi ja jonka ylähuulen päällä itää valkoista nukkaa. Rakastan sinua, kun karautat mopollasi pihasta tai kun soitat bassoa bändisi kanssa. Aivan erityisesti rakastin sinua hiljattain, kun olimme sienimetsässä ja huusit: ”Äiti tuu katsomaan, mitä mä löysin!”, kun olit löytänyt ketun pääkallon sammalmättäältä, vaikka sinun pitikin esittää tylsistynyttä teiniä.

Ja tsädää: Minä rakastan sinua nuoren miehen voitti omakseen IRENE K. Lähetätkö kiltti voittajahenkilö sähköpostitse osoitetietosi. Ja tiedon, että kenellekäs kirjan omistan, kun siihen nimikirjoituksen tuikkaan :)
 
Kiipeilen kirjoittamisessa kuten kiipeilin Veronassa kesällä.

Toivotan muinaista maanantaita jokaiselle. Itsehän olen ehtinyt jo miltei myrkyttää itseni juomalla kalsiumkloridia, vahingossa, ja käydä läpi koko lopun Pintanaarmuja-käsiksen. Se on nyt 164-liuskainen. Olen niin haltioissani sen suhteen, että vaikka sitä ei koskaan arvostettaisi missään muualla, en enää muuta mieltäni; olen luonut jotakin todella, hämmentävän hienoa. Sellaista kirjallisuutta, joka saa samaan aikaan itkemään itseni onnesta että sydämeni tekemään joogaliikkeitä. Riittää siis, että saan itse tekstistäni ilon. Olisi toki mukavaa, jos muutkin siitä jonakin satunnaisena päivänä lukemisen ja oivaltamisen riemua löytäisivät.

Venettä lepuuttamassa. Muokkauskierros numero ehkä 10000 on valmis.
Näillä eväillä jaksan jatkaa. Voi luoja, että jaksan. Jaksan kirjoittaa apurahahakemuksen, oksentaa kalsiumklorididrinksuni ulos (nimittäin yhtäkkiä tunnen kaameaa kuvotusta..ehkä jo onkin sen aika, kun aineen nielemisestä on pari tuntia!), pyöräillä iltapäivän usvassa 40 kilometriä, ainakin, sekä uppoutua runoihini. Joita ikävöin. Karttelen, jostakin syystä, englanninkielistä käsisprojektiani, mutta aikaahan tässä maailmassa riittää; palaan siihen sitten, kun oikealta tuntuu. Tosin tiedän myös, että kartteleminen tekee palaamisasioista vaikeampaa.

Tänään tuntuu kuin asuisin linnassa pelkästään ilon takia!

Ai niin ja jaksan myös varailla vähän auton tapaista Orlandosta. Pitäisi myös selvitellä, miten Bahamaan pääsee Miamista. Ja ihastelen New Yorkin hotellivalintaamme, katsokaa nyt noita kuvia huoneista! Matkakuume siis kolottaa jo ovella. Eihän tässä ole kuin kaksi kuukautta odottelua!

Niin ja ai niin; tällä viikolla aikeinani on kirjoittaa pari kirja-arvostelua. Tekee vain niin mieli. Tekee mieli myös voida hyvin eikä pahoin kuten nyt. Yöks.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Keltaista tulta, liekehtivät varret

Villiä; tuntuu, että koko kaikkien maailma (etenkin täällä blogistaniassa) pyörii tulevissa Helsingin kirjamessuissa. Kerran olen siellä esiintynyt, mutta silloin en ollut vielä julkaissut kirjailija. Julkaisseena kirjailijana en ole esiintynyt missään, ellei omia julkkareita oteta huomioon. Jotenka enpä siis kauheasti tunne oloani nykykirjailijaksi, kun tuntuu, että aidon kirjailijan tunnistaa siitä, että hän esiintyy. Että häntä pyydetään esiintymään.
Peili keskellä metsää.
Mutta en pidä siitä. Esiintymisestä julkisissa tiloissa tuntemattomien edessä (muutoin kuin pikkuhuppelissa, jolloin laulan kernaasti (karaokea) kamalalla kanaäänelläni tai tuttavaporukassa, missä esiinnyn hyvin mieluusti, sillä janoan turvallista huomiota). Joten en ehkä koskaan esiinny, vaikka tulevat romaanini olisivatkin jotain huomattavampaa kuin edelliset.
Minun jokeni, minun juoksuni.
Toivotan kuitenkin kaikille hauskoja Helsingin kirjamessuja (jotka eivät muutes ole, mielestäni, maailman tärkein tapahtuma, niin kornilta kuin tämä kirjallisuuden tuottajan kynästä kirjoitettuna kuulostaakin!) heille, jotka sinne muodossa tai toisessa menevät. 

Itsehän keskityn kaikenlaiseen muuhun pikku puuhasteluun ensi viikonloppuna. Kuten Alppeihin, minne asti en tänä viikonloppuna kaikesta huolimatta ehtinytkään, sekä uuteen. Tuottamiseen, vaikka. Kynä ja sielu rahisevat, kun käyn JÄLLEEN läpi Pintanaarmuja-käsistä.

Pakko muutes hehkutella täälläkin, että kävin eilen aivan uskomattomalla ratsastusretkellä. Niin kauniilla, niin sävähdyttävällä, että ei pelkästään hevonen allani käynyt kuumana, vaan myös minä. Posket punaisina katselin Alppeja kaukaa kukkuloilta, näin valkoisia huippuja, ruskan räjäyttämän järven, kuvani peilityynestä pinnasta, vauhdinkin ehdin huomata.
Mistä pidän täällä kammoittavan paljon, ovat teiden ylle kumartuneet puut!
Ajauduin jotenkin kummallisesti ratsastamaan kolme tuntia harmaahapsisen, hauskan ja suulaan baijerilaismiehen kanssa. Ihmettelin siellä metsässä kopistellessamme, että mitenköhän näin yhtäkkiä voi edes käydä. Löytää itsensä yltiöpäisen hehkuvista maisemista aivan vieraan ihmisen kanssa, ja jutella taukoamatta väärällä kielellä asioista, joista ei uskoisi investointipankkiirin kanssa puhuvansa. Ylipäänsä edes olevansa ratsastusretkellä moisenlaisen henkilön kanssa.

Vatsani on ollut kivinen tie tämän viikonlopun verran. Piti eilen viettää aikaa ystävien kanssa, suoraan sanottuna suu auki tanssia pitkin yötä, käydä museoissa ja kuljeskella, mutta vatsani päätti, että en voi olla sosiaalinen. Pelkästään luotaantyöntävä. No, ei se mitään, vatsanpuruista huolimatta kävin tänään tunnin juoksulenkillä, 8 kilometrin vaelluksella (R:n revin mukaani!) joen varressa tuolla Münchenin eteläpuolella, sekä 26 kilometrin reippaalla, mäkisellä (jalkani kiittävät!) pyörälenkillä. Luonto paloi. Keltaiset puut ja auringon viipyvä lasku syntyivät tunti tunnilta uudestaan; uskoin silmiäni vasta, kun kiidin siellä läpi.
Kuten huomaatte; värit eivät vedä vertoja Suomen väreille, mutta ovat silti luonnossa nähtynä lupauksia!

Täällä on toisin (ja suoremmin) sanottuna ruska nyt. Suomessa se on, kaikesta täällä nähdystä hurjuudesta ja hengenhaukkomisesta huolimatta, paljon väkevämpi aina. Mutta on se hullun huikea täälläkin. Metsät ovat hieman erilaisia; korkeampia ja väljempiä, ja puiden läpi tarttuu hymy. Ei pelota, vaikka löytää itsensä keskeltä. Ei, sillä näkee läpi.

Minulla on ihana itsenäinen koti-ilta. Lämmitys on täysillä melkein joka huoneessa (hahaa, itsenäisen illan salaisia iloja!) ja pannussa hautuu tee. Suklaapiiloni on pullollaan Fazeria (olenkohan pikkiriikkisen itsekkään puoleinen, kun olen kylmänviileästi hankkinut itselleni salaisen suomalaisen suklaavaraston ja kieltäydyn jakamasta palaakaan KENENKÄÄN kanssa). Vetäydyn kohta työhuoneeseen, napsautan musiikit päälle, valot pistän puolilleen, ja työstän, työstän, työstän. 

P.S. Huomenna arvon voittajan, ehdit vielä kolmen ja puolen tunnin ajan osallistua!
P.S. Eräässä suosikkiblogeistani, Luen ja kirjoitan -blogissa, on käynnissä juhlallinen arvonta! Kannattaa tutustua tähän Paulan ylläpitämään kirja- ja kirjoitushyllyyn!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Olen aamu ja iltapäivä. Käynyt läpi jo 67 sivua - tuhannennen kerran. Tästä, minkä alun eilen paljastin. Olen tulessa, tekstini sallittua värinää, jäänpinnalla halkeama. Vuosien työ, ja mitä jälkeä.

Lähden nyt pesemään kasvoja. Täällä on jonkinlainen kesäpäivä, kaksikymmentä astetta tänään, eilen, huomenna. Istun puolet työpäivästä ulkona, otaksun. Yöt ovat kylmiä, koti yhä hyytävä. R juoksee perässä pienentämässä lämmitystä, minä säädän sitä vaivihkaa suuremmaksi, ja taas täällä riidellään, minä muka en vietä tarpeeksi aikaa R:n kanssa, mutta minun mielestäni asia on kyllä aivan toisin päin! Ja minä kuulemma tiputtelen tavaroita lattioille enkä siivoa jälkiäni (mikä...ehem...saattaa olla tottakin!) ja argh. Tarvitseeko tuollaista kuulla aamulla. Pitää taas tuntea syyllisyyttä, mukamas.

Hyvää viikonloppua! Tai ainakin raikuvaa perjantaita! Ja osallistukaahan kirjani arvontaan!

torstai 18. lokakuuta 2012

Hyppy kylmään veteen

Niin ikävä oli, että palasin tähän. Minua repineeseen, raastaneeseen, lannistaneeseen, yllättäneeseen, voimia antavaan, voimia vievään, rakkaaseen käsikirjoitukseeni. Muoks, sanovat sormeni, muoks minun mieleni. Muokkaan jälleen. Sujuu. Sujuu niin ihanan rauhoittavasti, kuten suomen kielellä aina. Tunnen oloni pitkästä aikaa harmoniseksi. Muokkaan itseäni varten, muokkaan teräväksi, muokkaan vain, koska on ollut ikävä. Ehkä muokkaan koko elämäni, senkin jälkeen, kun tämä on julkaistu, pois annettu.

Ja olen niin rohkea, että annan teille ensimmäisen kaistaleen, vaikka ehkä ei pitäisi, mutta annan, sillä tämä käsis on valmis (olkoonkin, että muokkaan sitä vielä vähän uudemmaksi), ja tämä käsis on jo huomattu muutamissa taloissa, joten kukaan ei tätä voi varastaa, he muistavat tämän, kustantajat, joten uskallan antaa esimakua siitä, mitä julkaistaan vielä kansien välissä, vaikka julkaisukanava saattaakin olla vielä, yllättäen, jokin muu. Varoitus; tässä on koko ensimmäinen kappale, joten postaus on pitkä, mutta minulla onkin oma lehmä ojassa; jos jaksat lukea loppuun, olen onnistunut alussa, sillä alun täytyykin voida koukuttaa.

Olkaa hyvä, ensimmäinen kappale Pintanaarmuja-romaanikäsikirjoituksestani, joka tulee ulos tietä tai toista myöten ensi vuonna, ja jota olen työstänyt niin monta vuotta, että periaatteessa minun pitäisi olla kulunut loppuun. Olenkin jo aiemmin laittanut muita pätkiä tästä esiin, mutta en muistaakseni tätä, joka on eteinen, joka on ovi.




Hän heräsi keskeltä merta. Vesi lipui hänen korvissaan, käsi roikkui pitkin pelottavan tyyntä pintaa. Hän kuuli vain linnut ja veden. Janotti. Ei voinut avata silmiä, niin kirkkaaksi aurinko oli murtunut.
             Miten hän oli tänne joutunut.
Hän ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin käsiään, varpaita vain vähän. Vaikka oli kuuma, pökerryttävän, hytisevän kuuma, häntä paleli. Hänen hiuksensa lojuivat veden pinnalla, kosteus nousi ylös kohti hiusjuurta; suola tekisi hänestä ennen pitkää kuivan, ellei hän sitä ollut jo. Hän tunsi tämän ja alastomuuden, vaikka ei hän alaston, suinkaan, ollutkaan.
       Vaikka voiko sitä luonnon keskellä olla muuta kuin alaston. Eivät vaatteet peitä vartaloa, talot sen peittävät ja äänet, jotka tulevat kun ihmiset kohtaavat toisiaan.
         Sitä paitsi minä muistan vieläkin, miltä hän näytti patjan päällä. Muistan jokaisen päivän, jona kohtasimme ensimmäistä kertaa. Jokaisen lähdön muistan myös. Minä muistan viimeisen patjan, jonka päällä hän nukkui tai valvoi, minä muistan.
            Minä muistan.
Olin pumpannut sen aiemmin täyteen, aamulla pelkästään hänelle; sinivalkoisen, miltei vettä läpinäkyvämmän patjan. Hän painui sen päällä kokoon. Hän oli kuin vastasyntynyt, pienen eläimen poikanen. Hytisevä, sokea lintu. Jääkarhun lapsi. Kuun sillalla syntynyt pehmeä tiikeri. Hän oli minun eläimeni, symboli, hän oli karhujen kuningatar ja kaikkea mitä nuoren naisen pitääkin olla; kelmeä, ympäripyöreä, harmoninen näky.
         Minä hänet sidoin uimapatjan päälle, tiukasti kiinni niin kuin hänen miehensä tapasi sitoa sänkyyn, ”älä anna minun liikkua sentin senttiä”, hän käski.
          Muuta ei ollut kuin kaksi nahkavyötä, sidoin rintalastan kohdalta, sidoin lantiosta, varmistin, että vyöt olivat tarpeeksi tiukalla. Löysät hengittää. Kaksi sormea mahtui hänen ihonsa ja vyön väliin. Se riitti. Se riitti siihen, että minun kallisarvoinen häneni ei tukehtuisi kuolemaan, vaan nimenomaan kelluisi sinne, voisi pahimmassa tapauksessa liikuttaa vain pienimpiä raajojaan.
            Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.
            Että minä laittaisin eteenpäin.
            Minä, eikä kukaan muu.
Minä toisin sanottuna saattaisin hänet kuolemaan, tekisin mustan työn kirjaimellisesti, fyysisesti; henkisen lähdön.
          Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.
        Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen, upota kiveksi maailman pohjaan.
            Tahtoi takaisin mereensä, hän tahtoi.
Hän toisti sitä samaa aina, kun oli epätoivoisen väsynyt elämästä: ”Vedessä minä olen yhtä, ikään kuin kuplassa kaulakkain, symbioosissa meren kanssa kaksin.” Hän, ruodittu kala, ongittu veden pohjalta, hän; kylmä ja tunteeton pohjamuta.
              Hän; pisarat, väreet, vaaniva usva pinnan yllä.
              Hän; eepoksellinen. Veistos. Motiivini.
Niin kamalan paljon hän rakasti itseään, että sammui ennen auringon kunnollista nousua. Nukahti, ennen kuin pelko ennätti laittaa hänet katumaan; epäilen, että hän otti unilääkkeitä ennen viimeistä siirtoa. Kaikkihan me pelkäämme, kun ajattelemme kuolemaa tai vielä enemmän silloin, kun ajattelemme sitä, että mitä jos emme kuolekaan vaikka haluaisimme.
      Joka tapauksessa pelkäsin kaukana enkä tunnistanut itseäni katsellessani hänen hidasta poistumistaan. Olin hilkulla lähteä perään, ryöstää veneen joltakin kylän kalastajista, pelastaa itseni ja samalla naiseni, joka ei ollut sanan varsinaisessa, konkreettisessa merkityksessä minun naiseni, ja joka katosi vähän väliä aaltojen taakse patjoineen.
              Luulin, tietenkin, jokaisen aallon kohdalla, että meri syö hänet nyt.
              Mutta ei meri syönyt.
              Merelle ei kelvannut kuka tahansa.
Hän oli joko liian vähän tai liian paljon, ja minä, tietenkin, ajattelin, että hän on aivan liian paljon. Yhä ajattelen niin, vaikka siitä on jo vuosia.
           Istun aurinkoterassilla, minä yhä täällä pienessä kadonneessa kylässä, jonne loppujen lopuksi jäin, sillä en voinut kohdata mitään entistä. En varsinkaan viranomaisia. En kysymyksiä tuttavapiirissä tai yliopistolla. En enää sen jälkeen, mitä hän minulle elämästä paljasti tai mitä minä häneltä vein. Mitä hän vei keneltäkään, mitä luuli antaneensa, oi luoja sinä minun häneni, mitä oletkaan mennyt tekemään!
          Minulla on sitä paitsi nykyään vaimo ja kolme lasta. Mutta kerran hän ehti olla ainakin minulle kokonainen kaksoismaailma, ja minä rakastan häntä joskus yhä tai oikeastaan kaiken aikaa, vaikka alan olla jo suhteellisen veltto tästä kroonisesta kaipuusta.
    Istun aurinkoterassilla aina kun tulee ikävä. Oikeastaan istun aurinkoterassilla aina, vaikka aurinko piileskelisikin taustalla, vaikka kuu pyrkisi valtaan. Tätä voisi kutsua päivätyökseni. Joskus teen myös yövuoroja.
         Istun aurinkoterassilla kyhjöttäen, kuten nyt, kun jälleen kertaan tämän valkoisen mieleni tarinan, jonka hän maalasi mustaksi. Minä istun aurinkoterassilla ja näen hänet sellaisena kuin hän aina tahtoi olla; puhdas, tärkeä henkilö. Puhdas ja elintärkeä ja sileä.
        Hän oli sileä, hän on silkkiä, hän on pehmeää maata, enkä minä ole milloinkaan muulloin koskettanut sellaista ihoa.
Ja minulla on nykyään vaimo, joka myy työkseen isänsä kalastamaa kalaa torilla. Jonka iho on kovaa. Sormiini sattuu, kun kosketan vaimoa. Ainoastaan siitä syystä sattuu, että ne kaipaavat pehmeää häntä, että niillä on aavistus paremmasta. Parhaasta.
            Minun vaimoni tuoksuu mereltä. Hän tuoksuu siltä päivältä, jona työnsin toisen häneni mereen pelkän uimapatjan päällä; vaimoni tuoksuu siltä päivältä, jonka aikana minusta tuli yhtä aikaa syyllinen ja armahdettu, vapaa vihdoinkin, samalla vanki.
                Olen hänen muistojensa vanki.
Sen takia, elinkautisen vankeusrangaistuksen takia, menin naimisiin naisen kanssa, joka tuoksuu niiltä päiviltä.
       Katsoin minun häneni perään kaukoputkella niin kauan kuin auringonvaloa ja iltahämärää riitti sen jälkeen, kun olin työntänyt hänet aaltoihin, ja laskin minuutteja, metrejä, merimaileja, jotka lisääntyivät välillämme.
         Lokit kirkuivat, tukin korvani. Veikkasin aikaa, jolloin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä. Hengitin pimeää. Hengitin samaa meri-ilmaa kuin hän hennoilla keuhkoillaan.
      Sen jälkeen hän loppui, kesken, kuten tämä sammalmättäiden reunustama lähde, josta juon hänen tuoksujaan, juon hänen vertaan. Painun pohjaan ehkä, olen valkoinen uhrilahja, ja hän on se kirves, jolla kaulani katkaistaan.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Olen puhdas, puhtaampi, ja kuumottava

Tuolla, nuoren kuvataiteilijan blogissa, pohditaan ainakin itselle mielenkiintoista aihetta; taiteen kokemista. Sen tekemisen ja vastaanottamisen eroa. Mistä pyörähdänkin omaan lässytykseen, melkein menen peilin eteen ja sanon kuvalleni: ime munaa. (Eeh..onpas nyt vallatonta..mutta noinhan sitä sanotaan, kun ollaan suuttuneita, tai jotakin sinne päin, niin sanovat nuoret, ja kyllähän minä nyt tiedän, etten nuori enää ole, joten sanon "ime munaa", koska en ole nuori, mutta anarkisoin sitä, etten ole, ja sanon noin omalle kuvalle, niin!)

Mittenwaldissa sunnuntaina.
Oma inspiraationi on siis selkeämmin sanottuna ollut viime aikoina hakusessa, mutta silti olen tykittänyt enemmän ja vähemmän menemään. Liuskoja on kertynyt kertymistään. En ole kuitenkaan nauttinut ihan niin kuin ennen - tiedä häntä, johtuuko siitä, että kirjoitan parasta aikaa englanniksi enkä suomeksi, enkä saa sellaista kielellistä tyydytystä kuin suomeksi kirjoittaessani. En saa sanaorgasmia, toisin sanottuna. (No voi jessus, kylläpä näin myöhäisillassa sitä käytetäänkin eroottista sanastoa!)

Ihania ikkunoita.
Itse asiassa minulla on aivan kamala ikävä suomeksi kirjoittamista. Jotenka ehkäpä pistän vieraskielisen työni tauolle ja annan sanojen tulla suomeksi. Annan tulla. Alan tulla. Runojen, vaikka, annan. Palaan myös kahteen edelliseen käsikseen, jotka ovat valmiita, mutta jotka vaativat muoksmuoksmuokkaamista. Kai. Tai siis tietysti. 

Lisää ihania ikkunoita.
Anyways, olen tässä lueskellut paljon. Teiltä lukijoilta, olikohan se Jaanalta, sain innostuksen lukea Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Löysin sen Suomessa käydessä viidellä eurolla omakseni, ja aloitin lukemisen tänään matkalla ratsastamaan. Olen jo yli puolivälissä, ja vaikuttunut. Ooh. Mikä pauhu! (Ja ooh, olipa taas virkistävää ratsastaa! Tällä kertaa ihan koulukiemuraa kentällä, kunnes tuli pimeä!)

Tuon vuoren päällä olen kävellyt kuin (punainen) lanka.
Luen parhaillani (liian) monta kirjaa...Joel Haahtelan lumipäiväkirja tönöttää tuossa vieressä, Juha Itkosen Seitsemäntoista yöpöydällä, Ian McEvanin Vieraan turva kylppärissä. Laukussa on vielä Jukka Laajarinteen Kehys, jonka sain tänään ennen Tikkasen aloittamista (viimein!) päätökseen. 

Ruska-aika ei ole täällä ihan täysissä voimissa.
Hyllyssä on noin 30 runokokoelmaa tai romaania, joita janoan, jotka haluan ahmia, mutta aikaa ei ole. Tällä hetkellä, kirjoitusinspiraatiovaihteluista huolimatta, haluan pyhittää ylimääräiset aikani kirjoittamiselle. Olen väsynyt, tosin, joten aikaa ei ole. Töitä ennen en jaksa tällä hetkellä herätä, kuudelta ainakaan siis, ja töiden jälkeen olen jossakin ihmeellisessä tyhjiössä. En ole ennen ollut. Pohdin joka päivä liikaa, teenkö oikein; mitä teen. Siis työllisesti. Ja tietenkään en tee. Äikänmaikkana tekisin. Eikös.

Tuommoisessakin kävin sunnuntaina. Mittenwaldista löytyy.
Ja viikonloput, niin. Edellinen meni sumussa, riidoissa, vieraita viihdyttäessä. Seuraavana on edessä yksinäinen vaellusretki Alpeille (menen sunnuntaina, jos sää sallii, ehkä jonnekin Itävallan rajalle seuranani syvä hiljaisuus ja suklaapatukka), ratsastusta maastossa, ja lisäksi Münchenin kohokohta; museoiden yö. Museot ovat kahteen asti yöllä auki, ja lippu (kaikkiin museoihin yhteisesti) maksaa 15 euroa (mihin sisältyy matkalippu!), ja siellä saa myös skumppaa. Kuulemma.

Liian usein ylitän rajoja ilman passia.
Niin siis joten aikaa ei tarpeeksi ole. Onneksi ratsastusrytmi on muuttunut niin, että käyn nykyään tiistaisin ja lauantaisin - enkä kaksi kertaa viikolla töiden jälkeen. No. Mutta. Kaikella on tapana järjestyä. Ehkä siis myös ajalla. Ja nyt, ennen kuin huominen koittaa, pitääkin suunnitella huomisen Suomi-koulun tunnit. Jei.

Miksi kaikki tahtovat kävellä ylempänä kuin muut pinnat.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Haluatko kirjani?! -ARVONTA

Tättärää, tättärää, tättädädää: 40 000 vierailijan raja on tullut vastaan. Kiitos ja kumarrus! Toivottavasti viihdytte jatkossakin tässä elämänsekaisessa (kirjoitus)blogissani. 

Minä rakastan sinua niin kuin tämä pitkä, kiperä puu.
Tämähän tietää sitä paitsi kirja-arvontaa. Tällä kertaa teillä on mahdollisuus voittaa Minä rakastan sinua nuori mies -romaanini omaksenne. Vaikka itseänne ei kiinnosta, osallistukaa silti; kirjalahjahan on paras lahja. Joulukin tupsahtaa kohta kehiin, eikös, tai siis onhan siihen vielä aikaa, mutta minä ainakin haluaisin jo joulun, jolloin astun eri mantereen kamaralle ja palelen.

Sinikka ja Marianna pyöreän pöydän ympärillä.
Koska en jaksa tavanomaista arvontaa juuri nyt, olen ovela. Tapasin tuossa Suomessa käydessäni riemastuttavan runoilija Sinikka Vuolan (jonka kaksi runokokoelmaa kannattaa ehdottomasti lukea!), ja samalla heitolla tutustuin myös veikeään Marianna Kurttoon (jonka esikoiskokoelma odottaa hyllyssä luentaa). Sinikka kertoi minulle, että luettuaan Minä rakastan sinua nuoren miehen hänelle jäi sellainen tantravaihe päälle. Että minä rakastan sinua nuori mies, jonka ----. Eikä ihme, sillä tämä rakastan sinua nuori mies -tantra toistuu läpi teoksen.

Joten tästäpäs riemastuneena lykkään eteenne oikein arpajaispähkinän purtavaksenne:

Mikäli tahdot voittaa Minä rakastan sinua nuoren miehen ikiomaksesi tai välikappaleeksesi, kommentoi tätä postausta jatkamalla lausetta "Minä rakastan sinua nuori mies, jonka - - " omalla, kekseliäällä tavallasi. Kolme viehättävintä, hehkeintä, ovelinta, koskettavinta tai muuten vain lupaavaa virkettä päätyvät arpakippoon, josta vedän yhden onnellisen voittajan nimen. Käytä nimimerkkiä tai rekisteröidy lukijaksi. Myös sähköpostitse otan osallistumisia vastaan, mutta kolme parasta virkettä aion joka tapauksessa julkaista täällä blogissani. Jos itselleni on vaikeaa päättää, mitkä kolme ovat erityisiä, käännyn runoilijaystäväni puoleen, joka saa halkoa pinon ja pinota uudelleen.

Baijerissa on aivan ylikauniita seinämaalauksia taloissa, by the no way.
Aikaa teillä on tähän pähkinän mussuttamiseen ja nielemiseen ja ulostamiseen viikko. Otan ensi sunnuntai-iltaan asti vastaan virkkeitä, ja maanantaina arvon voittajan. Hieman ideaa saadaksenne kannattanee lukaista nämä romaanini aloitusvirkehdykset:

"Minä rakastan sinua nuori mies, jonka selkää läikyttävät pienet linnut, perhosetkin, kärpästen suma, rakastan niin että kipeää tekee. Ja sinä pidät kättäsi väärän henkilön uumalla, sinä pidät sinun vahvaa, turvallista kättäsi kaukana, ja minä rakastan sinua, rakastan niin että pitää lähteä, sinun silmissäsi kuuma ala, minä rakastan sinua nuori mies, rakastan kuin pieni kivi."

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Pese mun selkä, sanoi tamma!

Onpa hemaisevaa. Olen riidellyt miltei koko viikonlopun armaan siippani kanssa. Ja kun minä olen pettynyt, väännän itkua kuin vanha saavi. Että tässäpä sitä ollaan silmät turvoksissa. Tosin äsken tuli sovinto. Rauha. Tosin ja tosin rauha on vaakalaudalla. Me keikumme kiikkerien aaltojen päällä. 

Oikeastaan ihan hyvä näin. Eipähän pääse parisuhde homehtumaan. 

Tina-tamma oli tuhannentomuinen eilen. Tuli hiki puunatessa puhtaaksi.
R:n vanhemmat ovat kaupungissa; on tullut syötyä baijerilaista ruokaa perjantaista lähtien. En pidä erityisemmin baijerilaisesta (taikka koko saksalaisesta) ruoasta. Mutta löytyy sieltä myös kasvisruokia. Vähän ehkä yksinkertaisia, mutta silti. 

Lähdemme kohta Mittewaldiin. Olimme siellä R:n kanssa kesällä. Tällä kertaa emme mene vuoriin, vaan niiden väliin, koska vanhat ihmiset eivät jaksa kiivetä. 

Omenavaras. Se vei kädestä ja hamusi lisää. Ja ai että sen turpa tuoksuu parhaalle!
Sitä paitsi minä ratsastin eilen villihevosella. Tina-tamma oli aivan hurja. Lähti käsistä; pelottikin jopa. Annoin sen kuitenkin mennä; laukkatie oli noin kolme kilometriä pitkä; tamma vaahtosi, puuskutti, ja me olimme tuulen kanssa naimisissa. 

Moikkis nyt kuitenkin ja adios. Raikas ilma vetää puoleensa ja syksyn värit, jotka eivät ole niin tuliset kuin siellä Suomessa olivat viime viikolla. Muutes; huomaa, etten pysty elämään ilman kirjoittamista. Kettumainen olo, kun en ole ehtinyt perjantain jälkeen astua jännitykseen.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Se hyppäsi ikkunoista ulos!

Kadotettu pötsi, musta paratiisi, silmissä vakava säihke; eilisiltana tapahtui


KÄSIKIRJOITUKSEN KATALA HÄVIÄMINEN.

Siis kyllä. Sitä ei löytynyt. Sitä ei löytynyt kummaltakaan koneelta (olen ominut R:n uuden läppiksen, mutta joudun kirjoittamaan omalla silloin kun hän on kotona), tai siis se löytyi, mutta se loisti TYHJYYTTÄ.

Kahlasin muistitikut läpi; se löytyi, mutta se oli tyhjä.

Haalistuin. Annoin olla. Minustakin tuli tyhjä.
Tiedättekö miltä se tuntuu?

Että työ katoaa. Tehty työ, vielä niin uusi työ,
ettei sitä voi muistaa. Ettei sitä voi jäljentää tajunnasta.

Onneksi R tuli kotiin, menin sen kanssa sohvaan,
katsoin sen kanssa aivojenpuhdistuskeinoja, kuten Frauentauschia, vaikka
R inhoaa sellaista, syötiin ruisleipää
se toi suklaata, vaikka Fazeria vielä on jäljellä
ja kun tuli aika liimautua, minä tartuin R:n vartaloon
niin kuin tartutaan unohdettuun elämään,

nukuin turtaa unta

ja nyt heräsin kirjoitusaamuaikaan, heräsin vaikka eilen päätin että
katoaminen on merkki menetyksestä, ei suinkaan menestyksestä;

että jos jokin kallisarvoinen katoaa noin,
on parempi, että jätetään leikkiminen sikseen.

Että pilkotaan huone, pilkotaan hampaat kalisten rakennettu kohtalo
että LUOVUTETAAN PERKELE SITTEN.

Mutta jokin veti puoleensa tänään,
äsken veti, ja yhtäkkiä on tapahtunut ILMESTYMINEN!!!

Siellä se on. PUOLET siitä löytyi. PUOLET LÖYTYI!!!
Puolet löytyi samoista tiedostoista, jotka eilen vilkkuivat
valkoisina

asuuko meillä kummitus.

En siis menettänytkään peliä; ilomutka vatsassa; sain uuden merkin;
pelaa nainen, edes hieman vielä.

Teksti veti jopa mukaansa, lukija-minän se veti,
kirjailija-minä vielä miettii, heitetäänkö kortit lattialle
lakaistaan ne maton alle, vaiko kirjoitetaanko uudestaan kadotetut sanat
ja viedäänkö nappulat maaliin, ja nyt olen kirjoittanut jo 45 minuuttia sitä
mitä muistaisin kadonneen olleen, ehkä jopa paremmin, olisinko.

Perjantai-iloa ja torstaituuletusta toi muutes illan ilouutinen: ystäväni Ellu ja Ines tulevat tänne! OOH! Tulevat jo kuuden viikon päästä, jos oikein lasken, joten miekkani kiiltää! Olen onnesta soikea! Ja nyt kuuntelen The XX:ää, hyvää perjantaita, nuoriso, hyvää viikonloppua, merijalkaväkeni, pitää mennä kahden tunnin päästä paskaduuniin (uuh, onpas taas motivaationkukka mehukas!), sitä ennen katson vielä menetettyä löydöstä, löydettyä menetystä, katson ja tuikin sinne sisältöäkin.


PS. Siis yhä minua vaivaa matalapaine, jokin ihme vaihe, jossa mietin luovuttamista, mutta en usko olevani niin raukkamainen tai epäaito. Kirjoitan juuri tänään, kirjoitan ehkä jopa viikonloppuna. Minähän, hyvät hyssykät, RAKASTAN kirjoittamista. Mutta siis voi olla, että en pitkään aikaan lähteä tekstejäni mihinkään. Ja ai niin, en kirjoitakaan viikonloppuna, tarpeeksi ainakaan; R:n vanhemmat ovat kaupungissa. Pitää viihdyttää. Ehkä viihdytän vain puolet.

torstai 11. lokakuuta 2012

Melankoliaa(ko)

Hyvä on, myönnetään; väsyin. Kirjoittamiseen, joka on luuydinnestettäni, joka on valkosoluni ja solulimani, joka on kohtuni suu, joka on uusiutuvaa ihoa, ja kun vesi laskee poskia pitkin omituisiin, vähäpätöisiin kujiin, uskallan katsoa lävitse; ajatella, että voi myös lopettaa, mutta sellaisina hetkinä tulevat kouristukset; enhän voi. Olen väsynyt siihen, että ajattelen kirjoittavani muiden seassa. Vaikka itsehän tässä olen, yksin omassa tekstiaavikossa, hiekka jauhaa ihosta karheaa. Katson ulos, ja sieltä pakenee liikkuvuus. Juutun, tämä on juoksuhiekkaa, tämä on valitettavaa.

Tämä on pieni, veljeni neljäs pieni, eikä tämän tarvitse vielä harkita. Mitään.
Olen, vastedes, harkitsemassa vetäytymistä. En tiedä mistä. Mutta vielä pistän yhden apurahahakemuksen. Josko vaikka kolahtaisi. Tarvitsisin aikaa pelkästään itselle. Lakata seuraamasta, lakata muistamasta ja kuulemasta; en kestä kuulopuheita. Ajan kanssa voisin asua muista erillään. Kirjoittaa yksin, poissa.

Jos saisin aikaa, tarpeeksi aikaa ja luvallista aikaa, pelkästään kirjoittamiselle, sille, että pakenisin muusta, voisin taas jaksaa. En ehkä harkitsisi vetäytymistä, mistään.

Jos olisin vielä sylissä, I miss you, miten noin pieneen mahtuu kaikki.
Minulla on ikävä. I miss you, where are you, missä on hypnoottinen tila, joka suojaa minua vaaroilta. Tämä aamu on ollut sumea. Harmaa ja katala. Heräsin ajoissa, kirjoittamaan heräsin, mutta teksti ei vetänyt puoleensa enkä pakottanut itseäni. Luin sen sijaan jotakin vanhaa, jo kirjoitettua, sinistä. Se auttoi. Se auttaa. Palaamaan, palautumaan, pidän nyt taukoa, pidän vaikka viikon tai kaksi edes; kunnioitan siniharmaita sävyjä. Tämä syksy on kertomuksiin liian ahdas.

Sitä paitsi tähän kaikkeen vaikuttaa se, että tarvitsisin toisenlaista työtä leipäni eteen. Mutta onneksi illalla menen ratsastamaan. Saa vähän pesäeroa maailmaan; viiltää tuulen läpi kaviot alla eteenpäin.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Yleisössä suhisee

Hän istuu niin jylhästi, aivan kuin tietäisi, tietäisi ainakin sen, miten pitää istua. Tuossa asemassa. Jylhästi mutta samalla pikkuriikkisen lyhyssä, jylhästi ja jäykästi ja rempseästi kuin kuningatar, joka hän tässä tilassa onkin. Eikä ehkä pelkästään tässä. Hänhän on jo valtakunnassa nimeltä Suomalainen kaunokirjallisuus. Etenkin valtakunnassa nimeltä Suomalainen käännetty kaunokirjallisuus.

Uskoisin, että häntä seuraa parisataa silmäparia, mutta olen huono laskemaan, joten ehkä pareja on vain sata, olisiko peräti alle. Hän istuu korotetusti. Hän istuu siellä seitsemän minuuttia aikataulusta myöhässä, ja hänen kanssaan pitkän pöydän jakavat symppis tulkki (jonka kanssa vaihdan lopuksi parit sanat), saksalaisen äänikirjan hurmaava äänilähde, näyttelijätär Anna Thalbach sekä kriitikko, jonka nimeä ei voi muistaa, jos Saksan kirjallisuuspiireissä ei ole (vielä) osaa eikä arpaa.

Kun hänet esitellään, on hän hiljaa. Juo vettä, naputtaa pöytää sormillaan, katselee kenties liian lähelle. Käsiinsä, kirjaan, jonka on tuonut mukanaan. Katselee seiniin, ehkä välillä näkee yleisöstä yksityiskohtia. Haluaisin olla yksi hänen näkemistään hetkistä. Haluaisin vain sen takia, että tunnen itseni pieneksi, voi kuinka pieneksi, pieneksi kuin sydän jossakin kiivin kaltaisessa hedelmässä, ja minussa asuu ylpeys; tuo itsevarma nainen tuolla, tuo värikäs hahmo, ihmisoikeuksien puolestakirjoittaja, on lähtöisin samasta maasta kuin minä. Miten kauniisti hän istuu. Itsevarmasti vastaa, kunhan vauhtiin pääsee, jopa hieman tympääntyneesti; tahtoisi tilanteelta enemmän kuin saa, mutta antaa enemmän kuin yleisö ymmärtää ottaa vastaan.

Haastattelija tykittämässä.
Kuinka valtava hän on, tuo pieni. Miten hän käyttää sanoja; miten noin taitavasti voi päästä tunteisiin käsiksi, pelkillä sanoilla, pelkällä taidolla tuottaa tilanteet. Tunteet niihin. Siinä hän on miltei lyömätön, ja minun korvissani kaikuu, kun hän lukee näytteen suomeksi. Sitä ei käännetä saksaksi. Ympärilläni kahistaan. Mitä helvettiä tänne tullaan edes, jos ei kestetä paikoillaan; tämähän on kansainvälistä. Pitää jaksaa istua. Harmi, ettette ymmärrä, ajattelen, harmi, ettei teillä ole hajuakaan, miltä tuo kirjailija tuolla edessä tumman äänensä kanssa kuulostaa.

Mutta sitten he ymmärtävät; puolentoista tunnin aikana kuullaan neljä lukunäytettä saksaksi. Käännökset tuntuvat näytteiden perusteilla onnistuneilta. Angela Plöger on kääntänyt monia suosikkejani, kuten Maria Peuraa ja Johanna Sinisaloa. (Hän on jopa kääntänyt minun esikoisromaanistani, joka ei suinkaan ole helppo käännettävä, ensimmäiset 26 sivua.) Hän on tuonut Oksasen parhaalla tavalla toiseen kieleen.

Anna Thalbach lukupuuhissa.
Lukija, Anna Thalbach, on vaikuttava. Hän eläytyy. Hän saa saksankielisen version sulamaan, kuulen ympäriltä ihailevaa myhinää, ja minussa sykkii, minä sykin ylpeyttä ja liikutusta; meitä suomalaisia on siunattu noin hurjalla määrällä vapautta. Energiaa. Tuollaisella summalla vaikuttavaa romaania.

Stalinin lehmät (jonka nimeä haastattelija ei tikusta vääntämälläkään ymmärrä, vaan vaatii tilaisuuden lopussa metaforan tulkintaa Sofilta) taitaa olla suosikkini. Olen kaiken Oksaselta lukenut (paitsi uusinta uutta!) mutta aika on hiipunut, hiivuttanut tuleni; ja nyt roihuan. Tältä se tuntui. Ottaa Stalinin lehmät vastaan ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten. Tältä samalta kuin nyt, eri kielellä. Päätän lukea saksannoksen, hankin sen ehkä heti huomenna mukaan, päätän juuri, kun aletaan kohista.

Haastattelija, joka näyttää asiansa tuntevalta mutta ei siltä pidemmän päälle vaikuta (vaan tietynlaiselta minä-tiedän-kaiken-ja-paremmin-tyypiltä, jossa on liikaa ylpeyttä), kyselee Sofilta sisällöllisiä kysymyksiä. Koskien Stalinin lehmiä. Sofi vastaa laajemmin, eikä sisällöllisiin kysymyksiin tule haastattelijan mielestä vastauksia. Hän ärtyy, kuten vierustoverini. Hän inttää, että en tarkoittanut tuota, vaan tuota.

Kääntäjä ei käännä aivan kaikkea (etenkään osia Sofin kärkkäistä vastauksista), mutta tarpeeksi kyllä; Sofi vastaa mielestäni kysymyksiin juuri niin mielenkiintoisesti kuin voi. Nimittäin kertomalla, millainen poliittinen tilanne meillä Suomessa tai siellä Virossa vallitsee, miten asioihin suhtaudutaan; hän latelee ajankohtaisia - ja mielestäni myös kirjan aihepiiriin ja erityisesti aikakauteen läheisesti liittyviä - faktoja, mutta yleisössä aletaan rutista. 


Korviini tunkee "Das war nicht die Frage!" -kuiskauksia, vaikka en tunne vieressä istujia. En vastaa. Keskityn kuuntelemaan. Puhutaan Viron, Suomen ja Venäjän suhteista. Sofi kertoo, millaista on ollut ennen, millaista on nyt. Hän on tehnyt niin paljon taustatyötä romaanejansa varten, että luulisi yleisöä kiinnostavan kaiken, mitä hän kertoo, mutta ei; osan yleisöstä valtaa tympeys. Onko tämä jonkinlaista saksalaista pilkuntarkkuutta? Että (mielestäni) epäsuoriin kysymyksiin täytyy vastata suoraan. Että närkästytään, kun kaivellaan kirjaa koskevaa nippelitietoutta esiin, mutta saadaankin kouriin "vain" laajuutta.

Oma huomioni Sofista herpaantuu välillä sen takia, että alan seurata yleisöä. Olen etulyöntiasemassa, kuten moni muukin suomalainen kuulija; ymmärrän sekä Sofin vastaukset, jotka hän puhuu mikrofoniin, että kääntäjän vastaukset, jotka ovat välillä pelkkiä referaatteja Sofin vastauksista. Ymmärrän, mitä Sofilta kysytään, ja ymmärrän, miksi hän vastaa kuten vastaa (ehkä siksi, että ajattelen omien romaanieni kertomisesta samalla tavalla), mutta se ei yleisölle riitä. Ainakaan minua ympäröivälle. Mutistaan, tuhahdellaan, ärsyttää. 

Menkää pois, jos ei kiinnosta, menkää perkele sitten pois. Minä kun haluaisin kuulla. Muuta kuin teidän kiukkuanne. Onneksi lopussa tuo sympaattinen saksan äänikirjojen lukija pelastaa tilanteen; hän nousee puolustamaan Sofia ja tämän vastauksia (joita mm. eräs kuulija yleisön joukosta julkisesti kritisoi) sanomalla, että taiteilija on oman soppansa kokki, eikä välttämättä halua sitä selittää. Onneksi puolustushyökkäys saa osakseen suosionosoituksia. Iäkkäämmän puoleisesta yleisöstä löytyy näemmä myös niitä, jotka ymmärtävät.

Ja kuten Sofi itse yleisölle kertoo; hän ei näe mitään syytä selitellä syvempiä merkityksiä, sillä jokaisen on löydettävä ne itse. Tulkittava. Mitä järkeä siinä on, että kirjailija kertoo vastaukset kaikkeen - kun kirjan voi itse lukea, ja "keksiä" mieltä askarruttaviin kysymyksiin ne himputin askarrutukset.

Kallion kirjastosta eräs rivi. Siellähän minuakin on, väärässä paikassa, jos aakkosjärjestystä katsoo.
Olin tikahtua kateudesta, kun Sofi lateli vastauksia haastattelijalle. Hän mm. uskalsi sanoa, että häntä ärsyttävät haastattelut, joissa haastattelija ei ole lukenut romaania, ja kysyy siitä kysymyksiä. Itse olisin varmaan vain kaunistellen mutissut jotain. Mutta Sofi oli suora ja seisoi sanoissaan, ja osaa yleisöstä se huvitti, osaa ärsytti, osa oli hiljaa. Sofi kuitenkin tiesi, mistä puhui eikä sekaantunut hetkeksikään. Hänessä oli karismaa. Sellaista asiantuntijakarismaa. Annoin itseä riemastuttavissa kohdissa aplodeja - kun taas osa saksalaisyleisöstä antoi aplodeja yleisöstä puhuvalle naiselle, joka kritisoi Sofin vastaamispolitiikkaa.

Olen iloinen, että vietin eilisiltani - kirjoitustuntini!! - Oksasta kuulemassa. Nimittäin tein niin kuumottavia havaintoja yleisöstä. Sain jopa pari oivaa ideaa! Sain myös hankittua R:n Fegefeueriin omistuskirjoituksen. Annoin Sofille lahjan, ja käteni hikosivat jännityksestä; annoin hänelle lopussa oman romaanini. Hän otti sen kyllä ilmeisesti ilahtuneena vastaan, mutta toivotaan nyt vielä, että lahjasta olisi konkreettista iloa. Toivon Sofille kaikkea hyvää. Etenkin saksalaisyleisön kourissa ja Frankfurtin kirjamessuilla. Kun kyyhkyset katosivat on tällä hetkellä Suomessa kaikkien huulilla, mutta täällä näyttää vähän toiselta; eihän kyseistä romaania ole edes vielä käännetty.

PS. Näyttää pahasti siltä, että viikon lopulla tai ensi viikon alussa tulee 40 000 blogivierailijan raja täyteen. Mikä tarkoittaa sitä, että joku teistä voi olla onnellinen Minä rakastan sinua nuori mies -romaanin omistaja! Tällä kertaa sen saa omistuskirjoituksella.