torstai 18. lokakuuta 2012

Hyppy kylmään veteen

Niin ikävä oli, että palasin tähän. Minua repineeseen, raastaneeseen, lannistaneeseen, yllättäneeseen, voimia antavaan, voimia vievään, rakkaaseen käsikirjoitukseeni. Muoks, sanovat sormeni, muoks minun mieleni. Muokkaan jälleen. Sujuu. Sujuu niin ihanan rauhoittavasti, kuten suomen kielellä aina. Tunnen oloni pitkästä aikaa harmoniseksi. Muokkaan itseäni varten, muokkaan teräväksi, muokkaan vain, koska on ollut ikävä. Ehkä muokkaan koko elämäni, senkin jälkeen, kun tämä on julkaistu, pois annettu.

Ja olen niin rohkea, että annan teille ensimmäisen kaistaleen, vaikka ehkä ei pitäisi, mutta annan, sillä tämä käsis on valmis (olkoonkin, että muokkaan sitä vielä vähän uudemmaksi), ja tämä käsis on jo huomattu muutamissa taloissa, joten kukaan ei tätä voi varastaa, he muistavat tämän, kustantajat, joten uskallan antaa esimakua siitä, mitä julkaistaan vielä kansien välissä, vaikka julkaisukanava saattaakin olla vielä, yllättäen, jokin muu. Varoitus; tässä on koko ensimmäinen kappale, joten postaus on pitkä, mutta minulla onkin oma lehmä ojassa; jos jaksat lukea loppuun, olen onnistunut alussa, sillä alun täytyykin voida koukuttaa.

Olkaa hyvä, ensimmäinen kappale Pintanaarmuja-romaanikäsikirjoituksestani, joka tulee ulos tietä tai toista myöten ensi vuonna, ja jota olen työstänyt niin monta vuotta, että periaatteessa minun pitäisi olla kulunut loppuun. Olenkin jo aiemmin laittanut muita pätkiä tästä esiin, mutta en muistaakseni tätä, joka on eteinen, joka on ovi.




Hän heräsi keskeltä merta. Vesi lipui hänen korvissaan, käsi roikkui pitkin pelottavan tyyntä pintaa. Hän kuuli vain linnut ja veden. Janotti. Ei voinut avata silmiä, niin kirkkaaksi aurinko oli murtunut.
             Miten hän oli tänne joutunut.
Hän ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin käsiään, varpaita vain vähän. Vaikka oli kuuma, pökerryttävän, hytisevän kuuma, häntä paleli. Hänen hiuksensa lojuivat veden pinnalla, kosteus nousi ylös kohti hiusjuurta; suola tekisi hänestä ennen pitkää kuivan, ellei hän sitä ollut jo. Hän tunsi tämän ja alastomuuden, vaikka ei hän alaston, suinkaan, ollutkaan.
       Vaikka voiko sitä luonnon keskellä olla muuta kuin alaston. Eivät vaatteet peitä vartaloa, talot sen peittävät ja äänet, jotka tulevat kun ihmiset kohtaavat toisiaan.
         Sitä paitsi minä muistan vieläkin, miltä hän näytti patjan päällä. Muistan jokaisen päivän, jona kohtasimme ensimmäistä kertaa. Jokaisen lähdön muistan myös. Minä muistan viimeisen patjan, jonka päällä hän nukkui tai valvoi, minä muistan.
            Minä muistan.
Olin pumpannut sen aiemmin täyteen, aamulla pelkästään hänelle; sinivalkoisen, miltei vettä läpinäkyvämmän patjan. Hän painui sen päällä kokoon. Hän oli kuin vastasyntynyt, pienen eläimen poikanen. Hytisevä, sokea lintu. Jääkarhun lapsi. Kuun sillalla syntynyt pehmeä tiikeri. Hän oli minun eläimeni, symboli, hän oli karhujen kuningatar ja kaikkea mitä nuoren naisen pitääkin olla; kelmeä, ympäripyöreä, harmoninen näky.
         Minä hänet sidoin uimapatjan päälle, tiukasti kiinni niin kuin hänen miehensä tapasi sitoa sänkyyn, ”älä anna minun liikkua sentin senttiä”, hän käski.
          Muuta ei ollut kuin kaksi nahkavyötä, sidoin rintalastan kohdalta, sidoin lantiosta, varmistin, että vyöt olivat tarpeeksi tiukalla. Löysät hengittää. Kaksi sormea mahtui hänen ihonsa ja vyön väliin. Se riitti. Se riitti siihen, että minun kallisarvoinen häneni ei tukehtuisi kuolemaan, vaan nimenomaan kelluisi sinne, voisi pahimmassa tapauksessa liikuttaa vain pienimpiä raajojaan.
            Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.
            Että minä laittaisin eteenpäin.
            Minä, eikä kukaan muu.
Minä toisin sanottuna saattaisin hänet kuolemaan, tekisin mustan työn kirjaimellisesti, fyysisesti; henkisen lähdön.
          Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.
        Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen, upota kiveksi maailman pohjaan.
            Tahtoi takaisin mereensä, hän tahtoi.
Hän toisti sitä samaa aina, kun oli epätoivoisen väsynyt elämästä: ”Vedessä minä olen yhtä, ikään kuin kuplassa kaulakkain, symbioosissa meren kanssa kaksin.” Hän, ruodittu kala, ongittu veden pohjalta, hän; kylmä ja tunteeton pohjamuta.
              Hän; pisarat, väreet, vaaniva usva pinnan yllä.
              Hän; eepoksellinen. Veistos. Motiivini.
Niin kamalan paljon hän rakasti itseään, että sammui ennen auringon kunnollista nousua. Nukahti, ennen kuin pelko ennätti laittaa hänet katumaan; epäilen, että hän otti unilääkkeitä ennen viimeistä siirtoa. Kaikkihan me pelkäämme, kun ajattelemme kuolemaa tai vielä enemmän silloin, kun ajattelemme sitä, että mitä jos emme kuolekaan vaikka haluaisimme.
      Joka tapauksessa pelkäsin kaukana enkä tunnistanut itseäni katsellessani hänen hidasta poistumistaan. Olin hilkulla lähteä perään, ryöstää veneen joltakin kylän kalastajista, pelastaa itseni ja samalla naiseni, joka ei ollut sanan varsinaisessa, konkreettisessa merkityksessä minun naiseni, ja joka katosi vähän väliä aaltojen taakse patjoineen.
              Luulin, tietenkin, jokaisen aallon kohdalla, että meri syö hänet nyt.
              Mutta ei meri syönyt.
              Merelle ei kelvannut kuka tahansa.
Hän oli joko liian vähän tai liian paljon, ja minä, tietenkin, ajattelin, että hän on aivan liian paljon. Yhä ajattelen niin, vaikka siitä on jo vuosia.
           Istun aurinkoterassilla, minä yhä täällä pienessä kadonneessa kylässä, jonne loppujen lopuksi jäin, sillä en voinut kohdata mitään entistä. En varsinkaan viranomaisia. En kysymyksiä tuttavapiirissä tai yliopistolla. En enää sen jälkeen, mitä hän minulle elämästä paljasti tai mitä minä häneltä vein. Mitä hän vei keneltäkään, mitä luuli antaneensa, oi luoja sinä minun häneni, mitä oletkaan mennyt tekemään!
          Minulla on sitä paitsi nykyään vaimo ja kolme lasta. Mutta kerran hän ehti olla ainakin minulle kokonainen kaksoismaailma, ja minä rakastan häntä joskus yhä tai oikeastaan kaiken aikaa, vaikka alan olla jo suhteellisen veltto tästä kroonisesta kaipuusta.
    Istun aurinkoterassilla aina kun tulee ikävä. Oikeastaan istun aurinkoterassilla aina, vaikka aurinko piileskelisikin taustalla, vaikka kuu pyrkisi valtaan. Tätä voisi kutsua päivätyökseni. Joskus teen myös yövuoroja.
         Istun aurinkoterassilla kyhjöttäen, kuten nyt, kun jälleen kertaan tämän valkoisen mieleni tarinan, jonka hän maalasi mustaksi. Minä istun aurinkoterassilla ja näen hänet sellaisena kuin hän aina tahtoi olla; puhdas, tärkeä henkilö. Puhdas ja elintärkeä ja sileä.
        Hän oli sileä, hän on silkkiä, hän on pehmeää maata, enkä minä ole milloinkaan muulloin koskettanut sellaista ihoa.
Ja minulla on nykyään vaimo, joka myy työkseen isänsä kalastamaa kalaa torilla. Jonka iho on kovaa. Sormiini sattuu, kun kosketan vaimoa. Ainoastaan siitä syystä sattuu, että ne kaipaavat pehmeää häntä, että niillä on aavistus paremmasta. Parhaasta.
            Minun vaimoni tuoksuu mereltä. Hän tuoksuu siltä päivältä, jona työnsin toisen häneni mereen pelkän uimapatjan päällä; vaimoni tuoksuu siltä päivältä, jonka aikana minusta tuli yhtä aikaa syyllinen ja armahdettu, vapaa vihdoinkin, samalla vanki.
                Olen hänen muistojensa vanki.
Sen takia, elinkautisen vankeusrangaistuksen takia, menin naimisiin naisen kanssa, joka tuoksuu niiltä päiviltä.
       Katsoin minun häneni perään kaukoputkella niin kauan kuin auringonvaloa ja iltahämärää riitti sen jälkeen, kun olin työntänyt hänet aaltoihin, ja laskin minuutteja, metrejä, merimaileja, jotka lisääntyivät välillämme.
         Lokit kirkuivat, tukin korvani. Veikkasin aikaa, jolloin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä. Hengitin pimeää. Hengitin samaa meri-ilmaa kuin hän hennoilla keuhkoillaan.
      Sen jälkeen hän loppui, kesken, kuten tämä sammalmättäiden reunustama lähde, josta juon hänen tuoksujaan, juon hänen vertaan. Painun pohjaan ehkä, olen valkoinen uhrilahja, ja hän on se kirves, jolla kaulani katkaistaan.

12 kommenttia:

  1. Sinun tekstissäsi on jotain sellaista, mikä saa minun henkeni lähes salpautumaan! Voi miten minä nautin ja samalla kärsin, tarina tulee iholle heti, silmäthän tässä kohta kostuu.

    VastaaPoista
  2. Lisää! ;) (Ei vaan, säästä toki paperille loput, sillä sieltä minä tämän haluan kerrasta lukea.) Kiitos, Helmi-Maaria, tämä toi työpäivääni palan ikuisuutta.

    VastaaPoista
  3. Aika rankka aloitus!

    Hyvää jatkoa sinulle, Helmi-Maaria!<3333

    VastaaPoista
  4. Todella vei mukanaan. Väkevä, kuten aina kirjoituksesi tai lähes aina:)Mielenkiinnon herätti. Halun lukea lisää. äippä

    VastaaPoista
  5. Kiitoksia rohkaisevista kommenteistanne :) Ilahduttaa aina, kun on ollut mieli maassa kirjoittamisen suhteen, ja sitten saakin tämmöistä tsemppiä <3

    VastaaPoista
  6. Olipas vahva aloitus, hienoa!

    Muokkaamisvaihe on minusta parasta. Huokaan yleensä helpotuksesta, kun saan ensimmäisen version rämmittyä läpi.

    VastaaPoista
  7. Tekstiä on tosi ikävä scrollata tuon (liikkuvan) taustakuvan takia.

    VastaaPoista
  8. No mutta hyvä jos uppoaa teihinkin!

    Sini; harmillista jos häiritsee. Mutta jos yhtään helpottaa, aikomuksena on ollut tässä jossakin välissä vaihtaa taustakuvaa! En vain tiedä, milloin saan aikaiseksi..

    VastaaPoista
  9. Oi että, nyt tämän vasta luin! Hienoa, hienoa!!

    VastaaPoista