torstai 11. lokakuuta 2012

Melankoliaa(ko)

Hyvä on, myönnetään; väsyin. Kirjoittamiseen, joka on luuydinnestettäni, joka on valkosoluni ja solulimani, joka on kohtuni suu, joka on uusiutuvaa ihoa, ja kun vesi laskee poskia pitkin omituisiin, vähäpätöisiin kujiin, uskallan katsoa lävitse; ajatella, että voi myös lopettaa, mutta sellaisina hetkinä tulevat kouristukset; enhän voi. Olen väsynyt siihen, että ajattelen kirjoittavani muiden seassa. Vaikka itsehän tässä olen, yksin omassa tekstiaavikossa, hiekka jauhaa ihosta karheaa. Katson ulos, ja sieltä pakenee liikkuvuus. Juutun, tämä on juoksuhiekkaa, tämä on valitettavaa.

Tämä on pieni, veljeni neljäs pieni, eikä tämän tarvitse vielä harkita. Mitään.
Olen, vastedes, harkitsemassa vetäytymistä. En tiedä mistä. Mutta vielä pistän yhden apurahahakemuksen. Josko vaikka kolahtaisi. Tarvitsisin aikaa pelkästään itselle. Lakata seuraamasta, lakata muistamasta ja kuulemasta; en kestä kuulopuheita. Ajan kanssa voisin asua muista erillään. Kirjoittaa yksin, poissa.

Jos saisin aikaa, tarpeeksi aikaa ja luvallista aikaa, pelkästään kirjoittamiselle, sille, että pakenisin muusta, voisin taas jaksaa. En ehkä harkitsisi vetäytymistä, mistään.

Jos olisin vielä sylissä, I miss you, miten noin pieneen mahtuu kaikki.
Minulla on ikävä. I miss you, where are you, missä on hypnoottinen tila, joka suojaa minua vaaroilta. Tämä aamu on ollut sumea. Harmaa ja katala. Heräsin ajoissa, kirjoittamaan heräsin, mutta teksti ei vetänyt puoleensa enkä pakottanut itseäni. Luin sen sijaan jotakin vanhaa, jo kirjoitettua, sinistä. Se auttoi. Se auttaa. Palaamaan, palautumaan, pidän nyt taukoa, pidän vaikka viikon tai kaksi edes; kunnioitan siniharmaita sävyjä. Tämä syksy on kertomuksiin liian ahdas.

Sitä paitsi tähän kaikkeen vaikuttaa se, että tarvitsisin toisenlaista työtä leipäni eteen. Mutta onneksi illalla menen ratsastamaan. Saa vähän pesäeroa maailmaan; viiltää tuulen läpi kaviot alla eteenpäin.

6 kommenttia:

  1. Välillä melankoliaa, alakuloa sitten taas hyperinnostusta kenellä mihinkin. Sitähän se elämä on.Sen kun muistaa eikä juutu, niin maailmasi on mallillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, en juutu, ja muistan, mutta kirjailijana on nyt kyllä vähän alakuloputki menossa. "Ihmisenä" ei. Kirjailijana olen alhaalla kaikessa mielessä..

      Poista
  2. Samat mietteet täälläkin. Olen miettinyt oman taiteen tekemisen lopettamista ynnä muuta sellaista...

    -j

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin aika kurjaa. En aio missään nimessä kirjoittamista lopettaa, mutta ehkäpä jonkin aikaa kirjoitan vain pöytälaatikkoon enkä edes haaveile enää seuraavien romaanien julkaisusta. Blaah.

      Poista
  3. Sinä olet ahne elämälle, Helmi-Maaria!
    Kirjailija tarvitsee myös hiljaisuutta ja ajatustensa kuuntelemista, muutoin väsyt liian äkkiä. Työn ja taiteen tekeminen yhtäaikaa on rankkaa, voi kulua puhki.

    Älä välitä mummon horinoista, itse tiedät parhaiten, mitä sinä itse tarvitset!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tuo nyt niin horinointia ole :D Mutta tauko pyörii mielessä. Saa nähdä, toteutuuko sitten.

      Poista