torstai 29. marraskuuta 2012

Etsin valtaa ja loistoa

Ennen kuin retkahdan ilon ja pitkän viikonlopun valtaan, kirjoitan asiaa. Tai en tiedä osaanko tehdä asiaa, mutta ainakin kirjoitan itselle yllättäen hyvin tärkeäksi nousseesta kaunokirjallisuuden lajista; runoudesta. Tai siis no, ei tämä yllättävää ole, olen kirjoittanut runoja aina, mutta nykyään teen sitä hiomisvälinein, ikuisemmin, aikuisemmin ja opettelevaisemmin.

Luen runoutta paljon nautinnollisemmin kuin proosaa nykyään. Tiedä häntä, miksi. Olen viime aikoina suorastaan ryöminyt runoissa. Ihan itseä myöten. Pentele, sormenpääni ovat välillä luumunväriset musteesta (kirjoitan romanttisesti sulkakynällä ensimmäiset runoluonnokset ja sitten vasta siirrän ne koneelle).

Olen alkanut erotella makuvivahteita tai pikemminkin sitä, mikä maistuu parhaiten. Ja sehän taitaa olla proosarunous. Aiemmin olen esitellyt Pilvi Pääkkösen pirteän Saako lähettää terveisiä? -teoksen. Nyt, aivan ensimmäiseksi, haluaisin nostaa estradille erään toisen nykyrunoilijan, Marianna Kurton, jonka esikoisteos vuodelta 2006, Eksyneitten valtakunta, sai minut tuntemaan huimausta. 


Voi olla, että huimaus johtui matalasta verensokeritasosta hikisen ja euforisen ratsastuslenkin jälkeen, jolloin iskin kokoelman kimppuun, mutta joka tapauksessa on kerrassaan mainitsemisen arvoista, jos lukiessa huippaa päästä. 

Eksyneitten valtakunta on pirteä ja samalla totinen toinen maailma. Minusta se oli paikoin jopa huvittava - puhujan lakoninen, itseironinen, paikoin tomera ääni sai hyrsymään. Runon kokija viedään irti tästä tutusta maailmasta; riuhtaistaan tuosta noin vain rempseästi valtakuntaan, missä tuntuu aivan pöllähtäneeltä, eksyneeltä totta totisesti. Mutta sinne haluaa myös jäädä. Sinne eksymään. 

Kuinka kaikki aika meni siihen kun laskin verhoja. Laadin maisemalle yötä, puheenvuoroa tähtien kivisille kasvoille kilometrien mittaisen päivän päätteessä. Liimasin taivaanmuotoista telttakangasta maan sivuun: ettei täältä mikään pakenisi, astuisi luvatta sisään, ei yksikään vedenhimoinen kuu-ukko, kiviraaja joka samoaa pimeyttä merten aaltoilevaan valoon. Valelin maan laavalla, kasvot kirjoitetulla kivellä umpeen. Porasin tirkistysreikää taivaaseen, vaikken maan kuortakaan tuntenut:yhden kiven olin poiminut kadulta, lämmittänyt kädessä eloon. 

Kirjan takakannessa mainitaan, että runokokoelma olisi naurua kosmiselle yksinäisyydelle. Sitäkin, kyllä, mutta minä koin, jostakin syystä, että puhuja eleskelee parisuhteessa, missä kommunikointi ei aina toimi. Missä ollaan vasta tutustumisasteella, ja sen takia tuntui tutultakin, nimittäin yhä, vaikka jo/vasta miltei kolme vuotta olen R:n kanssa ollut, olen välillä aivan kaivossa.

Se tekee runojen maailmasta niin kovin kiehtovan; tulkintoja on tuhansittain. Onhan niitä proosassakin yhtä paljon kuin on lukijoita, mutta mielestäni runot antavat suuremmat mahdollisuudet lukijan kokemiseen. Sitä paitsi kielellisesti tämä Kurton valtakunta on ihanan luettavaa. Jotenkin tuntuu kuin olisi kiesien kyydissä. Välillä tärähtelee. Maisemat vilkkuvat. Ohitan.

Eksyneitten valtakunnassa on paljon avaruuskuvastoa, samoin vettä ja hiekkaa, metsikköä. Paljon lukijaa palkitsevia oivalluksia. Tympeyttä, riemua. Kauniita kummallisuuksia, kuten taloja, jotka räpyttelevät ikkunoita.

Tässäpä siis oivaltavaa, metkaa runoutta. Sellaista pyrähdyksellistä. Kips kops lukupuuhiin siitä! Hesarin arvostelu on tuolla ja Kiiltomadon tuolla.

Ja koska nyt runoista puhutaan, puhutaan sitten kunnolla. Olen lukenut myös Tero Hannulan esikoisrunokokoelman Subtanssin tässä lähimenneisyydessä. Subtanssissa (huomatkaa nimi; ei SubStanssi vaan Subtanssi!) on paljon ns. nettirunouden piirteitä; katkonaisuutta, änkytyksen kaltaisuutta, lainauksia Internetistä. En ole oikein sellaisen runouden perään lähinnä siksi, että en koe ymmärtäväni sellaista kamalan hyvin, mutta "alkuepäilyjen" jälkeen minut runon kokijana repäistiin tähän Subtanssiin niin, että nytkähdin. Kirjaimellisesti taaskin. Nimittäin aloin kärsiä selkäkivuista tätä kokoelmaa lukiessani. Tiedä häntä, tulivatko selkäkivut lukemiseen keskittymisestä istumisasennossa, mutta lienee mainitsemisen arvoista, että runoa lukiessa alkaa tuntea kipua.

Parhaimpia kohtia Subtanssissa olivat "rakkauskohtaukset": "Olet niin kaunis, etten halua suudella sinua, haluan nähdä sinun itkevän." Niitä tuli vastaan ripotellusti siellä täällä, ja ne toivat jotenkin ihanan pysähtymisen tunteen, rauhan. Pidin myös kielileikittelystä, missä leikittelyn lisäksi sivalletaan, laitetaan katsomaan maailman sisään: "Harhaopit harhat ja kopit/ harvat, valitut: harhat ja lasiset kopit harhaopit/ betoniset harhat, kodit, tarhat,/ & harhaopit, betoniset kopit ja niiden sisällä lasiset mielet, isällä kielet/ & ja ränsistyneet ovipielet, kauniit mielet niin heikot ja tietämättään katkerat".


Itse asiassa Hannula taitaa tämän kielellä kikkailun hullun hyvin. Kokoelman ei-niin-miellyttäviä puolia olivat minulle henkilökohtaisesti pitkät paatokselliset viittaukset (ja lainaukset) Internetin maahanmuuttajakeskustelupalstoihin ja muihin mielipidevyörytyksiin lähinnä sen takia, että tarvitsen runoilta ilmaa. Subtanssi on siitä ketterä teos, että siitä löytyy kyllä myös tuota tarvitsemaani ilmaa. Paljonkin.

Vaikutuin kollegani työstä, toisin sanottuna. Ntamo kustantaa näemmä varsin nautinnollista runoutta. Harmi vain, mediassa jostakin syystä Ntamoa ja kaikkia muita pienkustantamoja kirjaimellisesti syrjitään, joten enpä usko, että monikaan teistä on edes kuullut tästä herra Hannulasta, jolta on tullut ulos myös proosaa. Muutes Hannulan blogia erään kerran lukiessani kuulin myös aika kauhean (ja vanhan) uutisen: Ntamon kirjat eivät voi voittaa mm. Savonia-palkintoa, koska ne luokitellaan omakustanteiksi. Tästä voisin sanoa muutaman raivoisan sanan, mutta enpä sano. Ntamon kirjat eivät ole omakustanteita, sen voin kyllä lävähtää. Palatkaamme sitä paitsi Hannulaan.

Jotta kuulisitte enemmän, päätin, että järjestän hassunhauskan arvonnan. Voitte voittaa Subtanssin omaksenne, mikäli kerrotte, miksi tanssiminen subissa on välttämätöntä. Tuolta ja tuolta voitte käydä lukaisemassa paljon valottavampia arvosteluja Subtanssista ja innostua! Arvon Subtanssin joulunaluslukemiseksenne itsenäisyyspäivänä ensi viikolla. Kommenttikenttään kommenttia, siis, pliis.

Tämä herkkuhedelmä kuvastaa molempia runokokoelmia. Guten Appetit!

Niin ja vielä lyhyt yhteenveto pitkään pohdintaani; miksi ylipäänsä esittelen Kurton ja Hannulan esikoiskokoelmat yhdessä...? No siksi, että molemmissa esiintyy tiettyä hullunkurisuutta. Molemmat ottavat lukijan kädestä kiinni ja tempaisevat vauhtiinsa. Molemmat ovat nykyrunoutta. Molemmat tanssivat omissa valtakunnissaan, toinen kuvitellummassa, toinen virtuaalisemmassa. Lisäksi minusta on kutkuttavaa tuoda yhteen ja samaan tekstiin kaksi puolta kolikosta; suuren kustantamon helmi ja pienen kustantamon helmi.

Nyt vetäydyn kihartamaan tukkaa (töissä on kuvauspäivä, saa taas sellaisia kasvokuvia itsestä, jotka lennähtävät useimmiten paperikeräykseen), odottamaan ihanaa iltaa. Huomenna luvassa Helsingin tyttöjen kanssa Münchenin kaupunkielämää, illalla The XX:n keikka, ja lauantaina Nürnbergin joulumarkkinat. Schönes Wochenende wünsche ich euch!

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Ihminen on iso leipäluukku

Pyörryn kateudesta; haluaisin olla rohkea. Eräs parhaimmista saksalaisista ystävistäni kertoi päätään pyöritellen ja sopivissa väleissä tuhahdellen, kuinka hänen entinen työtoverinsa on päättänyt lähteä. Tämä työtoveri, nimettäköön hänet Inkaksi, jotta asia olisi helpompi esittää, irtisanoutui töistä reilu vuosi sitten, otti 10 000 euron pankkilainan ja läksi kiertämään maapalloa. Chilen kohdalla Inka rakastui. Matka kuitenkin jatkui ja päätyi takaisin lähtöpisteeseensä Müncheniin muutama viikko sitten.

Inka ei mennyt takaisin töihin, vaan jäi kortistoon ja ilmoitti, että lähtisi tammikuussa kokonaan pois. Lähtisi Chileen. Miehen perään - vaikka hän on tutustunut tähän vasta muutaman viikon ajan monen monta kuukautta sitten.

Mies, jonka perään menin, vei minut 3 vkoa tapaamisemme jälkeen tuonne.

Inka ei osaa espanjaa. Mies hädin tuskin puhuu englantia - pariskunnan yhteistä kieltä. Mies asuu maaseudulla muutaman tunnin päästä Chilen pääkaupungista. Inka aikoo muuttaa Santiago de Chileen. Opettaa siellä saksaa varakkaille perheille (Inka ei ole koulutukseltaan opettaja, vaan laborantti). Nähdä miestä joka toinen viikonloppu (useammin ei ole varaa miehellä eikä varmasti tule olemaan Inkallakaan). Opetella kielen. Maksaa 10 000 euron velkansa saksalaiselle pankille opetustuloillaan (Inka ei vielä tunne Chilestä ketään, etenkään varakkaita perheitä, joissa halutaan oppia saksaa). 

Kamalinta on, että minäkin, brutukseni, erehdyin pyörittelemään päätäni. Minäkin sanoin: "Hän on tekemässä virheen." Minä jopa virnistin: "Hän tulee varmaan melko äkkiä pois - jos hänellä on rahaa paluulippuun." Ja kaiken kukkuraksi vielä kehtasin irvailla: "Muutaman viikon tutustumisen jälkeen ei kyllä kannattaisi noin hurjasti lähteä. Miksi se mies ei tule tänne?"

Salzburgiin en pääsisi niin usein kuin nykyään, jos en olisi lähtenyt.
Ja nyt olen pelkästään kateellinen. Kadun epäilyjäni, poden ihka-aitoa syyllisyyttä, ei ole minun tapaistani tuomita noin. Sitä paitsi miten voi noin rohkea olla! Herranjestas. Ihailtavaa. Oikeasti. Jos tuo 30-vuotias nainen pärjää, ja toivottavasti voidaan sanoa KUN hän pärjää, on kaikella hintansa. Kaikella on jumalainen arvonsa. 

Toivon sydämeni pohjasta Inkalle kaikkea hyvää. Toivon, että hänen ei tarvitse palata maitojunallalentokoneella takaisin. Toivon, että vaikka hän ei ole miehestä nähnyt kuin vasta murto-osan, rakkaus kasvaa ja roiskuaa. Hyvä Inka. Go, go!

Pitää ajatella; matka on tuskainen, mutta perillä palkitaan!
Samalla mielessä pyörii ryhtyminen. Uskaltaisinko todella itsekin. Saksaanhan oli loppujen lopuksi turvallista lähteä. Etenkin kun R on hyvätuloinen ja hän kirjaimellisesti antoi minulle viikkorahaa vaikeina aikoina. (Tsiisös, viikkorahaa, voiko riippuvaisempaa olla!) Ja saksaa nyt oppii melko helposti, joten alkuvaikeuksien jälkeen täällä kyllä saa töitä (entinen, vuoden takainen minä murhaisi itseni, jos kuulisi, kuinka näin kepeästi tänne muutosta puhun!), ja sitä paitsi täältä olisi ollut helppo, taloudellisestikin, palata takaisin, jos kaikki olisi lakannut toimimasta.

Joten nyt haaveilen ryhtymisestä. Ainoa vain, että on otettava huomioon R. En lähde ilman R:ää. Se olisi loppu. En halua, että R loppuu. Yritän jollakin keinolla saada hänet. Mukaan. 

Paljastettakoon tässä, että The Unelmanani on ollut jo muutaman vuoden verran lähteä kiertämään Etelä-Amerikkaa. Rahaahan ei nyt kyllä ole noin hurjiin retkiin, mutta olisipa huisia lähteä ilman rahaa ja pärjätä. Sitä paitsi unelmana ei ole enää kiertäminen. Unelmana on jääminen.

R:n kanssa ollaan puhuttu vähän eri suunnista maapallolla. En usko, että loppupeleissä R lähtisi. Hän kyllä puhuu, mutta hän ei ole toiminnan mies. Minä taas toimin. Joten kummakos tuo, että kirjoitan. Kirjoitan itseni toisaalle, kun en juuri nyt muutenkaan pääse. Sitä paitsi kateellinen ei pitäisi olla. Olen nähnyt aika henmetin paljon ja paljon tulen näkemään, mikäli se itsestä riippuu.

Suuri paljastus olkoon myös tämä: viime aikoina olen punninnut kirjailijuutta ja omia halujani. Kirjoitan, koska se on hengitystä, mutta. MUTTA jos pitäisi valita, valitsisin matkustamisen. Kirjailijuus ei ole enää sellainen hohtava, kultainen, spesiaali asia, mitä tahtoisin vaalia. Välillä jopa terävällä sanalla vituttaa tämä nykyinen kirjailijahypetys. On niin huikeaa ja hehkeää, muka, olla kirjailija. Varmastihan menestyvällä kirjailijalla on leppoisat oltavat, mutta tällaisella marginaalikirjailijalla on ensinnäkin usein luu kurkussa, toiseksi minun kaltaisiani kirjailijoita ei arvosteta tarpeeksi, joten kirjallinenkin kateus ja masennus siitä, että ei ymmärretä, kasvaa, ja kolmanneksi en ole koskaan halunnut olla samaa kuin massa. Ja aika iso massa haluaa olla kirjailija. Joten minua ei oikeastaan enää huvita. Mieluummin olisin matkustaja.

Ja tsemppaan sydämeni pohjasta heitä, jotka ovat lähteneet tai aikovat lähteä. Olette rohkeita. Onnea matkaan, darlings!

Tämä ei ole sen kauempaa kuin Berliinistä toissa kesältä, mutta voi miten tätä voi tulkita monesti!
P. S. Olen rakastunut erääseen kirjaan. Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani -romaaniin. Kun osaisi itsekin jotenkin niin. Müllerin lauseet ovat lyhyitä, en tahdo samaa itse, mutta hänen tapansa ilmiantaa asiat on jotain aivan hävyttömän lempeää, karua, totta.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Konstit on kelmeilläkin

Kun naapurista kuuluu bassonjytäkkä, minun on pakko laittaa stereot täysille, vaikka en tahtoisikaan juuri sinä hetkenä kuunnella musiikkia ja juuri sen takia. Kiitos vain entisen naapurini (helvetistä) Helsingin Hesarilla minulla on trauma. Naapurista kuuluvan musiikin trauma. En kestä yhtään. 

Kuva lauantaiselta ratsastuslenkkipolulta.
Kädet alkavat täristä, keskittymiskyky vapisee liitoksissaan. Eilisiltana kävi samoin. Naapurista ei kuulunut mitenkään erityisen kovaäänistä musiikkia, ja naapurini ovat täällä kaikin puolin mukavia, mutta bassonjytinä täräytteli kalvojani. Olisin tahtonut rauhassa kirjoitella. Mutta pakko oli vääntää stereot niin sanotusti kaakkoon. Eikä siinä melussa tietenkään kirjoittaminen suju, vaikka yleensä taustalla soikin pienivolyyminen innoitusmusiikki.

Sunnuntainen olut englantilaisessa puutarhassa.
Jotenka etsin sijaistoimintaa. Aloin tehdä pastaa, vaikka ei ollut nälkä. Oikeastaan tein pastaa myös siksi, että pelkäsin. Nimittäin kävin eilen silmälääkärissä (huh, jotain hyötyä siitäkin, että pulitan 187 e/kk sairausvakuutuksesta - ja työnantaja puolestani saman verran! - nimittäin ei tarvinnut erikseen maksaa silmälääkärimaksua) ja kuulin omituisen tuomion; minun täytyisi mennä sen lääkärin puheille, joka operoi silmäni YHDEKSÄN vuotta sitten. Että leikkausläppä pitäisi avata vasemmasta silmästä ja katsoa, mikä on ongelma. Lääkäri ei tainnut ihan ymmärtää, että asun täällä nyt, enkä ihan tuosta noin vain pääse Suomeen.

No, keittelinpä supervalkosipulipastan ja päätin, että olen ymmärtänyt väärin, että varaan toiselle silmälääkärille ajan (kun kerran ei maksa mitään!) ja kysyn vielä, mitä tämä tarkoittaa. Musiikinkin sain hiljennettyä, kun ruoka ehti valmiiksi (kummasti se vain hiljentää naapureiden musiikin, kun pistää omansa yhtä kovalle!). Ruoka suli suuhun kuin neilikka. Jotenka on pakko jakaa teille metka valkosipulipastaohjeeni. Vapiskaa, sammakot; prinsessat tuoksuvat tämän jälkeen vain valkosipulille:


Helmi-Maarian hehkeyspasta
(Jota H-M syö aina, kun tarvitsee pikaruokaa, sillä hänellä ei ole vuosikausiin ollut mikroaaltouunia, ja pikaruoka pitää tehdä muutenkin itse, ja tämä auttaa pysymään terveenä muutenkin.)

1 sipuli tai 2, jos huvittaa
1 valkosipulinkynsi tai 3, jos tuntuu, että hinkuyskää tuppaa
ronskin verran oliiviöljyä pannuun ja sitten samaa ainetta vielä 0,5 dl johonkin pieneen somaan kuppiin
1 rkl Gardajärveltä hankittua maustesekoitusta, jonka voi kyllä sekoittaa itsekin kuivista valkosipuliviipaleista, chilistä, basilikasta, punapippurista, oreganosta ja kaikenlaisesta muusta huimasta
1 rasiallinen sellaisia pieniä tomaatteja (mikä niiden nimi nyt onkaan?!)
4-5 aurinkokuivattua tomaattilärpäkettä (mieluiten öljyisiä!)
suolaa, pippuria

kourallinen spaghettimakaronia

1. Kiskaise spaghettimakaronit kiehuvaan veteen (pistä sinne vähän öljyäkin)

EIKÄ kun 1. Laita mausteseos kuppiin, jossa on oliiviöljyä ja anna niiden (mausteiden ja öljyn siis) rupatella tovi keskenään

2. Kuumenna oliiviöljyä pannussa 

2. Viipaloi ja hakkeloi sipuli ja viskaa pannuun ja anna muuttua hiukan läpinäkyväksi, mutta varo olemasta liian kuuma

3. Muista myös tuikata valkosipuli sinne pannuun, mutta hakkaa se ensin

4. Ole rankka ja puolita ne pienet tomaatit, tuikkaa nekin tulelle

5. Saksi aurinkokuivatut slärbät pikkupikku paloiksi, saksi suoraan pannun päällä, jotta nekin tietävät, miltä tuntuu olla hottis

6. Sammuta levy, mutta anna noiden pikku ystävien porista siinä miedossa jälkilämmössä siihen asti, kunnes spaghettimakaroni on weich genug

7. Valuta ne makaronispaghetit, pistä takaisin kattilaan, kaada pannuasiat päälle, mausta suolalla ja pippurilla, raasta parmesania päälle, ahmi, beibe, ahmi!



Guten Appetit, let's eat!


PS. Olen tehnyt yhden novellin valmiiksi, mutta en ole vakuuttunut. Sen nimeksi tuli Souda nopeammin. Kirjoitin sitä 8 (siis oikeasti KAHDEKSAN!!!) tuntia, ja aion tehdä toisen, ja sitten vasta päättää, mikä on paras ja tilaustyöksi kelpaava. Ja oikeastaan ylihuomenna (IHIIII!) tulevat tytöt saavat sanoa sanottavansa asiaan.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Tämä on kiljuen rakastettu kaupunki!

Ymmärtäminen on meissä siksi, että näkisimme enemmän, joten on rauhoittavaa huomata osaavansa edes joskus tajuavansa. Kuinka iloista onkaan nähdä. Sinut näen ja kaupungin vaikka, näen risujen takaa ja aidan alta, kuten tämän kaupungin tänään, ja muistan sen sitten, kun yritän unohtaa. Parempaa ei ole kuin tallentaminen. Viipyminen. Minun on vaikea viipyä, joten kun on aikaa, pakotan itseni. Hyvin usein on sellainen pakkotehdäedesjotain -olo. Ahdistun moisesta. Siksi pidän siitä, että viivyn ja katson. Perjantainakin oli muka kiire töistä kotiin, mutta sitten pysähdyin Valkoinen jänis -nimisen kahvilan kulmalla, menin sisään vaikka en ollut ajatellut, tilasin ennen kuin ehdin huomata, kaakaon, ja nytkähdin istumaan pehmeälle tuolille. Siinä sitten törötin. Yksin, muka-kiireisenä, vailla huolia, ja pakkoistutin itseäni puoli tuntia.


Olen niiiiiiin rakastunut näihin katuihin ja kuviin, joita löytää siltojen alta tai puistoista, joen varrelta, saappaan alta. Kaupunkiin, jossa tulee hiki marraskuun viimeisenä viikonloppuna. Täällä oli aurinko käymässä, piti takki avata, olisi kevättakkiin pitänyt pukeutua, ja sitä paitsi meinasin ajatella monia turhia asioita, mutta musiikki, jota pieni vanhojen miesten muodostama yhtye erään sillan kupeessa soitti, muistutti, että tänään on sunnuntai ja aurinko ja vapaata. Kuka edes jaksaisi koko ajan murehtia.


Sitä paitsi olen mennyt sydämiin vatsan kautta. Tein törkyhyviä kasvishampurilaisia eilen, kun meillä oli vieraita (joiden innoittamana päätimme, että tammikuussa teemme Floridassa viiden päivän Karibian risteilyn!), ja Appelsiineja ja hunajaa -blogista bongaamaani frozen yogurtia. Ja nyt ovat uunissa suklaamuffinssit. Huomaa, että on taas tomera aika elämästä.


Luin äsken myös tänään saamaani palautetta käsiksestäni, Tuulen tatuoimasta taivaasta, ja tiedän mihin suuntaan askeltaa seuraavaksi, mitä poistaa ja mitä syventää, mitä ei kannata ensinkään. Olen kiitollinen tälle kirjailijaherralle, joka palautetta vielä antoi, sillä hän on minut näpäyttänyt kirjoitusurillani oikeisiin uomiin, ja hän on sitä paitsi jo eläkkeellä kommentointityöstä. Huomasin sävähtäväni kritiikistä, jopa masentuvani, mikä on vain hyvä asia tekstin muokkausta ajatellen. Pieni potku rinnan tienoille tekee aina terää! Perfektionisti sisälläni tarvitsee juuri sitä. Väkivaltaa kehittyäkseen, saadakseen aikaan parempaa, loistavaa, täydellistä. Siispä jos herra F luet tätä, kiitän sinua sydämellisesti palautteesta, herättämisestä, ongelmakohtien huomaamisesta!


Ja nyt uppoan runojen vietäväksi. Olen rustannut rankoja kuin höyry. R tekee illan tietokoneasioita, joten minä saan istua olohuoneessa kynä kädessä ja riutua. Hulluus ei edelleenkään tule yksin! Sitä paitsi olen pykännyt novelli-idean vihkoon. Huomenna on kirjoituspäivä. Kirjoitan sen alas.

Sitä paitsi kuulin tänään isosiskoni, kummipoikani, isoveljeni ja äitini äänet. Lisäksi join oluen englantilaisessa puutarhassa, missä haistoi jo paahdetut mantelit, joiden tuoksu leijailee täällä huomisesta lähtien jouluun saakka joka päivä, kiitos joulumarkkinoiden. Lasken jo aamuja tyttöjen tuloon. Torstaina tärähtää. Suurenmoista viikkoa, meine liebe Freunde!

Kummipoikaa tuli ikävä, joten piti kaivaa kuva hetkestä, jolloin "mökötimme" toisillemme.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kultareunaiset viikseni taipuvat kaariksi

Polvistun enemmänkin

polvet niksahtavat
otsaan

otsa on tarpeeksi kapea

kiljun armoa
tiedätkö miltä kuulostaa
kiljua armoa
kun on tuhdin joukon
rinnalla
paljas rinta
rinnalla
häpeä häpeä minua!

Miksiköhän me suomalaiset masentuilemme, etenkin marraskuussa, tuntuu että kaikilla on huulilla pimeä. Typerä kysymys, syyhän on selvä; miten muka nähdä jos ei ole tarpeeksi valoa. 

Yhä minussakin asuu väsymys, kuuluisin talviunille, mutta täällä ei hautauduta, täällä mennään kahviloihin ja kävelykadulle, taidenäyttelyihin, joulumarkkinoille. Ei kaivauduta kiven alle, ei möngitä perähuoneisiin, peiton alle lattialle, ei kuvitella harmaata ruumista peilin kupeen.

Ajoita minut tähtitieteeseen.
Minä olen riemuissani, aidoissa kemuissa. Olen saanut yllättäviä, pehmeitä yhteydenottoja. On tullut novellitilausta, on tullut viestiä, että teemme kirjastasi sitten arvostelun, toimita kappale, please, ja on tullut rohkaisuja, tönäisyjä eteenpäin. Hassua, kun luulin ettei kotiovelta tulla koskaan hakemaan. Sitä paitsi olen hyppäämässä erääseen mielenkiintoiseen projektiin suomalaisen kuvataiteilijan kanssa, ja tästä rojektista olen erityisen innoissani. Mikä onkaan säväyttävämpää kuin kuvataiteen ja sanan kietominen toisiinsa; patsaiden valaminen, patsastelu.

Kaaren takana paksut valot.
Niin se vain valo taittuu moneenkin kulmaan, kun vähän astelee paikallaan ja harjoittelee. Olen valmiimpi kuin ennen, ehjempi, ja sitä paitsi tänään alkaa viikonloppu. Järjestin illan itselle, R:n pistän pois. Huomenna, kun ratsastan Tinan (ja ehkä pankkiirin) kanssa ilmeissä etelä, työstän jo, työstän huomenta.

Iloa, valoa, pilkkuja viikonloppuunne! Olkoon sade hurmaava, musta maa, jää sen pinnalla kartta kokoelmiin, taivutus muistojen vieriviin vuosiin, sukikoon jylhä karma kasvoihin häivähdyksen leveyttä, pinnan alle kiiltoa.

torstai 22. marraskuuta 2012

Pikkuhuom. vai tajuton hyppy ilmaan?

Täällä yhä harmaantuvammassa kaupunkikukkasessa on meneillään kirjallisuusfestivaalit. Olen käynyt ohjelmistoa läpi, katsellut, mihin olisi aikaa ja mikä kiinnostaisi, mutta tähän mennessä olen ehtinyt nähdä vain pääkirjastolla vellovan, huohottavan laajan kirjanäyttelyn (kuvittelin, että muutama pikku opus olisi siellä esillä, mutta eih, siellä onkin hyllyjen meri!). Pulkkinen ja Oksanenkin olivat tapetilla, muita suomalaisuuksia en löytänyt, vaikka jopa siristelin silmiäni ja pyyhin otsalta olematonta hikeä (kuljin nimittäin toppatakki ylläni kun ei ollut tyhjiä käsiä sitä riisumaan). 

Ensi keskiviikkona olisi kiinnostava, Saksan v. 2012 kirjallisuuspalkinnon voittajaa, käsittelevä luenta. Jos tässä naisessa on mehuja (tai vaikka energiaa) töiden ja työnjälkeisten Suomi-koulutöiden jälkeen, menen. Ja huomenna, jos saan työtoverini suostuteltua, vien koko katraamme pääkirjastolle satunäyttelyyn. Interessant, gell? Pitäähän noita pikkuterttusia vähän sivistääkin.

Etenkin kun (voiko totta olla) neli- ja jopa kolmivuotiaiden (täytyykö erikseen mainita, että amerikkalaiset) vanhemmat kyselevät sen perään, että mitä opetamme esikoulussa ja mitä heidän kannattaisi harjoittaa kotona. Ei paljoa hyödytä sanoa, että antakaa lapsien olla lapsia, että ne ehtivät kyllä koulussa istua, kun kulttuuriero lasten "kouluttamisen" suhteen on niin suuri. Puuh. Närkästyttävää kuulla mm. tällaista: "Haluaisin, että antaisitte lapselleni haastavampia tehtäviä ja paljon useammin." Ja: "Milloin alatte harjoitella lukemista?" Ja: "Me teemme kyllä kotona paljon kirjoitusharjoituksia."

Koo niin kuin Kafka ooh.
Hännästä takaisin siltaan: Voipi olla, että raahaan R:n mukaan ja menen sunnuntaina joihinkin luentatilaisuuksiin tai vaikka yhteen vain. Tai ehkä me eksymme vahingossa Alpeille tai ehkä vain maalaamme taivasta sängyssä. Tiedä häntä. Kotonakin olisi hyvä olla. Kirjoittaa ulos runoja, jotka yhtäkkiä taas pulppuilevat jostakin suonieni siimeksestä paperiin asti valloittavalla, leukaa hipelöivällä sulkakynälläni. Sillä voi hiplata myös polvitaipeita ja käsivarsia. Aah.

Kulmailua viime sunnuntaina Prahassa.
Mutta jos en ehdi mihinkään tai jaksa, en pistä pahakseni, vaikka jäisi kaikki väliin. Tärkeintä sitä paitsi on (en millään jaksa olla hehkumatta!), että neidit Inde ja Elde tulevat ensi viikolla. Inde lupasi jopa tuoda pikaluettavakseni Maihinnousun! Hurraa, hurraa.

Ja sitä paitsi olen ajatellut; nämä runot, joita sulkakynällä hahmotan, antavat minulle aihetta hengittää. Elän, siltä tuntuu, nautin, kun voin syljeksiä ja vetää sanoja takaisin ja kiertää niitä. Mitä jos olen sittenkin pohjimmiltani runoilija enkä kirjailija? Mitä sanovat siihen peilikuvani, egoni, alter egoni, muut. Ihan tavattoman rujoa, hämmentävän orgastista, on lillua runojen maailmassa. Hullua huomata itsestään keimailevia puolia. Yritin eilen jopa suudella ilmaa onnistuneen runon hurmioissa. Huh. Hulluus ei tule yksin.

Orastavan hullun ilme Prahassa heräämisen jälkeen.
Kaikkien masentavien, turhien hylsyjen jälkeen muutes olisi kai iloisten uutisten aika: Pintanaarmuja (linkin takana lukunäyte!) tulee romaanin muodossa käsienne ulottuville keväällä. Ntamolta. Kaikki muuttuu painomusteeksi jo eri sanomalehtien kevään uutuuksien listoilla. Arvostelukappaleet toimitan heille, jotka niitä kyselevät (kröhöm, kirjabloggarit, kröhöm, hyökätkää siipiini!) ja lehtiin jo ennen virallista julkaisua. Sitä ennen kyllä lepuutan aivoni matkoilla. Silppuan niitä sitten tammikuussa taas, niitä nystyröitäni. Joskus olen sitä paitsi jo puhunut. Ugh.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Vuosisadan rakkaustarina

Otsikko ei viittaa siihen, mikä minun ja tuon saksalaisen mieshyypiön välillä kytee. Vaikka voisi kyllä, mikäs siinä, meiltä eivät lopu mäet, joita tarvomme ylös tai luistamme alas, toivottavasti eivät lopu yhdessä kuljettavat ainakaan, mutta mistä sitä tietää, etenkin että loppuuko kaikki hyvä todella aikanaan, hoffentlich nicht.

Otsikko ei myöskään viittaa mihinkään lauluun, kuten vaikka tuohon. Viittaan johonkin paljon sumeampaan, kihisevään, vihasta ja rakkaudesta ja epäluottamuksesta kipeään. Viittaan mustaan jokeen, johon on hypätty, missä rantaa ei näy, ja jos näkyy, sinne ei päästä, jalka osuu suuriin murikoihin, veri vuotaa pakoon, tuntuu, että hukkuu, pohja vetää puoleensa, ja aina kun kipuraja ylittyy, noustaankin pintaan, perkele, ja sieltä taas vajotaan, pelätään että milloin, milloin lopullisesti ja takaisin palaamatta.

Kuka auttaa, kun ei näe, ei tiedä totuutta, ja omat lapsetkin ovat vietävissä, ovat isänsä tunteiden orjia, hakemassa hyväksyntää karkaamassa alta? Miksi ei lähde pois, mikään ei lähde, ei tule rauhaa, mieli ratkeaa liitoksistaan kun tuon lähellä istuu; miehen, joka on musta läikkä valkoisella paperilla.

Viinassa marinoitua lihaa, mieslihaa, ihmislihaa ja sen lihattomaksi kaluama vaimo. Märta Tikkanen on pukenut sanoiksi, kauniiksi ja surullisen kuuluisiksi, sen, mitä on kun mies on juoppo. Vieläpä kuuluisa, mutta ei juoppoudestaan. Täysi hontelo, välinpitämätön itsekäs, mitä on kun sellaisen miehen vaimo antaa joka kerta anteeksi tai jos ei annakaan, antaa lämpönsä miehen kylmälle otsaluulle, jakaa rakkautensa lapsiin.

Eräässä juomakauden vaiheessa
näet yhtäkkiä
yhteydet
Silloin sanot asioita
jotka ovat niin huimaavia
että sen ansiosta 
miltei kannattaa kestää
kaikki se kurjuus
joka kehystää
näitä totuuden hetkiä
kummaltakin puolelta

En ole pitkään aikaan lukenut mitään noin läheltä, ja vielä palaan tähän, vaikka luin loppuun jo hyvä kotva sitten, ja minä palelen (pääasiassa siksi, että asuntomme on jäätävän kylmä vaikka kuinka tätä yrittäisi pitää lämpimänä ja siksi, että Münchenissä on ihmeellinen kostea usvaverho, hyytävä, kiipeilee kankaiden alta ihoon) kun näen kun kuulen. 

Tikkasen Märta, jonka Vuosisadan rakkaustarina on käännetty moniin kieliin ja levitetty hyllyille ympäri Eurooppaa, vetää lukijansa salakavalan onnistuneesti mukaan siihen ahdinkoon, missä hän on taiteilijamiehensä rinnalla elänyt. Vuosikaudet kärsinyt, koettanut rakastaa niin kuin sellainen rakastaa, jota rakastetaan takaisin.

Kävelen kierroksen
kalliolla
Idiootti, minä sanon
helvetin idiootti
suutelen sinua suulle

Kuten tämän kokoelman takakannessa sanotaan: yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta. Aihe on koskettava, se sitoo myös heitä, joiden mies (tai vaimo!) ei ole alkoholisti. Sitä paitsi runot ovat helppoja lukea.

Antaa tuulen tuivertaa, tämä maailma on raskas, mutta mikä lohdullisinta; myös rikkinäisimmissä tavaroissa (tai henkilöissä) on valoa. Jossakin pienessä kulmassa edes. Sillä Vuosisadan rakkaustarina ei mielestäni ole pelkkä ahdistumisen Raamattu, vaan sen luettua on helpompi ymmärtää sitä, miksi hakatut hahmot eivät lähde väkivaltaisesta tai alkoholin verhoamasta suhteesta/liitosta pois.


Sitä paitsi jälleen lähden töihin tekemään omien töitteni lisäksi toisten töitä. Käteni palelevat. Kirjoitin illalla runoja, olin jokseenkin alakuloinen, mutta runoista tuli hyviä, räväköitä siemeniä. Niitä pitää muokata, muokata, muokata. Onneksi tänään ja huomenna on epätavallista töissä, vanhempien kanssa keskustelua, ei tarvitse leikkiä johtajaa, on sitten enemmän energiaa palata siemeniini. Ja tervehtiä erästä ystävää ja huomenna ihanaa Tina-tammaa. Sitä paitsi minä olen nuuka, olen nuutunut, ja odotan kuin välttämätöntä puristusta Ellu-kultaa ja Iinapiina-runttia, jotka tulevat tänne piristämään vanhaa partaani viikon ja yhden päivän päästä. Hippii, jippii, kippistätsii!

PS. Olenkohan aivan rivokas, jos pyydän ystäviäni tuomaan erään mielenkiintoni herättäneen kirjan. Nimittäin Ollikaisen Nälkävuoden. Tahtoisin myös Maihinnousun. Ja monet monet muut. Mutta en viitsi pyytää hentoja naisihmisiä kantamaan olkapäät punertavina liian paljon aarteita.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Valkoinen tiikeri, juokse mun luo

Siellä kaduillakin näkee nämä vääryydet. En ole nähnyt slummia kuin Bombain (vai onko se Mumbai..kyselee sivistynyt matkaaja) lentokentän reunalla ja Paraguayssa eduskuntatalon takana; koskaan en ole todellisessa slummissa kävellyt, uskaltanut, mutta luettuani Aravind Adigan Valkoisen tiikerin olen lähempänä lokaa kuin ennen. Ainakin olen nähnyt reunan yli, mistä kiitos teräväsanaiselle (ja muutes aika söpölle!) kirjailijaherralle.

Valkoinen tiikeri vastaa mm. sellaisiin kysymyksiin kuin mikä tekee ihmisestä sellaisen, että pää kääntyy toiseen suuntaan, kun sen pitäisi huutaa apua tai edes asettua auttamisasentoon, kuulemaan hädän. Että asetutaan yläpuolelle; millä oikeudella meistä kukaan ketään komentaa, käskee, kyykyttää. Miten voi olla, että koira saa parempaa kohtelua Intiassa kuin alimpaan kastiin kuuluva (tai täysin kastiton!) ihminen? Mitä tapahtuu, kun rikas ihminen ajaa köyhän lapsen kuoliaaksi autollaan? Kuka meitä määrää? Kuka sanoo, että me kaikki ihmiset olemme ihmisiä? Miten tapetaan mies, joka on meidän isäntämme? Mitä siitä seuraa, jos kaikki näyttävät samalta? Miten vertaillaan kommunismia ja demokratiaa niin, että lukija hukkuu huumoriin?


Luin Valkoisen tiikerin tuossa matkalla Prahasta Müncheniin ja muistin taas, miksi minulla ei ole vielä ollut halua matkustaa Intiaan. Siksi, että en kestäisi nähdä. En myöskään kestäisi ruuhkia, hajua. En kestäisi sitä, että luultavasti muutaman päivän jälkeen haluaisin vetäytyä vaikka päiväksi johonkin ilmastoituun ostoskeskukseen - pakoon sitä, mitä oikea Intia on. Onhan muitakin maita, missä asiat ovat kurjasti, mutta jotenkin Intiaa olen karttanut. Siellä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on niin valtava, että kaduttaisi varmaan olla syntynyt ihmiseksi. En ole niin kovanaamainen, että voisin välinpitämättömästi kulkea ohi ja ihastella suuria nähtävyyksiä.

Valkoinen tiikeri on niin, niin totta, vaikka se romaani (ja sitä kautta tietenkin fiktiota) onkin (ja vaikka en ole Intiassa käynyt kuin kerran yhden yön verran, enkä näin ollen voi sanoa, miten asiat aivan täysin oikeasti ovat). Aravind Adiga kuvailee intialaista, silotonta elämää todella taitavasti; hän antaa siitä rehellisen kuvan, mutta ei toisaalta anna säälille sijaa, vaan saa lukijan välillä myös hykertämään jotenkin naurunsekaisesti. 

Tai siis no, kyllä säälillekin sijaa annetaan, mutta tarinansa kertoja, Kiinan pääministerille elämäänsä kirjeen muodossa pulittava Balram Halwai, joka alunperin kuuluu makeistentekijän kastiin, mutta päätyy autokuskin pallilta isoksi oikeudentajuiseksi kihoksi, osaa kuvailla köyhän miehen elämää niin, että välillä on pakko naurahdella. Huvittuneesti, siis. Ja myöskin tiesinhän-minä-että-korruptionkukka-sykkii -malliin.

Kuva: Kiosked Image Bank
Tämä Aravind Adigan esikoisteos on - eikä suotta! - palkittu. Se kuvailee valon ja pimeän maailmaa, Intian kaksijakoisuutta, korruptiota. Se herättää lukijan ajattelemaan, mikä tässä maailmassa on tärkeintä ja ketkä ja millä keinoin nämä "ketkä" pärjäävät. Julmaa, mutta totta; harva meistä täysin rehellisin elkein istuksii johtajan huikealla tuolilla. Tai jos istuukin, rehellisesti, niin harva meistä ei nuole maata jonkun isomman jalkojen alta. 

Suosittelen tätä romaania aivan ehdoin tahdoin ja vilpittömästi pakottaen kaikille. Siis aivan joka ikiselle iikalle. Ostan tämän R:lle matkalukemiseksi, kun lennämme kuukauden kuluttua meren yli. Mielestäni on vain reilua, että meistä kaikki muistavat avata joskus silmänsä ja muistaa, miten asiat ovat "muualla". Miten me emme voi vaikuttaa, ja ehkä silti kuitenkin. Sitä paitsi tämä on romaanina hyvin mestarillinen ilmestys. Hauska, surullinen, kuumottava, empaattinen, piikikäs ja tyly. Vuoristorataakin hyllyvämpi sukellus keskelle "jonkun toisen" maailmaa. Yksinkertaisen, kouluttamattoman miehen suurtarina ihmishämähäkkien keskeltä kristallilamppujen alle.

Ja mikä tällaista kirjailijantynkää, kuten minua, miellyttää, on tällainen pieni lainaus ja älynväläys tuolta Valkoisen tiikerin turkista, joka oli paikoin myös valoisa, eikä pelkästään täysin pimeä:

"Sinä etsit vuosikaudet avainta/ Mutta ovi oli koko ajan auki!"

Valkoisesta tiikeristä löytyy arvosteluja tuolta, tuolta, tuolta ja tuolta, muiden paikkojen muassa. Minä lähden nyt tekemään toisten työt, sillä muut, kaikki muut, ovat sairastuneita, ja meikäläinen sitten hankkii ylitunteja kuin nakki, joita Intiassa paiskotaan koko ajan, välttämättä, eikä niistä saada mitään, joten hyvin ovat asiat, kun täällä ylitunneista saa vapaahetkiä. Ylitunteja oikein tahtookin, himoaa, ehkä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kaksi kasvoa, takaraivon tuntuma

Ja kyllä sen näkee, mitä ihminen sisällään kantaa. Talojen poskilta kuulee säryn, kattojen kohokuvioista aavistaa huudon määrän. Repaleiset reunat tapeteilla, ulkosivuissa; röyhelöitä kulmalla, otsaluun päällä. Missä asennossa katu ylitetään, miten otetaan vaihtorahat vastaan. Ja millä tavalla hytistään kylmässä, miten siltä suojaudutaan, miten uskaltaisin tervehtiä, kun en tunne vastaanottajaa.

Karlovin silta on aina täysi, sinne mennessä jo heikottaa.
Mikä Prahassa eniten viehättää, on loisto ja rappio, jotka vaeltavat rinta rinnan jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan. Vanhan kaupungin ja erityisesti juutalaiskorttelin prameutta kehystävät harmaat seinät, ne, jotka kohoavat muutaman kilometrin päässä minusta ja odottavat vuositolkulla väriä. Ne, jotka tuuli ja usva, pinkeä kylmä puhuri idästä hiovat kulumia täyteen. Jotenkin muistan aina Moskovan, kun käyn Prahassa, vaikka Moskova ja Praha ovat monella tavalla toistensa vastakohtia.


Kävelin viikonloppuna ne samat paikat läpi, mitkä kävelen joka kerta, mutta kiipesimme myös. Tänä vuonna en jäänyt lukkojen taakse vessaan, enkä unohtanut lapasia kahvilaan; kuljin kuin kulkevat itsestään varmat henkilöt. Pitävät hatustaan kaksin käsin ja parjaavat ruuhkan määrää, mutta ottavat samalla reippaita kuvia ja näkevät joitakin ennen näkemättömiä yksityiskohtia, kuten sanoja siellä täällä, tuulesta temmattuja huokauksia. 

Ihihii.
Minä join Prahassa tummaa ja vaaleaa olutta, aivan todella täyteläistä kaakaota, glühweinia, ja nauratin yleisöä Franz Kafkan museon edessä. Tai siis tarkoitus ei ensinnäkään ollut naurattaa saatikka kerätä yleisöä, mutta siinä sitä oltiin suosionosoitusten keskellä. Ehkä kuva kertoo jotakin, minä en ehdi. Menen tänään töihin, vaikka on kirjoituspäivä, mutta työtoverin on tehtävä, mitä työtoverin on tehtävä, jos yksi joukosta on kipeä. No, saanpahan ensi viikolla sitten kaksi vapaapäivää tämän ansiosta.

Lempiravintola Prahassa, siellä ylhäällä linnan kupeessa, kellarissa, pelkässä kynttilänvalossa.
Luin matkalla Valkoisen tiikerin, josta kirjoitan pian. Mikä surullinen seikka. Kirjojen kirjo. Omituinen yhdistelmä; lukea nyt bohemiassa epäkohdista Intiassa. 


Yksi kirja matkoille on liian vähän. Pitäisi aina olla varakirjoja. Prahaan menevä ja sieltä tuleva juna oli myöhässä melkein tunnin, ehdin lukea kirjani vähän liian nopeasti, naputtelin sormilla rytmiä, en saanut aikaiseksi lyhyitä kertomuksia mutta välähdyksiä keräsin, lauseita, joita voi käyttää runoissa tai joiden avulla voi pyydystää kiinnostusta. Ehdin tylsistyäkin, vaikka yleensä en junissa tylsisty, väsyin, mutta en saanut unta; mistä tämä levottomuus juontaa juurensa.

Lauantaina kyyristelimme myös mielenosoituksen jaloissa.
Mutta mistä olen erityisen iloinen, on Franz Kafka. Mikä herra, mitä ahdistusta. Museo oli kiinnostava, mutta ehdin hieman jo saada tarpeeksi, lukemista siellä oli niin paljon, ja nyt haluan lukea kaiken uudestaan, saksaksi, ja minä haluan oppia Kafkasta muutakin, en pelkästään ihailla; voida kulkea ensi vuonna hänen jalanjälkiään ja piirtää näitä ryhdittömiä kuvia, joissa painun kasaan, etenkin kun saan yhä hylsyjä. Miksi niitä tulee aina pelkästään maanantaisin. Miksi minä ylipäänsä saan enää hylsyjä.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Usko tai älä mutta olen jäävi mitään sanomaan

Miten mukavaa, että täällä on jo sellainen koti, että yllättävissä paikoissa tapaa ystäviä, kuten vaikka tallilla. Menin eilen maneesiin ja olin keskittynyt tammaan allani, kun yhtäkkiä kuulin jonkun, enkä ihan vain jonkun, vain ystäväni rouva I:n huikkaavan: "Moikka!" Siinä sitten ratsastelin hikisenä tunnin, I jäi odottamaan oman tuntinsa päätteeksi, ja olimme aivan heppatyttöjä, kun hoidimme Tinan karsinaan yhdessä, poljimme juna-asemalle pyörillä kuin pienet tytöt, yhdessä, ja jaoimme suurimman osan junamatkasta yhdessä. 

Ystävistä puheen ollen: teitä on vähän ikävä, puluset! Terveisiä, XXX!
Kun oman ajan on sullonut mahdollisimman tiukaksi pitkulaksi, josta katkeilee vain harvoin osia ystäville, on oikein hätkähdyttävää saada ex tempore ystäväaikaa. Kyllähän tietysti raivaankin välillä sitä aikaa, miten tässä muuten muka eläisi tasapainoista elämää, mutta esimerkiksi arkena tapaan hyvin, hyvin harvoin ketään. Pirullisen työelämäpenteleen takia. Kun muut tapaavat töiden jälkeen ystäviään ja pitävät hauskaa, minä kömmin kotiin ja avaan läppärin, suoristan sormeni ja selkäni, annan niiden paukahtaa kirjoitusasentoon, ja aloitan.

No. Nyt on kuitenkin sellaiset markkinat, että laitan tänään Tuulen tatuoiman taivaan luottolukijalleni (joista siis yhä vaivaa kammoittava pula, sillä tämä yksi, lempikirjailijani muutes, ei nyt oikein riitä..tarvitseehan aina enemmänkin kuin yhden näkökulman, vaikka hänen näkökulmansa ovat aina olleet silmät avaavia!), joka on auttanut minut kirjailijantielläni matkaan, ja jään odottamaan muutosten sumaa. Työn alle jäävät vain runokokoelma sekä englanninkielinen käsis, jota kohtaan tunnen yllättävää, suorasanaista ikävää. 

Teitäkin on vähän ikävä, ystäväni mojitot!
MUTTA silti nyt alkaa sellainen välivaihe, että pari viikkoa toivottavasti pysyn kurissa, tai edes yhden (siis todennäköisesti vain yhden tai kenties vaivaisen puolikkaan), ja jaan aikaa ystäviin edes pari tuntia töiden jälkeen. Niihin, joita näen vielä harvemmin kuin tätä tallitörmäämisystävää; niihin, joita en ole kuukauteen tai kahteen ehtinyt tavata ja jotka jo harmistuneina utelevat, että milloin viimein. Olen jo sopinut treffejä, ruksannut kalenteriin, jotta muistaisin enkä antaisi millekään typerälle (ihanalle!) kirjoitusinspiraatiolle mitään sijaa. Tai siis kyllä, aamuvarhaissijaa ja iltamyöhäissäälisijaa, mutta that's it. 

Ja tänään, nyt, heräsin kuudelta kirjoittamaan, mutta arvatkaapa kuka heräsi aivan liian varhain; eihän minulla juuri tänä Prahaan lähtemisaamuna ole mitään kirjoitettavaa! Muuta kuin vielä viimeisten sivujen lehteilyä Tuulen tatuoimasta taivaasta. No, toisaalta, voin ehkä kerrankin olla sellainen aah-rakastan-sinua-tyttöystävä, sellainen mukava ja sympaattinen myös aamulla. Ehkä jopa juoda aamuteen yhdessä tuon tummasilmäisen sydämenikalastajan kanssa. Fiilistellä iltaa, jolloin kannamme selkä vääränä laukkuamme kohti hotellia seepian värisessä Prahassa. Niin ja siis pitäähän sinne töihinkin mennä. Ja ehkä voisin tukankin kihartaa. Ja vaikka laukkuun sulloa jotakin vaihtovaatteiden tapaista. 

Anyways iloa viikonloppuunne! Kuulemisiin maanantaina. Olen muutes melko kyllästynyt tähän Bloggeriin. Pentele. Se tökkii, jumittaa, ei anna vastailla kommentteihin silloin kun tahtoisin, antaa odottaa. Voipi olla, että vaihdan blogiani johonkin toiseen. Tai sitten en. Aktiivisuudellakin kun on rajansa.

torstai 15. marraskuuta 2012

Sitruuna-aamu

Juu ei älkää hankkiko sellaista kumppania, joka ei ole lainkaan aamuäreä, mikäli itse olette. Sellainen kumppani ottaa kaiken nokkiinsa ennen kello seitsemää ja sen jälkeenkin, tuonne yhdeksään saakka. En tarvitsisi kuin kymmenen minuuttia vaikka, muutaman edes, herätäkseni aivan rauhassa, ja sitten voisin puhua. Mutta jos ennen kuin olen ylittänyt esteet, minulta kysytään jotakin, kasvoni muistuttavat tempurakastiketta, rucolaa, sitruunaruohon juurta, ja ihoni surisee, ja minä olen sirkka. Rapeajalkainen, helposti katkottava hyönteinen. Ontto. Kaikuu.

Että sellainen aamu, jälleen tänään, R on tehnyt etäviikkoa kotona, odotan jo osittain, että ensi viikolla alkaisi taas normaali elämä, ja se lähtisi työmatkalleen, jotta ei tarvitsisi yrittää jopa iltaisin valmistella häntä siihen, että aamuisin on parempi, kun tapaamme suoraan kello kahdeksalta aamupalapöydässä emmekä puhu sitä ennen, kiitos. 

Karu aamu niin kuin makuuhuoneen ikkunamme.

Mutta asiasta leivänkannikkaan; huomenna on perjantai on juna Prahaan on pienenpieni loma. Ostin eilen junaliput. 29,50 euroa/ 2 henkilöä/ suunta. Ei tarvitse vaihtaa junaa matkalla. Plzenin kohdalla täytyy kuitenkin pulittaa vielä 5 euroa, jotta pääsisi Prahaan saakka.

Rujot viisi tuntia voi lukea kirjaa, katsella maisemaa, nauttia R:n kanssa matkaskumppaa. Ajattelin myös kokeilla, tulisiko ulos vaikka novellia, vaikka vieressä kyökkii R ja lasin takana musta ilta. Junassa kun tuntuu että tulee tavaraa ulos jotenkin yllättävällä tahdilla.

Tänä vuonna aion katsastaa Franz Kafka -museon, jota olen vältellyt, vaikka fani olenkin, sillä käsittääkseni museo koostuu vain vanhoista kuvista ja sen sellaisesta, eivätkä minua aivan järjettömästi vedä sellaiset museot puoleensa. Mutta nyt menemme. Enemmän ehkä kiinnostaa museon yhteydessä oleva Kafka-kauppa. 

On pinottu olo. Sellainen että ota ja pane esille.
Että matkakuumettako. Kyllä. Alkupala ennen USA:n reissua. Että minäkö juuri sellainen; koko ajan menossa. Kyllä. Rauhattomuus, se tuttu vanha tunne, on taas iskenyt. Miksiköhän se aina tulee. Tällaisia pikkulomia voi onneksi tehdä miltei ilmaiseksi. Ja onneksi saan tämän kuun lopussa 13. kuukausipalkan, joka tietysti kuluu sitten lomalla loppuun.

Sitä paitsi luin vihdoin Ian McEwanin romaanin Vieraan turva loppuun. Ajattelin kertoa siitä ajatukseni, mutta nyt olen niiiiin aamuäreä, jestas, että mieluummin litkin teetä ja kirjoitan proosaa. Vähän sieltä sun täältä. Ei ole juuri nyt intoa uppoutua täysin mihinkään. Rauhattomuus kun on sellaista.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Hakatut silmäkulmat, murskatut hampaat

Melkein kotona. Maanantai-iltana. Kaivan jo avaimia taskusta, kun kuulen sen. Huudon. Tässä ei olla tappamassa sikaa tai teurastamassa vuohta; tässä katkotaan jonkin heikomman, hiljaisemman kaulaa. Huuto muistuttaa muslimilaulua; se sortuu miltei muminaksi, en lopulta kuule muuta kuin hädän. Epäuskon siitä, että kukaan osuisi kohdalle mutta tässä minä olen, käännän pään; mikä täällä särkyy.

Särkyy mies. Vanha mies, liki 70-vuotias. Hänen kimpussaan kaksi nulikkaa, potkivat ja paiskovat; nyrkit hakkaavat ihoa punaiseksi, muussaavat lihaa esiin, hampaita pieniksi siruiksi. Otan pari askelta kohti; jonkunhan on väliin mentävä. Käsi kaivaa laukusta puhelimen, en tiedä mikä minut valtaa, mutta pelkkää kauhua se ei ole, näppäilen hätänumeron ja ääni särkyy, kun sanon, että nyt olisi tultava ja vauhdilla. Että kyse on elämästä, kuolemasta, nuoresta ja vanhasta, hulluista, törkimyksistä, siitä, miksi tämä maailma on pukeutunut. 

Kuva: Kiosked Image Bank
Lupaavat tulla alle viidessä minuutissa, minä aikana huomaan bussipysäkillä kansaa; juoksen repimään sen mukaani. Kolme suurta miestä kavahtavat paikaltaan, yksi yrittää sanoa, ettei ehdi, että bussihan on kohta tässä; kiljaisen pari valittua sanaa siitä, mikä on tärkeää, mikä ei. He juoksevat rinnallani, huutavat, me kaikki teemme rynnäkköhyökkäyksen sinne, missä veri on ottanut vallan. Pojannulikat nauravat räkäistä naurua, syytävät haukkumasanoja papan muodottomaksi muotoiltuihin kasvoihin, potkivat vatsaa, jota mies vielä pystyy suojelemaan heikoksi käyneillä käsillään.

Yksi pääsee karkuun, toisen nappaavat bussipysäkin miehet. Se riuhtoo, yrittää kaverinsa perään, mutta poliisi on jo tässä, tämä kaikki kiinni minuuteista; miten joskus tuntuu, että yksikin minuutti on turha, mutta tänään nämä kaikki alle viisi kumpuavat sydämestä, hädästä, väkivallasta.

Mies ei sylje verta; veri loiskuu suusta. Taloni alakerrassa on ensiapupiste, juoksen sinne pyydän ambulanssihenkilöstöä mukaan, he tulevat, ja siinä me piiritämme tuon äsken niin väärin piiritettyä miestä pelko sormissamme, kaikkihan tässä pelkäävät, mies kiittelee, on vielä yllätyshyökkäyksestä ulallaan. Itken yltyvämmin, kun hän sanoo: "Älä neiti itke, olette niin kultainen kun autatte, ilman teitä en olisi selvinnyt." Pojannulikka poliisin raudoittamana sylkee, rääkyy: "Näytän sulle vielä vitun huora, näytän kun pääsen vapaaksi." 

Kuva: Kiosked Image Bank
"Älä välitä, ei se pääse. Se on sellissä siihen asti, kun kaveri löytyy, ja ehkä sillä on taustaa muutenkin. Toivottavasti se ei pääse pelkillä sakoilla", sanoo virkapuvussa rohkealta näyttävä nainen. Itken, en voi mitään; tuossa vierelläni köhii uhri, hyvä kun pystyssä pysyy, ja minulla on uhrin mieli. Tekisi mieli mennä miehen mukana sairaalaan, istua sen vuoteen vierellä lukea ääneen kirjoja, lohduttaa, sehän varmaan pelkkää koko loppuikänsä. 

Pelkäänhän minäkin. Miten muka oman taloni kulmalla käy näin. Miten tässä kaupungissa. Miksi nuo raivostuttavat, vastuuttomat nulikat tekevät mitään tuollaista. Yrittivät ensin "vain" ryöstää, mutta kun pappa ei antanut rahojaan, alkoivat potkia ja hakata, onneksi niillä ei ollut puukkoa. Olivat aineissa. Pirun perkeleen maitonaamat. 

Kun pääsen illalla kotiin, pitää kuunnella jotakin iloisempaa. Hakea internetistä hauskoja kotivideoita, katsella kesäkuvia. Toivottavasti vanhuksen haavoista ei jää syviä arpia. 

Kuva: Kiosked Image Bank

(Vaihdoin näkökulmaa, kerron kuin tämä olisi tapahtunut itselle, ja siltä melkein kyllä tuntuikin, kun työkaverini kertoi, mitä maanantai-iltana joutui kokemaan. Miksi, kysyn, miksi. Kyllä itku meinasi päästä!)

Ai niin ja mikä omituisinta; juuri maanantai-iltana katsoimme R:n kanssa elokuvan Kids. Ajattelin silloin, että argh argh, miksi. Mitä tuo tarjoaa, kun loppu ei ollut valoisa, kun elokuva korosti väkivallan, päihteiden ja suojaamattoman irtoseksin (vaarojen lisäksi) huumaavaa tunnetta?! Että olisi jotenkin hienoa tehdä sitä kaikkea. Aikuiskatsojana kyllä näki pelkät surulliset puolet, mutta R sanoi, että kun elokuva ilmestyi v. 1995, monet saksalaiset nuoret ottivat siitä mallia. Eivät nähneet, mikä mättää. Mielestäni tuota elokuvaa ei pidäkään tarjota nuorille ilman, että sitä sitten analysoi ja pohtii aikuisten/opettajan kanssa, sillä näin sieluni silmissä, kuinka jotkut (entiset) yläasteikäiset oppilaani hullaantuisivat moisesta.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Älä koske! Älä odota, että puhun!

Luottolukijavajaus on laskeutunut ylleni. Kääks. Olisi tarve paikata tämä vajaus, jotta armeijani olisi täysilukuinen. Olisi niin tarpeen löytää joku yhtä sopiva kuin aikaisemmat kommentaattorini ovat olleet. Kääks, kääks.

Olen tänään kiukkuinen; R pyöri työstressinsä takia sängyssä niin, että en minäkään unta saanut. Ja kun en saa unta, olen rujo ja raivokas; paiskon tyynyt lattiaan, kaivan patjaan kuoppaa, sukellan alle. Murahtelen. Tai näen painajaisia, kuten näin nytkin; minulta revittiin selkänahkaa. Kirjaimellisesti.

En jaksanut herätä kuudelta kirjoittamaan, mikä lisää tietysti ärtymyksen määrää, kuulin koko ajan naapuriasunnoista herätyskellon piipitystä, ja ajattelin, että johan nyt on perkele. 

Praha vuosi sitten. Praha-darling, odota, enää kolme yötä and I'm there.

Silti piti rynnätä koneelle, ehkä senkin takia, että näin vältän aamuiset keskustelut R:n kanssa, sillä en halua puhua, jos olen pahantuulinen, ja olen edes lukenut. Eilen työstettyä jaksoa. Ihan hyvää tekstiä, poistin pari turhaa, toistavaa lausetta. 

Olisipa jo viikonloppu, loma. Praha, Praha. Olisipa jo marraskuun viimeisimmät päivät, jolloin ystäväni saapuvat. Olisipa sitten pian jo joulukuun 21. päivä, jolloin alkaa loma. Kestää neljä huikeaa viikkoa. Ihanaa! 

Ja olisipa sitä ennen oleva veronpalautuspäiväkin heti jo. Saan itse kerrytetyn apurahan Suomen valtiolta. Ja sitä paitsi lähtisipä tämä ketutus. Lähtisipä ilman, että joudun puhumaan tämä sisälläni R:lle, sillä jos avaan suuni nyt, tulee riita. Ei tuo toinen ymmärrä aamuärtymystä. Milloin minusta on edes tullut tällainen aamukänkkä. Sisareni on ollut sellainen aina, mutta että minä...

Roisia päivää kaikille!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Marraskuu Mazzarellan tapaan

Olen viimeisinä aikoina innostunut novelleista. Jotenka olikin mukava oikeastaan hämmästyä, tai pikemminkin otaksua, Merete Mazzarellan parissa. Luin häneltä melko lailla peuhakkaalla vauhdilla Marraskuun. En oikein tiedä, mitä mieltä olen. Haluankin tutustua Mazzarellaan vähän paremmin saadakseni paremman käsityksen tästä kirjailijattaresta. Onko suosituksia; mitä häneltä kannattaa lukea?

Marraskuussa on neljä erilaista ihmiskohtaloa, neljä toisiinsa tapahtumapäivän kautta kytkeytyvää tarinaa, jotka levittävät lukijan silmiin kuvan kauheasta tulevaisuudesta. Novelleissa on viety pitkälle kaikki se, mikä meitä ihmisiä kuljettaa; kuolema, yksinäisyys, julkisuus, kauneus, ikävä. Jokaisessa novellissa viivytään yksin. Eletään lähitulevaisuutta - mikä ei  mielestäni ollut lainkaan uskottavaa, sillä asiat tapahtuivat kirjassa v. 2012 (kirja on julkaistu v. 2004) - ja kahdessa viimeisessä novellissa on scifimäisiä piirteitä: pitkälle vietyä tietokonekommunikointia ja kuolemaa "edistäviä" palveluntarjoajia. 

Münchenin yllä oli lokakuun lopulla marraskuun melua karttavat värit.

Kirjoitan itse mieluiten kasvottomasti; en kuvaile liian tarkasti henkilöitä, en päästä lukijaa liian syvälle. Annan mahdollisuuden kuvitella, ja muutenkin pidän kaukaiseksi jättämisessä. Siinä mielessä Mazzarella tuntui omalta. Marraskuu on nopeasti luettavaa pikkupuurtamista, joka antaa ajattelun aihetta. Siinä viilletään yhteiskuntaa; niin moni meistä jää kasvottomaksi, niin moni on yksin.

Marraskuu on varmaankin parasta lukea nimikkokuukautenaan. Tulee sellainen kylmä tunnelma, että kuka meistä lopulta välittää. Kolme ensimmäistä novellia nielin sellaisinaan, mutta viimeinen novelli on puuduttava. Hyvä kun jaksoin lukea loppuun, ja siis oikeasti hyvä, sillä lopun halauskohtaus on ihanan lämmin. Valoisa; se levittää kaikkien novellien henkilöiden päälle vähän toivoa, vaikka halaaminen tapahtuukin surullisen asian takia.

Marraskuusta ovat kirjoittaneet Kirsi, jonka innoittamana taisinkin alunperin kiinnostua koko Mazzarellasta, ja uudehko blogilöytöni Jaakko.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Siivosin kellarista romut

Kun lautanen tipahti lattialle, en vielä vapissut. Korjasin jäljet. Voitelin leivän. Muistin, että pitäisi laatia lista, jotta R voisi ostaa juuri oikeat asiat, mutta en ollut sillä tuulella. Olin väsynyt, päässä kolkutti rapea marraskuu.

Minä unohtelin. Unohdan yhä. Minä päätin, että nostan tärkeät projektit päällimmäisiksi ja jatkan. 

Varasin juuri hotellihuoneen Prahasta. Lähdemme perjantaina kello 17.02 junalla Münchenistä kohti Tsekkejä. Olemme tehneet saman matkan jo kaksi kertaa, ja nyt, kolmannen yhteisen syksyn lopulla, tapahtuu kolmas lähteminen. Praha on kultainen kaupunki. Valtava, runsas, värejä ja harmaata pullollaan. En haluaisi siellä asua mutta siellä on mukava käydä. 

Viime vuoden matkakuva. Junassa kohti Prahaa.
Luin Merete Mazzarellan Marraskuun loppuun. Ajattelin kirjoittaa siitä tänne. En vain vielä jaksa. Meillä on ollut kiireinen viikonloppu. Juhlimista perjantaina ja sellaista, piti kokata eilen, lauantaina, kolmen aterian illallinen. Harjoittelen. Itken vain, jos viipaloin sipulin väärin.

R ei tykkää, jos laitan siitä tänne kuvia. Mutta pitää vähän etukäteismatkafiilistellä. Prahassa on aina rakkautta.

Kohokohta tapahtui eilen keskellä päivää; ratsastin kaksi tuntia pankkiirin kanssa; halkaisimme peltoja, viivyimme kirkkaankeltaisessa metsässä. Näin lumimyssyt Alppien päällä; näin vähintään viidet huiput, ja hevonen allani hikosi. Täällä vallitsi fööni-ilmiö, lämmintä oli ainakin 15 astetta, vähintään, ja parasta on se, että sydämessä asti tuntuu säikähdys. Siitä, että luonto on niin valtavan kaunis niin monessa paikassa.

Prahan läheltä löytyi luukirkko, olen unohtanut paikkakunnan nimen.
Huomenna on kirjoituspäivä. Tänään menen elokuviin veljesten kanssa. Olen juossut tuolla udussa. Vauhtini on parempi kuin luulin. En ole lannistunut enää. Minä nousen täältä, kuten aina. Se on minun tapani hukkua taiteeseen.

torstai 8. marraskuuta 2012

Miltä tuntuu, seinä-fucking-ruusu?

Blaaaaaah. Tiedättekö miltä tuntuu olla tällainen "omaääninen" kirjailija? Siis erittäin suoraan sanottuna aivan todella paskalta, välillä, koska en ole sen arvoinen, että minuun sijoitettaisiin rahaa tai että tekstini sopisivat "ohjelmiin".

Olen saanut vastauksia, tuhansia satoja miljoonia kirjeitä, joissa lukee ei kiitos, ja palautettakin olen jo niittänyt muutamaan otteeseen; ylentävää, suorastaan huikeaa, samalla rakentavaa, mutta isojen talojen ovet ovat minulle varmaan aina kiinni. Niin omaääninen olen. Ääni ei riitä, eikä riitä juonikaan. Ehkä pärstäkertoimeni ei riitä. Ehkä se, että erotun liikaa. Ehkä en ole tarpeeksi kiinnostava. Noin niin kuin tekstin ulkopuolella.

Toisaalta so what, pieni anarkisti sisälläni huutaa, so fucking what. Onhan Ntamo, tosin en vielä ole saanut sieltäkään viimeistä sanaa. Ntamo on sitä paitsi laajentunut, sieltä tulee jälleen esikoiskirjapalkintoehdokas, ja sitä paitsi Ntamossa minua arvostetaan. Toivottavasti tälläkin kertaa.

Minkä takia minun ei pitäisi olla yhtään pettynyt, mutta sisälläni asuva kilpailuhenkinen, kuulluksi tahtova perfektionisti tahtoisi, että olisin täydellinen kaikkialla ja kaikkinensa. Että siinä ehkä syy, miksi sattuu. Kun yhdelle kelpaa, joillekin ehkä puoliksi, toisille ei lainkaan, niin kyllähän sitä vähän itkettää. Olen kirjallisuuden seinäruusu. Katsokaa, oikein vitun sitkeä seinäruusu. Kukaan ei valitse tanssiin mukaan, ei kukaan muu kuin salissa hyljeksitty hakija, sellainen, joka paljastuu loppupeleissä luotettavaksi tanssittajaksi, joten toivoisi tanssin jatkuvan vain.

Ja silti:  sunshine, Sunshine Award. Sellaisen sain. Blogini taitaa tuottaa iloa ainakin joillekin teistä. Kenties myös kirjoitustyylini. Mukavaa kuulla, sillä suurta iloa tämä tuottaa itsellekin!  Onpahan joku, mihin miltei päivittäin purkaa itseään suomeksi muuten kuin fiktiivisessä muodossa. Voi kiroilla, ihastella, valittaa, hypähdellä. Kiitos tunnarista, Leena Lumi.



1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken? Tähän on helppo vastata: kyllä kyllä. Olenhan muuttanutkin jo kaiken. Jätin Suomen, rakkaan työni, ystäväni, perheen. Sitä paitsi (suuri paljastus!!) tällä hetkellä R ja minä pohdimme, josko tässä parin vuoden sisään astuisimme täältä pois ja lähtisimme kauemmas. Erittäin kauas. Niin kauas, ettei meidän luoksemme tulla enää ihan pariksi päiväksi kyläilemään. Katsotaan, toteutuuko tämä vielä..
 
2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta? Tähän vastaan kuten edelliseen: tietenkin.

3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? Ihmiseni, kirjoittaminen, hyvinvointi.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi? Lienee väistämätöntä vastata, että Saksa.

5) Elämäsi parhain saavutus? Kaikki nuo tekstit, jotka ovat jo romaaneja, ja nuo, jotka odottavat romaanin asuun pukeutumista, ja vaikka ne ikuisesti odottaisivat, olen saanut ne silti valmiiksi!

6) Suosikkiharrastuksesi? Kirjoittaminen on puoliksi ammatti, joten suosikkiharrastukseni on kaukana siitä; ratsastus ja vuoristot (vaeltamisen ja laskettelun muodossa).

7) Suosikkimusiikkisi? Tällä hetkellä pidän indiepopista ja -rockista, aina olen pitänyt myös rockista, ja erityisesti fanitan The XX:ää (jonka keikalle menen kolmen viikon päästä sydänystävieni Ineksen ja Ellun kanssa!) 

8) Paheesi? Nyt kun veetuttaa, tupakka. Siitä en ole päässyt eroon. En polta kuin juhlatilanteissa, tosin. Viime syksynä, kun oli vaikeaa, polttelin muutenkin. Ja aina kun saan hylsyn jostain tärkeästä talosta, poltan yhden, vähintään. Tänään en tosin vielä ole polttanut. Enemmän nimittäin surettaa kuin ketuttaa.

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi? Täällä Münchenissä Oktoberfest. Suomessa joulu - Saksassa ei, sillä täällä sitä juhlitaan jotenkin eri tavalla.

Haluaisin lähettää tämän Sunshine-tunnustuksen eteenpäin Maijalle, Deelle sekä Veralle. Niin ja ai niin; allekirjoitin tänään vakituisen työsopparin. Ei siis ainakaan tarvinne ruikuttaa, että olisin työtön tai jotain.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Lilluin vedessä jotta jaksaisin lisää

Piuuh. Kyllä täytyy sanoa, että tämä kahden työn tekeminen on uurastuttavaa. Olla kahdeksasta neljään töissä ja sitten opettaa suomea puolitoista tuntia. 

MUTTA voi kuinka nautinkaan edes pikkiriikkisestä opettajan työstä. Voi että. Vaikka kuinka väsynyt olen keskiviikkoisin, niin väsynyt, etten jaksaisi urheilla saati kirjoittaa (pakotin itseni juoksulenkille ja äsken, puolen tunnin vaaleansinisen kylvyn jälkeen, hilasin itseni tietokoneen ääreen työasentoon), olen hirmuisen happyhappyjoyjoy.

Saan niin paljon tuosta Suomi-koulun sivutyöstä, että hui. Samalla kaipaan juuri keskiviikkoisin aivan turhauttavan paljon entistä työtäni Suomessa. Kääks. Äikänmaikan työ on maailman ihaninta! Eikös niin, arvon entiset kollegani?? 

On ihanaa mennä keskiviikkoisiin ihkaoikeaan (joskin todella karuun!) luokkahuoneeseen, tervehtiä pirteitä oppilaita, sivellä opettajanpöytää ja nostaa sille laukku, istahtaa tuolille, nousta takaisin pystyyn, räpistellä papereita ja sanoa: "Odottakaas kun kaivan täältä suunnitelmat esiin." Ja sitten aloittaa. Katsoa heitä silmiin ja hymyillä. Sanoa, miten taipuvat verbit, miten substantiivit, ja mitä mikin sana tarkoittaa. Und so weiter.

No, mutta silti, nyt lyyti meuhkaamaan. Alan töihin, kirjoitan puoleen yöhön asti jos jaksan, luen sitten Mazzarellan Marraskuu-romaanin loppuun, nukun kuusi tuntia, herään kirjoittamaan, menen töihin, palaan kirjoittamaan, käyn juoksemassa, jatkan kirjoittamista und so weiter und sofort. 

Iloitsen muutes, kuten varmaan monet muutkin, Obaman voitosta. Sitä paitsi tässä on aika hauska video siitä, kuinka Obamaa väitetään valkoihoiseksi. Reps, reps! Hyvin pyyhkii, world.